Taisteluni

 

Töissä otettiin käyttöön matkalaskuohjelma nimeltä M2. Sen sisäänajo ottaa aikaa. Joku ehti jo verrata sitä saksalaisten V2- ohjelmaan sodan loppuvaiheissa.

V2-ohjuksia yritettiin ajaa sisään Lontooseen ja muualle eteläiseen Englantiin. Ne eivät muuttaneet sodan lopputulosta, vaikka ruumiita tulikin kohteissa.

V2 lensi vain yhteen suuntaan, M2 on kaksisuuntainen häiriö. Laskuohjus nousee ylväästi kohti taloustoimistoa. Mutta katso: sepä tuleekin takaisin. Käännetään, ammutaan taas, ja jälleen se tulee takaisin. Sydämeen ei mahdu M kahta.

Skannasin bussikortin latauksesta todistavan kuitin ja lähetin menemään. Katso, se tuli takaisin, että pitäisi olla oikea tosite mieluummin kuin väärä.

Tarkistin asian ja totesin että oikea on. Ei ollut. Takaisin tuli. Uudestaan ja uudestaan.

Lopulta suivaannuin niin että olin potkaista taloustoimiston oven sisään saranapuolelta. Työntäkää te tositteet kakkoseenne!

Onneksi sitä ennen tarkistin skannaukseni vielä kerran, nyt oikeasta kohdasta: Olin yrittänyt todistaa bussikorttiostokseni oikeellisuuden ja vanhurskauden Kirkko ja Me -lehden sivun kulmalla… Edes koko sivua en ollut raatsinut lähettää, pienen palan kulmaa vain.

Minua punastutti.

Pari viikkoa sitten Etelä-Ruotsissa hirvi kiipesi puuhun. Se oli vetänyt turvat käyneistä omenista. Kun alaoksilla oli tarjoilu päättynyt, hirvi yritti ylemmäs. Siinä kävi ikävästi. Ei tullut lisää alkoholia. Jumi tuli ja kiikki. 

Uutisessa sanottiin, että ”omenapuussa roikkui epätoivoinen hirvi. Vain yksi eläimen jaloista kosketti maata, ja se potki vimmatusti ilmaa päästäkseen vapaaksi. Paikalle tarvittiin palokunta, joka sai hirven vapaaksi. Irti päästyään se makasi hetken maassa kuin tajuttomana. Lopulta se nousi ylös ja köpötteli varovaisesti tiehensä.”

Uskonpa että tyyppiä punastutti. Seuraavana aamuna vaivasi hirveä krapula.

Erityisen puhutteleva on kohta jossa kerrotaan, että vain yksi jaloista kosketti maata. Jos koko muu melkoinen ruho on jumissa omenapuun oksilla, yhteen jalkaan ei mitenkään saa panostettua tarvittavaa liike-energiaa. Kuopimiseksihan homma jää.

Katsojien taholta kohdistuu toimeen säälivää naurua, joka on huumorin lajeista paskin.

Menkää pois siitä jos ette muuta osaa!

Onneksi tuli palokunta. Tuli tajuttomuuskin ja armahti hetkeksi.

Tajuttomuus on onnellisinta mitä ajan ansaan joutuneelle orgaaniselle olennolle voi sattua.

Kun taju palaa vaikkapa yön unen jälkeen, onnettomuudet jatkuvat siitä mihin illalla jäätiin. Yritetään köpötellä varovaisesti tiehensä.

Tiellä taas.

Tunnetaan päiviä jolloin tuntuu kuin kaikki olisi vain kuopimista. Kuovitaan, kuovitaan. Mitään ei tapahdu. Mikään ei asetu. Paino on väärällä taholla.

Ammutut ohjukset kääntyvät takaisin ja räjähtävät päässä.

Kuitit osoittautuvat irrationaalisiksi yritelmiksi. Esitetyt roolit eivät toimi. Ollaan kuin skannattu Batman Kaurismäen elokuvassa. Imago toisensa jälkeen katoaa maisemaan kuin rahanhimoinen matkalasku kakkosämmään. Yritetään kehittää uusi. Juututaan kiinni kuin humalainen hirvi omenapuuhun, epätoivoinen, lasittunut katse suuntautuu maahan.

Itse asiassa, tunnetaanko muunkinlaisia päiviä? 

”Aika on paha” sanoo Raamattu. Siis ei tämä aika tai tuo, vaan – aika. Ei jotkut ajan ilmiöt vaan aika itse! Menneisyys on paha, samoin tulevaisuus.

Aika paha…

Nykyhetkessä on ehkä jotain neitseellistä, värähtävää läsnäoloa, mutta kyllä senkin kovin helposti raiskaavat nuo himokkaat kuolaajat, menneisyys ja tulevaisuus. Syyllisyys, toivo ja pelko.

Neitsyen on oltava tarkka tavarastaan. Ei pidä antautua heti ensimmäiselle kuolaajalle.

Miksi lähditte ulos? Eckhart vastaa ihmisille jotka pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan.

Miksi lähditte ulos, sinne missä tarvitaan apua, missä on hätä? Miksi lähditte saamaan jotain aikaan?

Miksi nousitte puuhun kuopimaan? Miksi yritätte skannata vääriä oikeina?

Miksi lähditte sinne missä tarvitaan palokuntaa ja asiantuntijan apua, synnytyslaitoksia, hautaustoimistoja, kirkkoja ja kapakoita, henkisiä opettajia, kasvua, kuihtumista, toivoa ja epätoivoa, uskoa ja epäilyä, miksi?

En tiedä. Täällä ollaan.

Ei olla, esitetään.

Esittäminen ei ole erehdys, eikä kärsimyksen lähde. Moinen lähde puhkeaa vasta kun sekoitetaan oleminen esittämiseen, eli samaistutaan.

Skannattu tosite ei ole tosi, originaali. (Originelli se kyllä voi olla.) Batman Kaurismäen elokuvassa ei voi hyvin. On liian paljon pelastettavia. Ei ehdi, ei jaksa, ei pysty.

Hirveä omenapuun oksilla oksettaa. Ei se ole sen eläimen paikka. Lintujen on, ja omenamatojen.

Oleminen on ennen esittämistä ja esiintymistä (tämä on niin huikaisevaa!), ilmeinen ennen ilmiöitä. Ilmiöitä ei ole, vaikka ilmenevätkin. Känninen hirvi puussa on hassu näky, ja kuvana paikallaan, mutta sellainen ei ole mukava olla! Tule alas puusta kuin Sakkeus taannoin, hirvi! Kotiin, sinä juoppo riepu!

Ei hätää, oleminen on ennen puuhun nousua. Me emme ole sitä mitä esitämme!

Emme ole puussa, emmekä oikein maassakaan.

Kunhan nyt olemme, hirvet, linnut, madot, matkalaskut ja ihmiset!

Tämä on hillittömin ja mykistävin (siihen eivät kyllä sanat yllä…): Kuka näkee sen kun me olemme?

On ennen aikaa ja olemista..!

Veneet

Kolmea kirkkovenettä soudetaan pimenevässä illassa Turun suunnasta kohti Vanhalinnan vuorta. Joki liikkuu vastakkaiseen suuntaan, mutta niin jähmeästi tämä yksilö että soutaminen on helppoa. Veneet on valaistu lyhdyin. Sadat silmät katselevat niitä vuorelta. Yhdet aivot vastaavat kukin kahden silmän välittämästä informaatiosta ja tekevät siitä koosteen.

Kuka kyseisen koosteen näkee?

On vaikea päätellä mitä toiset aivot näkevät, ne jotka eivät ole ”omani”. Ehkä se ei ole yhtään vaikeaa. Tähän on kuitenkin tultu, yhdessä yhteen maisemaan.

Aistihavaintojen maailma on joka tapauksessa karkea kooste. Näkijä on yksi.

Linnavuorella on vuosittainen iltatapahtuma. Ohjelmassa on jonglööriesityksiä ja tulipäisten keppien kanssa taiteilua. Nopeasti pyörivät tulet siirtyvät silmiin ja aivoihin. Näky on pimeässä kiehtova.

Myös katselemista katsellaan. Se vasta kiehtovaa on, liikkumatta!  

Keskellä mäkeä on matala mutta tanakka mänty. Lapsia kiipeää melkein latvaan asti. Hämärtynyttä taivasta vasten näky tuo hämärtyneeseen mieleen savannilla kasvavan pensaan ja apinat sen oksilla. Lajimme laskeutui takavuosina puista, mutta haluaa nyt takaisin.

Mäeltä katselivat satoja vuosia sitten alajuoksua kohti pelokkaat silmäaivot, kerrotaan.

Joki oli silloin paljon leveämpi, merenlahti melkein.

Vainolaisia on tulossa, sitä viestii merkkitulien ketju pitkin saaristoa ja rannikkoa.

Kertomuksessa on jotain taannehtivasti romanttista.

Kokoonnutaan yhteen. Miehet valmistautuvat taistelemaan. Naiset paimentavat lapsia. Nuotiot palavat yössä. Katseet kohtaavat.

Roolit ovat selvät. Nyt ei tarvita terapiaa eikä työnohjausta. Ei tarvitse kohdata ja käsitellä lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksia, vaan viikinkejä. Viis menneistä kummituksista kun nykyisiä pukkaa pitkin jokea. 

Kukaan ei tietenkään tiedä oliko näin. Logiikassa on aukkoja. Historiallisessa totuudessa pysytteleminen ei ole kansallistunteellisen kerronnan ykkösosaamisaluetta. Se tiedetään myöhemmiltäkin vuosilta.

(Oliko Vanhalinnan kulta-ajan preesensissä edes mitään ”kansaa”?)

(Mitä järkeä on puhua preesensistä imperfektissä?)

Kalliot herättävät hellää nostalgiaa, koska ne ovat samat kuin silloin vajaat tuhat vuotta sitten.

Orgaaniset läsnäolijat ovat niihin verrattuna kovin nuoria. Onhan kalliokin tällä välin vähän kulunut mutta muutaman millin korkeintaan. Muodot ovat samat. Niitä esi-isät katselivat, ja me nyt.

Katse yhtyy, aika loppuu. Me Linnavuoren yön juhlijat yhdymme vuoren taannoisiin puolustajiin. Jopa kalliot madaltuvat. Joki kuivuu ja jokin virtaa suunnattomuuteen. Lopultakin kotona. Vihdoinkin se on ohi.

Viikingit on lyöty. Kuka olisi uskonut.

Herään aamuyöllä hirvittävään sydämentykytykseen. En edes uskalla mitata pulssia. En saa kunnolla ilmaa. Kävelen ympäri kämppää ihan tuskissani. Ensin tuntuu että sekoan. Lopulta tuntuu että kuolen. Pelko iskee päälle kuin verenhimoinen viikinki.

Sitten tulee se että kuollaan sitten. Onhan tämä jo nähty. Minut on nähty.

Syke normalisoituu melkein saman tien! Unikin tulee taas.

Kuolema ei pidä siitä että sille antaudutaan. Pelko ja pako olisivat sen mielestä asiallisempi reaktio.

Sen takia kuoleman kasvoja ei tavata esim. FB:ssa.

Ihmiskunnan suurin pelon aiheuttaja pelkää itse sitä että jotkut kuolevaiset piruparat peukuttavat sen päivityksiä, kuten ”tulen ensi yönä käymään”.

Ei tykkää tästä kuolo.

Pelkoa ja sen kokemista hallitsee muuan laki, en tiedä miksi: Jonkin kohteen pelko on isompi vaiva kuin itse kohde. Laista ei ole poikkeuksia.

Mieli suoltaa ikivanhoja pelkoja ja haluja. Vanhalinnan keskiaikainen väki tunsi ja koki täsmälleen samat mielenliikkeet kuin minä Linnavuoren yön viettäjä tässä nyt. Vuosisadat ylittävä iso tykkäys ja hali heille.

Täsmälleen samat! Ei samanlaiset, vastaavat tms. vaan juuri nämä samat! Se on totta, oikeaa ja hulppeaa!

Yhdet aivot väsyvät ja hiipuvat pois mutta halut ja pelot roihuavat kuin merkkitulet rannikolla uusissa aivoissa, sammumatta.

Joku itämaan kekseliäs tietäjä kehitti tästä huomion että ihmisyksilö on kuolematon.

Minä kuolen ja jälleensynnyn. Jälleen ja taas. Sosiaaliturvatunnus ja passi vaihtuvat, mutta meikäläinen vain jatkaa taaperrustaan halki aikakausien tarkastuspisteiden.
Ei jaksa.

Kristinuskonto - kiellettyään Kristuksen - kehitti puolestaan ajatuksen että vapautus koskee minun persoonaani. Että tämä persoona on matkalla kohti persoonien jatkopaikkaa valomerkin jälkeen, tapaamaan tuttuja. Että täällä ei enää tarjoilla, mutta tiedän paikan armahan.

”Henkilökohtainen vapahtaja”...  

Mieli ostaa mielellään ikioman toivon!

On hylättävä kaikki mitä se suoltaa. ”Jos te ette kiellä… omaa elämäänne… te ette voi olla…” (Jeesus)
Jos ette kiellä, voitte olla vain tiellä, ette Tie. Totuudesta ja Elämästä puhumattakaan. 

Ajatus suoltaa mutta ei siinä mitään.

”Siinä jotain” syntyy kun otetaan omaksi, samaistutaan.

Minun ajatukseni, tunteeni, minun uskoni, vakaumukseni, kaikki mihin onnistun samaistumaan, on suolla taapertamista.

Kirkkoveneiden lisäksi oma mystiikkaan viehtynyt mieleni suoltaa sellaisia käsitteitä kuin ”tyhjyys”, ”minättömyys”, ”ei-tieto”, jne. Vessasta alas koko mystinen konkkaronkka.

Helvettiin vie henkinen polku ja kasvu.

(On pateettinen näky, kun minätön meikäläinen lähtee viemään tyhjyyttä vessan pönttöön tietämättä mistään mitään...)

Kaikki on hylättävä kaiken aikaa. Se mikä tulee esiin on hylättävä. Ei kestä.

Jos se on jotain: pois!

Tästä ei tule mitään.

Lopulta on se mikä ei enää tule esiin… olen se joka olen... ei rajoja

tuntematon vaikka kaikkien hyvin tuntema, valo
ensimmäinen ja viimeinen subjekti, ikinä
ulottuvuudeton, siksi ääretön tila

(ei sulkuja)

tämä ei tule esiin, ei koskaan 

se on hullaannuttavaa, mutta hullaanuskin on hylättävä, se ei ole sitäkään

ei tule esiin, mutta loistaa esiin kaiken, syntymätön, kuolematon

Minä otan toisen kädestä kiinni. Lähdemme laskeutumaan puisia portaita pitkin. Yö on jo pimentynyt. Härkätie on pilkkopimeä.

Toisen pyörässä on valot, minun ei.

Toinen ajaa edellä. Minä ajan toisen valossa. Minä olen pimeässä. Se riittää.

Härkätie nousee mäen päälle.

Pysähdymme katsomaan Otavaa.

Se katsoo meitä.

Katsotaan nyt…

Toukan toive

Arkku lasketaan hautaan. Lapsenlapset heittävät sen päälle punaisia ruusuja. Kuoppa suljetaan vihreällä kannella. Aikuiset laskevat kukkalaitteensa.

Maa haudan ympärillä on sateen jäljiltä vetinen ja pehmeä. Tuntuu että jos seisoo samassa paikassa pitkään, maa imee sisäänsä, jos ei koko miestä, ainakin sen Eccot.

On liikuttava jotta ei uppoa saveen.

Käytävän yli viilettää vihreä toukka. Se todella viilettää! Sillä on näköjään kiire!

Toukan esi-isiltään perimä liikkumistekniikka on vaikuttava.

Ruumis köyristyy. Takimmaiset jalat vedetään etujalkojen tuntumaan. Sitten jalkaparit läpsähtävät tiehen nopeassa tahdissa takaa lähtien. Vihreä putki ikään kuin aaltoilee eteenpäin. Parin metrin levyisen käytävän ylittäminen ei kestä kuin kymmenisen sekuntia.

Se on kolmesenttiseltä hyvin. Miehen mitoissa se vastaisi satasen MM-kisarajan alittamista.

Nykymaailmanaika on niin hektinen, että kiireeltä ei välty perhosen toukkakaan. On painettava niska limassa. On liikuttava eteenpäin. Maan korvessa kulkevi perhoslapsosenkin tie. Maa upottaa.

Metamorfoosia pukkaa.

Ei huvita koteloitua keskellä hautuumaan käytävää, ja jäädä isompien jalkoihin. Usein se käytävä liukaskin lie.

Ruumissaatoilla saattaa olla enemmän jalkoja kuin toukalla konsa. Pikkutoukka liiskaantuu helposti kengän pohjassa olevan ”Eccon” o:n sisään. Puu olisi parempi, sinne siis.

En tiedä onko toukilla suojelusenkeleitä. Se on uskon asia.

Iltapäivällä kävelen Aurajoen rannalla puista jalkakäytävää pitkin. Senkin ylittää poikittain monijalkainen putki. Se on kymmenen kertaa vihreää toukkatoveriaan isompi, punainen ja irstaannäköinen. Sillä ei ainakaan ole suojelusenkeliä, -piru korkeintaan.

Se ei aaltoile vaan kiemurtelee kuin käärme. Nopea sekin on.

Ja jonnekin senkin tekee mieli, niin kuin meidän kaikkien.

Dalai-lama vieraili Suomessa, että myötätuntoa koneeseen ja vapaa Tiibet.

Väliajalla myötätuntoiset seuraajansa rähisivät kasvisruokajonossa että kenen vuoro ja että minunpas.

Jeesus vieraili maailmassa, että myötätuntoa ja että kääntäkää viholliselle toinenkin poski.

Seuraajansa käänsivät lähinnä vihollistensa poskia.

Olisi muodon muutoksen paikka, sen tiedämme. Olisi sellaisen metamorfoosin aika että ei jäisi muotoa eikä aikaa.

Mutta mielen jalouteen pyrkiminen on epätoivoinen urakka. Liiskaannutaan. Tullaan vihaisiksi, ei jaloiksi.

Tullaan miljooniksi jaloiksi jotka vipeltävät maailman käytävillä toisten yli.

Mieli tekee, mutta ei muutu. Koteloituu vain, ja etsii kaikessa omaansa.

Myötätunnolla ei ole subjektia eikä objektia. Myötätunto ei välitä. Se on.

Mieltä vailla.

”Yksikään luotu ei ole niin alhainen, etteikö se yltäisi kaipaamaan olemista. Kun toukat putoilevat alas puusta, kohta ne jo yrittävät kiivetä takaisin säilyttääkseen olemisensa. Niin jaloa on oleminen. Me ylistämme kuolemista Jumalassa, jotta hän kiinnittäisi meidät olemiseen, joka on parempaa kuin eläminen: yhteen olemiseen, jossa elämämme elää ja jossa elämästämme tulee oleminen. Ihmisen on halukkaasti antauduttava kuolemalle ja kuoltava, jotta parempi oleminen tulisi hänen osakseen.” (Eckhart)

Merkillinen ajatus, mutta merkillisintä on, että vaikka emme tiedä mitä se tarkoittaa – tiedämme kyllä. Toukkakin tietää sillä se on.
Oleminen on ennen kaikkia jakoja, kuten jakoa toukkiin ja ihmisiin. Se on ennen kaikkea ennen kaikkea. Ennen kaikkea "muuta", siksi välittömästi kaikkien tiedossa. Tai tunnossa.
Se on kaiken muun tietämisen ja tuntemisen pohja.
Toisaalta juuri sen välittömyys ja yksinkertaisuus on tavallaan tuntemisen estekin.
Ilmeisimmät ja lähimmät asiat ovat usein vaikeimpia havaita.
Koska oleminen on läheisintä, se on tietenkin myös ilmeisintä. 

Toukka tietää muuttuvansa tietämättään. Muutos on toukan kuolema. Ei aaltoilla alati hautausmaalla, mennään koteloon ja lopulta siiville.

Lennellään sitten kauniina ympäriinsä sen ajan kuin on määrätty, munitaan ja elämä loppuu.

Wikipedia tietää että perhosen aikuisvaihetta, eli sitä kun se pentele lopulta pitkien esivaiheiden jälkeen lentelee, kutsutaan – "imagoksi"!

Imagot lentävät kukasta kukkaan.

Jokin katselee kuvia.

Se jokin ei lennä. Se on paikallaan mutta ei uppoa.

Se on ihan lähellä, tässä. Kuvaton, kuvaamaton.

Turha väittää ettei tämä koske minua, sillä tämähän on ainoa mikä minua oikeasti koskee!

Tämä!

Määrätyn ajan kuluttua, kun olen muninut tarpeeksi ja imagoni on hajalla, ruumiini lasketaan maahan kotelossa ja toukat alkavat aterioida.

Ne menevät puihin ja alkavat rakentaa uutta imagoaan. Olen siis tavallaan kuvassa mukana taas, lennänkin.

Mutta tämä ei liiku. Tämä on ehkä myötätuntoa ja yhtä olemista.

Poika kotiin!

Anglikaanipiispa John A.T. Robinson huomasi 60-luvulla että Jumala on muuttanut.

Osoite ei ole enää ylhäällä Kilvoituksenkujan kanssa risteytyvän Taivastien päässä, vaan nyttemmin maan päällä.

Tarkemmin sanoen suurkaupungeissa.

Agraariyhteiskunnan säiden ja ilmojen säätäjän aika on ohi, maalaiskylähenkisen ihmisen aika niin ikään.

Robinson tulkitsi evankeliumin toteutuvan ilmeisimmin siinä anonymiteetissä minkä suurkaupunki tarjoaa asukkaalleen. Ei vallitse enää lakihenkinen ahtaus mikä aiemmin leimasi maalaiskylän elämää. Kaupungissa on ilo ja vapaus, nimettömyys. Oikea etiikkakin nousee urbaanin ihmisen vapaudesta olla oma itsensä ilman kylän yhteisöllistä, jatkuvaa läsnäoloa, ja eksistentiaalisen Pomon päällikkyyttä.

Ei käynyt niin, mister Robinson. Jumala ei viihtynyt maan päällä, eikä ihminen yksin, ilman alati päivystävää yhteisöä.

Jumala muutti takaisin yläkertaan,

ja ihminen perusti FaceBookin ja muut sellaiset uudeksi kyläkseen.  

Kylämökissä on vain yksi ikkuna, mutta siitä näkee raitille.

Saa kommentoida.

Saa tykätä. Saa olla, merkitsevästi, tykkäämättäkin.

Saa heittää ikkunan läpi vitsin tai juorun.

;=)

Saa päivitellä maailman ja päivittää itsen menoa.

:=(

Muoto ja merkit ovat muuttuneet, mutta peli jatkuu.

Verho heilahtaa, kuka tuo nyt on? Joku mikä lie muukalainen. Sillä on varmaan narsistinen persoonallisuushäiriö kun noin kukkoilee. (Se on kiva käsite ja pätee melkein jokaiseen joka ei ole minä.) (Tai meikäläinen, mikä on sama asia.) Ihan sääliksi käy tuollainen!

Kenen luo se mahtaa mennä, tuon! Jopas! Mitä mahtaa olla tekeillä?

Kylä on laaja. Kun tämän kylän raittia rampataan, Mumbain mökissä verho saattaa heilahtaa. Jos Mumbain mökin mummoa kiinnostaa ja mikä ettei kiinnostaisi.

Kylä on mieli ja mieli pieni. Ei auta siinä universaalikaan sosiaalinen media.

Mitä siis on tekeillä, kertokaa se minulle! En kai minä ole jäämässä ilman!

En kai ole jäämässä sitä paitsi!

Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu!

Miksi joudun syömään sikolätissä?

Liityin frisbeegolfkerhoon. Se on herras-, ja rouvasihmisten laji eikä maksa juuri mitään. Tarkoitus on saada kiekko ilmojen halki kohteeseensa metallikoriin, mahdollisimman vähälukuisin yrityksin eli heitoin.

Se on kaunis laji. Osaavan heittäjän kädestä kiekko lähtee kuin ufo tieteiselokuvassa tai kuin ihmisen mieli.

Aloittelija joutuu menettämään kasvonsa joskus ikävällä tavalla kun lätty lähtee suorassa kulmassa toivottuun suuntaan nähden. Kanssakilpailijakin saattaa menettää siinä kasvojaan, ainakin vähän, palkeenkielisesti.

Kierros päättyy silti aina koriin. Aina. Vaikka metri kerrallaan.

Paitsi jos kiekko lentää pensaaseen tai puroon josta se ei enää löydy. Muuten aina.

On päästettävä irti oikeassa kohdassa, rennosti ja liikaa puristamatta.

On myös varottava liian korkealle lähteviä heittoja. Ne näyttävät aluksi hyviltä, mutta voima loppuu ja kiekko peruuttaa omaa lentorataansa pitkin takaisin. Se on noloa ja turhauttavaa, aloittelijan punastuneeseen sieluun tulee palkeenkieli.

Kiekon aerodynamiikka on sellainen, että lento kiertyy loppuosassa, yleensä vasemmalle. Heitto on siis tähdättävä vähän sivuun kohteesta.

Osumasta tulee helähtävä ääni, kun kiekko törmää korissa riippuviin ketjuihin. Helähdys merkitsee onnistumista, ja sielu taivaaseen vilahtaa. Sielu ei välitä vaikka viimeinen heitto lähtisi metrin päästä. Se iloitsee silti, ja on valmis uhraamaan vaikka vohlan tahi teurasvasikan. Poika on perillä.

Mielen kiekko on sana ja lause. Ei vain välineellisesti vaan, mikä huimempaa, myös sisällöllisesti. Mieli ei käytä sanoja, vaan koostuu niistä. On vain sanoja, ei sanojaa.

Sanoja on vain sanoja eli ajatus.

Tämä on hankala niellä. Ei sanojaa noin vain syödä. Täytyy löytyä joku joka vastaa sanoista(an). Löytyy kyllä mutta ei ole.

Sanat ovat tosia, mutta niiden subjekti ei. Se on kadonnut puskiin. Uskottava se on.

Kierros jatkuu kevyemmin.

Paljon kevyemmin.   

Raitilla ja reitillä kun ollaan, kiekkoja lentää. Se on niiden tapa ja tottumus. Ei haittaa.

Korkeita sanoja tulee välttää. Ne palaavat yleensä omaa rataansa pitkin kuin tuhlaajapoika, vaikka lähtöliito oli kaunis. Ei helähdä.

Suoraa tähtäystä ei suositella myöskään. Tulee kuitenkin outo tuulenpuuska ja tulee pensas. Monta pensasta, mikä on se oikea? Kahahtaa ja kohahtaa, ei helähdä.

Kierteellä helisee helpommin.

Helky laulu kautta rantain!

Joskus kuullaan, omastakin suusta, tunnistamattomia lentäviä objektilauseita. Ne tulevat korkealta ja kovaa, mutta eivät ole oikein mitään kieltä.

Objektilauseiden kanssa saa olla varovainen.

