"Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." (Matt.8)
Ihmisen Poika ei pesi.
Hän ei asu luolassa eikä missään muuallakaan. Seuraajilleenkaan ei luvata parempaa asuntotilannetta, ei pysyvää paikkaa.
Ei hallittua elämää, ei uskottavaa elämäntarinan käsikirjoitusta.
Ei nimeä, vakaumuksia, kansalaisuutta, uskontoa.
Ihmisen Poika on lihaksi tullut sana. Kirjaimien, lauseiden, tekstien takana, edessä.
Luolalla on kyllä puolensa. Se on ehkä tunkkainen ja haisee, mutta antaa suojan. Voi seistä siellä perällä ja äristä uhkaajille. Puolustautua, käpertyä.
Mutta suoja on näennäinen ja väliaikainen. Luola voi sortua, pään verisuoni katketa, kieli unohtua.
Poika suljettiin luolaan kuoltuaan, mutta hän ei pysynyt siellä. Hän jätti paikan ja ajan pimeän, haisevan tunkkaisuuden.
Toi ihmiset luolistaan häikäisevään vapauteen ja valoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti