Tulin, näin, hävisin

Filippos sanoi Jeesukselle: Näytä meille Isä, muuta emme pyydä. (Joh. 14)
Se riittää.


Australiassa on tavattu tavaton luonnonilmiö. Hämähäkit ovat punoneet seittejään kohoavan tulvaveden pinnan ylle, ilmeisenä tarkoituksenaan välttää siten yhteisön ennenaikainen edes meno.
Ilmiön tehnee tavattomaksi se, että lajikohtaista erityisosaamista, tässä tapauksessa seitin suoltamiskykyä, käytetään tarkoitukseen jota varten se ei alun perin kehittynyt.

Hämähäkin verkkohan on saalistusväline. Missä syntyi älynvälähdys että tätä voi käyttää sosiaalisena turvaverkkona muutenkin, hengenpelastusköysistönä välittömän uhan edessä? Miten ja missä vaiheessa kaikki hämyt tajusivat ruveta puhaltamaan yhtä aikaa yhteen verkkoon?

Rehellisyyden nimessä on torjuttava ajatus jonkinlaisesta niveljalkaisesta marsalkasta jonka miekan osoittamaan suuntaan, horjumatta, jääkärihämähäkki heilahtaa kotiliettä puolustamaan.
Metafyysinen Lukki Ylijumalakaan ei puhuttele modernia eläintenkäyttäytymistieteilijää yhtään.

Jotain siinä on mutta ei oikein tiedä mitä.

Aamulla ei päässyt FaceBookiin. Tuli oitis outo olo, kuin verkko olisi pettänyt. Myös ihminen on punonut seittejään tulvavesien ylle.
Odottamatta nekin ovat syntyneet, eikä sitä zuckerbergiä olekaan joka tietäisi mihin vielä tämän kanssa päädytään.

Vaikuttavimpia keksintöjä ei ole kukaan suunnitellut. Suunniteltu keksintö voi olla hyvinkin hieno, mutta silti se ei oikeasti ole kuin vanhan perustalle rakennettu uusi, aiempaa vain viritetympi kapine. Kämmenen kokoinen älypuhelin, jolla voi kommunikoida reaaliajassa koko maailman kanssa, on vain Kehruu-Jennyn tai jopa myllynkiven jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.


Todellisia suunnanvaihtoja ei suunnitella.

Ennakoitu tulevaisuus on eilisen väkinäinen, pitkästyttävä ja mauton jatko-osa. Historian todelliset käänteet iskevät kuin salama. Kompassit sekoavat. Aika kääntyy ylösalaisin.

Sanat ja niiden synnyttämät ajatukset ja tuntemukset ovat se seitti. Käsitteet ovat käsitöitä, kauniita ja käyttökelpoisia joskus, usein tahmea loukku.


Kreikkalaisen mytologian mukaan hämähäkin alkuperä on kutojatytössä nimeltä Arakhne. Tämä oli hyvä käsistään, ja myös vähän leuhka siitä. Hän haastoi itsensä Pallas Athenen, joka tiettävästi ei myöskään ollut eilisen teeren jumalatar kätten toimissa ja töissä.

Kisattiin antiikkisen Kehruu-Jennyn tittelistä. Arakhne voitti täydellisellä punonnalla. Pallas lyötiin omilla aseillaan.
Kaiken lisäksi Arakhnen kilpailutyön teemana olivat kreikkalaisen jumalhovin sukupuoliset hairahdukset…

Paltaan jumalattarellinen päre palaa, iskee myyttihistorian ensimmäinen araknofobiakohtaus: kaiken maailman kuolevaiset juoruämmät täällä alkavat moralisoida kuolemattomien lähes viattomia pikku seikkailuja!
Hän repii riekaleiksi kilpailijattarensa teoksen.
Missä kulkee taiteen ja jumaluusopillisen pornon raja? P.Athene kysyy. Tässä, hän vastaa.
Törkyä tuo on eikä mitään taidetta!

Lopuksi hän vielä taikoo voittajansa hämähäkiksi. Arakhne näin väärinpäin käännettynä ja kosteisiin loukkoihin syrjäytyneenä saa ironista kyllä pornosymbolifunktion, vaikka alun perin oikein päin ollessaan edusti kaiken tuollaisen tuomitsevaa vastakohtaa.
P.A. jumalkavereineen pääsee jatkamaan jumalattomia kemujaan. Tyypillinen jumala! Epis!


Athenen maalliset maanmiehet ovat jatkaneet kemuja ja punoneet taloudellis-sepitteellisiä seittejään uhkaavan tulvan ylle näihin päiviin asti, ja nyt näyttää että koko Eurooppa joutuu siivoamaan. Koko Kreikka on P.A:n valtakunta taas. Tulvaa tuottaa tulemaan.


Istutaan Liedon bussiin ja aletaan kääntyä pois.

Aletaan katsella seittejä. Kieltäydytään kietoutumasta. Ei suostuta saaliiksi nyt.
Ajatuksia tulee ja menee. Annetaan niiden olla. Tulee tuntemuksia. Ei lähdetä kyytiin. Silmäaivot katselevat maisemia. Korva-aivot kuuntelevat bussin ääniä. Ei siinä mitään. Välillä ärsyynnytään jostain. Annetaan sen olla.
Ravattulan kohdalla mieli on rauhassa. Äkkiä ei haluta mitään. Tuntuu kuin lilluttaisiin lämpöisessä tulvavedessä.
Hylätään sekin.
Käännytään koko ajan pois.
Voitaisiin yhtä hyvin olla hämähäkki tai Pallas Athene. Ei jäädä siihenkään.

Lopulta ollaan siinä mikä ei ole kiellettävissä ilman että samalla kiellettäisiin koko olemassaolo. Kompassi sekoaa. Ei tiedetä enää missä ollaan. Kunhan nyt ollaan.

Jotain siinä on mutta ei oikein tiedä mitä.
Ei adjektiiveja, ei substantiiveja. (Ehkä jokunen verbi kuitenkin?)
Ei ominaisuuksia.
Ei sisältöä, mutta silti kaikki sisältyy.
Nyt riittää.
Kaikki riittää hyvinkin tyydyttämään ei-minkään…

Ei tunnu miltään, paitsi siltä että kotona ollaan! Ei ketään kotona, paitsi kaikki.
Mieli polvistuu tuntemattoman mutta niin tutun ja rakkaan edessä.
Astutaan syrjään.
Ei olla iloisia eikä suruisia, silti kyyneleitä tuottaa tulemaan.

”Hämmästyttävää on sen vuoksi ymmärryksen sokeus: se ei ota huomioon sitä, minkä se näkee ensimmäiseksi ja mitä ilman se ei voi saada tietoa mistään. Se on kuin silmä: kun tämä kohdistaa huomionsa erilaisiin väreihin, se ei näe itse valoa, jonka avulla se näkee muun, ja jos se sen näkeekin, se ei pane sitä merkille. Samalla tavalla menettelee henkemme silmä. Kun se kohdistaa huomionsa erityisiin ja yleisiin olevaisiin, se ei pane merkille itse olemista, joka on kaikkien lajien tuolla puolen, vaikka oleminen saapuukin mieleemme ensimmäiseksi ja muu vasta sen kautta… Koska se on tottunut olevaisten pimeyteen ja aistimaailman harhanäkyihin, se ei usko näkevänsä mitään silloinkaan kun se katselee Olemisen valoa. Se ei käsitä, että juuri pimeys on hengellemme korkein valaistus. Aivan samoinhan silmästä näyttää, ettei se näe mitään, kun se näkee puhtaan valon.”
(Bonaventura)

Pyyhitään kyyneleet. Tullaan Lietoon. Astutaan ulos bussista ja pois syrjästä.
Taas tiedetään osapuilleen missä ollaan.

