Taisteluni

 

Töissä otettiin käyttöön matkalaskuohjelma nimeltä M2. Sen sisäänajo ottaa aikaa. Joku ehti jo verrata sitä saksalaisten V2- ohjelmaan sodan loppuvaiheissa.

V2-ohjuksia yritettiin ajaa sisään Lontooseen ja muualle eteläiseen Englantiin. Ne eivät muuttaneet sodan lopputulosta, vaikka ruumiita tulikin kohteissa.

V2 lensi vain yhteen suuntaan, M2 on kaksisuuntainen häiriö. Laskuohjus nousee ylväästi kohti taloustoimistoa. Mutta katso: sepä tuleekin takaisin. Käännetään, ammutaan taas, ja jälleen se tulee takaisin. Sydämeen ei mahdu M kahta.

Skannasin bussikortin latauksesta todistavan kuitin ja lähetin menemään. Katso, se tuli takaisin, että pitäisi olla oikea tosite mieluummin kuin väärä.

Tarkistin asian ja totesin että oikea on. Ei ollut. Takaisin tuli. Uudestaan ja uudestaan.

Lopulta suivaannuin niin että olin potkaista taloustoimiston oven sisään saranapuolelta. Työntäkää te tositteet kakkoseenne!

Onneksi sitä ennen tarkistin skannaukseni vielä kerran, nyt oikeasta kohdasta: Olin yrittänyt todistaa bussikorttiostokseni oikeellisuuden ja vanhurskauden Kirkko ja Me -lehden sivun kulmalla… Edes koko sivua en ollut raatsinut lähettää, pienen palan kulmaa vain.

Minua punastutti.

Pari viikkoa sitten Etelä-Ruotsissa hirvi kiipesi puuhun. Se oli vetänyt turvat käyneistä omenista. Kun alaoksilla oli tarjoilu päättynyt, hirvi yritti ylemmäs. Siinä kävi ikävästi. Ei tullut lisää alkoholia. Jumi tuli ja kiikki. 

Uutisessa sanottiin, että ”omenapuussa roikkui epätoivoinen hirvi. Vain yksi eläimen jaloista kosketti maata, ja se potki vimmatusti ilmaa päästäkseen vapaaksi. Paikalle tarvittiin palokunta, joka sai hirven vapaaksi. Irti päästyään se makasi hetken maassa kuin tajuttomana. Lopulta se nousi ylös ja köpötteli varovaisesti tiehensä.”

Uskonpa että tyyppiä punastutti. Seuraavana aamuna vaivasi hirveä krapula.

Erityisen puhutteleva on kohta jossa kerrotaan, että vain yksi jaloista kosketti maata. Jos koko muu melkoinen ruho on jumissa omenapuun oksilla, yhteen jalkaan ei mitenkään saa panostettua tarvittavaa liike-energiaa. Kuopimiseksihan homma jää.

Katsojien taholta kohdistuu toimeen säälivää naurua, joka on huumorin lajeista paskin.

Menkää pois siitä jos ette muuta osaa!

Onneksi tuli palokunta. Tuli tajuttomuuskin ja armahti hetkeksi.

Tajuttomuus on onnellisinta mitä ajan ansaan joutuneelle orgaaniselle olennolle voi sattua.

Kun taju palaa vaikkapa yön unen jälkeen, onnettomuudet jatkuvat siitä mihin illalla jäätiin. Yritetään köpötellä varovaisesti tiehensä.

Tiellä taas.

Tunnetaan päiviä jolloin tuntuu kuin kaikki olisi vain kuopimista. Kuovitaan, kuovitaan. Mitään ei tapahdu. Mikään ei asetu. Paino on väärällä taholla.

Ammutut ohjukset kääntyvät takaisin ja räjähtävät päässä.

Kuitit osoittautuvat irrationaalisiksi yritelmiksi. Esitetyt roolit eivät toimi. Ollaan kuin skannattu Batman Kaurismäen elokuvassa. Imago toisensa jälkeen katoaa maisemaan kuin rahanhimoinen matkalasku kakkosämmään. Yritetään kehittää uusi. Juututaan kiinni kuin humalainen hirvi omenapuuhun, epätoivoinen, lasittunut katse suuntautuu maahan.

Itse asiassa, tunnetaanko muunkinlaisia päiviä? 

”Aika on paha” sanoo Raamattu. Siis ei tämä aika tai tuo, vaan – aika. Ei jotkut ajan ilmiöt vaan aika itse! Menneisyys on paha, samoin tulevaisuus.

Aika paha…

Nykyhetkessä on ehkä jotain neitseellistä, värähtävää läsnäoloa, mutta kyllä senkin kovin helposti raiskaavat nuo himokkaat kuolaajat, menneisyys ja tulevaisuus. Syyllisyys, toivo ja pelko.

Neitsyen on oltava tarkka tavarastaan. Ei pidä antautua heti ensimmäiselle kuolaajalle.

Miksi lähditte ulos? Eckhart vastaa ihmisille jotka pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan.

Miksi lähditte ulos, sinne missä tarvitaan apua, missä on hätä? Miksi lähditte saamaan jotain aikaan?

Miksi nousitte puuhun kuopimaan? Miksi yritätte skannata vääriä oikeina?

Miksi lähditte sinne missä tarvitaan palokuntaa ja asiantuntijan apua, synnytyslaitoksia, hautaustoimistoja, kirkkoja ja kapakoita, henkisiä opettajia, kasvua, kuihtumista, toivoa ja epätoivoa, uskoa ja epäilyä, miksi?

En tiedä. Täällä ollaan.

Ei olla, esitetään.

Esittäminen ei ole erehdys, eikä kärsimyksen lähde. Moinen lähde puhkeaa vasta kun sekoitetaan oleminen esittämiseen, eli samaistutaan.

Skannattu tosite ei ole tosi, originaali. (Originelli se kyllä voi olla.) Batman Kaurismäen elokuvassa ei voi hyvin. On liian paljon pelastettavia. Ei ehdi, ei jaksa, ei pysty.

Hirveä omenapuun oksilla oksettaa. Ei se ole sen eläimen paikka. Lintujen on, ja omenamatojen.

Oleminen on ennen esittämistä ja esiintymistä (tämä on niin huikaisevaa!), ilmeinen ennen ilmiöitä. Ilmiöitä ei ole, vaikka ilmenevätkin. Känninen hirvi puussa on hassu näky, ja kuvana paikallaan, mutta sellainen ei ole mukava olla! Tule alas puusta kuin Sakkeus taannoin, hirvi! Kotiin, sinä juoppo riepu!

Ei hätää, oleminen on ennen puuhun nousua. Me emme ole sitä mitä esitämme!

Emme ole puussa, emmekä oikein maassakaan.

Kunhan nyt olemme, hirvet, linnut, madot, matkalaskut ja ihmiset!

Tämä on hillittömin ja mykistävin (siihen eivät kyllä sanat yllä…): Kuka näkee sen kun me olemme?

On ennen aikaa ja olemista..!

Veneet

Kolmea kirkkovenettä soudetaan pimenevässä illassa Turun suunnasta kohti Vanhalinnan vuorta. Joki liikkuu vastakkaiseen suuntaan, mutta niin jähmeästi tämä yksilö että soutaminen on helppoa. Veneet on valaistu lyhdyin. Sadat silmät katselevat niitä vuorelta. Yhdet aivot vastaavat kukin kahden silmän välittämästä informaatiosta ja tekevät siitä koosteen.

Kuka kyseisen koosteen näkee?

On vaikea päätellä mitä toiset aivot näkevät, ne jotka eivät ole ”omani”. Ehkä se ei ole yhtään vaikeaa. Tähän on kuitenkin tultu, yhdessä yhteen maisemaan.

Aistihavaintojen maailma on joka tapauksessa karkea kooste. Näkijä on yksi.

Linnavuorella on vuosittainen iltatapahtuma. Ohjelmassa on jonglööriesityksiä ja tulipäisten keppien kanssa taiteilua. Nopeasti pyörivät tulet siirtyvät silmiin ja aivoihin. Näky on pimeässä kiehtova.

Myös katselemista katsellaan. Se vasta kiehtovaa on, liikkumatta!  

Keskellä mäkeä on matala mutta tanakka mänty. Lapsia kiipeää melkein latvaan asti. Hämärtynyttä taivasta vasten näky tuo hämärtyneeseen mieleen savannilla kasvavan pensaan ja apinat sen oksilla. Lajimme laskeutui takavuosina puista, mutta haluaa nyt takaisin.

Mäeltä katselivat satoja vuosia sitten alajuoksua kohti pelokkaat silmäaivot, kerrotaan.

