Mikkelinpäivä

Fillaroin Kellonsoittajankatua kohti hautausmaata.
Ohitan Esko Valtaojan joka yrittää käynnistää moottoripyöräänsä. Starttimoottori jankkaa sähköistä käskyään, mutta polttomoottori ei tottele. Tankkaus on ehkä unohtunut.

Hautajaisissa sotkeudun kiusallisesti eräisiin sanoihin, tankkaan kolme kertaa ennen kuin tyydyttävä ilmaisu löytyy. Tällaisissa tilanteissa se on liian myöhään. Tulee typerä olo. Mitä ihmisetkin?

Materia ei tottele materian miestä, eikä henki hengen-.
Miehuus menee.


Perjantaina vieritin keilapalloa ensimmäisen kerran elämässäni. Heti kaikki nurin! 
Seuraavat heitot olivat (ehkä syntymälahjakkaan!?) "keilaajan" suoritteita: kaikki uriin...

Pitää tehdä kuin ei koskaan ennen ja kuin ei koskaan enää.
(Mutta minkäs teet!)

"Tekijä" tuhoaa tekemisen kuin uskovainen Jumalan.

Parhaat tulokset ovat tahattomia kuin elohiiri silmäkulmassa.

"Tekijättömyyden" yrittäminen johtaa tietenkin keskenmenoon, ei paljon naurata, tulee pahaa verta.


Tänään on Mikkelinpäivä. Tekstissä on viehko kohta: "jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois."
Kirkon penkissä on pikkulapsi johon sana sattuu. Hän kiljahtelee koko messun ajan sopivissa ja sopimattomissa väleissä, "hakkaa se pois!"

"Minä uskon Jumalaan, Isään kaikk... hakkaa se pois!"

Joudun pidättämään naurua niin ankarasti että pelkään silmieni pullahtavan ulos kuopistaan, sydämen läpi alban syöksähtävän. Silmäpuolena, sydän syrjällään taivasten valtakuntaan...

Uskoa on joskus havainnollistettu tyhjäksi kädeksi joka ottaa armon lahjana vastaan.
Ei. Hakkaa se poikki, ja heitä pois!
Jos sinun pääsi viettelee sinua, hakkaa se poikki.


Antaja ja ottaja, yksi ja sama. Ei antajaa, ei ottajaa, sama se.
Jos sekään.


Ilman antajaakin syksy saa, itsestään.


Kauan sitten kaukana täältä kirjoitettiin runoja (Zenrin), jotka saavat luvan liittyä tähän:

"Elämän pelastamiseksi se on tuhottava.
Lopullisesti tuhottuna ihminen oleilee ensimmäisen
kerran rauhassa.
Yksi sana asettaa taivaan ja maan;
yksi miekka tasaa koko maailman."

"Villihanhilla ei ole aietta heittää heijastustaan;
vedellä ei ole mieltä omaksua niiden kuvaa."

"Ellet usko, katsopa syyskuuta, katsopa lokakuuta.
Keltaiset lehdet putoavat, putoavat täyttääkseen sekä
vuoren että joen."

Nomen est numen?

Ihminen katselee Välimerta lentomatkallaan Roomasta Sisiliaan, samalla kun aurinko laskee Gibraltarin suuntaan, ja hän vaikuttuu sekä näkymän kauneudesta että siitä kuinka monen nimettömän haudan yli lentää.
Hän ymmärtää myös että tuollaista taustanäkyä vasten kysymys, putoaako juuri tämä lentokone mereen, on objektiivisesti ja oikeasti yhdentekevä. Aaltojen tasainen kulku häiriintyy muutamaksi sekunniksi, mereen aukeaa hetkeksi kuin hämmästynyt suu, mutta se sulkeutuu saman tien, nielee saaliinsa. Aaltoilu jatkuu entisellään.
Ihminen liittyy pohjalla odottavien lajitoveriensa - esim. puunilaissotien parisataa e.Kr. meritaisteluissa hukkuneiden - luvuttomaan ryhmään.
Juuri mitään merkittävää ei tapahdu.

Kehoonsa ja henkilöönsä samastuvaa subjektia ei asioiden objektiivinen laita kunnolla tue. Hän hamuaa rintataskussaan olevaa passia, tarkistaa sadannen kerran että se on vielä tallessa.
Passissa on ihmisen nimi, otsallaan hiki.
"...kuinka kukaan, jonka nimi on Pierre tai Paul, voisi kuolla? Kiinnitämme kaikki enemmän huomiota nimemme muuttumattomaan ulkokuoreen kuin olemuksemme haurauteen ja antaudumme kuvittelemaan olevamme kuolemattomia; jos puhe loppuisi, olisimme aivan yksin." (Cioran)

Kone ei avaa mereen aukkoa, vaan lasketuu rämähtäen, silti aika turvallisen tuntuisesti Trapanin kentälle. Siivissä aukeavat nuo jännittävät pellit. Moottorien turbiinisuihkun suunta tuntuu muuttuvan. Jarrutetaan, vauhti hiljenee äkkiä, ihminen helpottuu.
Kaikista lentokoneen ihmeistä laskutelineet ovat ihmeellisimmät. Kuinka ne kestävät tämän kaiken? Aplodeja!

Lentokenttäbussissa on lisäkseni kolme muuta, jotka muodostavat tiiviin ryhmän. Kuski ja kaksi matkustajaa. Ryhmään liittyy puhelimitse myös kolme etäosallistujaa. Kaikki kolme puhuvat koko puolen tunnin matkan ajan sekä keskenään että puhelimiinsa. Pulinan määrä ja tauottomuus ovat hämmästyttäviä. Suut aukenevat, huulet liikkuvat, ääniaallot käyvät vaahtopäin.
Korvissani vasarat takovat alasimia, mutta aivot eivät muotoile taonnasta mitään järjellistä kokonaisuutta. Minua alkaa väsyttää.

Hotellin vastaanottaja lausuu kotimaani nimen hauskasti, fine land. En näe tarpeelliseksi korjata.
Huone on kodikas, siellä haisee home, joka saa silmät vuotamaan heti.

Aamulla nousen paikallisbussiin. Alkaa näytös jonka juonesta on melko vaikea saada selvää. Yritän maksaa kuljettajalle, koska en löytänyt muutakaan tapaa, ja koska se oli toiminut lentokenttäbussissakin.
No biglietto. Kuski viittaa astumaan peremmälle.
Kuljettajan vieressä on kaksi virkamiestä, kaulassaan roikkuvat tunnistinlaatat, kuva ja nimi. He ovat täällä kotonaan. He kuulevat hyvin, kuinka en saa ostetuksi pilettiä kuljettajalta, mutta heti kun ollaan liikkeellä he tulevat "tarkastamaan" lippua.
Sitä ei siis ole, ja tarkastajat määräävät sakon, 50 euroa.
Minä levittelen käsiäni. No capito.
Miehet ärtyvät.
Nimeä ja kansallisuutta kysellään. Kerron olevani hienosta maasta, jossa bussimatkustajaa ei huijata juuri koskaan.
Ei kelpaa. Vain 50 euroa kelpaa nyt.
Tukalaa.

Silloin muuan tuntematon kanssamatkustaja tulee, ja antaa minulle lipun..!
Kasvoja venähtelee, äimistellään.
Lappuluigit eivät pidä yhtään asioiden omaksumasta uudesta suunnasta, 50 euroa olisi heidän mielestään oikeampi kurssi.
Miehet rähisevät toisilleen, minuun - itse jänikseen housuissaan - ei kukaan kiinnitä enää lainkaan huomiota.

Lopulta tarkastajat hyväksyvät saamani taannehtivan lipun. Helpottaa.

Hyväntekijäni menee takaisin paikalleen. Yritän tavoittaa hänen katseensa kiittääkseni, mutta mies tuijottaa vain ulos. Anonyymi auttaja.
Älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee.
Lähtiessäni läppään miestä olalle, ja sanon että grazie.
Mies vilkaisee minua, hymyilee että prego, ja kääntyy pois.

Ehkä Sisiliassa ei vain pidetä viranomaisista. Cosa nostra, eikä minkään virkavallan.

Linja-autoasemalla Trapanin luultavasti ainoa juoppo tulee pyytämään euron lahjoitusta viinin hankinnasta aiheutuviin välttämättömiin kuluihin. Annan mukisematta. Vaihdamme hetken kuulumisiakin. Jostain syystä ymmärrän hänen puhettaan, ja hän minun.


Minulla on matkalukemisena kulttuurihistorioitsija Veikko Litzenin kirja Tie Nikeaan.
Se kertoo eriskummallisesta tapahtumasarjasta, jonka seurauksena radikaali, kommunistinen veljien ja sisarten muodostama Jeesus-liike pönäköityi hierarkkiseksi kirkoksi, ja sai Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 tunnustuksellisen manifestinsa.
Kirjan mukaan keisari "tässä-merkissä-olet-voittava" Konstantinus lähes pakotti erimieliset piispat erimielisine seurakuntineen allekirjoittamaan kyseisen tunnustuksen. Poliittisin syin.
Näillä sanoilla mennään vieläkin.
(Paluumatkalla Roomaan Konsta tappoi vanhimman poikansa Crispuksen, ilmeisesti pikaistuksissaan. Myöhemmin kylvetti kuumassa altaassa keisarinna Faustan hengiltä. Kristillinen eetos oli miehellä ilmeisesti vielä hakusessa, vaikka dogma olikin jo hallussa.
Tuollaisista tempuista tulee kenelle tahansa paha mieli jälkeenpäin. Keisarin kerrotaankin kylvettäneen lopulta itsensä kristillisen kasteen kautta uuteen, anteeksiantoa korostavaan uskoon, tosin vasta kuolinvuoteellaan.)

Litzen spekuloi ohimennen mutta mielenkiintoisesti nimen, "nomen", suhteesta "numeniin", jonka uskonnonhistoriallinen merkitys liittyy jumalalliseen voimaan tai sellaisen läsnäoloon jossakin kohteessa, paikassa.
Ehkä nimessäkin siis?
(Kristillisessä perinteessä ainakin Jumalan nimeen liittyy eräänlainen läsnäoleva voima.
Joissakin piireissä on tullut tavaksi lausua "Jeesus" tietyllä väkevällä nuotilla: mikä tahansa "jeesus" ei vastaa toiveisiin ja rukouksiin, eikä esimerkiksi paranna sairauksia, vaan "JjEIsszyssz" sen olla pitää. Siinä on enemmän potkua ja taikaa.)

"Numenia" vastaavia termejä ovat "mana" ja suomalaiskansallinen "väki".
Litzen lisää samaan sanaperheeseen myös suomen "naaman"... Mithra-kultissa "numen" kun on "nama"...
Etymologinen hyppy on melkoisuudestaan huolimatta kiehtova.

Naamani kautta olen läsnä, subjekti. Sen perusteella voi päätellä paljon mielentilastani.
Kasvot liittyvät myös nimeen, kuten passissa.

Ihminen menettää kasvonsa kun hänen nimensä tahriintuu.
Väkijuomalla voidaan "vetää naamat", jossa olotilassa edellisellä on hyvä mahdollisuus toteutua...

Uskontotieteilijä Rudolf Otto luultavasti torjuisi "numenin" yhteyden "nomeniin". Hänellä "numen" viittaa nimenomaan selittämättömään ja nimeämättömään.
Samoin Eckhart: "Jumalalla ei ole nimeä."
Myös esim. Mooseksen lain toinen pykälä kehottaa olemaan varovainen Jumalan nimittelyssä. "Älä turhaan lausu..." (Ehkä on parasta ettet lausu ollenkaan...)

Nimen alkuperä on nimetön, nimeämätön. Ration irrationaalinen, jne.
Se on ihan lähellä, mutta lausumaton.


Kerään kamppeeni, passini ja suuntaan naamani kohti Roomaa taas.
Aaltojen kätköistä nimettömät puunilaissoturi-isät katsovat yli lentäviä nimellisiä ja nimekkäitä poikiaan, ja odottavat yhä.

I have a Dream

Ihmisen mieli toimii usein kuin ihmisen mieli, holtittomasti.
Siinä on kosolti ennakoimattomia piirteitä ja sävyjä.

Yksi jännittävimpiä on se, miten parhaat aikomukset tuottavat yleensä huonoimmat lopputulokset.

Kun tarkimmin yrittää varjella itsensä sairastumasta, esimerkiksi loman, tärkeän työn tai tapaamisen takia, herää viimeistään tuon päivän aamuna kurkkukipuun ja aivasteluun, vaikka olisi ollut tepoterve viimeisen vuoden päivät.
Tai kun yrittää työskennellä poikkeuksellisen "tietoisena" ja huolellisesti, syyllistyy johonkin mokaan tai unohtamiseen, jota ei normaalin, turran huolimattomuuden vallitessa koskaan tekisi.
Kun eniten yrittää miellyttää, syntyykin pahimmanlaatuinen loukkaannus.
Ankarinta raittiuspäätöstä seuraa tolkuttomin humala.
Parhainta rauhantahtoa totaalinen sota.
Ratkaisu jättää hyvästit maailmalle ja lähteä luostariin tuottaa hervottomimman sosiaali-, ja sukupuolielämän.

Juuri kun uskoo rakastavansa koko maailmaa, työntyy äkkiä jossakin lehtikuvassa esiin S. Oksasen violetti kuontalo...

Ryhdistäytyminen lysähdyttää. 
Päätös olla tänään ahkera johtaa haukotukseen, joka ajaa leuan lähes sijoiltaan ja muunkin biosfäärin sohvalle loppupäiväksi.

Pyrkimys onneen kätilöi onnettomuuden.

Agejev huomasi tämän ilmiön, ensin kokaiinin käytön yhteydessä, sitten laajemminkin. Huume toi esiin ensin perin jaloja, humaaneja tunteita. Sitten, aineen vaikutuksen lakattua, eläimellistä raivoa.

Agejev torjuu ajatuksen joka tietenkin tulee ensimmäisenä lukijansakin mieleen, että kyse olisi huumausaineen synnyttämästä kemiallisesta reaktiosta.
Hänen mukaansa aine vain vahvistaa elimistöön jo itsessään sisältyvää periaatetta:
Korkeinta humaanisuutta seuraa matalin eläimellisyys kuin ruoste rautaa.

Kirjailija istuttaa nuorukaisen nimeltä Ivanov teatteriin, havainnollistamaan ajatusta.
Ivanovin seuraama näytelmä kertoo hyvän ja pahan välisestä taistelusta, jossa näyttää ensin että paha voittaa. Lopussa kuitenkin tapahtuu onnellinen käänne. Katsomossa sydämet ylevöityvät odottamaan konnan rankaisemista, ja hyvien palkitsemista.

"...Ivanovissa jännittyy ja voimistuu hänen ylevimpien humaaneimpien tunteidensa kristallinkirkas värinä. Hän ei voi kuvitellakaan tuntevansa noina autuuden hetkinä himoa, vihaa tai arkista laskelmoivuutta. Hän istuu pimeän katsomon hiiskumattomassa hiljaisuudessa kasvot hehkuen ja tuntee kuinka suloisesti ja intohimoisesti hänen sielunsa janoaa uhrautumista korkeimpien inhimillisten ihanteiden nimessä, tässä, nyt ja heti."

