2.12.2009

”Työssä vaikuttaminen voi olla vaaraksi mielenterveydelle.” (Yle/Työterveyslaitos)


Valta turmelee aina kaiken. Myös vallan kahvassa olijan mielenterveyden.
Vastuu tekee hulluksi terveen, herkän ihmisen. Yleensä valtaan hankkiutuukin jo valmiiksi turtuneita.
Pahinta on tietenkin jos henkilöllä on alaisia. Silloin hulluus vaanii koko porukkaa kuin kiljuva jalopeura.

Tämän piti olla vallan päinvastoin, kuten ensi kuussa todennäköisesti valmistuvassa tutkimuksessa varmasti onkin: että ihminen voi aina paremmin, mitä enemmän voi vaikuttaa. Voiminen parantaa vointia. On tervettä pyrkiä ylöspäin hierarkiassa.

Näin ei siis ole. Mitä ylempänä, sitä hullumpi ja sairaampi.
Tosi huipulla on enää tutisevia, nurkassa kuolaavia hulluja, psykopaatteja tai hovin kannattelemia paperinukkehallitsijoita.

Työterveyslaitoksen tutkimus ei ole löperö. Sitä tehtiin 15 vuoden seurantana 14000 ihmisen otannalla.

Eteenpäin ei ole yhtä kuin ylöspäin, vaikka asia näin ymmärretäänkin lähes poikkeuksetta.

”Vaeltakaa! Älkää pysähtykö!” kehotti Jeesus. Ilmaisussa on vissi ero verrattuna apostoliseen ”kiivetkää! taistelkaa! kilpailkaa” -imperatiiviin. Vaeltaja voi kisailla mutta ei kisata. Pyhiinvaellukselle ei lähdetä starttipistoolin säestämänä.

Energialla ja ajassa, joka vaaditaan Everestille kiipeämiseen, normaalikuntoinen ihminen kävelee Himalajalta Goaan, vaakatasossa lojuen siemailee jo sateenvarjolla koristeltua drinkkiään hiekkarannalla, ja katselee horisontissa laskevaa aurinkoa. Samalla kun ylöspäin, huipulle, himoitseva toverinsa roikkuu railossa pää alaspäin parta jäässä köyden varassa ja tekee kuolemaa, viimeisenä toiveenaan, että vielä kerran saisi nähdä auringon.

Eteenpäin hyvä, ylöspäin paha, nyrkkisääntö.
Sisyfos pyrkii ylöspäin. On pakko, on käsketty, niin kuuluu tehdä. Mutta Sisyfos ei pääse koskaan mihinkään.
Tuskin edes eläkkeelle. Ja jos pääsee eläkkeelle, työntää jotakin kiveä nurin sielläkin, tai kesämökillä kantoa.

Tutkimus toteaa, että työn monipuolisuus vähentää mielenterveysongelmia, siinä missä vaikutusvalta lisää. Mutta valta tuhoaa senkin: jos työ on sekä monipuolista että vallallista, ongelmat kaksinkertaistuvat.

Jos yrittää olla kuin sirkustaiteilija ja pitää monta lautasta pyörimässä yhtä aikaa, ahdistuu. Vielä enemmän ahdistuu, jos lautasia on monella pöydällä. Lopulta ollaan kuin Tarja Halonen: ainoakin viedään edestä pois.

Epikuros: Elä sivussa! Tai joidenkin, itseäni jotenkin viehättävämpien, suomennosten mukaan: Elä piilossa! Elämä on jatkuvaa kriisiä, jota emme kuitenkaan pysty ratkomaan. Tärkeintä on rajata elämänpiirinsä sellaiseksi, että sen kanssa voi olla.

Piilossa piiri on silloin pieni, ja - ainoa mahdollinen.

1.12.2009

Päivän uutisia (Yle, BBC, lehtien nettisivut):


”Musta aukko rakentaa ympärilleen galaksin.”
Asian on ajateltu olevan jotenkin päinvastoin.

Musta aukko on sydänystäväni tähtikartalla. Se on niin ilmaisuvoimainen, ja niin näkymätön. Se voi olla missä vain ilman että on missään. Olematta mitään missään perinteisessä mielessä, se tekee kaiken.
Sekä tuhoaa että luo.

Jos olet liian kaukana, jäät pelkäksi kaasuksi. Jos tuppaat liian lähelle, sinusta tulee perin tiivis, ei kulje henki, ei ajatus. On säilytettävä sopiva etäisyys.

Tiivis ilmaisu ja muu oleminen on kiitettävää, mutta ei pidä liioitella: Jos pitää olla joku – ja joskus pitää – on ulotuttava. Se taas kysyy tilaa, tai on tilaa.

Auringonkokoisia tähtiä syntyy kuulemma 350 kappaletta vuodessa. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa vuosi silloin ja siinä yhteydessä, kun aurinkoja pelmahtelee yhä uusia maisemaan? Meilläpäin ainakin määritellään vuosi siksi ajaksi, jossa Aura kiertää auringon!

”70 vuotta sitten alkoi talvisota.”
Ilmavoimat saavuttivat ensimmäiset voittonsa. Alasammutun koneen henkilökunta pakeni latoon. Takaa-ajajia ammuttiin sisältä. Luutnantti Jorma Gallen-Kallela, Akselin poika, oli luodin reitillä ja sai sankaruuden, mutta toisaalta vain yhden päivärahan koko sodasta. Seuraava orgaaninen kohde lentoradalla olisi ollut ratsumestari Adolf Ehrnrooth.

Merkityksiä kelpaa etsiä jälkikäteen. Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin menneisyyden.
Millään ei ole mitään syytä, mikään ei seuraa mistään. Kaikki ovat syyttömiä, ja vailla seuraa.

”Mutaan piiloutunutta kalaa luultiin uhanalaiseksi.” Rantanuoliaisen uskottiin olevan hä-viämässä sukupuuttoon, mutta se olikin hävinnyt vain liejuun. Siellä niitä on vaikka kuinka.
Venetsia on myös häviämässä liejuun. Kohta gondolit kolahtelevat kirkkojen torneihin.
Rantanuoliaiset porskuttavat lipevät gondolieerit sukupuuttoon.

Hallitus on viemässä Tarja Haloselta lautasen.
Uuden Windows 7:n peikkona on ”black screen of death”, Microsoftin tulkinta mustasta aukosta.
Ruotsissa pidätettiin mies epäiltynä vaimonsa raa’asta murhasta, mutta syylliseksi paljastuikin hirvi.
Syrjäytymisen mieli ja muodot ovat monet.

Toisaalta ”vihreän teen juominen ehkäisee vanhusten masennusta”.
Tosin siinäkään asiassa syyt ja seuraukset eivät ole tutkijoiden mukaan tiukasti jonossa.
Saattaahan olla että kovin masentunut ei jaksa sihtailla teetä pannuun.
Taas sortuu kausaliteetti, elämän ilmiöiden täysin yliarvostettu puhemies.

