”Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää sanansa voimalla kaikkea olemassa olevaa.” (Hepr.1:3)
Kirkkaus ei sädehdi eikä voimansa syki menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Olemassa ollaan nyt.
Aika, Kronos, on titaani, joka syö mitä on synnyttänyt. Menneisyys on hautausmaa, jota kohti tulevaisuuskin lupauksineen päivineen virtaa.
Henkilökohtainen tarina ei vakuuta. Viimeistään muutaman vuoden tai vuosikymmenen päästä olen menneisyyttä, sumeneva muisto toisten kuolevien aivoissa.
Tuo ajaton, säteilevä kirkkaus on silti muuttumaton, aina nyt, kaikkea olevaa ylläpitävä voima, elämisen subjekti, olemisen ”olen” (2.Moos.3), perusta ja koti, lähtö ja paluu, syntymää ja kuolemaa väkevämpi rakkaus.
Outo valo, ja silti välittömästi tuttu kirkosta, kapakasta, kadulta ja keittiön pöydän äärestä!
Ilman tuota voimaa ei olisi olemassa mitään.
Ilman tuota voimaa ei olisi olemassa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti