21.12.2009

Maanantaiaamupäivät luoja on säätänyt itsetutkimuksen etsikkoajoiksi.
Mielen sisältö on silloin jostain syystä erityisen esillä tarkkailun kohteeksi.

Fyysinen krapula ei ole suositeltava, tilaan usein liittyvän keskittymisvaikeuden takia.
Mutta moraalinen krapula on.
Oikeastaan kestomorkkis olisi vain osoitus aidosta itsetuntemuksesta, jokaisena viikonpäivänä.
Vanhojen viisaiden imperatiivi "tunne itsesi!" muuntuu toteutuessaan simultaanisesti muotoon "häpeä!"

Ehkä sitä ei kuitenkaan jaksa koko aikaa kantaa. Joulumarkkinoilla ainakin on voitava kulkea nuppi turtana, hävyttömänä kuluttajana.
Mutta maanantaiaamuna häpeän tulee antaa täyttää koko maisema.

Makaan peiton alla, olo on hyvä. Nukuin epätavallisen hyvin. Uni on nyt poissa.
On vastustettava kiusausta nousta heti ylös.
On mietiskelyn aika.

Yhtään joululahjaa en ole ostanut vielä ja aika on loppumassa.
Tiskit lojuvat altaassa rasvaisina kuin kaksimielinen vitsi. Vessakäynneillä tunnen kuinka hiekka rahisee lattialla paljaiden jalkojeni alla.
Sisäinen käskijä purnaa, mutta vielä ei ole sen vuoro.

Yhteiskunta ympärillä on käynyt töidensä kimppuun. Huoltoyhtiö kolaa puuhakkaasti pihalla. Postimies käy ovella, luukku räpsähtää, mainoksia solahtaa eteisen lattialle. Niissä kerrotaan kaikesta minkä ostamisesta tulee hyvä mieli.

Aurinkokin on tänään palannut ykkösosaamisalueelleen, paistamisen toimeen.
Myös naapurit paistavat, jouluruokaa on siinä monenmoista tulossa.

Minä en paista. Estän auringonkin paistopuuhat makuuhuoneessa vetämällä verhot visusti eteen.

Olen hiljaa. Aika ryskyy eteenpäin, mutta en ole siinä menossa mukana.

Asennon on hyvä olla mahdollisimman epämeditoiva: ei mitään lootuksia, tai polvirukouksia.
Mukava, löyhä natoasento peiton alla on otollinen. Se estää hurskastelun, ja henkisen kaupankäynnin, johon esim. selkä suorassa joogaava "meditoija" usein syyllistyy.

Uni palaa hetkeksi, sekava esitys jossa on haamumaisia ihmishahmoja. Olen yllättäen tietoinen hetkestä jona valve vaihtuu uneen ja päinvastoin. Ja huomaan kuinka teennäinen tuo raja on.

Unitila ei ole irrationaalisempi kuin valvekaan.
Varjojen mailla liikutaan kummassakin tapauksessa.
Aaveena aaveiden joukossa.

Tip tap tip tap tippe tippe tip tap.

Silmäluomiensa raoista sen jo tonttu näki.

Yhdentoista jälkeen sisäinen käskijä äityy jo niin äreäksi, että on pakko nousta.
Lakaistava, tiskattava, tutkittava mainokset.
Joskus olen kilvoitellut punkassa kahteentoista ja ylikin. Silloin käskijä on jo vuoteen vieressä kuin punasilmäinen virtahepo makuuhuoneessa. Hengitys löyhkää niin että tukka lähtee.

Oikeastaan on outoa että juuri virtahepo on noin tärppänä tekemättömyyksistäni. Mitä ne itse tekevät muuta kuin köllöttelevät trooppisissa vesissä. Ruoka tulee melkein kitaan suoraan..!
Mutta ei. Tämä on kuin nelijalkainen, pullea ja saparohäntäinen tulkinta "Arbeit macht frei" -kyltistä, joka sekin on taas vapautettu rosvojen pitkistä kynsistä puolalaisten poliisien työn tuloksena.

Ikkyu:
"Me syömme, ulostamme, nukumme ja nousemme
ylös;
tämä on meidän maailmamme.
Ainoa mitä meidän tarvitsee tehdä sen jälkeen -
on kuolla."

Ikkyu unohti työnteon ja kuluttamisen, mutta ehkä se sisältyy noihin syömiseen ja ulostamiseen.

Jospa häpeän varsinainen selkäranka onkin juuri turha työ!
Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä, kuten eräs iloinen joululaulu viestii.
Siis tonttu-ukot hyppikää!
Se tapa talon pitää.

Olen poiminut jostakin joskus runon, jonka tekijäksi on merkitty Po Jytshien.
Kaveria ei tunne Google, ei Wiki.
Kuka lie. Mutta runokokemuksensa tulee liki eckhartilaista Seelengrunt -opetusta.
Hienoa:

"Olen liian laiska lukeakseni taolaisia klassikkoja, koska Tao
ei asu kirjoissa.
Liian laiska tutkiakseni sutroja, koska ne eivät pääse Taon
pintaa syvemmälle.
Taon ydin on tyhjyys, kirkkaus ja kylmyys.
Mutta mitä muuta tämä tyhjyys on kuin koko päivän narrina
olemista?
Olen liian laiska lukeakseni runoja, sillä kun minä lopetan
lukemisen, ovat runotkin kadonneet.
Liian laiska soittaakseni tsh'iniä, koska sävel kuolee sille kie-
lelle, mikä sen synnyttää.
Liian laiska juodakseni viiniä, sillä juopuneen unien tuolla
puolen ovat joet ja järvet.
Liian laiska pelatakseni shakkia, koska talonpoikien lisäksi on
olemassa muitakin pelinappuloita.
Liian laiska katsellakseni kukkuloita ja virtoja, sillä sydämeni
porttien sisäpuolella on taulu.
Liian laiska kääntyäkseni tuuleen ja kuuhun päin, koska
omassa itsessäni on Kuolemattomien saari.
Liian laiska välittääkseni maallisista asioista, sillä sisälläni
minulla on taloni ja tavarani.
Liian laiska seuratakseni vuodenaikojen vaihteluja, koska si-
sälläni tapahtuu taivaallisia muutoksia.
Hongat voivat lahota ja vuoret rapautua, mutta minä pysyn
aina sinä, mikä olen.
Eikö ole sopivaa nimittää tätä Joutilaisuuden temppeliksi?"