Kasi

Kun matkustaa bussilla Ruissaloon marraskuun keskellä auringon laskemisen jälkeen, on kuin tulisi sysimustaan Afrikkaan. 

Bussin numero on 8, äärettömyys. Kuski on Afrikasta, sopii siis hyvin kuvaan ja rattiin. Linjakin piirtää kartalle kasin, joka tosin on epämuodostunut. 

Pää on kuin jäänyt Ruissalon tammien väliin puristuksiin. Alaosa on muhkeampi, sisältää elämää ja kuolemaa monen korttelin leveydeltä. Sen läpi rakennetaan juuri joulua, valovoimaa vedetään kävelykadun yli. On määrä kohta ruveta ostattamaan joulumieltä kiihtyneellä tempolla. 

Vuoden aikana hiipunut usko joulun ihmeeseen on tarkoitus puhaltaa uuteen, elävään liekkiin. Se ei käy pimeässä. Kuka myy pimeässä, kuka ostaa siellä! 

Pimeässä mennään käsikopelolla, haparoiden, epävarmoin askelin. Ei ole silloin mielessä kaupanteon aate. 

Reipas ja ostovoimakas ote onnistuu vain kirkkaissa valoissa. 

Ruissalonsalmen sillan jälkeen loppuvat kaikki valot. Bussi sukeltaa vanhaan tammimetsään, musta kuski ratissaan, märkä asvaltti näyttää imevän autonkin vähäisen valon. Olen ainoa kyytiläinen. Kuljettaja säätää puhelimessa jotakin tulevaa työvuoroaan, hauskalla suomella. 

”Ei sovi, pois silloin, rikki.” Mikä lienee rikki tässä tapauksessa? Mies? Auto? Se on varma, että töihin ei voi kukaan tulla jos ja kun on rikki. 

Bussi kiertää Kansanpuiston lenkin, ja ajaa Jarno Saarisen mukaan nimettyä tietä. 

Kukaan ei tule kyytiin, tietenkään. 

Olin 70-luvun alussa katsomassa täällä moottoripyöräkisoja, niihin aikoihin kun Saarinen oli vielä elossa maailman huipulla, eikä jo kuolleena Monzan alangolla. Se oli silloin kun kovin kilpakumppaninsa Giacomo Agostini olisi saanut jokaisen naisen, jonka olisi halunnut, 

Suomessa ainakin. Jokaisen. Myös hänet, joka väitti ettei ikinä GA häntä saisi. (Enkä minä.) 

Muistan kisoista aivan helvetillisen metelin, ja tragikoomiset turvajärjestelyt. Nykyisellä Jarno Saarisen suoralla pyörät kiihtyivät yli kolmensadan kilometrin tuntivauhtiin. Suoran jälkeen oli häijy mutka oikealle, ilman minkäänlaista kallistusta tiessä. 

Mutkan vasemmalla puolella oli kolmesataa vuotta vanhoja, paksuja tammia, vieri vieressä. 

Niiden kylkiin oli sidottu pehmusteeksi – tavallisia patjoja. 

Ajattelin että nuo ovat kuin pystyyn pedattuja kuolinvuoteita. Siinä vauhdissa jos lähtee mopo käsistä ja mopopoika lyö päänsä Ruissalon tammeen, pärskeitä keräillään useammaltakin vuoteelta. 

Outoa muistella sitä kun nämä metsät, jotka nyt tihkuvat kylmää, pimeää tyhjää, olivat täynnä ihmisiä. Minä joukossa myös, ja hän, joka ei olisi muka antanut Agostinille, vaikka tuo kuinka olisi vängännyt, vaikka olisikin oikeasti. (Mutta ei minulle.) 

 En nauttinut kisasta yhtään. Kilpapyörien pitämä meteli oli aivan saatanallinen. Eikä se ollut mitään miehekästä rymistelyä ja mörinää, vaan kimeää kiljuntaa. Kuin tuhatpäinen kastraattifalsettikuoro olisi vetänyt viimeistä virttään äänentoisto täysillä. 

Pelkäsin myös hirveästi että tammivuoteille lentää sammuneita. 

Olin nähnyt noin kymmenvuotiaana, kun entistä Skoda-kuskia lapioitiin ja lusikoitiin nokkakolarin jälkeen muovikasseihin maantieltä ja sen ojista Liedon keskustassa. Muistan kassitkin, ne olivat iloisen keltaisia, silloisen Heps-kauppaketjun kasseja. En unohda näkymää koskaan. 

Lapsuuden loppu. 

Ensimmäinen näkökulma siihen mistä täällä oikeastaan on kysymys. Heps ja kukkuu! 

En aja vieläkään, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, kyseisestä risteyksestä ilman että kuulen käen kukkumisen. Montako vielä? Montako kertaa? 

Sisimmässäni – silloin TT-ajoissa siis - ehkä silti kävi kääntymässä, mutta vain kääntymässä ajatus, että jos jonkun olisi pakko mennä puihin, ihan pakko, saattaisiko se sitten olla tämä kiakomo kaunispoika, kilpa-ajaja ja -kosija, Italian liehuletti, jolle ei muka olisi mitään irronnut, vaikka takuulla olisi. (Ei kyllä muille kosijoille…) 

Bussikuski väistää tammet ongelmitta. 

Oikealle jää Choraeuksen lähde, josta joku runoniekka leperteli yleviä ja romanttisia, mutta perin sekavia säkeitä toista sataa vuotta sitten. 

Nyt sekä runo-, että vesisuoni on ehtynyt. 

Lähde on ummessa, betonirenkaan ympäröimä muisto vain. 

Hän jonk’ hiuksihin lähtehellä kiinnitin ma vuokkosen, tai jotain, on haalistunut pois maisemasta kauan sitten, kuten vuokkokin ja ma. 

Laskeudun portaat mereen Saaronniemen Saukkojen laiturilla Ruissalon pohjoisrannalla. Jääkylmään veteen meneminen on perustavan ambivalentti kokemus. 

Elementti on vesi, kaiken orgaanisen alku ja äiti. Lajin ja yksilön. Mutta marraskuinen meri on raaka äiti. Muutama minuutti sylissään tappaa aikamiespojan helposti. Tämän äidin syliin ei passaa jäädä lepäilemään. 

Ei kyllä tee mielikään. Käydä vain tekee mieli, kuin muistelemassa menneitä, lajin ja yksilön. 

 Voi olla että Aatamin ja Eevan nousua rannalle aikanaan edelsi emon sylin jäähtyminen. Voi myös olla että asia ei ollut näin yksiselitteinen. 

Tuskin he ainakaan yhtä vilkkaasti sieltä nousivat kuin pojanpojan … poikansa Ruissalonsalmesta. 