Joki oli silloin paljon leveämpi, merenlahti melkein.

Vainolaisia on tulossa, sitä viestii merkkitulien ketju pitkin saaristoa ja rannikkoa.

Kertomuksessa on jotain taannehtivasti romanttista.

Kokoonnutaan yhteen. Miehet valmistautuvat taistelemaan. Naiset paimentavat lapsia. Nuotiot palavat yössä. Katseet kohtaavat.

Roolit ovat selvät. Nyt ei tarvita terapiaa eikä työnohjausta. Ei tarvitse kohdata ja käsitellä lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksia, vaan viikinkejä. Viis menneistä kummituksista kun nykyisiä pukkaa pitkin jokea. 

Kukaan ei tietenkään tiedä oliko näin. Logiikassa on aukkoja. Historiallisessa totuudessa pysytteleminen ei ole kansallistunteellisen kerronnan ykkösosaamisaluetta. Se tiedetään myöhemmiltäkin vuosilta.

(Oliko Vanhalinnan kulta-ajan preesensissä edes mitään ”kansaa”?)

(Mitä järkeä on puhua preesensistä imperfektissä?)

Kalliot herättävät hellää nostalgiaa, koska ne ovat samat kuin silloin vajaat tuhat vuotta sitten.

Orgaaniset läsnäolijat ovat niihin verrattuna kovin nuoria. Onhan kalliokin tällä välin vähän kulunut mutta muutaman millin korkeintaan. Muodot ovat samat. Niitä esi-isät katselivat, ja me nyt.

Katse yhtyy, aika loppuu. Me Linnavuoren yön juhlijat yhdymme vuoren taannoisiin puolustajiin. Jopa kalliot madaltuvat. Joki kuivuu ja jokin virtaa suunnattomuuteen. Lopultakin kotona. Vihdoinkin se on ohi.

Viikingit on lyöty. Kuka olisi uskonut.

Herään aamuyöllä hirvittävään sydämentykytykseen. En edes uskalla mitata pulssia. En saa kunnolla ilmaa. Kävelen ympäri kämppää ihan tuskissani. Ensin tuntuu että sekoan. Lopulta tuntuu että kuolen. Pelko iskee päälle kuin verenhimoinen viikinki.

Sitten tulee se että kuollaan sitten. Onhan tämä jo nähty. Minut on nähty.

Syke normalisoituu melkein saman tien! Unikin tulee taas.

Kuolema ei pidä siitä että sille antaudutaan. Pelko ja pako olisivat sen mielestä asiallisempi reaktio.

Sen takia kuoleman kasvoja ei tavata esim. FB:ssa.

Ihmiskunnan suurin pelon aiheuttaja pelkää itse sitä että jotkut kuolevaiset piruparat peukuttavat sen päivityksiä, kuten ”tulen ensi yönä käymään”.

Ei tykkää tästä kuolo.

Pelkoa ja sen kokemista hallitsee muuan laki, en tiedä miksi: Jonkin kohteen pelko on isompi vaiva kuin itse kohde. Laista ei ole poikkeuksia.

Mieli suoltaa ikivanhoja pelkoja ja haluja. Vanhalinnan keskiaikainen väki tunsi ja koki täsmälleen samat mielenliikkeet kuin minä Linnavuoren yön viettäjä tässä nyt. Vuosisadat ylittävä iso tykkäys ja hali heille.

Täsmälleen samat! Ei samanlaiset, vastaavat tms. vaan juuri nämä samat! Se on totta, oikeaa ja hulppeaa!

Yhdet aivot väsyvät ja hiipuvat pois mutta halut ja pelot roihuavat kuin merkkitulet rannikolla uusissa aivoissa, sammumatta.

Joku itämaan kekseliäs tietäjä kehitti tästä huomion että ihmisyksilö on kuolematon.

Minä kuolen ja jälleensynnyn. Jälleen ja taas. Sosiaaliturvatunnus ja passi vaihtuvat, mutta meikäläinen vain jatkaa taaperrustaan halki aikakausien tarkastuspisteiden.
Ei jaksa.

Kristinuskonto - kiellettyään Kristuksen - kehitti puolestaan ajatuksen että vapautus koskee minun persoonaani. Että tämä persoona on matkalla kohti persoonien jatkopaikkaa valomerkin jälkeen, tapaamaan tuttuja. Että täällä ei enää tarjoilla, mutta tiedän paikan armahan.