Se saa nyt luvan riittää.

Kuninkaan pojan häät

Elokuvassa Kärpänen tiedemies keksii teleportaatiolaitteen. Aluksi kaikki sujuu hyvin, kuten alkujen tapana on, mutta kun mies alkaa tehdä kokeita itsellään, homma alkaa mennä käteen, ja käsi muuttua kärpäsen koiveksi. Ja pää kärpäsen pääksi, mikä on vielä harmillisempaa. Sellaisesta kärsivät ihmissuhteet ilman muuta, romanttiset varsinkin. Romantiikka ei sovi kärpäsjätkälle. Naisia on kyllä paljon verkkosilmissä, mutta kaikki toistensa kopioita.
Tulee mieheen ajatus, että voisiko tämän jotenkin peruuttaa.


”Missä on tie, jota pitkin saavuin?
Minä tahdon takaisin, täältä pois.” (Mawlana Rumi)

Ajetaan taksilla kärpäsenä sinne tänne. Siellä sen enempää kuin täälläkään ei tapahdu mitään.
Menetetään tulomatkalla Apteekista polkupyörä, takki, silmälasit, toinen kenkä, kotiavain ja pala otsanahkaa. Tutustutaan hissin lattiaan ja itseen. Yritetään hyväksyä viimeksi mainittu, mutta kaikki menee pieleen esittelystä alkaen. Kättelevä käsi huomataan kärpäsen koiveksi.
Äänettömään huoltoyhtiömieheen ei edes haluta tutustua pinnallista, asiallista tasoa syvemmältä: avaa jo se ovi. Hävetään. Pelätään. Unohdetaan kaikki. Voisiko tämän jotenkin peruuttaa?


Herätään keskellä yötä, etsitään isää ja äitiä, mutta ei löydetä. Koti on tullut oudoksi. Herätetään sisko. Tartutetaan hätä. Kävellään paljain jaloin pyjamassa pitkin kylän raittia. Naapurin täti korjaa huomaansa ja antaa karkkia. Asetellaan, asetutaan. Astellaan kotiin. Isä ja äiti eivät olleet kaukana. Nukutaan taas. Huomenna herätään.

Tuulee taas ja pelätään.
(Melkein koko ajan pelätään.)

Astellaan ympyrää pitkin raittia, myöhemmin ajetaan samaa ympyrää. Ajetaan moottoripyörällä poliisiautoa pakoon. Tuulee hirveästi! Takana istuva yrittää peittää rekisterilaatan virkavallan katseilta. Otetaan hengenvaarallisia riskejä, lopulta poliisi ei pysy perässä. Tullaan tallille, vedetään ovi kiinni. Istutaan lattialla ja huohotetaan. Voisiko tämän jotenkin peruuttaa? Poliisi ei tule. Mennään kotiin.

Yö oksentaa aamun. Ralli jatkuu.
Lähdetään naisiin, tullaan pois, mennään taas, tullaan. Tuulee koko ajan. Huohotetaan, pelätään. Yritetään tutustua. Loukataan ja loukkaannutaan. Lennetään tuulessa kuin akanat.

Yksi ei lennä eikä pelkää, ei unohda eikä muista. Ei katoa.

”En tullut tänne enkä lähde täältä oma-aloitteisesti. Kuka tahansa minut tänne kiskoi, saa luvan viedä minut poiskin.” (Rumi)

Etsitään ankkuria uskonnoista. Löydetään vain myrskyssä repeytynein purjein seilaavia natisevia paatteja. Uskovat lentävät tuulessa kuin pakanat.

”Älköön etsijä lakatko etsimästä, ennen kuin löytää. Kun hän löytää, hän järkyttyy, ja järkytyttyään hän ihmettelee. Lopuksi hän hallitsee kaikkea.” (Tuom. ev.)


Evankeliumeissa humala kuvaa pahaa hypnoositilaa, jota kutsutaan arkielämässä ”arkielämäksi”. Siis sitä jossa lasketaan rahoja ja halutaan niitä enemmän, tehdään uraa, maksetaan lainoja, etsitään julkisuutta ja tunnustusta, asemaa, annetaan turpiin ja saadaan, naidaan ja naitetaan, sisään ja ulos, sinne tänne, ylös alas, kuvottavassa karusellissa. Arkielämä on karu selli, maailma outo koti.

Pois! Hetki on tullut! Lasku nyt, eikä yhtään enää!

Etsijän järkytys on siinä, että hetki ei odottanut milloinkaan. Se oli poissa näkyvistä tietenkin, kuin kaunis maisema suljetuilta silmiltä, mutta ei piilossa. Hetki on tullut koko ajan yli ja läpi. Hetki on primaari ja ilman muuta kaikille olennoille kaikkein ilmeisin (ja hiljaisin). Kaikki seurausilmiöt ovat sekundaa, muuta. Minä olen maanantaikappale, enkä sitäkään.

Valomerkki on tullut. Lasku on tyhjä paperi! Hän yrittää selittää asiaa kavereilleen sarkofagin ympärillä, mutta puhe on pelkkää solkkausta.

Aavikolla tuulee, mutta se ei heilauta aavikkoa.

Joka ainoan asian taustalla on sen poissaolo. Päivän taustalla on yö.
Päivä nousee parastaikaa biljoonissa aurinkokunnissa outojen kylien oudoille kulkijoille isää ja äitiä etsimässä, ympärillä tyhjä yö ja pimeä energia. Jossain on aina aamu. Biljoonat vuorokaudenajat ovat joka hetki. Nyt on yhtä aikaa.
Kuin led-johdon valot: läheltä katse tarvitsee aikaa kun se siirtyy lampusta toiseen, mutta jos peruutetaan vähän kauemmas, koko komeus on kerralla näkyvissä.


Eckhartin mukaan yksi silmänräpäys olemisen kokonaisuutta ja välittömyyttä riittää näyttämään ihmiselle, että hän omana itsenään on yhtä tärkeä kuin sontakärpänen. Pörrääminen jatkuu silti, karavaani kulkee, mutta vieraalla maalla, kaukana.

Rumille karavaanin tie ei ole rumuudestaan huolimatta epätoivoinen. Se halkoo aavikkoa, joka on yksin todellinen. Se on jopa rakkautta, välin pitämätöntä, kärsimätöntä.

”Tie
on täynnä kärsimystä mutta
rakkaus on meidän oppaanamme
opettaa, kuinka kuljemme siellä.

Vaikka kuninkaan armo
vartioi meitä
on parempi kulkea
karavaanin myötä.

Me olemme sade
vuotavalla katolla
varotaan reikiä
suunnataan kulkumme rännin uomaan.

Me olemme käyrä jousi
jousenjänne kaulallamme.
Kun oikaisemme vartemme,
me lennämme kuin nuoli.

Me piileskelemme talossa
hiirten tavoin
varokaa kissaa!
me olemme leijonan pentuja,
leijonan luokse lähdetään!”


Ei tässä mitään. Leijona ei pelkää kissaa, eikä aavikko tuulta.
Hiiri ei ”kasva” leijonaksi, leijona vain lakkaa luulemasta itseään hiireksi.

Henkinen ja hengellinen kehitys ovat geenimutaatiokärpäsen puremia, ja tekevät yleensä ikävän farisealaista jälkeä. Aavikon tie on nopea: yksi kärpäslätkän viuhuva läsähdys.


Kuninkaan pojan häihin tullaan odottamatta ja vammaisina, teiltä, toreilta ja aitojen vieriltä, silti ja juuri siksi aitoina.
Uskonnollisten teiden kulkijat eivät osu koko juhliin. Jolla on päämäärä, ei ole aito.
Joka ajattelee olevansa aito, ei ole sitä missään tapauksessa.
Häävieraalla ei saa olla omaa pukua. Hän ei ole kristitty, muslimi, itäisten uskontojen edustaja, tai uskonnoton.
Sellaiset taivaan poliisi käy hakemassa putkaan, jossa on itku ja hampaiden kiristys.


Kuninkaan pojan morsiamella ei saa olla kärpäsen kärsää.
Hänellä ei saa olla persoonaa, sukupuolta, sukua, isää ja äitiä, elämäntapoja, uskonnollista identiteettiä tai sen puuttumista, ei mielipiteitä, vakaumusta, elämäkertaa, menneisyyttä, tulevaisuutta.

Morsian ei saa olla kertomus. Häihin ei tulla selittämään tekemisiään, tai selaamaan muistojen kultaista albumia.
Kaikki pitää peruuttaa, kaiken voi peruuttaa.
Albumit paloivat pitkissä polttareissa.
Edessä on nimettömyyden juhla-ateria. Rakkaus on järkyttävää.

Hääyön jälkeen morsiamella ei ole enää miestäkään, eikä juhlissa vieraita: on vain yksi. Hän hallitsee kaikkea. Vain putkassa on porukkaa enemmälti.

Mutta juhlat jatkuvat. Arkielämässä humala on paha, mutta juhlissa hyvä.

”Koko vuoden rakastaja olkoon
juovuksissa ja häpeätahra
hullu, riivattu, mieltä vailla.

Vielä selvinä
me kannoimme murhetta kaiken tähden
mutta juovuksissa:
tulkoon, mikä on tullakseen.”
(Rumi)

2011, 2012

Hello, Goodbye (Paul McCartney).
What says hello, also says goodbye (Mooji).


Etsi se mikä ei tervehdi sen enempää tullessaan kuin lähtiessäänkään.
Se joka ei tule eikä mene, eikä huoli siitä mitä tulee ja menee. Se mitä ei tarvitse etsiä.
Etsi käsiisi se mikä paljastuu itsestään ja pitää kaiken itsellään, koska muita ei ole.
Etsi käsiisi se että kun katsot käsiisi, se mikä katsoo on se mitä etsittiin.
Mikä on käsitteiden tuolla puolen.
Tällä puolen.

Talvi 2011 oli miehuullinen. Se korosti arvoaan kuin sioux-päällikkö Istuva Härkä Little Bighornin taistelussa, kunniakkaan mutta uhanalaisen heimonsa yhä ylväs soturi, joka kuitenkin tuntee jo päänahassaan leudon, vetisen veitsen kosketuksen.
Se päätti pistää vielä kerran väkivaltaisesti kampoihin tunkeutujalle. Näytää mitä on oikea machotalvi kaikessa komeudessaan ja rasittavuudessaan.
Ja vetäytyä sitten ylivoiman edessä kasvihuoneeseen sulamaan pikku hiljaa, sopeutumaan ilmaston- ja sosiaaliympäristönmuutokseen kuten Istuvakin, jonka nöyryyttävänä elämän epilogina oli kiertää Amerikan raittia Buffalo Bill Wild West Shown esiintyjänä.
Kalpeat raasut ja kaasut perikööt isiemme maan. Rauhan- ja savupiiput tuprutkoot.

Jokivarren penkillä ei juuri istuttu viime talvena. Sen yli jopa hiihdettiin!
Samaan aikaan vuotta myöhemmin penkki on vapaa, ilmoilla.


Aaro Hellaakoski runoili, "tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki".
Asia ei ole suinkaan ilman muuta selvä.
Riippuu "käyvästä", joka noissa säkeissä on ihan avoin.

Ensimmäisenä tulee mieleen kuva ihmisestä, jonka on valittava kulkeeko pohjustettua ja aurattua tietä pitkin panta kaulassa sinne minne muutkin (saman suunnan) kalpeakasvoiset matkalaiset kukin omien käsitystensä kanssa käsitysten - vai lähteekö intiaanien lailla sinne minne tuuli vie ja mieli tekee.

Siitä huolimatta että oikeat intiaanit eivät ehkä koskaan tehneet noin, vaan tallasivat esi-isien polkuja viimeiseen asti konservatiivisen, rituaaleihin kangistuneen patriarkaalisen yhteiskunnan jäykkäniskaisina kunnian miehinä, kunnes idästä vyöryvät vallankumousvoimat rienaavine tasa-arvoaatteineen ja tuliliemineen puhalsivat vanhan vallan kumoon ja muutoksen ynnä rahan tuulet minne mieli teki, ajatus "tietä käyden" uhkaavasta vankeudesta ja umpihangen vapaudesta on aika puhutteleva.

Verbin muoto on aktiivin 2. infinitiivin instruktiivi. Siinä on vivahdus substantiivimaisuuttakin: jokin vinkki siihen että vaikka ollaan olevinaan aktiivi, seurataan annettuja instruktioita ad infinitum ja kovin "käydään", ei oikein tulla mihinkään, vähän kuin kiljupänikkä joka kyllä käy, mutta ei liiku.
Substanssi on hämärä, paljastumaton.
(Käydäänkö "käyden" peräti vieraissa!?)





Totuus "käy ilmi" umpihangen vapaudessa. Sitä ei keksitä kuin se olisi jotain uutta. (Silti se on aina uutta.) Uskonnollisessa kielessä Jumala ilmoittaa itsensä eli ilmoittautuu. Tulee ilmoille. Penkki tulee ilmoille, paljastuu, kun umpihanki sulaa. Silloin sen yli ei enää kävellä tai hiihdetä.
Penkin substanssiin ei koko aikana ole kajottu. Hangen alla se vain ei ole näkyvissä, käyttökelpoisuudesta puhumattakaan.
Totuus tekee vapaaksi, Jeesus sanoi painokkaasti. Uskonnollinen totuuden tulkinta ei tee yleensä vapaaksi, vaan kahlitsee opillisiin ja moraalisiin instruktioihin. Se viitoittaa tien vankilaan, pujottaa pannan kaulaan.

(Ymmärtääkseni myös tiedekielessä totuus on juuri paljastumista ja paljastamista. Sitä ei luoda kuin tohtori Frankenstein uutta muotoa, vaan sen yllä ja ympärillä olevat näköesteet raivataan pois. Jolloin se on mikä on, esteettä.)
(Teoriat ovat vain sepitteitä jotka viittaavat johonkin minkä ymmärretään olevan. Ilman painovoimalakiakaan esineet eivät lilluisi ilmassa, joten painovoimalaki ei ole yhtä kyseisen ilmiön kanssa.)
(Jumalan käsite ei ole yhtä sen kanssa Mikä On.)
("Mikä On" ei ole sama kuin se mikä on.)
(JNE!!prkl...)
(Kävikö selväksi?)

Ihminen (tai mikä tämä nyt sitten onkaan) elää totuuden paljastuneisuudessa ja vapaudessa vasta sitten kun on lopullisesti ja liikkumatta, käymättä missään - käsitteiden umpihangen sulaessa ympäriltä - äkännyt että hänen itsensä ja totuuden välissä ei ole lainkaan tietä jota pitkin käydä, eikä millin murto-osankaan etäisyyttä.

Penkille istumaan siis, olkaa hyvä, Istuva Härkä, Buffalo Bill, Hullu Hevonen ja kenraali Custer ja kaikki muut isot ja pienet torvet. Taistelu on ohi, lumi sulaa, joki virtaa ilman pantaa.

Aikajana

Heräsin sohvalta salaman välähdykseen viime viikon keskiviikkona iltapäivällä. Vuodenajankohta on niin outo, että epäilin aistejani.
Uskoin ukkoseen vasta kun uutisissa kerrottiin, että muidenkin mukaan tuolloin oli salamoinut. Uskottava se on, muiden muassa.

Kerrotaan että synnyin, ja että tulen kuolemaan. Kumpikaan elämän huippuhetki ei mahdu tietoiseen kokemuspiiriini.
Aikajanan merkittävimmät episodit eivät kuulu lainkaan tietoisuutemme piiriin, uskomatta.
Syntymä ja kuolema ovat uskon asioita, kuultuja ja omittuja. Hämärän peitossa ja peiton alla piilevät kumpikin.


Pallosalama ryskyy läpi talon, jossa vanhempani asuvat. Iäkäs kotiapulainen, isän isotäti - harras uskovainen mutta silti alati viileän asiallinen - on erittäin järkyttynyt ukkosen voimasta.
Hän on täysin varma, että ei selviä hengissä. Täti ei kuitenkaan menetä kokonaan malttiaan, vaan esittelee hervottoman paukkeen väleissä toiveitaan lähitulevan hautauksensa paikasta ja ohjelmasta.
Viereinen hautausmaa kelpaa hyvin. Ei tarvitse lähteä viemään kotikirkon multiin, vanhaa naimatonta ja lapsetonta ihmistä.
Koko talo tärisee, meteli on hirvittävä. Lopulta Ukko potkaisee pallosalaman vihaisesti ulos ikkunasta jonka edessä vanhempieni ensimmäinen lapsi nukkuu. Lapsi ei herää. Pelätään että se on kuollut. Rytinä vaimenee. Ukkonen etääntyy. Huomataan että lapsi on yhä hengissä.
Isä tutkii talon. Savua tulee monin paikoin, mutta rakennus ei ole silti vallan syttynyt.
Täti muuttaa suunnitelmiaan, ehkä sentään kotipuoleen sitten kun odottamaton jatkoaikakin on pelattu. Mistä sen tietää, jos vaikka tässä vielä naimisiinkin kerkiää…


Pallosalamoiden alkuperä ja koostumus on tutkijoille yhä hämärä. Niitä ei ole voitu kunnolla toistaa laboratorioissa. On mahdollista sekin että koko ilmiö on optinen harha, hallusinaatio. Mutta mikäpä ei olisi.

Salama on ennakoimaton. Sellaista säätietäjää ei ole joka osaisi ennustaa edes minuutin päästä räsähtävän sähköpurkauksen tarkan ajan. Sitä ei osoita satelliitti, Johanneksen Ilmestys eikä ahvenen kidus. Huominen isku on jo silkkaa utopiaa - se pitää kokonaan huolen itsestään.

Mikään todellinen ei synny teoriassa tai laboratoriossa, Frankensteinin hirviö korkeintaan. Pikkuinen neutriino saattaa tosi nopeasti rikkoa valovallin ja samalla kaikkein absoluuttisimmatkin suhteellisuusteoriat (BBC News 23.9.2011). Oppikirjakustantamo kiittää neutriinoa.

Vähiten todellisuutta syntyy kuitenkin tulevaisuudentutkijoiden kammioissa, kaikkein vähiten uskonnollisten tulevaisuudentutkijoiden.
Aikojen merkkejä voi seurata jos tekee mieli, mutta Valtakunnan tulemista ei voida tarkkailla (Luuk.17). Se ei liity aikaan eikä tilaan. Se ei ole jossain enemmän tahi vähemmän kuin jossain toisaalla.
(Kannattaa lukea joskus esimerkiksi kolmekymmenvuotias selvitys lopun ajoista, että mitä millekin hartaalle ja nöyrälle palvelijalleen Herra on ilmoittanut pian tapahtuvaksi. Herra ties mistä herra tiesikin.)

Ihmisen Pojan perässä ei auta juosta, hän ei ole tuolla eikä täällä. ”…älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä.”

Huominen joka ei pidä huolta itsestään, on sotkuinen. Ennakoitu, kaavailtu tulevaisuus on likaisen kelmeä. Optinen harha.



Mary Shelley loi 1800-luvulla tohtori Victor Frankensteinin luomaan uutta elämää.
Hirviön pukkasi.
Tohtori tekikin itselleen vastaväittäjän. Luomus tempaisi mopon Victorin käsistä, ja lähti ajelulle.
Romaanissa on nähty tuolloin ajankohtaisen tieteellisen läpimurron kritiikkiä. Tiede oli aluksi aika lähellä okkultismia, kemia alkemiaa, jne. Sähkökokeet olivat usein lähellä taikatemppuilua.
Yritettiin esimerkiksi herättää kuolleita eläimiä henkiin sähköiskuin. (Itse asiassa, jonkunhan se piti kokeilla! Jälkikäteen sopii sitten naureskella.)
Tiettävästi yksikään polle ei kuitenkaan potkaissut täyttä, kun kerran oli tyhjää kavioinut. Kokeiden suorittajista moni potkaisi tyhjää. Sähköistyneitä ruumiita tuli.

Tai ehkä Shelleyn teos oli vain kauhufiktiota ilman sen kummempaa tarkoitusperää.

Frankensteinin laboratorioesikoinen oli kelmeä, muistutti ihmistä vain etäisesti.
Se yritti kyllä!
Se seurasi erään perheen elämää kaukaa ja yritti oppia tavoille, lukemaankin. Tyypin ulkomuoto oli sen verran ikävä, että kotouttaminen ei onnistunut.
Hirviö yhytti luojansa ja halusi, että iskä muotoilee ikiomalle Aatamilleen ikioman Eevan. Sellaisen kun saisi, voisi häipyä ihmisten ilmoilta ikiajoiksi, Etelä-Amerikkaan. ”Sinä olet luojani, mutta nyt olen mestarisi. Tottele!”

Aluksi Frankenstein tottelee vastahakoisesti ja lähtee Englantiin Eevaa leipomaan.

Mutta sitten tohtorin mieleen tulvii kaikenlaisia uhka-, ja viholliskuvia. Mitä jos ne alkavat saada jälkeläisiä… Siitä silmittömästi!
Etelästä alkaa vyöryä kelmeitä maahanmuuttajia sivistyneeseen maailmaan, muuttajia jotka eivät ole yhtään tarkkoja viisumeista tai pakolaiskiintiöistä. Työtä kyllä löytyy tekevälle, kunhan saadaan alkuasukkaat lyötyä, syötyä, tai jotain muuta hyötyä heistä nyhdettyä!

Frankenstein näkee hirviön ikkunan takana kuolaamassa. Hän ottaa sosiaalivastuullisen lusikan kauniiseen käteen, ja lusikoi potentiaalisen peijoonittaren piloille. Siitäpä ylkä suuttuu, ja kostaa murhaamalla puolestaan Victorin puolison.

Nyt asia käy todella henkilökohtaiseksi, vaikka toisen osapuolen henkilöllisyys on edelleen jotenkin epämääräinen. Hirviö kompensoi statuksensa hataruuden profiilin jyrkkyydellä.
Isä ja poika päätyvät - napapiirille, lähelle pohjoisnapaa. Välillä yksi ajaa takaa, välillä toinen.

Tohtori Frankenstein kuolee sitten omia aikojaan erään laivan kannella. Hirviö jää vaikeroimaan, sekä keskeneräistä kostoa että muutenkin keskeneräistä elämäänsä. Kaikki jäi niin kesken.

Viimeiset näköhavainnot kertovat olennon ajelehtineen jäälautalla pohjoiseen. Aikajanan loppuosan kuvat ovat suttuisia.

(Ehkä se lopulta löysi tiensä Korvatunturille, perusti sinne pajan, ja löysi - sesonkiluonteisesti mutta kuitenkin - paikkansa ihmisten kodeissa. Onkos täällä… mutta missä isi on… jne. Tieteen tiet ovat tutkimattomat.)



Ihminen tulevaisuuden tekijänä on kelmeä optinen harha. Tulevaisuus ei kaipaa tohtorointia.
Tai ainakin pitää olla hyvin tarkka tuossa toimessa. Jos kunnianhimo tai ahneus on pontimena kuten tohtori F:lla, kohta juostaan pitkin napapiiriä kieli vyön alla. Tiedä kuka kenenkin perässä.
Ilmasto lämpenee, vai kylmeneekö se sittenkin?
Golf-virta kääntyy ylösalaisin, ja napapiiri alkaa levittäytyä kohti päiväntasaajaa. Kohta mentäneen taas toiseen suuntaan. Asiantuntijoita haastellaan, enkös minä sanonut.

Pohjois-Korean kansa suree lohduttomasti johtajaansa, joka on ehkä kuollut jo kahdeksan vuotta sitten, ja sitä ennen tappanut melkein sukupuuttoon koko porukan.
Dokumentissa haastatellaan nuorta naista, jonka vältti nälkäkuoleman kun pakeni rajajoen yli Kiinaan. Naisen nyyhkytys ei lakkaa kun hän selittää, kuinka pohjattomasti katuu tekoaan. Hän on pettänyt sen Ainoan joka hänelle jotain merkitsi, Johtajan, Pohjois-Korean ja Koko Maailman Taivaan Armaimman Auringon ja Koreimman Kruununjalokiven.
Herra armahda minua syntistä, joka joen ylittämällä rienasin Häntä, joka kuitenkin
minun tähteni oli lyönyt yhdellä 18 reiän golfkierroksella 11 hole-in-onea elämänsä ensimmäisessä pelissä, kirjoittanut samalla oopperoita, kirjoja, musikaaleja ynnä ohjannut elokuvia, sekä toiminut ”kaikkien alojen asiantuntijana”, hallinnut säätä ja ilmoja ilman että olisi käynyt edes kakalla tai pissalla kertaakaan tämän kaiken kestäessä, inhimillisesti katsoen liian lyhyeksi jääneen kommunistisen elämänsä aikana!


FaceBookin aikajana iskee myös kohta tykö ja päälle kuin salama alusta loppuun ja lopusta alkuun. Tuskin ne janakasvot sen todellisempia ovat kuin Kimin kelmeänpulleat posketkaan, mutta kyllä niitä puolustettava silti on. Jana on siivottava, ettei menetä kasvojaan.
Sinä minut kyllä loit, mutta nyt minä hallitsen sinua.
Tottele!


Adventtitekstien mukaan totuus ilmenee salamana taivaan äärestä ääreen. Älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä! Pysykää siinä. (Tässä on jotakin hillittömän hienoa. En tiedä mitä.)

Pysy hiljaa!

Salama iskee janan katkoviivaksi, ja väleistä näkyy todellisuus, Valtakunta. Kulje janaa kaikessa rauhassa, mutta katso väleihin välillä. Näe niissä kaikki. Älä näe mitään. Mikä tulee janalle, on optinen harha.
Salama sokaisee, jos se lyö lähelle. Korvat soivat.
Se lyö kaiken läpi ja mäsäksi.
Salama lyö läpi lasin, lapsi nukkuu. ”Nuku kaikissa asioissa”, Eckhart sanoo. Älä juokse perässä. Siellä ei ole mitään.

Nähdäkseni kaikki on jo tapahtunut, Eeva-Liisa Manner kirjoittaa jossain.
Jesajan Jahve jakaa saman näkökulman: Enkö ole jo aikoja sitten ilmoittanut näitä teille? … Minä en toista tunne!

Salama lyö äärestä ääreen, kaikkien aikojen, kasvojen, kaikkien sydänten läpi.
Ei toista.
En tunne toista koska toista ei ole. Ei toista jumalaa, eikä toista ihmistä. Yksi ainoa sydän.
Ei hirviöitä.

Korvat soivat. Älä kysy kenelle korvat soivat.

Ne soivat…

Tuli autio maa

Jeesus ilmoittaa että on tullut tuomaan tulta maailmaan, ja että toivoo kovasti sen syttymistä.
On rakastettava vihollisia, ja vihattava läheisiä. On vihattava varsinkin sitä joka on itselle tutuin, omaa persoonaansa. Tämä on hengen paloa jos mikä.

Lienee tarkoitus polttaa maailma, paradoksein poroksi koko paska, niin että ”alkuaineet kuumuudesta sulavat”. Niin että muodot mustenevat.

Maailma on sana. Eletään lauseiden maailmassa.

Kerrotaan.



Ei tiedetä onko Sahara olemassa, mutta niin kerrotaan. On opittu koulussa ja uskottu. Ei ole syytä epäillä. On seisty koulussa korokkeella ja näytetty karttakepillä Saharan sijainti. Opettaja on nyökännyt hyväksyvästi. Siitä on saatu hyvä mieli, nyt asiasta ei pitäisi olla enää mitään epäilystä. Sahara on paikallaan, eikä sitä siirrä mikään. Maantiedosta tulee todistukseen kymppi, kiitos maailman autiomaat, maailman suurimmat järvet ja pisimmät joet!

Silti Sahara on vain kertomus tai kuva kartalla. Jos olen käynyt siellä, se on muistissa oleva kuva, jonka alla lukee jotain. On kuva ja on selittävä teksti.
Kävin Saharassa, nyt se lukee minussa.


Asun Turussa, pidän siitä. Kannatan turkulaisia pallopeliseuroja. Olen turkulainen, kerron itselleni.
Mutta nyt halutaan polttaa Turkukin, seuroineen, seurapiireineen ja -kuntineen.
(Onhan sitä yritetty ennenkin, mutta) Jumalalla on tosi mielessä.

Jumala ei pidä nimistä. Yhtään hän ei pidä erisnimistä.
Kuvia hän vihaa aivan helvetisti! Polttaa! ”Älä tee itsellesi mitään kuvaa!” Mistään!
Jumala auta jos Jumalasta teet kuvan mieleesi, ja sen edessä polvistut pyytämään itsellesi eli brändillesi kaikkea kivaa, esim. ajallista ja iankaikkista elämää!
Taliban sinut silloin periköön, ja tomuisessa jurtassaan nylkeköön.

Peili on tietenkin eri, koska siihen ei jää eikä se jätä jälkeä.


Jos joku, vaikka Jeesus, lyö minua klapilla tahi tuopilla kovaa päähän, turkulaisuuteni loppuu äkisti.
Kaveri- ja sukulaissuhteeni menevät poikki. Makaan maassa ja maailmassa ilman yhtäkään samaistumiskohdetta. En ole uskonnoton enkä uskovainen, en usko enkä antiusko.
Todistuksessani ei ole kuin nollia. Ote karttakepistä irtoaa.
Aatokset ja aakkoset käristyvät poroksi, ja niiden mukana kertomus tietenkin.

Jos lyönti ei ollut hyvin kova, ne palaavat porosta taas. Maailma muodostuu uudestaan.
Silmät jotka katselevat tätä pyhää toimitusta ulkoapäin, näkevät että näihin aivoihin palaa taju. Näistä aivoista katsoen maailma palaa niiden eteen, ehkä vähän utuisempana kuin ennen.


On tavattu sattumoisin, tutustuttu, seurusteltu ja kosittu. On häät. On pukeuduttu hienoihin. Jännitetään. Sanotaan tahdon. Juhlitaan. Pidetään puheita. Parempaa miniää, vävyä, ylkää, morsianta ei olisi voinut saada! Tanssitaan. Tutustutaan uusiin ihmisiin. Syödään ja juodaan. Häät loppuvat. Mennään hotelliin. Vietetään kiihkeä hääyö. Nukahdetaan.

Moneen tuntiin ei olla mitään eikä kukaan.

Kolmesta yöllä yhdeksään aamulla ei tahdota mitään, ei olla kenenkään uusi eikä vanha aviopuoliso, lapsi, isä, äiti, ei minkään maan kansalainen, ei minkään niminen.
Ei siis unohdeta asiaa, vaan oikeasti ei olla.
Aamulla kootaan itsensä, rakennetaan brändi uudestaan eilisen hämäristä muistoista, jatketaan nimien ja säätyjen kera. Kertomus jatkuu. Olen. Tämä. Maailmassa.

Hyvää huomenta, nimeni on Kirjainyhdistelmä, Tämä Kirjainyhdistelmä.




”Ihmiset ehkä luulevat, että olen tullut tuomaan maailmaan rauhaa. He eivät tiedä, että olen tullut tuomaan maan päälle riitaa: tulen, miekan ja sodan.” (Tuom.ev)

Nyt ollaan vaikeilla teillä hurskaan ja humanistisen ajatuksen astella. Kuljetaan paradoksien pöllimetsässä valuva soihtu kädessä.
Nähdään Rauhanruhtinas syöksemässä tulta tupaan, pojat vetämässä isiä turpaan, ja isät poikia, kaikki kaikkia.

Lapsiruhtinas polttaa seimensä ja kapalonsa, pyhän perheensä, eläinten tallin ja kaikki täpötäydet majatalot, koko Beetlehemin, lampaat ja paimenet kedolla, Herodeksen, kaikki alle ja yli kaksivuotiaat, keisari Augustuksen typerine verotuspäätöksineen, Rooman, jouluevankeliumin, Turun, Saharan, päreensä ja lopulta koko maailmankaikkeuden mennessään, tai viimeistään takaisin tullessaan.

Vain ”yksinäiset tulevat kestämään”.
Silmät ovat kuin tulta, palava portti, aistien kuningas. Tulisilmät, polttavat itsensäkin tulisilmät.
Yksi ainoa katse syttyy, tykö ja takaisin – keskellä on polttopiste - kaikki syttyy.

Rauha ei synny solmimalla sopimuksia. Kun rauha juhlallisesti ja vakavasti solmitaan ja sinetöidään, sekä kättä lujasti silmiin katsoen puristetaan, huomataan korkeiden sopimuspuolten korkeiden otsien takana jo seuraava sota.

Rauhaa ei rakenneta kirjaimin. Rauha syntyy vain poltetun maailman taktiikalla. Kirjainrovioiden yö, yksinäisen tulen pimeys.

Rauha rikkoo raamit ja puitesopimukset.

Tuli on yksin ja monta.


Kun kirjaimia kuitenkin on käytettävä, tehtäköön se väljästi ja monimielisesti. Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kirjoittaa.

Vanha kunnon ”logos” on aika hyvä.
Se on ainakin sana, järki, ajattelu, oppi, merkitys, periaate, laki ja sääntö. Varhaisessa kristinuskossa ”logos” tulkittiin Jeesukseksi, Jumalan Sanaksi.
Lopulta Sana-Logos ymmärrettiin Raamatuksi, ja tuli sammui. Alkoi loputon vääntö sanoista ja tulkinnoista.
Kirjaimiin samaistuttiin, ja lauseisiin. Asetettiin sana sanaa vastaan. Otettiin sanasta miestä ja mies sanasta. Muste alkoi virrata, ja kohta veri.

Kirjain kuolettaa, henki on elävä. Tuli henki. Tuli on huono renki, mutta hyvä isäntä.

Herakleitos oli paradoksien ruhtinas hänkin. Hän leikki noppapelejä lasten kanssa, aikuisten kaupunkilaisten hän toivoi hankkiutuvan hirteen mitä pikimmin. Hänellä oli sumeahko logos, joka on sekä luonnon laki että tuli.
Tuli hallitsee. Se kuivattaa maailman suossa vettyneen sielun. Paradoksi sekin, että logoksesta ei voi johtaa logiikkaa, vaikka onkin sen kantaisä.

Sielu on sekä vettä että tulta. Maailman kohteisiin kiintynyt eli ulospäin suuntautunut on vetinen räme. Upottaa. Hurja polkeminen ja ylös yrittäminen vain pahentaa tilaa.
Tuli nousee itsestään, ja nostaa. Kuivattaa. Hyvä sielu on kuiva, vedetön, valumaton. Ei jätä jälkiä.


Piikaparka poltti kaupungin epähuomiossa, mutta tuli ei päässyt kokonaan irti. Jäi jälkiä ja nokea, muistoja jäi. Muistoista tuli uusi, ehompi kaupunki. Pääkaupunki tosin vietiin pois, itään, ja upposi Vantaan suistorämeeseen.
Turun kulttuurivuoden päätapahtumapaikkana on Logomo. Siellä on muun muassa näyttely ”Tuli on irti!”

Täydellinen, irti päässyt tuli ei jätä jälkiä, ei raunioita. Se ei edes savua, eikä tee savumerkkejä.

Kun logos typistyy logoksi, syntyy brändi, polttomerkki, hallitun eli huonon tulen, renkitulen kivulias jälki. Ihmisistä tulee brändien renkejä.
Brändiä on kaiken aikaa varjeltava, muuten kurssi laskee rämeeseen. On pelättävä, on oltava huolissaan. Mitä markkinatkin sanovat.

Tulen kantaja, pyroforos, kristoforos, ei välitä yritysbrändeistä. Hän haluaa avata tulen henkilöstöbrändien pöllömetsässä.


Seison yläkoulussa pitämässä päivänavausta. Nuokkuva teiniseurakunta on kokoontunut sanan kuuloon. Oikeammin, paimenensa ovat ajaneet heidät kuin lampaat karsinaan. Paimenet seisovat ympärillä vartioitsemassa laumaansa. Adventtikyntteliköt tuovat saliin hämärää tunnelmaa. Ylipaimen vartioi oven suussa.
Puhun noista rooleista ja niihin liittyvistä huolista. Teinien trendeistä ja brändeistä. Esitetään koviksia ja ei-koviksia. Opettajat tekevät pitkälti samoja rooleja, ja papit tietenkin, eri metodein vain. Koko ajan on pelko päällä (en sano että perseessä, koska olen huolissani mitä silloin minusta ajateltaisiin), että mitä minusta ajatellaan, että kestääkö brändi. Mitä ihmisetkin sanovat.
Lopuksi julistan vangituille vapahdusta kuin Adventin Herra konsa. Saan aplodit! Oho, niin ei ole ennen käynyt. Joko sana sattui, tai sitten oltiin vain tyytyväisiä, että saarna vihdoin loppui.


Tuli ei sammu. Niin kauan kuin on jotain edes edessä, on tultakin. Mestari E sanoo, että aina on jotakin mistä luopua. Aina on jotakin poltettavaa. Tuomari N sanoo, että maailmanpyörä palaa. Palaa, palaa.
Samsaran kirous, Nietzschen ikuinen paluu(?): ihminen syntyy yhä uudestaan, samaan elämään. Kymijoki virtaa ja sen rannalla Kirjainyhdistelmä syntyy äitinsä jalkojen välistä uudestaan ja uudestaan.

Siunauspuheessa avasin Herakleitokselta lainaamani käärön ja puhuin alati muuttuvasta virrasta joka kulkee muuttumattomassa uomassa. Kanttori huomautti oikeutetusti, että johdan kansaa harhaan.
Että uomatkaan eivät pysy! Vastasin että hyvä on, ensi kerralla puhun betonikourusta tai rautarännistä.
Ei kelvannut. Nekään eivät pysy, kun alkuaineet kuumuudessa sulavat. Se tapahtuu viimeistään kun aurinko brändää itsensä supernovaksi eli kun Lapsi palaa.

Hyvä on, en puhu sitten enää mitään, ikinä. Pitäkää hautajaisenne.

Hiljaisuus hallitsee, se on totinen koti. Siihen loppuu Kymen kirous.


Nousin kerran Myrdalsjökullille Islannissa. Se on jäätikkö. Tie ylös oli paikoin kaita ja vaarallinen. Otti henkeen. Tuntien kompastelun ja ponnistelun jälkeen astuin jäätikölle. Näky oli veret seisauttava ja aivan ihana. Satakahdeksankymmentä astetta näkökentässä ei juuri mitään. Lunta ja taivasta vain. Ei mitään liikettä. Olin valaistumaisillani, mutta sitten huomasin taivaalla jonkun samsaran suihkukoneen vanan… Se siitä että ei mitään.
Herra, ei tännekään kannata majaa pystyttää? Olin jäätikön reunalla yksin, vain minä. Meitä oli ryhmä, mutta kaikki olivat vain yksin minä.
Lähdin laskeutumaan takaisin.


On aavikko, tulen pieksemä ja hiljainen, autiompi kuin Sahara tai Myrdalsjökull. Kaikki brändit ovat palaneet, palaamatta. Virrat uomineen haihtuneet. Jäätiköt sulaneet ja se minkä päällä ne olivat. Jopa oleminen on kuumuudessa haihtunut.
On aavikko joka sisältää kaiken ja ylittää kaiken. Puhdas, veret seisauttava maa, kaiken olemassa olevan kaipuun kohde. Kaiken ja kaikkien perintöosa.
(Ylevät kirjaimet, lauseet ja visiotkin kuluttava rauhan tuli.)

Otetaan meri

Se on syvä, hiljainen.

Yksi ajaa, toinen ottaa kuvan. Tie päättyy mereen, ja alkaa merestä. Tuulilasin läpi näkyy Azorien pohjoisranta. Auto on tuotu Japanista, sen sisältö Suomesta, kamara on purkautunut valtavalla jylinällä Atlannin pohjasta ja jähmettynyt, pensaat pursuavat kamarasta.
Nyt liikutaan hiljakseen, ei pidetä meteliä.


Aika lähellä kulkee Golf-virta. Se haaroittuu alapäästä sisään, yläpäästä ulos. Ympäri käydään, erilleen mennään, passiivi hallitsee yhä massiivisemmin. Yhdestä lähdettiin ja yhteen tullaan.


Katseita on kaksi, tuulilasi, tie, meri ja pensaat ovat yhteisiä. Mielenmaisemat ovat erilaisia. Maailmat ovat erilaisia.

Toisen maailmasta on vaikea tietää, ensimmäisenkin maailmasta vain vähän helpompaa. Että mitä siellä menee, mistä ja mihin.

"Samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me." (Herakleitos, Saarikosken suomennos)

Käydään uimassa pohjoisrannalla. Pohjavirta on näillä vesillä todella häijy. Jo matalalla sen imu on kuin mustekalan lonkero nilkan ympärillä. Ei tee mieli astua virtaan, vaikka tekeekin.

Äkkiä tekee mieli ottaa lujasti toisen kädestä, mennään pois, kuiville.
"Kun teette kaksi yhdeksi, sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkopuolen, ulkopuolen samanalaiseksi kuin sisäpuolen, yläpuolen samanlaiseksi kuin alapuolen, niin että kun teette miehen ja naisen yhdeksi ainoaksi, ettei mies ole mies eikä nainen nainen,... silloin pääsette sisälle valtakuntaan." (Tuom.ev)



Azorien vesillä on valaita. Astutaan veneeseen ja Golfiin niitä tähyilemään. Vain delfiinit näyttäytyvät tällä kertaa. Ne ovat kauniita ja sulavia.
Niiden esi-isät muuttivat merestä maalle asumaan, mutta jälkipolvet pettivät puritaani-isien unelman uudesta maasta (tylsää! kuivaa!) ja muuttivat takaisin mereen.
Valasnuoriso kirmasi suin päin veteen viidessätoista miljoonassa vuodessa.

Nuoriso on arvaamatonta, mutta sen on tulevaisuus.
(Nuorison ikiaikainen vitsaus on että sillä ei tietenkään ole mitään tulevaisuutta. Tullessaan tulevaisuus tappaa ensimmäisenä juuri nuoruuden. Keski-ikä ja vanhuus ovat sitkeämpiä. Kaikkein sitkein on silti kuolema.)


Hengitystieongelmien takia valaat eivät ole voineet vielä siirtyä kokonaan pinnan alle. Niille mahdollinen happi tulee edelleen ilmasta. Sulavat ilmasukelluksensa ovat siis happihyppelyä.

"Tie ylös ja alas yksi ja sama." (Herakleitos)
Tie rantaan ja takaisin, sinne ja tänne, sama se.
Delfiinit tietävät tämän vaistomaisesti.

Ihmisellä on vaikeuksia.
Hän uskoo pysyvään nousukulmaan ja kasvuun, ja kestoon ylipäätään.
Erityisen vakaasti hän uskoo katoavien asioiden katoamattomuuteen. Suhteiden ja suhdanteiden.
Taloudellinen laskuvesi lyö ällikällä. Pohjavirta imee Välimeren maita upoksiin. Kurina kuuluu jo Pohjan perukoilla asti. Näin ei pitänyt. Kuka on syyllinen? Syyllisen on löydyttävä.
Minä se en ole. Minun ahneuteni on oikeutettua. Noiden ei.

Miljoonat humalat ovat kaikki tätä ennen päättyneet krapulaan, totta, mutta että taas kävi näin!






Maailman cooleimmat ja kuulaimmat olennot asuvat syvällä meressä. Se johtuu paineesta ja pimeydestä.

Krottikalan olemus näyttää pintaeläjästä melko tuskaiselta, huulipuna näyttää menneen poskille, mutta se voi silti hyvin. Krotti tekee sen mitä krotin on tehtävä, ei muuta.
Flaksi käy, epäonnistuneesta meikistä huolimatta. Maiti kohtaa mädin valtameren hämyisillä korallitiskeillä.
Siitään vain, ilman meteliä.

Krotti on yhtä ympäristönsä kanssa. Kalan ruumiista 90 prosenttia on vettä. Suun koko ja muoto kertoo että nyt syödään mitä eteen katetaan. Nyt ei nirsoilla rasvan tai hiilareiden kanssa. Tämä krotti ei ole karppi.

Se ei ole sopeutunut ympäristöönsä (tällaista puhetta kuulee joskus luonto-ohjelmissa). Se ei ole hyväksynyt olosuhteita. Se syntyy ja elää niistä ja katoaa maisemaan sitten kun aika on, eli hajoaa. Astuu virtaan, eikä astu. Sisäpuoli tulee ulkopuoleksi ja päinvastoin.


Yksi kuvaa, toinen ajaa. Ajetaan pois.
Yhdestä lähdetään, ympäri käydään, yhteen tullaan.

Otetaan taivas

Otetaan taivas, se on syvä. Se on hiljainen.

Otetaan taivas lähtökohdaksi, päätepisteeksi ja kaikeksi mikä osuu näiden väliin.

Huomataan sen laajuus, niin että kaikki lähdöt ja maalit mahtuvat sen sisään, eikä tee tiukkaakaan. Taivas ei lähde eikä tule.

Taivaalla nähdään nyt päivä, nyt siellä nähdään yö. Se itse ei ole kumpaakaan, vain tausta jota vasten nuo nähdään. Ja muut.

Ei se ole pelkkä taustakaan, vaan myös taustan näkijä.

Taivaalla menee kaikenlaista. Kulkee kuu, tähtiä, galakseja ja galaksiryhmiä, pääskysiä ja lepakoita, syksyn lehtiä, lentokoneita ja ilmapalloja. Joskus lentää saippuakuplia ja frisbeekiekkoja.

On nähty jokunen tunnistamatonkin lentävä esine.  

Parvekkeeni lähistöllä lentelee öisin lepakoita. Ne ovat salaperäisiä, aavemaisia taivastien kulkijoita. Luulin niitä ensin pääskysiksi!

Ihmiskuntakin lentää taivaalla, vaikka asia ei sille itselleen olekaan ihan ilmeinen, koko ajan.

Ruumiita tulee 107200 kilometriä tunnissa, nyt jo seitsemän miljardin yksikön nipussa.

Tässä on vain maan liike auringon ympäri.

Aurinkokunta kiertää Linnunradan keskiötä melkein miljoona kilometriä tunnissa. Linnunrata puolestaan painelee talla pohjassa, melkein puoli miljoonaa kilometriä tunnissa kohti Andromedaa, lähintä naapuriaan.

Galaksiryhmä jonka köyhiksi ja heiveröisiksi vuokra-asukeiksi meidät on rekisteröity, kulkee kohti jotakin joka on nimetty Great Attractoriksi. Se on salaperäinen, aavemainen massakasa jonka vetovoima ja viehätys on ylivoimainen. Vauhtimme sitä kohti on yli kaksi miljoonaa kilometriä tunnissa! Kaikkien seireenien äiti.

Hirmuinen sählypeli on menossa. Verkot tötteröllä joka jumalan suuntaan!

Seitsemän miljardia ihmistä ei paljon paina. Iso Traktori painaa senkin edestä, vetää kymmenien tuhansien Linnunratojen painovoimalla puoleensa. Mutta sekään ei lopulta riitä mihinkään. Taivas ei tutise.

Väliaikaisista viehtymyksistä huolimatta tähdet pakenevat toisiaan, sanovat. Avaruus menee romuksi, viilenee. Kuu menee myös.

Lopulta siellä atomi etsii toista, turhaan. Taivas ei liiku sittenkään. On ihmeellistä ja ilostuttavaa että oikeasti mikään ei liiku, kaikesta sähläyksestä huolimatta.

Sisätaivaallakin lennetään. Ajatuksia tulee ja menee, tunteita, vakaumuksia, uskomuksia, persoonia lentelee hujan hajan, haluja ja pelkoja.

Sisätaivaalla piirretään elämänviivaa. Kerrotaan elämäntarinaa. Yritetään painaa mahdollisimman paljon, olla vetovoimaisia.

Mikään ei kuitenkaan riitä. Seitsemän miljardia kuplaa ei paljon paina. Elämä on lainaa vain, pikavippi piste universumi. Piste. 

Muodostellaan koherentteja kokonaisuuksia, maailmankuvia. Kerrotaan että oma on oikea, ja perustellaan se jykevästi.  

Muodostetaan myös kiinteä minäkuvasommitelma, the greatest attractor, joka sijoitetaan omaan maailmankuvaan.

Asetetaan liekehtiväsilmäinen enkeli vartioimaan kuvitteellista porttia tulinen miekka kädessään. Joka uhkaa maailmankuvaani ja muuta kehikkoani, uhkaa minua itseäni.

Varokoon!

Kristinuskon taivaskuvasto on pääosin Ilmestyskirjasta. Pyhäinpäivän tekstissä Jumalan valtaistuimen edessä huojuu ja veisaa valkeisiin puettu joukko, joka on tullut alhaalta, ”suuresta ahdingosta”. ”Jumala levittää telttansa heidän ylleen.” jne.

Ilmestyksen psykedelia on syntynyt alkukirkon vainojen paineessa. Se on Raamatun verisin ja kostonhimoisin visio. On vitsauksia, tulta, verta, myrkkyä, kauhua, vihaa. Ennen kaikkea kostoa ja vihaa.  

(Simone Weilin mukaan olisi ollut ehkä parempi jos marttyyri-ilmiötä ei olisi ollut lainkaan. Hän esittää että se jumala jonka puolesta alkukristityt kävivät leijonien eteen, oli sama tai ainakin hyvin läheistä sukua sille, jonka Rooman valtakunta sittemmin omi, ja verisin vainoin pakotti koko maailman omimaan.)

Mutta on Ilmestyksessä Raamatun kauneinkin lause: Jumala pyyhkii kaikki heidän silmistään kaikki kyyneleet.  

Taivas sulkee syliinsä "heidät", Jumalan telttoineen päivineen, öineen, ja kyyneleet, ilon ja surun, kultakaupungin ja helvetin.  

Otetaan taivas subjektiksi. Mikään satunnainen lentävä, tunnistamaton tai tunnistettu objekti ei silloin saa esiintyä subjektina.

Kristuksen läpi lyötiin rautanauloja. Reikä lihassa on ainoa portti taivaaseen joka ei liiku.

Kun rauta menee lihaan, herää etsimättä kysymys ”miksi minut hylkäsit?” Kysymyskin on hylättävä.

Raudan tie on reikä. Tästä ruumiista ei ole mihinkään. Se on riisuttava.

Se riisutaan. Kupla puhkeaa.

Mikä on, pyyhkii kyyneleet. Mikään ei liiku.

Sisätaivas yhtyy ulkotaivaaseen. Kuplien taivas on yksi ainoa.

Mitään ei kysytä.