Lajin vedestä nouseminen vaatinee enemmän aikaa kuin yksilön. Jumala teki alkuihmisille puvut heidän alastomuutensa häpeän verhoksi. 

Vaatteet ovat viattomuuden menettämisen seurausta. 

Ilman syntiinlankeemusta joulumarkkinoiden liikevaihto olisi paljon pienempi, vaatteita kun ei myytäisi kuin vilua vastaan. 

Ilman syntiä emme olisi ylipäätään joutuneet lähtemään Eedenistä pakkosiirtolaisuuteen tänne rapaisille, raukoille rajoille ja napapiireille, marraskuun raakuuteen. 

Suomi on syntiä. Kiitti Eeva! Myös Ruotsi on syntiä. Ja – paratkoon! – Venäjä. Italia se vasta syntiä onkin! 

Saukkojen saunassakin pidetään Jumalan taannoin pukemat uimapuvut päällä. Ei olla enää viattomia ja alasti. En kuulu tämänkään joukon sisäpiiriin, ulkopiiriläisyys on kutsumukseni joka yhteydessä ja yhdistyksessä. Olemukseni hylkii sisäpiirejä kuin jotakin siirrännäissisäelintä. 

Aurinkokunnassa olisin varmaan Pluto, josta ei enää edes tiedetä kuuluuko se koko kuntaan, onko planeetta vai mikä. Sinkoutuuko seuraavalla kierroksella ulkoavaruuteen, palaamatta konsa. (On sillä ainakin parempi osa kuin Merkuriuksella, joka on kuin kipinävahti RUK:n talvisotaharjoituksessa: alaruumis paistuu, yläruumis umpijäässä. Mitäs on niin lähellä aurinkoa, eikä edes käännä kylkeään.) 

On epäilty sitäkin – taisi olla jonkin parisuhdevaivan yhteydessä – että kärsin ”läheisyyden pelosta”. Uskoin hetken, mutta sitten sekin usko lopahti. 

En sitäkään roolia jaksa vetää koko aikaa. En saa itsestäni irti edes läheisyyden pelkoa. En kärsi sormen sähkörasiaan työntämisen pelostakaan, vaikka kaihdankin sellaista toimenpidettä. 

Joskus kun oikein katson, katoan itsenikin näköpiiristä. 

En näe Saukkoa, aukon vain. 

Silloin olen, ehkä enemmän kuin koskaan, mutta en pysyvästi joku tai jonkunlainen. Läheisilleni tämä ilmiö saattaa tarjoilla vaivan siemenen, en tiedä. 

Olemista se ainakin kivasti keventää. 

Saunassa on mukava tunnelma juuri siksi, ettei olla kukaan. Jos alettaisiin suorittaa esittäytymiskierroksia, lopettaisin käymisen. 

”Olen Lassi, Saukko, avantouimari.” ”Hei, Lassi.” 

Omaa anonymiteettiäni ryydittää tietenkin se, että ilman silmälaseja en tuntisi ketään, vaikka haluaisinkin. Pimeä ilta, hämärä sauna, himmeä näkö. 

Lähden talsimaan takaisin kohti bussipysäkkiä. Minulla on mustat verskat ja pipo. Tie on musta, metsä ympärillä myös. 

Tiellä ajavilla autoilla on valot. Mystikot puhuvat pimeästä valosta. Että syvin pimeys lähestyy de facto kirkkainta valoa. Se on tavattoman mielenkiintoista puhetta. Melkein mahdotonta, tai oikeastaan täysin. Mutta tämä mahdottomuus avaa mahdollisuuden. Umpikujan perällä on aukko. (Ok, mystikot tuskin tarkoittivat pimeällä valollaan (a)ukkoa joka seisoo mustissaan pysäkillä pimeässä metsässä ja näkee autojen valokeilat.) Viis siitä. Aasinsiltojen rakentaminen kuuluu ammattitaitooni. 

Kun painelee jääräpäisesti pohjoiseen, tulee lopulta etelään. Tie ylös ja alas, yksi ja sama, sanoo Herakleitos. Tie kuolemaan on tie elämään, ja päinvastoin. 

Bussi tulee, äärettömyys otsallaan. 

Kerallani nousee bussiin ulkomaalainen mies joka tuo sinne myös polkupyöränsä. Ilmeisesti siitä on rengas puhjennut. Kuskin kotimaa on vaihtunut, nyt se on todennäköisesti Turkki. Alkaa hillitön, murteellinen vääntö siitä, saako pyörän tuoda bussiin. 

Perällä on Suomi suomalaisille –puolueen edustaja, jonka mielestä niin ei saa toimia, ainakaan jos on syntynyt muualla kuin Suomessa. ”Ei pyörä sisä bussi!” ”Rengas ei ilma!” ”Ei ulkomaalaisetkaa saa tehrä mitä vaa!” Jne. aika kauan. 

Lopulta sovitaan että kun matkustajia ei ole muita kuin me kolme, pyörämies saa matkustaa välineineen lastenvaunuosastolla. Suomipoika puhisee koko matkan että ulkomaalaiset saa tehrä mitä vaa. 

Hän yrittää katseellaan etsiä minusta tukea. Minä yritän etsiä katseellani Plutoa tähtitaivaalta. Kirkkovuodessa on Valvomisen sunnuntai. Ruissaloon asti näkyy Myllyn ilotulitus, jolla ilmeisesti yritetään edistää valvomisen asiaa. Eikö lamppusi ole palava? Meiltä öljyt halvalla! Valvokaa! Ostakaa!

Silmä

Rooman ja maailman keskellä on reikä, silmä,
oculus Pantheonin kupolissa.
(6,5 metriä eli oikeasti) paksujen sienien rajaama tila, josta on näkökulma rajattomuuteen.

Näkijät väsyvät, jokainen vuorollaan. Katseet luodaan alas, silmät lasittuvat, sammuvat ja sulavat.
(Muumiosta voi säilyä mikä tahansa ruumiin osa, mutta ei koskaan silmät.)

Katse säilyy silti. Ilman reunojakin reikä olisi, mutta näin se on helpompi – nähdä.

Tällä laatalla ovat seisseet lisäkseni keisarit, paavit, sotapäälliköt, murha-, ja työmiehet, alku-, keski- ja loppukristityt, Juhani Aho, Eino Leino, Joel Lehtonen, Helvi Hämäläinen, Pentti Saarikoski, John Keats, joka kuoli lähistöllä, miljoonat muut ihmiset ja tuhannet kanat.
Konstantinus, Augustinus, Mussolini, Hitler, Loren, Kekkonen, Halonen, Ekberg, Teresa…kaikki katsoivat samaan suuntaan, yhtyivät katseessa.
Ei!: katsoivat saman katseen!
(Jossain vaiheessa Pantheon oli todella kanalana.)

Keats on haudattu Rooman Protestanttiselle hautausmaalle. Hänen kivessään lukee: ”Here lies one whose name was writ in water.” Paradoksaalista on tietenkin, että Keats kuuluu siihen reilusti alle promilleen ihmiskunnasta, jonka nimi ei jäänyt vain veteen… (Mutta hän ei saanut koskaan tietää sitä, mikä tietenkin ajaa saman asian.)

On teennäistä matkustaa Roomaan nähdäkseen Aukon. Saman ilmiön kohtaa kun höylää emmentalista siivun.
Tai sydämessään kun kaikki on jo ohi, tai ei vielä alkanutkaan.
Saman reiän. Ei kuvaannollisesti, vaan oikeasti saman.



Näe kuinka kaunista! Näetkö?



Mutta on mukava, jos matkustamisella on jokin henkevä täky tai tekosyy. Antiikkinen silmä herättää ylevämpiä tuntoja kuin kotona hapankorpun päällä havaittu.

Tulen ulos temppelistä.

Huoneessa lasken pään tyynylle, ja suljen silmäni.

Vatikaani

Kävely Vatikaanin läpi on retki länsimaisen ihmiskunnan uneen. 

Jonotus tapahtuu maantienvärisen, koristelemattoman, ikkunattoman muurin vieressä joka ei näytä loppuvan ollenkaan. 

Sunnuntaiaamuna se kestää vähintään puolitoista tuntia. Nuori mies kulkee jonon reunoitse tyvestä häntään päin, ja myy pullovettä eurolla. 

Sata metriä tuonnempana helteessä tajuan että olisi pitänyt ostaa, eikä olla aina yhtä epäluuloinen. Porukassa on aika mukava tunnelma. Pulistaan. En minä, muut. Minä pulisen vain itseni kanssa. Tai sanon minä kerran ääneen ”grazie”, kun takanani rouva koputtaa olalle ja huomauttaa reppuni jääneen ”aperto”. 

Muuri tarjoaa sen verran varjoa, ettei aurinko paahda jonohenkilöä pystyyn. Vaikka on pitkä ja hidas, jono liikkuu kuitenkin koko ajan sen verran että toivo säilyy. Sisäänpääsyn jälkeen tungos ja kansainvälinen lähikontakti kyllä jatkuu, mutta eri statuksella. Odotus on vaihtunut näkemiseksi, toivo täyttynyt. 

Maiju kielsi facebookitse minua rikkomasta mitään. Pidän itsekin sitä retkeni ehdottomana minimitavoitteena. Paljon on kyllä jo rikottu toisten toimesta: nenättömiä, korvattomia marmoripäitä on heti ensimmäisessä huoneessa sadoittain. Jos sipaisisin tuostakin hiuskiehkuran, kukaan ei huomaisi eroa. 

Näitä on ryöstetty pitkin maailmaa, irrotettu yhteyksistään, tuotu riemukaarten alta Roomaan ja tuojia juhlittu suurina sankareina. Mutta annas, jos minä, pieni ihminen, haluaisin viedä yhden pienen marmorinkikkaran matkamuistoksi vaatimattomaan majaani Auran rannalle! 

Mikä skandaali! Mikä häpeä! Mitkä lööpit! ”Luterilainen PAPPI PAKKOPARTUROI PAAVIN kreikkalaisen JUMALAN!” Puhelinsoitto arkkipiispan kansliasta, mielenterveyttäni koskevia epäilyjä. Olitteko humalassa? Turhautunut tai loppuun palanut vuorotteluvapaan paineettomuuden alla? Ei, halusin vain pienen matkamuiston! Osani ryöstösaaliista!! Ei sitten! Pitäkää typerät marmorikaalinne! ”NYT PUHUU MARMORIPARTURIPASTORI: Haluan pyytää anteeksi paavin perheeltä, en tiedä mikä minuun meni!” 

 (Pietarinkirkossa olevan Michelangelon Pietàn kimppuun on oikeastikin käynyt vasara kädessä heppu, joka oli kiljunut madonnaa mäiskiessään: ”Olen Jeesus!” 

Jeesuksen näin äkillinen paluu yllätti valvomattomat vartijat, vaurioitti Äitiä jonkin verran, ja johti siihen että veistos on nykyään panssarilasin takana, tulevien paruusioiden ulottumattomissa.) 

Eräässä huoneessa joku ilmeisen kuuluisa kaveri on juossut paikallaan läpi vuosisatojen, ilman päätä, ilman sääriä, käsistä puhumattakaan. Tärkeintä on näennäinen liike, ei näennäinen päämäärä. Sama taitaa päteä myös näissä huoneissa vellovaan turistiryhmään. 

Istun eräässä salissa ja seuraan, sydän äkillisesti hellyyttä täynnä, ihmisten käyttäytymistä. Tärkeintä on saada valokuvia. (Tässä salissa se on sallittuakin.) Saada edes jokin väline kohteen ja silmän väliin. Kuvia voi sitten katsella kotona ja ihmetellä; kyllä oli komeita maalauksia Vatikaanissa. Oliko siellä tuollainenkin? 

Eckhart on käsitellyt näkijän ja nähdyn, subjektin ja objektin, suhdetta erittäin mielenkiintoisesti, tavalla joka on vaikuttanut kuulemma mm. Heideggeriin. Ja tehnyt siitä myös ns. hengellisen tai henkisen kysymyksen. Hän sanoo jopa, että ilman sen ymmärtämistä – ei ymmärrä oikein mistään mitään. ”Vertauksessa on kyse silmästäni ja puunpalasesta. Kun silmäni on auki, se on silmä, ja kun se on kiinni, se on yhä sama silmä. Näkeminen ei vaikuta myöskään puunpalaseen millään tavalla. Yrittäkää nyt ymmärtää! Kun silmäni - joka on yksi ja jakamaton - näköhavainto kohdistuu puuhun, silloin sekä puu että silmä ovat sitä mitä ne ovat. Kuitenkin tuossa näkemisessä niistä tulee yksi, niin että voimme totuudenmukaisesti sanoa: silmäpuu ja puu on minun silmäni.” (Puusilmä! saattaisi katsomosta kuulua…) ”Jos puun pala olisi aineeton ja yhtä henkistä laatua kuin silmäni näkeminen, voitaisiin todella sanoa että näkemisessä puu ja silmäni olisivat yhtä olemista.”… Arkielossamme kuitenkin juuri tuo ero havaitsijan ja havaitun välillä – minä vastaan muu maailma – on kaiken lähtökohta. Perusta jolla seisten ei siis ole mahdollista ymmärtää mistään mitään, havaita oikeasti mitään… Unesta, unessa, uneen. Ei hereillä milloinkaan… Jos olisi kerran hereillä, silmänräpäyksen ajan, sanoo Mestari, olisi aina. Ei unta enää, ei harhaa… 

Eckhartin kryptinen ykseysmystiikka kulminoituu mielestäni tähän lauseeseen: ”Silmä jolla Jumala näkee minut, on sama silmä jolla minä näen Jumalan.” Ei minua, ei Jumalaa, ei puun palaa, ei eroa siis. Mutta silti ymmärrän valokuvausinnon näin massiivisessa museossa; liika on liikaa. Välitön näkeminen on tällaisessa tarjoilussa ehkä liian raakaa meditaatiota. 

”Minä” tarvitsee työkalukseen kameran. Muuten Herra Sebaot joukkoineen jyrää meitin… 

Jos lähtee kävelemään sisäänkäynniltä suoraan Sikstiiniläiskappeliin, pysähtymättä kertaakaan, katsomatta ympärille, vie silti puoli tuntia ennen kuin on Viimeisellä Tuomiolla. Ja jokainen askel sitä ennen on maailman taidehistoriaa tulvillaan. Esimerkiksi satametrinen huone, jossa jokainen neliösentti on täynnä Jotain. Taivaallista, maanpäällistä ja -alistakin. (Hauskempihan näitä on katsella kuin metsoja kaulat kenossa metsässä, tai roikkuvia fasaanin raatoja.) On jumalolentoa joka lähtöön. Riuskoja enkeleitä, luihuja piruja. Isä Jumala, parta kuin Esko Valtaojalla. Unelmavävyn oloinen ja näköinen Jeesus. Ja sitten viimeisinä ja myös vähäisimpinä, meikäläiset. 

Keskikerroksen onneton asujaimisto, ylä- ja alakerran isäntien ikuinen kiistakapula. Kuin pässit narussa. (Jotkut pässit osasivat kyllä maalata! Tehkää perässä ylä- tai alakerran väki!)  

Eräässä huoneessa on muutama Dalin maalaus sekä muuta modernia taidetta. Niissä klassisen taiteen uskonnollinen vertikaalisuus on vaihtunut horisontaalisempaan suuntaan. Ei eletä enää selkeän kolmikerroksisessa maisemassa. Perspektiivi on muuttunut, mutta unenomaisuus ei mihinkään. 

Olen kuullut että tätä kutsutaan surrealismiksi, mutta enpä tiedä. Mitä taivas- ja helvettivisiot sitten ovat, realismiako? Esittävää taidetta? 

Me turistinpässit määimme sitten lopulta Sikstiiniläiskappelissa, osoitamme sormella Aatamia joka osoittaa Jumalaa, joka osoittaa Aatamia. Kaikki osapuolet tuntuvat olevan samanaikaisesti hämillään ja haltioissaan. Osoitellaan kun ei osata olla. 

Vahdit yrittävät pitää lauman hiljaisena ja kamerat kassissa. Se on vaikea työ, kansa vaeltaa eteenpäin kuin Israel erämaassa aikanaan, napinaakin kuuluu. Hiljaiseksi juuri oppineen väen on jatkettava matkaansa, jottei kappeli poksahda hajalle, ja Jeesus tule katosta kuin salaman leimahdus turistien niskaan. 

Tilalle tulee koko ajan oppimatonta materiaalia, joka on taas hyssyteltävä hiljaiseksi. 

Hahnin kärpänen

Hahnin terminaalilla pelastan saksalaisen baarikärpäsen hukkumasta. Annan toverille jatkoaikaa elämään. 

En tiedä nimeään. Olkoon Fritz. 

Tätä kirjoittaessani lienee päättynyt jo jatkoaikakin. Fritz ei suoraan sanoen vaikuttanut selviytyjätyypiltä. Toisaalta juuri siinä se muistutti meitä muita, syntyneitä, olemiseen hetkeksi ilmestyneitä. 

Minulla on matkalukemistona Kierkegaardia, Eckhartia ja Alivaltiosihteerin Virallisuus sihisi hississä. Näistä vain Eckhartilla on asiaan jotain todellista sanomista. 

Kierkegaard vain ahdistuu koko jutusta entisestään. 

Otsa menee yhä syvempiin ryppyihin. Syyttää kirkollista ammattivirkailijaa todellisen kristinuskon syrjäyttämisestä epäolennaisen hyväksi. 

Kärpäsen loikka lasiin ei riittäne K:lle ”eksistentiaaliseksi hypyksi”, edes vertauksena. Alivaltiosihteeri keksii jonkin sanaleikin joka naurattaa kyllä minua, mutta ei Fritziä. 

Minulla on kahdeksan tuntia aikaa ennen kuin jatkoyhteyteni Gdanskiin solmitaan. 

Yhteys maksaa viisi euroa kaikkine veroineen. Parin tunnin lennosta se on vähän, mutta säästöt tärveltyvät ajan tappamisesta aiheutuviin kuluihin. 

Suollan euroja jonossa peliautomaattiin, jossa on paljon kirkkaita välkkyviä valoja, mutta en saa sitä ryhtymään mihinkään mitä voisi kutsua peliksi. 

Hedelmänäytön pitäisi pyöriä, lisään taas kolikon. 

Se ei pyöri sittenkään, mutisen itsekseni. Tunnen itseni tyhmäksi, ja toivon ettei kukaan huomaa avuttomia yrityksiäni. 

Painan palautusnappia mutta mitään ei tapahdu taaskaan. Poistun koneelta taakseni vilkaisematta, tunnen selässäni halveksivat katseet. 

Kaikki nauravat hiljaa itsekseen, kunnes poistuttuani kuulopiiristä purskahtavat äänekkääseen hekotukseen, joka yhdistää heitä, saksalaiset pelit hyvin hallitsevia. 

Olen ainoa koko terminaalilla jonka pelien hallinta horjuu. 

Osaajat nauravat, hakkaavat toisiaan selkään ja ryntäävät kilvan jatkamaan minun aloittamaani peliä. Voittavat ehkä omaisuuksia jo heti seuraavalla painalluksella, minun rahoillani. 

Olkaa hyvä vain! Ostakaa jotain kivaa itsellenne! 

Fritz ei välitä pätkääkään mitä muut siitä ajattelevat. 

Se tyrii tyhjänä kaikista sivuajatuksista, sukeltaa surutta vaikka surman suuhun kun siltä tuntuu, ja vaikka ei tuntuisikaan. 

Etsin syrjäisen kahvilan nurkan, jonka rauhaan kuin peto kuoleva - tai ainakin syvästi loukattu - hiivin. 

Ostan hampurilaisen ja lasin punaviiniä, johon Fritz posottaa heti, kuin olisi odottanut tätä hetkeä koko ikänsä, eli kesästä asti. 

Ensivaikutelma on inhottava. Kärpäsen vartalo on vihreä, minkä tulkitsen kertovan raatokontakteista. 