Silloin.
Silloin joku Ivanovin lähistöllä istuva saa kovan yskäkohtauksen...
Se vain jatkuu jatkumistaan...
"...ja Ivanov tuntee kuinka jotain kauheaa, eläimellistä ja sameaa kohoaa hänestä esiin, kasvaa ja saa hänet valtaansa."
Yhtä väkevästi kuin Ivanov äsken oli jalojen tunteiden valtaama, hän nyt haluaa lähes tappaa vierustoverinsa pois siitä yskimästä!

Agejev torjuu yhden kerrallaan pinnalliset motiivit Ivanovin reaktiolle. Kyseessä ei ollut yskä sinänsä (raitiovaunussa tuo tuskin olisi huomannut koko kröhää), puutteet miehen keskittymisessä (päinvastoin!) tai patoutunut, jostakin ihan muusta aiheesta johtuva vihamielisyys, joka vain odotti mitä tahansa täkyä purkautumiselleen.
(Tämähän on nykykatsannossa varmasti yleisin selitysmalli, josta on kai kiittäminen psykoanalyysia.)
(Jota Agejev ei tietenkään tuntenut.)

Ei.
Kirjailijan vetämä johtopäätös on karu: raivokohtauksen aiheutti nimenomaan edeltävän tunnetilan korkea, jalo laatu!
Korkein pyrintö tuottaa matalimman tuloksen.

Agejev tiettävästi eli ja kirjoitti Venäjän vallankumouksen alla ja ehkä aikanakin. Silloin oli isoja pyrintöjä, jykevää tahtoa kohti Oikeudenmukaisuutta. Ja tulostaso perkeleellisen matala.

Kokaiiniromaanin ajoitus on ymmärtääkseni vähän vaikeaa, kun kirjoittajastaankaan ei ole varmaa tietoa.
Mutta tämä on ajatonta ihmiskuvausta ja sosiologista analyysia:
"...katsokaapa meitä kun lähdemme kadulle kapinoimaan humaaneimpien tunteiden myrskytessä sieluissamme, katsokaa tarkasti kasvojamme, huuliamme ja erityisesti silmiämme - ja mikäli ette suostu tunnustamaan että katselette laumaa raivoisia villieläimiä, niin paetkaa pian pois tieltämme, sillä kyvyttömyytenne erottaa ihmisen pedosta saattaa maksaa teille henkenne."

Saattoi se maksaa...
Kymmenille miljoonille se maksoi, tietää myöhempi historiankirjoitus, jota jo virkistävät uudet, entistäkin humaanimmat visiot.
Toivo elää...
Veri valuu...

Agejev pitää puheen Profeetoille, jotka vetoavat Ihmisyyteen ja Oikeudenmukaisuuteen, ja kehottaa heitä vaikenemaan hyvän sään aikana. Älkää hyvät ihmiset yrittäkö tehdä meistä parempia! Jos ymmärrämme pahuutemme, "emme syyllisty muuhun kuin pikku halpamaisuuksiin, mutta kun muutumme paremmiksi, alamme tappaa..."

Cioran on tietenkin tämän aihepiirin pääanalyytikko ja kunniatohtori.
Voi sitä rienauksen määrää, minkä esim. piruparka Nietzsche saa osakseen, tuo Elämän Tunnon Profeetta ja Antikristus, jonka rinnalla kuka tahansa väsynyt keisari (varsinkin Marcus Aurelius) kohoaa pelkän kyllääntyneisyytensä takia mestariksi ja voittajaksi! Nietzschessä oli "sykähdyksiä" ja "väristyksiä", jotka johtavat aina harhaan, ja hulluuteen. ("Väristys" on Cioranista lähes yhtä kuin "Saatana".)

Rooman rappioajan keisareissa niitä ei ollut, ja noina aikoina ihmiskunta elikin onnellisinta aikaansa barbarian, kuten Ristin ritarien jo lähestyessä, mutta kuitenkin vielä sen raakuuksien ulottumattomissa.
Myös nykyisen kristinuskon siedettävyys johtuu ennen kaikkea siitä, että sitä ei ota kukaan enää tosissaan, toisin kuin inkvisition ja ristiretkien aikaan.

Cioranin maailmassa juuri saamattomuus on ylin hyve. Se saattaa jopa pelastaa maailman jos siinä pysytään uskollisina, kaikkia "väristyksiä" vastaan. Ja jos jostain syystä ajatellaan että maailman pelastaminen on tärkeä päämäärä.

Agejev jakaa selvästikin tämän näkökulman:
"Pyrkimys liikuttaa keinua humanisuuden suuntaan ja siitä välttämättä seuraava keinahdus Eläimellisyyden puoleen kulkee ihmeellisenä ja samalla verisenä linjana läpi ihmiskunnan historian, ja me voimme nähdä kuinka juuri ne erityisen kiihkeät aikakaudet, joille on ominaista pyrkimys Hengen ja Oikeudenmukaisuuden korostamiseen, vaikuttavat meistä hyvin pelottavilta tuon pyrkimyksen vuorotellessa ennennäkemättömien julmuuksien ja saatanallisen väkivallan kanssa.
Ihminen riutuu sielunsa keinuliikkeen aiheuttamien kärsimysten kourissa kuin karhu, joka verissä päin puskee yhä uudestaan narussa roikkuvaa pölkkyä, saaden sitä kovemman iskun, mitä kovemmin se puskee."

Eckhartin kryptinen teologia ja eksegetiikka käsittelee luotua maailmaa, ja ihmistä sen osana, pehmeämmin ja armollisemmin.
Se ei pidä luomakuntaa Luojansa syntiinlankeemuksena, kuten Cioran ja esim. gnostikot.
Vaan eräänlaisena unena.
"Nuku kaikissa asioissa."

Nuku kaikissa asioissa!

Asiat eivät ole mitään. Jos joku nukkuisi vaikkapa sadan vuoden ajan niin ettei tietäisi mitään ajasta, luoduista ja kuvista, hän löytäisi Jumalan, todellisuuden. Kun luotu nukkuu, Jumala toimii.
(Voisiko satoja vuosia myöhemmin kirjoitettu satu prinsessa Ruususesta unineen ja prinsseineen olla jonkinlainen kollektiivisen alitajunnan manifestaatio.)
(Voi se olla pelkkä satukin.)

Jumala on käsite, mutta niin on ihminenkin, maailma ja sen sellainen.
Nuku!
Väsy jo!
Nuku, nuku!

Olen kopioinut vuosikymmenten mittaan tekstejä jotka ovat tehneet itseeni lukuhetkellä vaikutuksen. Jostain käsittämättömästä syystä en ole merkinnyt kaikkiin "yhteystietoja". Jos tunnistat tämän, kerro kuka kirjoitti että


Seireenien rannikko:
Kajahtelevassa luola-asunnossa
Välimeren maininkien
seitsenkertainen kaiku
yö yöltä:
Hän nukkuu, hän nukkuu
hän hengittää raskaasti
mutta sinä olet herännyt
olet tapellut varjojen kanssa
hän nukkuu, hän nukkuu
ja sinä olet hänen lapsensa -
sinä hengität niin raskaasti minussa
miten sinä pikastut äiti
miten sinä lepyt
minä voin hengittää vain sinun kanssasi
mikä rauha sinussa -
mikä rauhattomuus sinussa -
Hän nukkuu, hän nukkuu
sinunkin täytyy nukkua
mutta sinä heräät ja huudat
ja tappelet varjojesi kanssa
hän hengittää, hän hengittää
hän ei ole koskaan heräävä
hän nukkuu, hän nukkuu
ja sinä olet hänen lapsensa

Titanic

Samoinin aikoihin vähän toista sataa vuotta sitten kun Arvid Järnefelt tutkii sisintään Helsingissä politiikan, julkisuuden ja muun itsetyydytyksen kautta, venäläinen Mikhail Agejev tekee sen kokaiinin avulla Moskovassa.
Sekopäinen valtakunta kaupungin kaduilla hajoaa ja uutta, ainakin yhtä sairasta pystytetään, samalla kun tämä yksi vajoaa kohti tuhoa yksin huoneessaan, ja ottaa samalla eläviä ja tarkkoja kuvia sisältä ja ulkoa.

Kymmeniä vuosia myöhemmin ne löydetään ja julkaistaan Pariisissa. Kirjoittajaansa ei löydetä eikä tunnisteta. Hän on uponnut ja hukkunut kokaiinin ja kommunismin kaaokseen.
Kirjan nimeksi tulee Kokaiiniromaani.
Sen muutamat lauseet kertovat ihmisestä enemmän kuin Leninin, Freudin, Marxin, Engelsin ja Jungin yhteen kootut ja sidotut teokset.

Avainkäsite Agejeville kuten Järnefeltillekin on "vaikutelma" tai "heijaste". Eroa käsitteen sisällössä saattaa olla jonkin verran. Siinä missä AJ:lla on kyse annetusta ja annettavasta, MA:n fokus on saadussa.
Ihminen ei elä ulkoisen maailman tapahtumista, vaan hänelle tärkeitä ovat niiden mielessä synnyttämät heijastukset. Samasta asiasta taitaa lopulta olla kysymys.

"Ihmisen koko elämä, työ, teot, tahto, fyysinen ja älyllinen voima - kaikki tämä tuhlataan ja puristetaan tyhjiin vain siksi, että ihminen saisi aikaan jonkin tapahtuman, mutta ei tapahtuman itsensä takia, vaan ainoastaan jotta hän voisi kokea sen heijastuksen mielessään. Ja jos tähän vielä lisätään se, että ihminen pyrkii saamaan aikaan vain sellaisia tapahtumia, jotka heijastuessaan hänen mielessään herättävät ilon ja onnen tunteita, niin paljastetaan koko mekanismi, joka ohjaa jokaisen ihmisen elämää, riippumatta siitä onko hän paha ja julma vai hyvä ja lempeä. (Kursiivit MA:n)

Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Yksi haluaa kumota tsaarin hallituksen, toinen vallankumoushallituksen. Yksi on rasisti, toinen anti-. Yksi tykkää kokoomuksesta, toinen bemareista. Yksi kristillisyydestä, toinen islamista, kolmas ateismista. jne
Kaikki pyrkivät yhteen ja samaan, onnen tunteen heijastumiseen mielessä ulkoisten aktioiden ja symboleiden kautta. Agejevin tuhoisa löytö oli että tämän kaiken vaivan voi korvata yhdellä nuuhkaisulla.

"Tottumuksen voima oli niin suuri, että kun haaveilin onnesta, en kuvitellut onnen tunnetta, vaan tapahtumaa, joka (jos se todella tapahtuisi) saisi minussa sen aikaan; en kyennyt erottamaan näitä kahta elementtiä toisistaan. Jouduin siis ensin kuvittelemaan jonkin suuremmoisen tapahtuman tulevassa elämässäni, ja vasta sen jälkeen saatoin tuota näkyä ihastelemalla kiihdyttää sisälläni myrskyävää, riemukasta onnen tunnetta."
""Olisin kyennyt vastustamaan sitä (kokaiinin vetovoimaa) vain yhdessä tapauksessa: mikäli onnen tunnetta ei olisi minussa herättänyt niinkään jokin ulkoinen tapahtuma kuin sen aikaansaamiseksi vaaditut ponnistelut. Mutta tällaista onnea ei elämässäni ollut."

Sattumalta sekä AJ:n että MA:n alkuperäinen onnela siinsi nimenomaan menestyksekkään juristin uran lakipisteessä, sen tuomassa rahassa, kunniassa ja kuuluisuudessa, ja siis onnen tunteissa.
(Eilen julkaistiin muuten Princetonin yliopiston tutkimus, jonka mukaan onneen tarvittava rahamäärä alkaa olla selvillä. Se on 58000 euroa vuodessa. Siihen yltämätön tulotaso on onneton, sen ylittävä ansio taas ei tuo mitään ylimääräistä bonusonnea. Arvokkaita tutkimuksia nämä. Tietää missä mennään; onnestain on vasta puolet minun tai jotain.)

Järnefeltin urapursi törmäsi Galilean vuoreen ja siellä pidettyyn saarnaan, Agejevin siis kokaiinikekoon.
Oikeastaan vasta tuon kolarin jälkeen syntyi se retrospektiivinen herkkyys ja äly, jota heidän kirjansa huokuvat.
Emme voi nähdä totuutta jostakin asiasta niin kauan kuin olemme itse osa sitä asiaa.
Tämä pätee tietenkin myös uskonnollisen (poliittisen jne) maailmankuvan suhteen, sekä päihteiden ja niistä suurimman: oman itsen ja maailman.

Viime sunnuntain evankeliumiteksti kuvasi kymmentä haaksirikkoista, eli spitaaliin törmännyttä miestä, jotka Jeesus kohtasi "Galilean ja Samarian rajaseudulla". Tauti oli sellainen, että se ajoi sairaan ulos kaikesta, koko tähänastisesta yhteisöstä, perheestä ja suvusta. Kaikista yhteisöllisistä rooleista. Menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
Loppuelämä tulisi olemaan "rajaseuduilla" raahustamista. Toisaalta juuri rajoilla voi kohdata uuttakin, oikeastaan vain siellä.

Jeesuksen kerrotaan parantaneen nuo miehet, mutta se ei ole tarinan ydin.
Yhdeksän spitaalista palasi irtonaisen rentoutuneina ja Jumalaansa ylistäen takaisin vanhoihin kuvioihinsa "näyttämään itsensä papeille", kuten raamatullinen ohje kuului. Ottamaan paikkansa takaisin maailmassa.

Yksi ei palannut.
Yksi kääntyi.

Sinun uskosi on sinut pelastanut. Nouse ja mene.
Ei tiedä mihin hän meni. Hän katosi historiaan kuin Agejev Moskovaan.

Yksi kääntyi, ei palannut. Vain yksi on todellinen.

Ground Zero

Arvid Järnefelt on julkaissut kirjan nimeltä Heräämiseni.
Hän lähestyy ihmisen tragikomediaa itsensä kautta, mikä tekee tekstistä vakuuttavaa.

Hän kärsi nuorena itsesaastutuksesta, nuorena aikuisena isänmaallisuudesta ja sen jälkitautina politikoinnista, sekä Heräämisensä jälkeen tolstoilaisen vuorisaarnan tulkinnan synnyttämästä paatoksesta.
Ihan viimeksi mainittuun asti hänen ironiansa ei yllä, mutta sitä edeltävät analyysit saattavat olla aikansa jäätävintä kärkeä.
Vuosikymmen oli sadaskahdeksaskymmenesyhdeksäs siitä kun ajanlaskun alku kapaloitiin, ja laskettiin seimeen makaamaan.

Voi kuvitella että kustannustoimituksissa virkayskittiin merkitsevästi ennen painolupaa.
Runebergiläisen kansallismaiseman arkkitehtien parissa kansankodin makuuhuoneessa itseään saastuttava isänmaan keulakuva - jollaista AJ:sta muiden mukana oltiin sorvaamassa - ei varmaan herättänyt "bestseller!" -mielikuvia. (Juuri toisin olisi tänään, tietenkin.)
Lupa tuli sitten silti, ja hyvä on.

Kirjastosta lainaamani kappaleen vanhat rivit notkuvat ja natisevat, mutta kantavat silti yli viime vuosisadan, jota tunnetusti eivät vuorisaarnan pasifistiset visiot isosti päässeet elähdyttämään.


Ihmiset on saatava rakastamaan minua, ja tyhjyys siten täytettävä.
Sitä varten on muodostettava itsestä jäntevä, kantava ja melko yhtenäinen kuva. Tämän AJ äkkäsi jo varhain, niin moni muukin.
Mutta kirjailija näki myös itsensä tuota kuvaa rakentamassa sekä sen tyhjän jonka ympärille sitä kyhätään. Niin ei moni muu.

Itsesaastunut nykyisyys ei riitä eikä päde, yhtään enempää kuin riittää ja pätee chileläiselle kaivosmiehelle nykyisyys nokisessa, ahtaassa loukossaan.
Kuvan kehykset ja tukirangat ovat tulevaisuudessa. Nykyhetkessä ei ole seinää johon imagonsa ripustaisi.
Yhtä paljon kuin kaivosmies on toisten taholta tulevan avun varassa, myös minäkuva on sen varassa, mitä toiset ajattelevat minusta. Tai oikeastaan, mitä kuvittelen heidän ajattelevan, tai toivottavasti tulevat ajattelemaan tulevaisuudessa.
(Jokaiselle lienee armeliainta, ettei se jokainen tiedä, mitä jokainen oikeasti jokaisesta ajattelee...)

Sain eilen meilitse kutsun oppikoulun viidennen luokan luokkakokoukseen. Liitteenä tuli myös luokkakuva, vuodelta 1970.
Katsellessa tuli tunne, joka muistuttaa vähän sitä kun nousee hissillä korkeaan torniin, ja varovasti lähestyy kaidetta. Kaide pitää kyllä, järki tietää. Silti pohkeissa käy jokin hailea, voimaton vihlaus.

Parikymmentä silloista subjektia katsoo kameraan ja ylös tulevaisuuteen. Kuten tähän hetkeen 40 vuoden erämaavaelluksen jälkeen, ja torniin, josta nyt katsellaan alas menneisyyteen, ja uskotaan että kaide pitää.


Kuvien välisen kuvitellun rakkauden Arvid saattaisi tuomita prostitutsiooniksi.
Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani, hän sanoo karusti, torni sorrettava. Kaivosmiehet vapautettava maanpinnan tasolle, tulevaisuuden loputtava.


......  silloin ..... pirstaleet lepäävät  .....

Son of a mikrobitch

Yleinen ja yhtäläinen väärinkäsitysten sarja on leimannut tätäkin viikkoani.
Ehkä ne eivät ole väärinkäsityksiä. Jospa olen vain paljastumassa. Jospa muutkin ovat.

Tunnen itseni hullujen seassa hortoilevaksi umpihulluksi.
Olisi keskityttävä teknisiin yksityiskohtiin, niissä sanat toimivat.

Katselen ikkunastani ulos, bussi kulkee kadulla vasemmalta oikealle, äänettömästi. Sen numero on 20.
Toimii.


Jos astuisin sisään autoon, kuskin kanssa syntyisi varmasti jokin tora.
Ainakin särö.
Joutuisimme nielemään pettymyksiä. Katumaan tyhmiä sanojamme.
Paljastumaan.
Olen samanlainen kuin kuski. Meitä yhdistää ihmisyys, siitä kitka. Ihmisyys on jätelautta, tuuliajolla tappion maisemissa. Meitä ei yhdistä mikään.

Eckhartin mukaan samanlaisuus on harhauttavaa, teennäistä. Samanlaisuus johtaa lopulta hylkimiseen.
"Jumalassa ei ole samanlaisuutta." Jumala oksentaa suustaan jumaliset ja pyhät ihmiset. Huorat ja maanpetturit ovat ok, koska harrastuneisuutensa pohjalta ymmärtävät ei-samanlaisuutensa.
Siihen mikä on alhaalla, Jumala tulee kuin vesi joka virtaa alamäkeen, painovoiman tai jonkin sellaisen ajamana.
Ylämäkeen ei juokse vesi, ei Jumala.


Tietämättä mitä tekevät, mikrobit ovat ryhtyneet syömään - vai mitä kyseinen toiminto sitten onkaan - valtamerillä ajelehtivia saatanallisia muovijätelauttoja. Se on viime aikojen kaunein uutinen. Lautat eivät ole kuulemma kasvaneet sitten vuoden 1986, vaikka mereen syydetty muovimäärä on moninkertaistunut.
Mikrobi tekee mitä mikrobin on tehtävä, ilman asiaan liittyvää ensimmäistäkään ajatusta.
Ne ovat todellisia zen-mestareita.
Kaikkien aikojen suurimman meritaistelun sanattomia sankareita, tuppisuita amiraali nelsoneita. Mikrobin pieni suu ei ole suurisuu, mutta tehokas.

Jatkoseuraukset ravintoketjulle taitavat olla paikoin arvaamattomia... typpi... Merilinnusto, kalasto ja sitä suurempi fauna saattaa menehtyä, ja sittemmin kaikki kuivalta maalta, mutta se ei olisi eka kerta.
On sitä ennenkin lähdetty puhtaalta pöydältä.
Kukaties uhkaavaa tuppervaaraa jossakin Naurusaaren edustalla mässyttää juuri nyt pikku massuunsa uuden, entistä ehomman eliöstön ja homokaartinkin Aatami ja Eeva!
Rakkaat pienviljelijät! Maailma on teidän!

Kaltaisuus on Eckhartin sanastossa ihan muuta kuin samanlaisuus. (Suomi ei oikein tunnista tuota, mielestäni.) Kaltaisuudessa ei ole kitkaa.
Jumala on yksi.
"Ykseydessä ei ole mitään vierasta. Ykseys antaa minulle yhtä olemisen ikuisuudessa, ei samanlaista olemista."
Kuski, minä ja mikrobit, tuo Herran Sebaotin Uuden Maailman siunattu armeija.

Mutta jos on yksi ja yksin, ei kai oikein ole sitä yhtäkään.
Paljastunut ykseys lopettaa samanlaisuuden ja yksinäisyyden.

Sääli

Sataprosenttinen tunne ei kestä kauan. Vaisuus takaa tunteiden tulevaisuuden.

Surusta kun ottaa pois itsesäälin, jäljelle ei jää paljonkaan, jos mitään. Totaalinen, säälimätön suru on äkkiä surtu.

Viikonloppuna pitämäni puheet herättivät paljon väärinkäsityksiä, jotka saattoivat olla oikeinkäsityksiä. Minussa heräsi laimeaa itseinhoa.
Vaisu inho on säälittävän pitkäikäinen.
Selitellään, pyydetään anteeksi.
Jatketaan "puhtaalta" pöydältä, vaikka pöydälle on oksennettu.

Jeesuksen mukaan palavin ja lyhin viha on kohdistettava omaan itseen ja sen elämään. Joka ainoaan sen pyrintöön. Varsinkin sen spiritualiteettiin ja henkisyyteen.
Hänen käyttämänsä sana on "viha". Ei mikään uusimman suomennoksen löperehtimä "valmius luopua" tai muu sellainen.
Viha.

Tosi viha on säälimätön, nopea.

Istun kahvipöydässä seurojen jälkeen. Nainen kysyy, onko Jeesuksen veri minulle rakas tuttu. En osaa vastata. Jos ei ole, joudan helvettiin.
Juon kahvia.
Nainen on hengessä palava, minulla ei pala kuin päre.
150 miljoonaa kilometriä Maarian pappilasta palaa aurinko, ja synnyttää pihalle eli seurapaikalle paahteen jossa syntyy tunteita.
Paljon paloa.

Naisen mielestä Jeesuksen verestä on päästävä selvyyteen. Minun puheissani ole tarpeeksi verta.
Mitä sinä tarkoitat?
Nainen ei ymmärrä koko kysymystä. Jeesuksen verta tietenkin!
Oma vereni alkaa kerätä painetta.
Pitääkö nyt siis sinun uskonkokemuksistasi laatia jonkinlainen kategorinen normi kaikkien muidenkin uskoa ja kokea?
Nainen loukkaantuu, minä häivyn. Haluttaisi häipyä koko maailmasta.

Illalla ostan lentolipun Sisiliaan. Sen kauemmas ei Euroopassa pääse. Haluan pois maailmasta, mutta en Euroopasta.

Minähän tunnistan hänessä itseni!

"Jokainen on omalle itselleen ylin opinkappale, eikä mikään teologia puolusta jumalaansa niinkuin me puolustamme omaa minäämme. Ja jos piiritämme tuon minän epäilyksillä ja asetamme sen kyseenalaiseksi, on kysymyksessä vain ylpeytemme valheellinen hienostelu: taistelu on jo etukäteen voitettu.
Kuinka välttää oman itsensä ehdottomuus? Pitäisi kuvitella ihminen, jolla ei ole vaistoja, joka olisi nimetön ja joka ei tuntisi omia kasvojaan. Mutta kaikki maailmassa heijastaa piirteemme takaisin meihin, eikä itse yökään ole tarpeeksi pimeä estääkseen meitä katsomasta itseämme. Koska olemme liian tietoisia itsestämme, syntymäämme edeltänyt ja kuolemaamme seuraava olemattomuutemme vaikuttaa meihin vain hetkittäisen ajatuksen ominaisuudessa; tunnemme oman elämämme kiihkeyden kuin ikuisuutena, joka on muuttuvainen mutta pysyy kuitenkin perusperiaatteeltaan ehtymättömänä. Se, joka ei palvo itseään, ei ole vielä syntynyt. Kaikki elävä hellii itseään - mistä muutoin tulisi elämän syvyyksissä ja pinnassa vellova kauhu? Jokainen on omalle itselleen maailman ainoa kiintopiste." (E.M.C.)

Joka on vihattava pois, tulisesti ja ilman sääliä.