”Henkilökohtainen vapahtaja”...  

Mieli ostaa mielellään ikioman toivon!

On hylättävä kaikki mitä se suoltaa. ”Jos te ette kiellä… omaa elämäänne… te ette voi olla…” (Jeesus)
Jos ette kiellä, voitte olla vain tiellä, ette Tie. Totuudesta ja Elämästä puhumattakaan. 

Ajatus suoltaa mutta ei siinä mitään.

”Siinä jotain” syntyy kun otetaan omaksi, samaistutaan.

Minun ajatukseni, tunteeni, minun uskoni, vakaumukseni, kaikki mihin onnistun samaistumaan, on suolla taapertamista.

Kirkkoveneiden lisäksi oma mystiikkaan viehtynyt mieleni suoltaa sellaisia käsitteitä kuin ”tyhjyys”, ”minättömyys”, ”ei-tieto”, jne. Vessasta alas koko mystinen konkkaronkka.

Helvettiin vie henkinen polku ja kasvu.

(On pateettinen näky, kun minätön meikäläinen lähtee viemään tyhjyyttä vessan pönttöön tietämättä mistään mitään...)

Kaikki on hylättävä kaiken aikaa. Se mikä tulee esiin on hylättävä. Ei kestä.

Jos se on jotain: pois!

Tästä ei tule mitään.

Lopulta on se mikä ei enää tule esiin… olen se joka olen... ei rajoja

tuntematon vaikka kaikkien hyvin tuntema, valo
ensimmäinen ja viimeinen subjekti, ikinä
ulottuvuudeton, siksi ääretön tila

(ei sulkuja)

tämä ei tule esiin, ei koskaan 

se on hullaannuttavaa, mutta hullaanuskin on hylättävä, se ei ole sitäkään

ei tule esiin, mutta loistaa esiin kaiken, syntymätön, kuolematon

Minä otan toisen kädestä kiinni. Lähdemme laskeutumaan puisia portaita pitkin. Yö on jo pimentynyt. Härkätie on pilkkopimeä.

Toisen pyörässä on valot, minun ei.

Toinen ajaa edellä. Minä ajan toisen valossa. Minä olen pimeässä. Se riittää.

Härkätie nousee mäen päälle.

Pysähdymme katsomaan Otavaa.

Se katsoo meitä.

Katsotaan nyt…

Toukan toive

Arkku lasketaan hautaan. Lapsenlapset heittävät sen päälle punaisia ruusuja. Kuoppa suljetaan vihreällä kannella. Aikuiset laskevat kukkalaitteensa.

Maa haudan ympärillä on sateen jäljiltä vetinen ja pehmeä. Tuntuu että jos seisoo samassa paikassa pitkään, maa imee sisäänsä, jos ei koko miestä, ainakin sen Eccot.

On liikuttava jotta ei uppoa saveen.

Käytävän yli viilettää vihreä toukka. Se todella viilettää! Sillä on näköjään kiire!

Toukan esi-isiltään perimä liikkumistekniikka on vaikuttava.

Ruumis köyristyy. Takimmaiset jalat vedetään etujalkojen tuntumaan. Sitten jalkaparit läpsähtävät tiehen nopeassa tahdissa takaa lähtien. Vihreä putki ikään kuin aaltoilee eteenpäin. Parin metrin levyisen käytävän ylittäminen ei kestä kuin kymmenisen sekuntia.

Se on kolmesenttiseltä hyvin. Miehen mitoissa se vastaisi satasen MM-kisarajan alittamista.

Nykymaailmanaika on niin hektinen, että kiireeltä ei välty perhosen toukkakaan. On painettava niska limassa. On liikuttava eteenpäin. Maan korvessa kulkevi perhoslapsosenkin tie. Maa upottaa.

Metamorfoosia pukkaa.

Ei huvita koteloitua keskellä hautuumaan käytävää, ja jäädä isompien jalkoihin. Usein se käytävä liukaskin lie.

Ruumissaatoilla saattaa olla enemmän jalkoja kuin toukalla konsa. Pikkutoukka liiskaantuu helposti kengän pohjassa olevan ”Eccon” o:n sisään. Puu olisi parempi, sinne siis.

En tiedä onko toukilla suojelusenkeleitä. Se on uskon asia.

Iltapäivällä kävelen Aurajoen rannalla puista jalkakäytävää pitkin. Senkin ylittää poikittain monijalkainen putki. Se on kymmenen kertaa vihreää toukkatoveriaan isompi, punainen ja irstaannäköinen. Sillä ei ainakaan ole suojelusenkeliä, -piru korkeintaan.

Se ei aaltoile vaan kiemurtelee kuin käärme. Nopea sekin on.

Ja jonnekin senkin tekee mieli, niin kuin meidän kaikkien.

Dalai-lama vieraili Suomessa, että myötätuntoa koneeseen ja vapaa Tiibet.

Väliajalla myötätuntoiset seuraajansa rähisivät kasvisruokajonossa että kenen vuoro ja että minunpas.

Jeesus vieraili maailmassa, että myötätuntoa ja että kääntäkää viholliselle toinenkin poski.

Seuraajansa käänsivät lähinnä vihollistensa poskia.

Olisi muodon muutoksen paikka, sen tiedämme. Olisi sellaisen metamorfoosin aika että ei jäisi muotoa eikä aikaa.

Mutta mielen jalouteen pyrkiminen on epätoivoinen urakka. Liiskaannutaan. Tullaan vihaisiksi, ei jaloiksi.

Tullaan miljooniksi jaloiksi jotka vipeltävät maailman käytävillä toisten yli.

Mieli tekee, mutta ei muutu. Koteloituu vain, ja etsii kaikessa omaansa.

Myötätunnolla ei ole subjektia eikä objektia. Myötätunto ei välitä. Se on.

Mieltä vailla.

”Yksikään luotu ei ole niin alhainen, etteikö se yltäisi kaipaamaan olemista. Kun toukat putoilevat alas puusta, kohta ne jo yrittävät kiivetä takaisin säilyttääkseen olemisensa. Niin jaloa on oleminen. Me ylistämme kuolemista Jumalassa, jotta hän kiinnittäisi meidät olemiseen, joka on parempaa kuin eläminen: yhteen olemiseen, jossa elämämme elää ja jossa elämästämme tulee oleminen. Ihmisen on halukkaasti antauduttava kuolemalle ja kuoltava, jotta parempi oleminen tulisi hänen osakseen.” (Eckhart)

Merkillinen ajatus, mutta merkillisintä on, että vaikka emme tiedä mitä se tarkoittaa – tiedämme kyllä. Toukkakin tietää sillä se on.
Oleminen on ennen kaikkia jakoja, kuten jakoa toukkiin ja ihmisiin. Se on ennen kaikkea ennen kaikkea. Ennen kaikkea "muuta", siksi välittömästi kaikkien tiedossa. Tai tunnossa.
Se on kaiken muun tietämisen ja tuntemisen pohja.
Toisaalta juuri sen välittömyys ja yksinkertaisuus on tavallaan tuntemisen estekin.
Ilmeisimmät ja lähimmät asiat ovat usein vaikeimpia havaita.
Koska oleminen on läheisintä, se on tietenkin myös ilmeisintä. 

Toukka tietää muuttuvansa tietämättään. Muutos on toukan kuolema. Ei aaltoilla alati hautausmaalla, mennään koteloon ja lopulta siiville.

Lennellään sitten kauniina ympäriinsä sen ajan kuin on määrätty, munitaan ja elämä loppuu.

Wikipedia tietää että perhosen aikuisvaihetta, eli sitä kun se pentele lopulta pitkien esivaiheiden jälkeen lentelee, kutsutaan – "imagoksi"!

Imagot lentävät kukasta kukkaan.

Jokin katselee kuvia.

Se jokin ei lennä. Se on paikallaan mutta ei uppoa.

Se on ihan lähellä, tässä. Kuvaton, kuvaamaton.

Turha väittää ettei tämä koske minua, sillä tämähän on ainoa mikä minua oikeasti koskee!

Tämä!

Määrätyn ajan kuluttua, kun olen muninut tarpeeksi ja imagoni on hajalla, ruumiini lasketaan maahan kotelossa ja toukat alkavat aterioida.

Ne menevät puihin ja alkavat rakentaa uutta imagoaan. Olen siis tavallaan kuvassa mukana taas, lennänkin.

Mutta tämä ei liiku. Tämä on ehkä myötätuntoa ja yhtä olemista.

Poika kotiin!

Anglikaanipiispa John A.T. Robinson huomasi 60-luvulla että Jumala on muuttanut.

Osoite ei ole enää ylhäällä Kilvoituksenkujan kanssa risteytyvän Taivastien päässä, vaan nyttemmin maan päällä.

Tarkemmin sanoen suurkaupungeissa.

Agraariyhteiskunnan säiden ja ilmojen säätäjän aika on ohi, maalaiskylähenkisen ihmisen aika niin ikään.

Robinson tulkitsi evankeliumin toteutuvan ilmeisimmin siinä anonymiteetissä minkä suurkaupunki tarjoaa asukkaalleen. Ei vallitse enää lakihenkinen ahtaus mikä aiemmin leimasi maalaiskylän elämää. Kaupungissa on ilo ja vapaus, nimettömyys. Oikea etiikkakin nousee urbaanin ihmisen vapaudesta olla oma itsensä ilman kylän yhteisöllistä, jatkuvaa läsnäoloa, ja eksistentiaalisen Pomon päällikkyyttä.

Ei käynyt niin, mister Robinson. Jumala ei viihtynyt maan päällä, eikä ihminen yksin, ilman alati päivystävää yhteisöä.

Jumala muutti takaisin yläkertaan,

ja ihminen perusti FaceBookin ja muut sellaiset uudeksi kyläkseen.  

Kylämökissä on vain yksi ikkuna, mutta siitä näkee raitille.

Saa kommentoida.

Saa tykätä. Saa olla, merkitsevästi, tykkäämättäkin.

Saa heittää ikkunan läpi vitsin tai juorun.

;=)

Saa päivitellä maailman ja päivittää itsen menoa.

:=(

Muoto ja merkit ovat muuttuneet, mutta peli jatkuu.

Verho heilahtaa, kuka tuo nyt on? Joku mikä lie muukalainen. Sillä on varmaan narsistinen persoonallisuushäiriö kun noin kukkoilee. (Se on kiva käsite ja pätee melkein jokaiseen joka ei ole minä.) (Tai meikäläinen, mikä on sama asia.) Ihan sääliksi käy tuollainen!

Kenen luo se mahtaa mennä, tuon! Jopas! Mitä mahtaa olla tekeillä?

Kylä on laaja. Kun tämän kylän raittia rampataan, Mumbain mökissä verho saattaa heilahtaa. Jos Mumbain mökin mummoa kiinnostaa ja mikä ettei kiinnostaisi.

Kylä on mieli ja mieli pieni. Ei auta siinä universaalikaan sosiaalinen media.

Mitä siis on tekeillä, kertokaa se minulle! En kai minä ole jäämässä ilman!

En kai ole jäämässä sitä paitsi!

Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu!

Miksi joudun syömään sikolätissä?

Liityin frisbeegolfkerhoon. Se on herras-, ja rouvasihmisten laji eikä maksa juuri mitään. Tarkoitus on saada kiekko ilmojen halki kohteeseensa metallikoriin, mahdollisimman vähälukuisin yrityksin eli heitoin.

Se on kaunis laji. Osaavan heittäjän kädestä kiekko lähtee kuin ufo tieteiselokuvassa tai kuin ihmisen mieli.

Aloittelija joutuu menettämään kasvonsa joskus ikävällä tavalla kun lätty lähtee suorassa kulmassa toivottuun suuntaan nähden. Kanssakilpailijakin saattaa menettää siinä kasvojaan, ainakin vähän, palkeenkielisesti.

Kierros päättyy silti aina koriin. Aina. Vaikka metri kerrallaan.

Paitsi jos kiekko lentää pensaaseen tai puroon josta se ei enää löydy. Muuten aina.

On päästettävä irti oikeassa kohdassa, rennosti ja liikaa puristamatta.

On myös varottava liian korkealle lähteviä heittoja. Ne näyttävät aluksi hyviltä, mutta voima loppuu ja kiekko peruuttaa omaa lentorataansa pitkin takaisin. Se on noloa ja turhauttavaa, aloittelijan punastuneeseen sieluun tulee palkeenkieli.

Kiekon aerodynamiikka on sellainen, että lento kiertyy loppuosassa, yleensä vasemmalle. Heitto on siis tähdättävä vähän sivuun kohteesta.

Osumasta tulee helähtävä ääni, kun kiekko törmää korissa riippuviin ketjuihin. Helähdys merkitsee onnistumista, ja sielu taivaaseen vilahtaa. Sielu ei välitä vaikka viimeinen heitto lähtisi metrin päästä. Se iloitsee silti, ja on valmis uhraamaan vaikka vohlan tahi teurasvasikan. Poika on perillä.

Mielen kiekko on sana ja lause. Ei vain välineellisesti vaan, mikä huimempaa, myös sisällöllisesti. Mieli ei käytä sanoja, vaan koostuu niistä. On vain sanoja, ei sanojaa.

Sanoja on vain sanoja eli ajatus.

Tämä on hankala niellä. Ei sanojaa noin vain syödä. Täytyy löytyä joku joka vastaa sanoista(an). Löytyy kyllä mutta ei ole.

Sanat ovat tosia, mutta niiden subjekti ei. Se on kadonnut puskiin. Uskottava se on.

Kierros jatkuu kevyemmin.

Paljon kevyemmin.   

Raitilla ja reitillä kun ollaan, kiekkoja lentää. Se on niiden tapa ja tottumus. Ei haittaa.

Korkeita sanoja tulee välttää. Ne palaavat yleensä omaa rataansa pitkin kuin tuhlaajapoika, vaikka lähtöliito oli kaunis. Ei helähdä.

Suoraa tähtäystä ei suositella myöskään. Tulee kuitenkin outo tuulenpuuska ja tulee pensas. Monta pensasta, mikä on se oikea? Kahahtaa ja kohahtaa, ei helähdä.

Kierteellä helisee helpommin.

Helky laulu kautta rantain!

Joskus kuullaan, omastakin suusta, tunnistamattomia lentäviä objektilauseita. Ne tulevat korkealta ja kovaa, mutta eivät ole oikein mitään kieltä.

Objektilauseiden kanssa saa olla varovainen.

”Kun huomaa olevansa olemassa, on aistimus sama kuin mielipuolella, joka havaitsee hulluutensa ja yrittää turhaan nimetä sitä…

Olen sovinnainen, elän, yritän elää, matkimalla, pelisääntöjä noudattaen, omaperäisyyttä kammoksuen. Automaatin alistuneisuutta: teeskennellä intoa ja nauraa sille salaa, tyytyä sovinnaisuuksiin torjuakseen ne salaa, olla kirjoilla kaikissa rekistereissä mutta vailla asuinpaikkaa ajassa, pelastaa kasvonsa, vaikka olisi välttämätöntä menettää ne…” (Cioran)

Mielen perustila on yhtä tuskaa. Rahat paloivat porttoloissa. Tämä tosiasia on yritettävä torjua.

Mieli on saatava askartelemaan. Liitytään kerhoihin, lähdetään kylille. Heitetään kiekkoja, usein toisia otsaan.

Ollaan jotain mieltä ja osoitetaan sitä.

Ollaan tuskassa kuin kiekot puskassa.

Hortoillaan raitilla ja hoilotetaan.
Tullaan uskoihin monenmoisiin. 

Halutaan enemmän. Kaikki ei voi olla tässä.

Näin ei voi olla!  

Ihmisen mieli on sikolätti, kasvot...

Siksi olisi välttämätöntä menettää kasvonsa ja mielensä. En tiedä miten se käy, paitsi ehkä näkemällä: Täällä ei ole mitään.

On käännyttävä, mutta ei juuri mihinkään suuntaan.

Pois.

Tullaan puskista.

Kohti koria ja kotia. 

Eckhartilla on hurja määritelmä tai ei-määritelmä oikeamielisistä:

”He ovat niitä, jotka ovat jättäneet itsensä ja omansa kokonaan taakseen eivätkä etsi mitään minkäänlaisista asioista, eivät pienistä eivätkä suurista. He eivät katso minkään olevan alapuolellaan, yläpuolellaan, vierellään tai sisimmässään. He ovat niitä, jotka eivät tavoittele hyvyyttä, kunniaa, mukavuutta, tyydytystä tai hyötyä, eivät sisäisyyttä eivätkä pyhyyttä, eivät palkkaa eivätkä taivasten valtakuntaa. He ovat erkaantuneet kaikesta tästä… He antavat hänelle (Jumalalle) sen, mikä on hänen.”

No niin. Siitä sitten. Jotain... Ei jotain.

Yksin. Ilman muuta.

Ei mieltä, vain suunnaton…

Teurastakaa vohla...

en todellakaan tiedä...

Never mind.