En koske viiniin, näen mielessäni kuinka kärpäsen karvoissaan kantamat bakteerit ja muut pienokaiset irtoavat nesteeseen, lisääntyvät ja täyttävät lasin. 

En halua niitä pilttejä sisääni sikiämään. Fritzin taistelu tekee kyllä vaikutuksen. Se räpiköi punkussa henkensä edestä, takaan että tosissaan. Vailla mitään toivoa tahi tulevaisuutta. 

Se on kastunut ja liian painava enää nousemaan siivilleen. 

Tuohon tilaan ajautuneen hyönteisen lasi on aina puoliksi tyhjä, laidat liian korkeat. 

Heränneen myötätuntoni aalto heittää sen lopulta kuiville. Se tarttuu tarjoamaani haarukkaan, pitää tiukasti kiinni kunnes lasken sen veitsen terälle. 

Kärpänen lepää, näyttää hetken kuin olisi kuolemanväsynyt. Ei se ole, sinnepäinkään. 

Alkaa todella mittava puhdistautumistoiminta. Fritzin eleissä on jotain uskomattoman inhimillistä. Se sukii itseään kuin olisi tullut juuri saunasta pesuhuoneeseen. Erityisen tutulta näyttää kun se hankaa eturaajojaan yhteen, kuin saippuoisi niitä. Hankaa, lepää välillä, hankaa taas. 

 Välillä se näyttää kuivaavan niskaansa kuin olen nähnyt Yle:n arkistofilmeitse Kekkosen tehneen Tamminiemen saunassa taannoin. 

Fritzin päässä on muutenkin jotain mikä tuo mieleen ex-presidenttimme. 

Kaljuus kai, sekä suuret silmät jotka näyttävät kuin sillä olisi tosiaan paksut lasit päässään. 

Peräosa ja nokka puolestaan viestivät nykyisestä ulkopolitiikan vastuuhenkilöstämme. 

Myös siivet, kärpäsen elämässä olennaiset vetimet, saavat perusteellisen käsittelyn. 

Fritz sivelee keskimmäisillä raajoillaan lentimiä tyvestä alkaen. Pitkiä, huolellisia pyyhkäisyjä. Juuri noin itsekin tekisin, jos minulla olisi viinissä uitetut ohuet siivet ja kolme paria raajoja! 

Ja jos sattumalta suunnaton jumala olisi asettanut minut teräksiselle pinnalle itseäni kolme kertaa korkeamman majoneesivuoren viereen toipumaan retkahduksesta lasiin. 

Yhtäkkiä paikalle tömähtää jostain banaanikärpänen, tuo geenitutkimuksen professori ja ihmelapsi. Se on kooltaan kymmenesosa Fritzistä, mutta käyttäytyy silti uhkaavasti. 

Maailmanmaine on antanut sille ilmeisesti diivan itsetunnon. En toki tiedä mitä noiden hyönteisten välillä tapahtuu emotionaalisesti, mutta Fritz selvästi säikkyy pienempäänsä. Huonoja kokemuksia kai. Aina kun geenihirmu lähestyy, Fritz ottaa muutaman nopean askeleen taakse. 

Terminaalikiusaaja oikein taitaa olla tämä tulokas. 

 Koska yhteinen viinilasillinen on synnyttänyt minussa tietyn sympatian Fritziä kohtaan, osallistun suhteellisen jumalallisella voimallani noiden nokkapokkaan, ja ajan kiusaajan matkoihinsa. Jos notkuisimme baarikärpäsinä jossain tiskillä, läppäisin Fritziä toverillisesti selkään ja vakuuttaisin etten ole koskaan tavannut noin mukavaa raatokärpästä, ollaan kavereita lopun ikämme, oho… 

 Eckhartin mukaan kaikella olevalla on yksi, erottamaton, jakamaton perusta: 

 ”Nyt me sanomme, että Jumala – sikäli kun hän on Jumala – ei ole luodun korkein päämäärä, sillä vähäisinkin luotu omistaa jo (kursiivi minun) tämän rikkauden Jumalassa. Jos kärpäsellä olisi ymmärrys ja se haluaisi järkensä avulla hakeutua takaisin jumalallisen olemisen ikuiseen syvyyteen, josta se on tullut, Jumala ei Jumalana voisi tyydyttää edes tuon kärpäsen kaipuuta. Rukoilkaamme siis Jumalaa, että vapautuisimme Jumalasta ja saisimme kiinni sen ikuisen totuuden nautinnosta, jossa korkein enkeli, kärpänen ja sielu ovat yhtä ja samaa. Siellä olemiseni lepäsi ja siellä minä tahdoin mitä olin ja olin mitä tahdoin. Sanomme siis: joka haluaa tulla tahdossa köyhäksi, hänen on tahdottava ja kaivattava yhtä vähän kuin silloin, kun häntä ei ollut. Tällä tavalla on siis köyhä se, joka ei mitään tahdo.” 

 Yksi, vaikka on monta, on lopulta yksi. Sama. Syntynyt on itsessään eli erillisenä tyhjä, olematon, mutta oleva yhtenä, perustassaan. Minä ja Fritz, suomalainen ihminen ja saksalainen raatokärpänen, yhtä niin olemattomuudessa kuin olemisessakin. Erottamattomat, vaikka emme toisiamme kovin hyvin ymmärräkään, kielen ja ajatuksen tasolla. 

 Minusta näyttää kuin Fritz alkaisi olla valmis kotiin lähtöön, ei vain saa lähdetyksi. Niin saattaa tavernassa joskus käydä, huomaamatta. Liikautan veistä, kärpänen lentää pois. Alan raahata kassiani kohti lähtöporttia, ja kohta olen ilmassa itsekin. Osamme ovat vaihtuneet, sinä lennät nyt omilla siivilläsi, minä olen kasvottomien, itseäni paljon suurempien voimien armoilla, jättiläiskärpäsen mahassa. Tilaan lasillisen punaviiniä.

Erring

Näin aika paljon vaivaa pölypunkkien karkottamiseksi asunnostani, kunnes luin jostakin, että niitä ei ole kenties ollutkaan täällä. 

Pidin vuodevaatteita tuntikausia parvekkeella kovassa pakkasessa. 

Sitten saunassa kolme tuntia yli 60 asteen lämmössä. Niin on opetettu. Oikein näin mielessäni, kun ne ropisivat kuolleina, minne sellaiset sitten ropisevatkaan. 

Tuli sitten tieto, että homma on ollut turhaa: Keinokuidut ja yleinen siisteystaso on ajanut maanpakoon koko jumalattoman sukukunnan, kauan sitten. 

 Tunsin itseni harhautuneeksi. Minulla ei ole koskaan ollut näköhavaintoa pölypunkista. En ole kärsinyt myöskään allergiaoireista. Mutta kun asiasta kerrottiin lehdessä, uskoin heti. Kuvissa näkyivät kasvot joiden omistajaa en halunnut sänkykaverikseni, varsinkaan tuhatpäisenä laumana. 

Vuosi pari sitten harhauduin onkimaan Amazon.comista eksyneenoloisen, mutta terävähampaisen piraijan. Mark C. Taylor: Erring. A Postmodern A/theology. Vuodelta 1984. En muista että olisin ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään. 

Mutta nyt kun luin sen uudestaan, huomaan sen vaikuttaneen ajatuksen- ja muuhunkin juoksuuni melkoisesti. 

Sitä ei saa kunnolla kiinni, mutta pyrstö läiskii ainakin jonkin verran pisaroita kasvoille ja niitten läpikin, aivoihin. 

Taylorin radikaalikristologinen a/teologia on Golgatan, Hegelin, Nietzschen ja sellaisten jälkeistä harhailevaa ajattelua. Kiinteää perustaa ei ole. Jumala on ristillä, mutta niin olen minäkin. 

Historia on lopussa, 

Kirja sulkeutunut. 

 ”Kirja” tarkoittanee jonkinlaista suljettua Selitystä, sitä joka antaa mielen historialle. 

Uskonnolliset ja muut ideologiset tekstit ovat näitä tietenkin, mutta Taylorin mukaan myös tiede pyrkii Kirjaan, suljettuun systeemiin, jossa tosiasiat muodostavat ympyrän. 

Sen piirissä tai keskipisteessä kaikki asiat löytävät selityksensä. Mutta myös Luonnon Suuri Kirja on pelkkä sepite, jossa yksi asia selitetään toisella, itse kehitetyllä kielellä, omin sisäisin säännöin. 

Kaiken Lopullinen Teoria katoaa kuin pölypunkki punkkaan innokkaalta siivoajalta. 

Lehdessä lukee, on kuviakin, mutta mitään ei löydy. 

Totuus/ei-totuus -polariteetti on rauennut muiden napojen ja napanuorien myötä. 

Taylor vetää myös humanistikukon alas tunkiolta, jonne se on kavunnut Jumalan kuoleman jälkeen. Uskonnon ohjaama moottorivene on ajanut lujaa karille. Perässä vedetty vesihiihtäjä on ehkä huomannut asian mutta painelee edelleen ruskettunut rinta rottingilla, ja uskoo homman toimivan mainiosti ja paremminkin, nyt kun Iso Pomo on karilla. Saa itse valita mihin menee… 

E.M.Cioran on huomannut että sellaista jumalankieltäjää tai skeptikkoa ei ole olemassakaan, joka ei kuolaisi vielä edes jonkun katastrofaalisen kyllän perään. Usein tämä kyllä on epämääräisesti ”ihminen”. 

Mutta tosiasiassa, kun Kirjan kannet ovat kiinni, kompassit seonneet navoista, myös vesihiihtäjä silpoutuu ja hukkuu veneen perässä. 

Jumalan kuolema merkitsee minuuden kuolemaa. 

Uskonnon hautajaiset ovat menossa, ja ateistisen humanisminkin peijaiset valmisteluvaiheessa. 

Inhimillinen aktiviteetti yrittää voittaa ajallisuuden haasteet ja historian päättymisen näköalattomuuden asettamalla itsensä historian tekijäksi, ja epäonnistuu surkeasti. 

Rivakkakaan sivakoiminen veden pinnalla ei onnistu ilman vetovenettä. 

Vietin pari viikkoa sitten monta päivää kuunnellen Ylen Elävää Arkistoa, vuosikymmen kerrallaan. Se oli uskomatonta, sisältöään alati vaihtavien, ja lopulta historian aaltoihin vaipuvien merkitysten festivaalia! 

Nimenomaan kuuloaistin eli radiopuheiden, -haastattelujen, ja –musiikkiesitysten kautta vastaanotettuna se oli mykistävää. 

Jokin pönäkkä kirjainyhdistelmä, esim. ”Suomen itsenäisyys”, tulkitaan eri aikoina niin eri tavoin että kuulija ihmettelee, onko kyseessä sama asia ollenkaan. 

Onko ulkoinen merkki ainoa yhdistävä tekijä. Kokonaisen kansankin yhden satavuotiskauden historia voidaan tulkita jälkikäteen monin tavoin. 

Punainen lanka löytyy eri aikoina eri paikoista, toki myös sitä etsivästä subjektista riippuen. 

Yksilön omaelämäkerralla ei tietenkään ole ”syvempää merkitystä” senkään vertaa. 

Ei auta sekään höpinä, että jokaisen pitää ”merkitä itse itsensä”, antaa omalle elämälleen merkitys. Ilman Historiaa ei ole historiaakaan. 

Kumpikin on luovan mielikuvituksen laatima sepite. Jäljellä on ”erring”. Olen nähnyt sitä suomennettavan (ainakin Timo Eskola) ”harhautumiseksi”, minulle kelpaa myös ”harhailu”. (Harhautuja päätyy mielestäni sentään johonkin, esim. Amerikkaan vaikka Intiaa etsikin, harhailija ei löydä mitään muuta kuin itse harhailun…) 

Ei se ole ihan harhailuakaan, suomessa ei oikein ole pätevää vastinetta. Sitä paitsi Taylorin terminologia on ylipäätään valtavan leikittelevää: kielensä on – sisältöön sopivasti – jotakin mikä… pakenee lukijalta. Ollaan poissa kurssilta, ei oikein tiedetä missä ollaan. Kuoleman hyökyaalto on käynyt yli, ranta palloineen on kateissa. 

”Marginaaliset ajattelijat” Jumalan kuoleman ja ”minän” loppumisen välimaastossa, eksyksissä, uskon ja epäuskon välissä, etsivät mutta eivät löydä. 

Olemme ajassa, mutta silti kuin ajasta pudonneina, tilassa jossa ei ole – tilaa. A/teologiaa voidaan Taylorin mukaan kutsua ”nomadin ajatteluksi”. 

Harhaileva nomadi ei katsele taakseen, absoluuttiseen alkuun, enempää kuin eteenpäinkään, perimmäiseen loppuun. 

Yksilöllisen minuuden lakkaaminen synnyttää jonkinlaisen anonyymin subjektiviteetin. 

En tiedä kuinka lähellä tässä ollaan itämaista ajatusta jossa yksilöstä eli ”egosta” luovutaan ”kosmisen tietoisuuden” hyväksi. Tai kristinuskon ajatusta, jossa ”vanha minä” riisutaan tai jopa ristiinnaulitaan uuden, universaalisen hyväksi. 

Uskon että samoilla vesillä harhaillaan. Sanat vain ovat kaikessa vajavuudessaan nekin omalla tuskien tiellään kohti Golgataa, kaikkien karien kuningatarta… 

Joka tapauksessa Taylorillakaan tarkoitukseton harhailu itsen hukkaamisen jälkeen ei tarkoita pelkkää epätoivoista pakolaisuutta, vaan on jopa ilon lähde. 

Nostalgia on mennyt, odottaminen loppunut. Silti nomadi voi nauttia irrallisuudestaan ja omistamattomuudestaan. Komediallinen levitaatio ottaa traagisen painon paikan. 

Menettämisen ilo on aitoa iloa, päinvastoin kuin saavuttamisen ja omistamisen! Anonymiteetti ei ole ongelma. Nimi on… ”To be a self is to possess and to be possessed by a name.” 

Itsensä kieltäminen tai sen katoaminen on pitkälti juuri nimen kieltämistä/katoamista. 

Taylorilla on paljon itseni ulottumattomiin jäävää leikittelyä akselilla ”proper-property-prosperity” - hauskaa se on, sen tajuaa ymmärtämätönkin sielu. 

Siihen asti kun kaikki loppuu ja harhailu alkaa, on tärkeää että omistaa nimen, vieläpä sellaisen jota ei ole tahrittu (”proper name”). 

On tärkeää pitää nimeään esillä. Saada nimeä. Identiteettini voi sanoa olevan suurin piirtein yhtä kuin nimeni. Jos allekirjoitan jonkin paperin nimelläni, olen siitä subjektiivisesti vastuussa. 

Nimen väärentämistä pidetään vakavana rikkomuksena. Nimi olen minä! Hyvällä (”proper”) nimellä varustettu voi hankkia omaisuutta (”property”) ja vaurautta (”prosperity”). 

Nimen ympärille voi alkaa kertoa tarinaa itsestään itselleen ja ympäristölleen. Kuinka minusta tuli minä. Taylorin mukaan kirkkoisä Augustinus tunnisti ja määritti ensimmäisenä nykyisensisältöisen subjektiviteetin, kun hän ahdistuneena kääntyi sisäänpäin, ja huomasi ”itsen” olevan yhtä kompleksinen ja jakautunut kuin ulkomaailmakin. 

Siihen asti sekasorto oli sijainnut enimmäkseen ulkopuolellani. 

Taitaa olla jälkeenpäin sepitettyä historiankirjoitusta tuokin (Raamattu ainakin mielestäni tulvii subjektiivisia tuntoja ja itsereflektioita, vaikkapa Roomalaiskirjeen 7. luku), mutta ehkä Augustinus tosiaan oli asiassa johdonmukaisempi ja jääräpäisempi kuin kukaan ennen häntä. Augustinus kertoi omaelämäkertansa, Confessiones, - Jumalalle! 

Ja sai siten omalle subjektiviteetilleen peilauksen korkeimmalta mahdolliselta Objektilta, sekä hyvän, vaikutusvaltaisen nimen kirkkohistoriaan. Nomadi ei manifestoi itseään kirjoittamiseensa, ei luo itseään siinä! 

Hän näkee selvästi että kirjoitus hukkaa totuuden jo kirjoittamisensa hetkellä. Kun kirjoitan jotain, vaikka että on synkkä ja myrskyinen yö, totuus asiassa on saman tien vanhentunut. Sama pätee luonnollisesti paljon suuremmassa määriin kirjoitettuun ”itseen”. ”Tässä ja nyt” on puitua kauraa jo ajattelemisensa, puhumattakaan kirjoittamisensa hetkellä. Itseys on naulittu ajan ristille. Se on vain nyt ja häviää heti. Elämä on kuolemaa, ja kuolema siis elämää. 

Koska yksilöllinen minä on sidottu aikaan, sepitteelliseen historiaan, se on sanan kaikkein jyrkimmässä mielessä ei-oleva!! 

Rajamäen Etiikka esimerkiksi on kirjoitettu henkilöstä jota ei ole ollut koskaan olemassa. Mikä ehkä vielä huimempaa: sitä kirjoittaa tyyppi jota ei ole. Tähän ei liity mitään kovin ihmeellistä esoteriikkaa tahi mystiikkaa (eikä herra paratkoon psykopatologiaa..!): Se mikä on ohi, ei ole! Identiteetti on muistamista, ”re-collection”, uudelleen keräämistä, arkiston järjestämistä. Kirja on kiinni, mutta Taylorin mukaan kirjoittaminen jatkuu silti. 

Kirjoittamisessa, päinvastoin kuin Kirjassa, ei yritetä saada mitään haltuun, ei selittää, ei juonitella yhteen sinänsä absurdeja tapahtumia, täyttää aukkoja, lääkitä haavoja. Ei yritetä saada kuolemaa haltuun! 

Ei myöskään esittää yhtenäistä, järkevää persoonaa matkalla jostakin jonnekin. 

On selvää, että en kirjoita tätäkään yksin: on paljon kimppakirjoittajia, kuin punkkeja punkassa. Silti kaikki kelluu irrallaan. 

”Kuin romaanikirjailija, joka ei enää osaa lopettaa kirjaansa, maalari joka ei osaa kehystää kuviaan, tai säveltäjä joka ei kuule harmoniaa, teologista joka on ymmärtänyt Kirjan sulkeutumisen seuraukset, täytyy tulla ’kirjoittaja’.” Teksti on aina konteksti, äärettömiin. 

 Ei ole alkua, ei loppua, eikä siis oikein keskikohtaakaan tässä Elämän ja Kuoleman kirjoittamisessa. Ilman kotia, erillään isästä ja äidistä, vaeltaja on aina nimetön. 

Aina Golgatalla, jossa kaikki risteytyy nyt-hetkeen, kuoleman ja elämän hetkeen. Hän on suhteissa, vaan ei substansseissa, kuin jokeri tai ”trickster”, klovni. Tuhlaajapoika jolta isä on kuollut. 

Kirjoittaja katoaa tekstiinsä kuin hämähäkki seittiinsä, tai nimimerkki internetiin… Kaikki on lopulta kevyttä, tarkoituksetonta leikkiä. Tai kuin näytelmä, jossa olen itse sekä näyttelijänä että katsojana. Leikkisän näytelmän voi tuhota ottamalla se vakavasti. Varmistelu, päinvastoin kuin kuolema itse, on oikeastikin kuolettavaa. Epävarmuus on elämän aluetta. 

”Hullut ja ajelehtijat eivät kuole. He harhailevat päämäärättömästi pysymättömyyden pysyvyydessä.” He löytävät ilon omistamattomuudesta. 

 Autuaita ovat hengessään köyhät, kuin pölypunkit. (Vuorisaarnaa mukaillen) Eckhart menee vielä pidemmälle: Olkaa yhtä köyhiä kuin ennen hedelmöittymistänne! Loppuu tähän! Tästä jatkuu! Tai niin kuin Taylor näpsästi lopettaa kirjansa: Amen Sobeit (p.s.