"Vanha mies ei epäröi kysyä seitsemän päivän ikäiseltä lapselta elämän paikasta, ja hän saa elää." (Tuom. ev.4)
Itselläni on takana vuosikymmeniä yhtä monta kuin viikon ikäisellä päiviä, mutta perimmältään olemme samalla viivalla, lähtökuopissa.
Ikääntyminen ei sinänsä tuo viisautta, usein se tuo jopa sen suoran vastakohdan, itsesuojelun ja hätäilyn.
”Elämän paikka” on kertomuksen ja siihen liittyvän huolen tällä puolen, suoraa valoa.
Viikon vanha on vapaa vielä, kasvatus minuksi ei ole kunnolla alkanut. Hän ei ole vielä paikan ”päällä”, huolehtimassa siitä, vaan on tuo paikka itse.
Vauvan vastaus vanhuksen kysymykseen ei tietenkään pukeudu vahvaan sanalliseen ilmaisuun, vaan pikemmin tapaan olla:
vanhus luopukoon omasta, harhaisesta paikastaan (Matt.16), CV:stään, kaikesta, mikä jää viikonikäisyytensä ja nykyisen ikänsä väliin.
Siinä on ikuisen eli välittömän elämän paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti