Kuka on sen kokenut?

"Jumala itsessään on niin ylhäällä, ettei kaipauksemme ja käsityskykymme yllä sinne asti.

Kaipaus on laaja, mittaamattoman laaja. Mutta mikään siitä, mihin kaipauksemme yrittää kurottaa, ei ole Jumala. Missä kaipaus ja ymmärrys eivät enää päde, siellä on pimeää ja siellä Jumala loistaa.”

(Eckhart)

Poika on pahasti sairas, kuolemaisillaan. Isä pyytää Jeesusta tulemaan luokseen ja parantamaan pojan. Tämä ei suostu pyyntöön, sanoo vain: "Mene kotiisi. Poikasi elää."

Isän kaipaus kohdistuu pojan paranemiseen ja täyttyykin.  

Mutta samalla avautuu jokin mikä on paljon enemmän ja vähemmän kuin mikään kaipuun kuvittelema.
Jopa enemmän kuin elämä tai kuolema. Jopa vähemmän, pikkuinen piste. Suunnaton avaruus.

Kaipuu lähtee vaillaolemisen tunnosta, ja johtaa kaikkiin niihin sekasorron lajeihin joista koko elämä maailmassa koostuu, maallisista ja hengellisistä.
Ei se riitä.

Ei se mihinkään riitä.

Sen on tuhottava maa ja taivas, poltettava helvetti. Se ei saa tyytyä. Tultava niin pimeään että ihmiset, käsityskyky, kaipuu ja auringot sammuvat. Sinne missä pyyntöihin ei suostuta eikä vastauksia ole, missä mikään ei enää päde.    

Tultava mitattomaan autiomaahan kuin kotiin, kaiken loppuun ja alkuun.

Mene kotiin. Poikasi elää.

Mene kotiisi, joka on paljon lähempänä kuin luuletkaan, ja paljon loistavampi.

Kuka on sen kokenut

ja kuka ei?

Äkkiä

kaikki käy vieraaksi

Kujan äänet ja askeleet käyvät etäisiksi

jäävät kuin suljettujen ikkunoitten ja ovien taa

vaikka ikkunat ja ovet ovat auki

Tunto menettää voimansa

ja esine jota pidit kädessäsi

putoaa ääneti maahan

Värit sulautuvat toisiinsa

muuttavat hahmoa ja himertävät

kuin pelissä, jossa on pieniä kuutioita

syvällä katselukaapin pimeydessä

Tuntuu jokin läsnäolo

jokin epätodellinen

joka teki tämän.

(Gunnar Ekelöf)

Löysäläinen

KÄÄRMEVAUNUISSA, ohi
valkean sypressin,
läpi tulvan
he veivät sinut.

Mutta sinussa, syntymästä
asti,
kuohui se toinen lähde,
mustaa
muiston suihkua
kapuat päivänvaloon.
(Celan)



Neljä miestä kantaa halvaantunutta Jeesuksen luo. Väkeä on niin paljon että sisään ei mahdu ovista eikä ikkunoista. Katto on siis purettava.
Synnynnäisesti halvaantunut on parannettava katon omistajan mielipiteitä kysymättä.

Syntymähalvaus, perisynty, on ulos kääntymistä kohti ajallisia kuvia, ulkoisia ja sisäisiä, kohti tulevaisuutta.    

Kun paluukutsu tulee, kun se toinen lähde kuohuu, estävät "kestävät" kattorakenteet on purettava heti.
Tai ehkä ne vain romahtavat.

Kestävimmät katot on tehty mielen käsitteistä, ja johtavat aina erillisyyteen, joka kyllä voidaan nimetä kauniistikin, vaikka "ihmiseksi" tai "jumalaksi". Katto eristää sisätilan ulkotilasta. 

Jeesus ei kutsu sairasta nimeltä, kuten ei yleensäkään vastaavissa tilanteissa, vaan osoittaa sanansa "pojalleni".
Halvaantuneesta tulee Sanalla sanoen Jumalan Poika, Jeesuksen veli, samaa verta, ilman omaa nimeä.   

Paikalla olleet Jumalan lain tuntijat ja opettajat eivät saa tolkkua moisesta messiaasta.
Heistä näyttää että Sana vedetään lokaan kerta kaikkiaan.
Syntejä jaetaan anteeksi tuosta vain, taitaa olla rienaaja. Missä ovat oikeus ja kohtuus? Rikos ja rangaistus? Missä on syntipukki? Tuomari?
Jonkun pitää kärsiä!

Traditioon perustuva opetus lähtee syyn ja seurauksen laista. Jotain on koska ensin on jotain muuta.

Teknisesti kausaalitarina tietenkin pätee. Jos kosken rautanaulalla pistorasiaa syvältä, koskee. 

Perinteellisen uskonnollisuuden mukaan - jota uskonnollisuus lähes pelkästään on - laki pätee myös olemassaolon perustassa. Uskonnosta tulee historiaa, kertomus jossa on erilaisia vaiheita ja aiheita, konnia ja sankareita. Alku, keskikohta ja loppu.

Nyt katon läpi laskeutuu jalaton ihminen taivaasta maan päälle Jumalan jalkojen juureen, ilman omaa ansiota ja kehityskertomusta, avuton mies. Kirjaton, karjaton kuin Leinon "löysäläinen".
Outoja hänellekin "isänmaa, kotipaikka ja lies, puolue, perhe ja muu, verot, verka ja velka ja ies". Outoja kaikki katot.
Jalat eivät kanna eikä juttu luista, makaa vain. Ei puhu mitään koko episodin aikana.

"Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Kapua päivänvaloon. Mies saa heti jalat alleen, ottaa vuoteen kainaloonsa ja menee kotiinsa. Ei puhettakaan että hän olisi jäänyt korjaamaan kattoa tai istumaan Jeesuksen jalkojen juureen. Nousee vain ja kävelee pois taakseen katsomatta.
Hän katoaa kertomuksesta eikä palaa. 

Kattoon jää aukko, jota ei suljeta. 

Pääsiäinen 3

Luomakunnan kruunun mielenliikkeet vastaavat uusien tieteellisten tutkimusten mukaan hyvin luomakunnan jalkarättien kuten kärpästen liikkeitä.
Mitä isot ylhäiset edellä, sitä pienet alamaiset perässä ja toisin päin.

Kaikilla meillä on jonkinlainen mieli eli ominainen ja joskus omituinen tapa reagoida tiloihin ja tilanteisiin.
Mutta vain ihmisellä siitä on tullut kiinteä vaikkakin sepitteellinen syövänköntys, joka lähettää ärhäköitä etäispesäkkeitä ympäriinsä: erillinen minuus eli persoona, joka uhoaa hyvää itsetuntoaan tai vaikeroi huonoa.
Useimmiten heiluu näiden päiden välissä. Haluaa ja pelkää, pelkää ja haluaa.

Mielen liikkeistä jotka ovat aitoja vasteita olemassa oleviin tilanteisiin, on syntynyt pesäke joka uskoo olevansa sellainen joka... jolla on ominaisuuksia... jolla on tapana...

Mielenliikkeistä syntyy mieli, joka liikkuu ajassa omana erillisenä, kärsivänä yksikkönään edestakaisin:
katuu ja toivoo, ja on siksi koko ajan kateissa ja toivoton.

Taho joka kuvittelee itsensä olemaan.

Mielenköntys etsii rauhaa ajasta, joka ei voi myöntyä sitä antamaan, koska sen olemus on rauhattomuutta.
Sokea taluttaa sokeaa kohti kenties valoisampaa tulevaisuutta, jota ei määritelmällisestikään voi koskaan tulla.
Kuoppaan lankeavat molemmat, aika ja mieli.

Tai madon reikään, taulun keskiöön, joka on kummankin loppu.


Ylen uutiset 24.4:
"Apea kärpänen voi auttaa kehittämään masennuslääkkeitä."

Otsikko ei voi kuin herättää myötätuntoa.
(Voi se tietenkin ehkä herättää myös kysymyksen, onko tolkkua tulkita eläimen käyttäytymistä ihmisen psykologiasta poimituin määrityksin...)
(Ei! "Apea kärpänen" herättää vain myötätuntoa! Sisältö on sitten erikseen.)
Syttyy halu pelastaa tuo vähäinen veli tukalasta tilastaan.

"Current Biology-lehti julkaisi tutkimuksen jossa tarkasteltiin tiettyjen mahlakärpästen käytöstä ja erityisesti niin sanottua opittua avuttomuutta. Nisäkkäillä opittu avuttomuus liittyy muun muassa alhaiseen vireystasoon, ruokahaluttomuuteen ja unettomuuteen."

(Sellaisia hyttysiä olen ainakin kohdannut elämäni taipaleella, jotka kärsivät unettomuudesta mutta eivät alhaisesta vireystasosta ja varsinkaan eivät ruokahaluttomuudesta.)

"Tutkijat halusivat tietää, oppivatko kärpäset tukahduttamaan synnynnäisiä reaktioita. He tekivät tämän havainnoimalla kärpäsiä eri lämpötiloissa.

Kun kärpänen koki olonsa tukalan kuumaksi, se lähti yleensä kävelemään viileämpään paikkaan. Mutta jos joka puolella oli yhtä kuumaa, kärpänen vähensi ja hidasti kävelyä opittuaan, ettei liikkumisella ole vaikutusta tilanteeseen. Tämän tulkittiin viittaavan tietynlaiseen masentumiseen.

- Kärpäset yrittivät selviytyä stressaavasta tilanteesta, johon niillä ei ollut vastausta valmiina. Kuvattuun reaktioon saattaa liittyä mielialan kaltainen osatekijä, tutkijat selittävät."

Tässä on jotain nyt oudosti. Ammutaan nuoli ja piirretään taulu osumakohdan ympärille, tai jotain.
Otetaan kissa syliin, kuullaan rutinaa: katso se kehrää koska se pitää minusta.
Nähdään kohteessa jotain, mitä itse kohteessa ei ole.

Tutkimuksessa tulkitaan kärpäsen liikkumattomuus masentuneeksi mielentilaksi.
Sitä sopii epäillä.
Liikkumattomuus on sovelias tila, jos ja kun huomaa että liike ei vie mihinkään.
Jos huomaa, että meni minne tahansa, aina on yhtä kuuma, on vain järkevää pysähtyä. Olla paikallaan. Lakata ryntäilemästä.
Kärpänen ymmärtää sen luonnostaan, ihmisellä on vaikeuksia.

Luontokappaleista tiettävästi vain ihmisellä on ylipäätään vaikeuksia. Muillakin on kai vilua ja nälkää tai liian kuuma, mutta ei vaikeuksia.
Lähes koko elämämme ja elämäntapamme, päihteistö, viihteistö, yhteisöelämä, sukupuolielämä, kulttuuri, uskonto, jne, on valjastettu palvelemaan sen välttämistä mikä on - ja niin syntyy kuin varjona vaikeus.

Parmenides (n. 500 eKr.) huomasi, että se mikä on, on ilman liikettä, muutosta, aikaa.
Oleminen on yksi, välttämätön, kaikkiallinen, katoamaton, täydellinen, täynnä itseään ja totta.

Ilmiöt eli mielikuvat edustavat noiden attribuuttien vastakohtaa, rajallisuutta, ajallisuutta, katoavuutta, epätodellisuutta.


Esimerkiksi kärsimyksen lähteistä eräälle suurimmista, kuoleman pelolle, tämä merkitsee kärpäslätkän viuhahdusta: Se mikä on, ei voi olla olematta. Mikä katoaa, ei ollut koskaan.

Kärsimyksen veretseisauttavan järkyttävä paradoksi: Kärsimys syntyy kun paetaan jotakin mikä itsessään on pelkkää iloa, ja yritetään sittemmin vapautua tuskasta sellaisten keinojen avulla, jotka vain lisäävät sitä. Mielikuvien avulla, joista ensimmäinen, kaikkien muiden äiti ja isä, on "minä".

(Vihoviimeinen vitsi on erillinen minä joka on täynnä itseään...)




(kuva Andromega)



Ikkunoiden välissä eräs kärpänen taistelee elämästään. En tiedä miten se on sinne päässyt eli joutunut. Se itsekään ei tiedä, edes missä se on. Lyö päätään lasiin yhä uudestaan. Pökertyy hetkeksi ja jatkaa taas.
Tuskin sitä tutkimalla saa uutta masennuslääkettä markkinoille, vaikka mistä senkään varmaksi tietää.

Yritän auttaa sitä vaikka en tiedä mikä tämmöisessä toimessa on "apua". Se ei ota sitä vastaan. Lopulta räpiköinti välttämätöntä vastaan päättyy ja olento jää selälleen makaamaan karmin päälle.

Liike loppuu. Annan ruumiin jäädä paikoilleen. Muutaman päivän kuluttua, katso: hän ei ole enää täällä.
Kärpänen on yhtynyt kaikkeuteen. Olento olemiseen. Mikään ei ole silti muuttunut.

Kaikkeuden näennäisen liikkeen keskellä on (madon tms.) reikä. Se on kuin silmä. Silmässä vilisee valot ja varjot, mutta se ei välitä siitä. Tuskin huomaa.

Valolle ei varjoa ole olemassa.

"Älkää eksykö, rakkaat veljet! Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak.1)

Niinpä. Ei kannata eksyä olemattomiin, varjojen maille, kuvagallerioihin. Tulla joksikin muuksi.

Eikä se loppujen lopuksi ole mahdollistakaan, mikä on hyvä juttu.

Pääsiäinen 2

Jää suli ja vesi nousi nopeasti.
(Kuva on samasta kohdasta mistä edellisen julkaisun kuvakin, pari viikkoa myöhemmin.)
Ranta on ylempänä, kuvan ulkopuolella. Puroa ei näy.
Varjo on poissa.

Vesi liikkuu, joki on paikallaan.

Taivas heijastuu pinnasta.

Pinta loppuu, taivas alkaa. Ne ovat sama.
Toista ei ole ilman yhtä.


"Se joka laski hetkemme,

hän laskee edelleen.

Sano, mitä hän mahtaa laskea?

Hän laskee ja laskee.

Ei tule viileämpää,

ei öisempää,

ei kosteampaa.

Vain se mikä auttoi meitä kuuntelemaan:

se kuuntelee nyt

vain itselleen."

(Celan)

Ei ole syvempää, pinnallisempaa. Ei ole komparatiivia enää. 

Ruumiin, matalimman, ja Korkeimman välissä ei ole korkeampaa eikä matalampaa.
Korkein täyttää jokaisen ruumiin jokaisen molekyylin.
Kukaan ei ole enemmän tai vähemmän kuin toinen.
Kukaan ei ole mitään.

Mieli eli sielu eli psyyke ei tervehdy, kehity, valaistu, ylevöidy, henkisty eikä pyhity.
Se ei kompuroi terveemmäksi, paremmaksi, jalommaksi, vaan katoaa kuin varjo veden pinnalta.

Ei hätää.
Joki laskee takaa edelleen.

Joku tulee ja ottaa valokuvan joesta edessään.
Aurajoki heijastaa saman valon kuin Ganges. Saman kuin jokainen vesipisara.
Kurjinkin ruumis on Kristuksen ruumis.

Taivas, joki, joku, katse, kamera, havainto, muisto (tässä olen ollut ennenkin) (silloin oli erilaista), aika, aivot, tulkinta, kielto, häkeltyminen, metanoia.
Yhtäkkiä koko jumalainen kierto nähdään alastomana ja sellaisenaan: yhtä ei voi erottaa yhdestä.


Joki laski hetkemme, ja laskee edelleen, kohti merta.

Se auttoi meitä kuuntelemaan:
yksi kuuntelee vain yhtä.

Pääsiäinen

57-vuotiaana ei ole paljon enää tehtävissä.
Asialliset hommat hoidetaan aika huolellisesti, mutta ilman suurta mielenkiintoa.

Ei "kolmatta tai neljättä ikää".
Ei edes ensimmäistä eikä toista.
Keski-ikää ei varsinkaan.

Aletaan mättää pois.
"If you want to go all the way, throw all away." (Mooji)
Oikeastaan ei aleta mättää vaan mättö alkaa tapahtua.
"Jos vehnänjyvä ei kuole, se ei voi elää." (Jeesus)

On vain tämä, eikä tämän kanssa synny merkittävää haikailua, jos siihen ei liitetä jotain.

Kurapuro laskee kurajokeen joka laskee mereen.

Ei mitään "pää pystyssä urheasti kohti kuolemaa" -höperehtimistä, ei myöskään jatkoaikahaaveita, vaan tässä nyt ei koskaan ennen eikä koskaan enää.
Tässä ei ole kitkaa.




Vanhemmalla iällä ihminen saatetaan palkita rovastin arvonimellä tai jonkin neuvoksen. Tasavallan presidentti saattaa nimittää hänet Valkoisen Ruusun Ritariksi, ja mitä niitä on.

Se lämmittää mieltä, mutta sen saa antaa myös polttaa mieltä, ja sen sidoksia. Se on aika lempeää palamista.

Melko lähellä jokea saatuihin nimiin on helppo suhtautua.
Rovasti tahi ruusuritari en tietenkään ole.

Nimikkeet istuvat sitkeämmässä kun noustaan puron vartta ylemmäs.
Ammatti jota on harjoittanut vuosikymmeniä tunkee juurensa syvemmälle kuin Valkoinen Ruusu tai rovastiteetti, mutta sekin on silti vielä aika kehällinen kohde.

Elämäntavat, ystävä- ja sukulaissuhteet luovat syvempiä uria. Olen sellainen joka istuu kaiket illat kapakassa. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen. Olen autoileva, raitis poikamies. Olen urheilullinen ja eläinrakas, viihdyn luonnossa. Olen hyvä jätkä.

Olen vegetaristi.
Risti ympäristölleni.
Syön kaikkea: olen risti monen elävän yllä.

Olen sitä mieltä että.

Puron yli heittyy ristin varjo, ristin merkki, kuoleman merkki ja elämän.
Kuoleman varjon maan asukkaille loistaa kirkkaus (Jes.9): kuolema on varjo vain!
Varjo entisestään.
Kirkkauden varjo.

Vielä ylempänä puron vartta tullaan mieheksi tai naiseksi. Puro pärskii ja lorisee. Puhuttaisiin kosken kuohuista jos ei puhuttaisi - purosta.
Lähtee pieniä sivuojia.

Irti.
Ylemmäs.
Ei sukupuolta.

Käydään koulut, tullaan uskot.
Kaikki opit menemään!

Saadaan koti, uskonto ja isänmaa, kasvatus, kulttuuri ja kieli.
Tullaan persoonaksi:
Menemään!

Nyt tulee paha: saadaan nimi.
Sitä ei ihan heti unohda!
Mutta ei erisnimi sen kummempi kapine ole kuin ammatti- tai arvonimikään. Merkkien hälinää ilmassa tahi mustetta paperilla. Kukaan ei ole syntynyt nimilappu kaulassa tai otsaan tatuoituna.

Totuuden nimessä, erisnimi on unohdettava.
Ei dementiamerkityksessä herraparatkoon vaan samaistumismielessä.

Mikä helpotus!
Enää ei tarvitse saada nimeä, varjella sitä tahriintumasta, pitää sitä esillä, jne.


No mutta: tullaan esiin, lähdetään naisen jalkojen välistä, joskus myös vatsakalvon läpi.

Ollaan aika rumia, pidetään pahaa ääntä ja haistaan.
Ollaan Jumalan Valtakunnan esikuvia.
Olemalla ollaan. 

Vielä hetki.

Virrataan naisen sisällä.
Jakaudutaan yhdestä hedelmöittyneestä solusta.
Tässä kohden puron vartta katsellaan pois, häveliäästi.

Mies ja nainen kohtaavat. Halu syttyy. Purot yhtyvät.


Pieni poika ja pieni tyttö leikkivät jossakin, eivät tiedä toisistaan mitään.


Vesi sataa maahan.

Pilvet liikehtivät taivaalla.


Nyt. Todelliset kasvomme tulevat näkyviin, kaikessa ei-minkään-näköisyydessään.
Taivas! Taivaan vallat!

(Jää alkaa sulaa.)

Kurajoki virtaa hiljaa Airistolle.
Haihtuu kuin uni aamulla, taivaalle.

Pieni lapsi makaa maassa selällään ja katselee pilviä.
Hän näkee niissä kasvoja.

Alkaa sataa.
Lapsi lähtee kotiin.
























.

Tamminen ja neitsyt Marian ilmestys

"Ei oltu tarpeeksi nälkäisiä." Oman joukkueen jääkiekkovalmentaja selittää omiensa heikkoa peliesitystä.

Se on: Ei ajettu vastustajan maalille toivotun hanakasti. Ei otettu "kaverin" hyökkääjää niin kovasti kuin olisi pitänyt, niin että kaverin hyökkäystaho olisi pitänyt taluttaa joukkosidontapaikalle tai sairaalaan.
"Oltiin unessa koko peli", haastateltu oman joukkueen pelaaja myöntää.
Kylläisyys ja unessa oleminen ilmentävät tässä käsitteistössä yhteneväisiä asennevikoja.

Ensin tuollainen kommentointi suututtaa oman joukkueen kannattajaa; jos kerran tiedetään että ollaan unessa, pitäisikö sitten ehkä herätä! ja pistää vastustajan ylämummo laulamaan virsiä huivi tötteröllä - maali on niin kaunis tms - sen sijaan että ajaudutaan oman pään kulmiin rusettiluistelemaan havaijikiekon perässä ja jätetään kaverin mummo tuppisuuna ilmaan roikkumaan.

Mutta sitten kannattaja tajuaa, että nälkäisyys ja hereillä oleminen ei ole pelkkä tahdon asia. Pää punaisena huutava valmentajakaan ei lisää nälkää eikä herätä unesta. Se on suuremmas käres.


Zen-kirjallisuuden klassikko Zen ja jousella ampumisen taito - joka ei ole missään nimessä mikään zen-kirjallisuuden klassikko, sen enempää kuin Olemisen sietämätön keveys on elokuvahistorian klassikko vaikka nimensä onkin kätilöinyt myriadikaupalla toinen toistaan vähähappisempia otsikkoäpäriä erilaisiin keikaroiviin yhteyksiin (tietenkin, on siinä filmissä Lena Olin ja se toinenkin, paljon eteerisempi mutta ei pahalla tavalla yhtään, jonka nimi ei nyt tule mieleen eikä kirjoitukseen) (kauniit näyttelijät eivät vielä tee filmistä klassikkoa paitsi jos siinä on Greta Garbo, jonka jumalaisia elokuvia ei kukaan ole nähnyt ja jota kukaan ei tunnistaisi jos kävelisi kadulla vastaan, paitsi ehkä Kaikka, mutta Olinskan tunnistaisi ja sen toisen jonka nimi muistaakseni alkaa B:llä ja jonka naaman muistan myös, semminkin kun se oli myös Kieslowskin värisuorassa Sinisenä, sama melankolinen katse) - kertoo ahkerasta oppilaasta joka ilmoittautuu tunnetun jousiampujan ohjaukseen.

Teksti on aika puuduttavaa, mutta niin on ammuntaopetuskin, joka kestää vuosia. Oppilas haluaa hyväksi ampujaksi, mutta törmää kerta toisensa jälkeen samaan vaikeuteen: juuri haluaminen hyväksi ampujaksi on tavoitteen saavuttamisen pääasiallinen este...
(Luoja kuinka pettynyt olin nuorena tähän kirjaan! Pidin sen viestiä lähes kammottavana.)

Mikään ponnistelu ei riitä, vaikka onkin toisaalta välttämätöntä. Mikään ei riitä!
Mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi herrajumala riitä!

On ponnisteltava hysteerisesti vuosikausia, taisteltava kaikkien mahdollisten vaivojen kuten täydellisen kyllästymisen läpi. Vain huomatakseen että taas on seinä edessä, seinä johon sopii lyödä päänsä uudestaan ja uudestaan.

Kunnes - lopulta - seinää ei enää ole...
Ei sen takia että oppilas olisi murskannut sen otsallaan pala palalta.
Vaan siksi, että sitä ei koskaan ollutkaan...

Silloin nuoli tai kiekko lähtee kauniisti, todesti ja oikein. Kuin bambun lehti joka on taipunut lumitaakan alla, ja joka sitten kun aika on eli lumi putoaa itsestään, singahtaa kevyesti suoraksi taas. Asentoon joka on sille ominainen ja jossa sen on hyvä ja vapaa olla.

Ampua ilman ampujaa.
Kiekkoilla ilman kiekkoilijaa.

Elää ilman eläjää.
(Ei meistä ole eläjiksi.)



Neitsyt Marian tie Jumalan synnyttäjäksi oli lyhyt, ei vuosia kestävän harjoittelurääkin tulos vaan muutaman sekunnin mittainen riisuutuminen.
Viattomuus, köyhyys, tyhjyys, neitseellisyys, kuvattomuus, ilmoitus, usko, armo.
Play off.
Game over.
Synnyttäjä kuolee Jumalan synnytykseen.

That's it.

Neitsyen myöhempien aikojen tie pyhimykseksi ja oppiriitojen aiheeksi on ollut pitkä ja koukeroinen. Koominenkin. Se on ollut mielen kuvaamataiteen juhlaa, viattomuuden muistoksi.
Kuvattomasta ja viattomasta on tehty ehkä enemmän kuvia kuin mistään muusta kohteesta maailmassa, poikansakin mukaan lukien.

Ruumiillisen koskemattomuuden vahvistavat uskonnollisista lähteistä ainakin Raamattu ja Koraani.
Lisäksi rouvani, ma donna, on julistettu taivaan kuningattareksi ja ikuiseksi neitsyeksi. Hänet on otettu taivaaseen ruumiineen sieluineen päivineen, ilman kuolinpäivää kuitenkin. Hän on siinnyt ilman perisyntiä.
(Jonkun on jossain taannehtivassa Daavidin suvun partenogeneettisessä viestiketjussa ollut pakko tehdä perisyntiäkin, että tähän oltaisiin edes päästy. Ei armoa ilman syntiä. Eikä jälkipolvia.)

Maakunnissa Marian tie teki paikallisia mutkia. Suomessa kalevalainen Marjatta, paimentyttö, tulee raskaaksi puolukasta, synnyttää saunassa (ehkä ei ollut sijaa maatalossa), ja rukoilee Ukko ylijumalaa synnytystuskissaan (Wiki).
Puolukan neitsytmorsiamen poika saa nimekseen Kaukomieli. Hänestä tulee Kainuun kuningas ja rahavuoren vartija.
Joosefia tuuraa Suomessa vaka vanha Väinämöinen.
Kyllä kansanperinne tietää.


Ihmisen mieli tietää yllättävän monta asiaa.
Ajatus synnyttää yhtä jos toistakin.

Yhtä se ei synnytä. Hurskainkaan ajatus ei kosketa Jumalaa.
Ajatus ei elä Yhdessä.

Ajatuksen on kuoltava Jumalan syntymässä.
Todellisuus ei saavu luoksemme lauseita pitkin.

Jumala ei surffaa lainalauseilla, todellisuus on meri, lauseet laineita.

Teksti puutuu, puuttuu todesta.
Maailma on sana, sana ei voi olla koti. Tämä ei voi olla tässä. Me olemme hukassa kuin nälkäinen pantasusi tai kylläinen jääkiekkojoukkio.

Nälästä lähdetään Mariankin tapauksessa, ja siihen jäädään kunnes tullaan johonkin mikä ei ole jotakin tämän jatkumolla.
Kaukomieli kääntyy sisään, valtakunta on tullut lähelle, Poika syntyy kaikkeuden kohdussa ilman tuskia.

"Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois."
(Marian ylistysvirsi)


Päätä seinään,
päätä jo!
Hajotkaa, täällä ei ole mitään nähtävää!

Pää hajoaa.


Neitseellisyys on päätöntä mielettömyyttä, viatonta kuvattomuutta.
Jokainen hetki on syntymäjuhla.
Ei omisteta mitään.
Ei mitään kuvaa mistään. Ei omakuvaa, tahtotilaa, ei seinää.

Olematta oikeassa ollaan oikeassa asennossa.
Omissa soi, viimeinen virsi.
Tämä on tässä runsain määrin.

Taakka putoaa huomaamatta.






 

En ma enää aja

"Orlov söi kerran liikaa survottuja herneitä ja kuoli. Kuultuaan tästä myös Krylov kuoli. Spiridorov kuoli muuten vain. Spiridorovin vaimo putosi senkiltä ja kuoli hänkin. Spiridorovin lapset hukkuivat lampeen. Spiridorovin isoäiti alkoi ryypiskellä ja lähti matkoihinsa. Mihailov lakkasi kampaamasta hiuksiaan ja sai rupia päähänsä. Kruglov piirsi naisen, jolla oli ruoska kädessä, ja menetti järkensä. Perehrestov sai sähkeitse neljäsataa ruplaa ja rupesi niin koppavaksi, että sai potkut töistä.
Hyvät ihmiset eivät osaa pitää asioitaan oikeilla raiteilla."
(Harms, Sattumia)

Joskus syväksi koetun rukouksen tai maailmoja syleilevän kontemplaation hetkellä päässä alkaa soida
"tiu tau tilhi äidin ryytimaassa, joko sinä lensit syömähän taas".
Hautajaisissa kaiken eläytymisen keskellä yhtäkkiä muistan jäätelökesää tai että silimät tummat on kuin syksyinen yö.
Häissä möyryää highway to hell tai vonkuu stairway to heaven.
Jne.
Sitenkin saa välähdyksen ihmismielen hauskaan mutta myös ärsyttävään motoriikkaan.
Että asiat eivät pysy oikeilla raiteilla.

Ihmismieli ei ole harmonian tai syvällisyyden manifesti, vaikka sellaisena mieluusti esiintyykin.
Tiutau-tilhi koko vehje.

Se on hyvä teknisissä asioissa, kun esimerkiksi halutaan keittää kananmunia tai suunnitella yhden miehen lentokone, jonka voisi pukea päälleen kuin valjaat ja lähteä parvekkeelta ilmailemaan, tahi toteuttaa jokin muu selkeä tekninen hanke.

Psykologisilla ja sosiaalisilla näyttämöillä mieli on peluri ja petturi.
Herätyksen hengellisissä toimissa se on lavea ja korkea tie helvettiin. Illuusiogeneraattori.

Elämä taaksepäin tai eteenpäin on virvatulia, mielen pyörteitä. Vain värikkäimmät ovat näkyvissä, rumimmat ja kauneimmat.
Harmaan tylsä tausta jota vasten nuo piirtyvät, ja joka muodostaa aikajanasta suurimman osan, ei erotu.
Välähdyksistä olen rakentanut itselleni persoonan ja elämäntarinan kasvatuksen, ympäröivän yhteiskunnan, uskonnon, tieteen ja muun kulttuurin aloitteesta, varoilla, tuella, sanoilla ja herkeämättömällä ohjelmavirralla.

Psykologia yrittää teettää näistä mielteistä hyvän kuvan, paremman itsetunnon, kertomuksen josta voi olla ylpeä tai jonka voi ainakin hyväksyä.

Henkisyys ja hengellisyys haluavat näyttää janalla Jumalan, karman tms. vaikutuksen eli johdatuksen kohti Valoa.

Valo vain ei ole siellä, janan tai tunnelin päässä, vaan odottamaton räjähdys, nyt tässä tai ei koskaan missään.


Rippikoulutyttö luki viime sunnuntaisessa konfirmaatiossa Efesolaiskirjeestä, että "siivettömällä ei ole sijaa Jumalan valtakunnassa." "Kavahtakaa siivettömyyttä!"
Tytön ei tarvitse kavahtaa lukutapaansa; se oli kai tahaton mutta hieno silti, tai siksi juuri.
Odottamaton sana sattuu paljon tarkemmin kuin se, jota tänne tultiin varsinaisesti kuulemaan ja sillä uskonnollista identiteettiä vahvistamaan.

Siveettömyys ja siivettömyys ovat lähes yhtä, ainakin suomen taivaassa ja taivaan alla, parin vokaalin volttien varassa.

Ne ovat itsensä junttaamista kiinni lihaan ja aikaan, minuuden iankaikkisessa ryytimaassa. Karnevaalin eli hyvästien, irtipäästämisen ja lentoon lähdön vastakohta.
Samaistumista oman persoonalliseen elämäkertaan ja ruumiiseen, aaveiden takaa-ajoa, tai pakenemista.

Rakennetaan minäkuvaa. Asetetaan se jalustalle ja aletaan kärsiä.
Imago kärsii, eikä muuta osaakaan. Brändi palaa.

Tiu tau tilhi.



Kanaanilainen nainen juoksee miehen perässä. Hän on hädissään, tytär on huonona, pahuuden vallassa. Mies on kuuluisa parantaja, Daavidin ja Jumalan poika, Herra ties vaikka mitä.
Nainen pyytää apua. Miestä ei kiinnosta koko juttu. Hän kääntyy pois.
Tässä on muutakin tekemistä, pitää keskittyä imagon mukaisesti oikeisiin, valitun kansan lampaisiin. Nainen ei hellitä eikä välitä onko valittu vai ei valittu. Auta nyt!
Jumalan poika sättii ihmisen tyttären maan rakoon: pitäisikö antaa lasten leipä ja antaa koirille!? Hän ei edes katso naiseen päin. (Koiraksi vertaaminen oli pahimmanlaatuinen loukkaus.)
Nainen hajoaa, menee palasiksi ja raiteltaan. Herrajumala! Syöväthän koiratkin murusia isännän pöydästä!

Mies hämmästyy noin yllättävästä vastauksesta, kääntyy, katsoo naiseen ja hajoaa hänkin, menee raiteiltaan, tulee murusiksi jotka nainen syö, astuu alas taivaasta ja kirjoitusten mukaiselta jalustalta, kääntyy koiraksi pois valittujen luota, astuu alas taivaasta ja jalustalta, putoaa senkiltä kuin Spiridorovin vaimo, kuolee, nousee ylös ja vetää kanaanittaren perässään.
Katseet kohtaavat, niistä tulee yksi.
Yksi katse, yksi usko, yksi sydän.
Outo ja odottamaton raide, tuntemattomahan tupaan vie.

Jumala sanoo ihmiselle: tapahtukoon sinun tahtosi.
"Siitä hetkestä tytär oli terve."
Käänteinen pater/mater noster on tosi vasta kun rukoilija on hajalla, kokonaan poissa.



Virvatuli eli aarnivalkea on viehko lyyrinen ilmiö, ja tuttu lähes kaikkien kulttuurien perinteistä (Wikipedia).
Usein se ymmärretään henkiolennoksi tai sellaisen hohtamaksi valoksi, joka houkuttelee ihmisiä eksymään ja vahingoittumaan.

Tulet vaappuvat ja huojuvat lähellä maan tai veden pintaa. "Virva" tarkoittaa väreilyä, häilymistä ja lepattamista.
Virvatulia ei voi saada kiinni. Ne häilyvät kauemmas jos niitä lähestytään, tai katoavat kokonaan.




Tyttö herää yöllä ja tuntee tulen taas, mutta ei liiku, jokin pitää kiinni. Hänen nyrkkinsä hikoavat ja puristavat peitettä. Polttaa.
Se tulee kaukaa, se on polttanut vuosikymmeniä, ehkä vuosituhansia, -miljooniakin.
Se lyö aikojen takaa. Se on kuin paha henki tai tie helvettiin. Hiki nousee otsalle.

Pelko puristaa kurkun tukkoon, huuto ei tule. Äitikään ei tule.

Odottamatta tyttö tuntee toisenlaisen tulen.
Se kuluttaa mutta ei polta! Se tulee vielä kauempaa, syntyi ennen muinaisuutta.

Menneisyyden ja tulevaisuuden tulet sammuvat. Helvetti jäätyy.
Ajan piiri supistuu pyöriessään. Se ei ole jana, ympyrä, spiraali tai mitään. Lopulta aika nukkuu seisaaltaan.
Olemisen ja olemattomuuden polttopiste, rauhan tuli.


Paha henki häilyy, lepattaa, huojuu ja häipyy virvana nirvanaan kuin aavehiiri koloonsa.
Tyttö nousee sängyltä linnunkevyenä.
Hän alkaa leikkiä.
Se sujuu itsestään.

Mitään ei ole tapahtunut.


"En millään muista -
Tuntuu aivan kuin joku
olisi käynyt
täällä, tullut ja mennyt
sillä aikaa kun nukuin."
(Kotomichi)