”Kun huomaa olevansa olemassa, on aistimus sama kuin mielipuolella, joka havaitsee hulluutensa ja yrittää turhaan nimetä sitä…

Olen sovinnainen, elän, yritän elää, matkimalla, pelisääntöjä noudattaen, omaperäisyyttä kammoksuen. Automaatin alistuneisuutta: teeskennellä intoa ja nauraa sille salaa, tyytyä sovinnaisuuksiin torjuakseen ne salaa, olla kirjoilla kaikissa rekistereissä mutta vailla asuinpaikkaa ajassa, pelastaa kasvonsa, vaikka olisi välttämätöntä menettää ne…” (Cioran)

Mielen perustila on yhtä tuskaa. Rahat paloivat porttoloissa. Tämä tosiasia on yritettävä torjua.

Mieli on saatava askartelemaan. Liitytään kerhoihin, lähdetään kylille. Heitetään kiekkoja, usein toisia otsaan.

Ollaan jotain mieltä ja osoitetaan sitä.

Ollaan tuskassa kuin kiekot puskassa.

Hortoillaan raitilla ja hoilotetaan.
Tullaan uskoihin monenmoisiin. 

Halutaan enemmän. Kaikki ei voi olla tässä.

Näin ei voi olla!  

Ihmisen mieli on sikolätti, kasvot...

Siksi olisi välttämätöntä menettää kasvonsa ja mielensä. En tiedä miten se käy, paitsi ehkä näkemällä: Täällä ei ole mitään.

On käännyttävä, mutta ei juuri mihinkään suuntaan.

Pois.

Tullaan puskista.

Kohti koria ja kotia. 

Eckhartilla on hurja määritelmä tai ei-määritelmä oikeamielisistä:

”He ovat niitä, jotka ovat jättäneet itsensä ja omansa kokonaan taakseen eivätkä etsi mitään minkäänlaisista asioista, eivät pienistä eivätkä suurista. He eivät katso minkään olevan alapuolellaan, yläpuolellaan, vierellään tai sisimmässään. He ovat niitä, jotka eivät tavoittele hyvyyttä, kunniaa, mukavuutta, tyydytystä tai hyötyä, eivät sisäisyyttä eivätkä pyhyyttä, eivät palkkaa eivätkä taivasten valtakuntaa. He ovat erkaantuneet kaikesta tästä… He antavat hänelle (Jumalalle) sen, mikä on hänen.”

No niin. Siitä sitten. Jotain... Ei jotain.

Yksin. Ilman muuta.

Ei mieltä, vain suunnaton…

Teurastakaa vohla...

en todellakaan tiedä...

Never mind.

Volga

Kulttuurivuoden kunniaksi Aurajoella seilaa kupla. Sen sisällä on ihmisolento. Sen huilusta tulee kirkuvaa ääntä. Aurinko paahtaa täysillä.

Ajatus seisoo, levottomasti, vaihtaa jalkaa vähän väliä mutta ei juuri kulje.

Naapuriparvekkeella nainen kiroaa toimimatonta kännykkäänsä.

Voi-sanastosta päätellen kännykällä on vilkas sukupuolielämä.

Somaliassa tuhannet kuolevat nälkään. Norjassa ammutaan kymmeniä nuoria. Volgaan uponneesta hylystä nostetaan ruumiita. Halosen kissa on kuollut.

Lehdessä lukee. Kirkuu.

Maailma on painajaisuniversumi.

”Ja on erittäin helppoa ennakoida hetki, jolloin sydämistä ei kumpua enää mitään toivoa, ja maa on yhtä jäinen kuin olennot, eikä mikään unelma enää kaunista steriiliä äärettömyyttä. Kun ihmiskunta näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, lisääntyminen saa sen punastumaan. Elämä, josta puuttuu erehdysten ja harhojen mahla, elämä, joka ei ole enää muotia, ei saa mitään armoa mielen tuomioistuimen edessä. Mutta loppujen lopuksi mieli itsekin katoaa: se on vain veruke olemattomuudessa, kuten elämäkin on vain uskomus tuossa olemattomuudessa.” (Cioran)

Sukkula on palannut viimeiseltä matkaltaan ilmakuplan tuolle puolen.

Avaruus on laajenemaan päin, ja tyhjenemään. Kuplassa on näkymättömiä reikiä. Aurinko paahtaa niistä läpi.

Voi vittu se oli just vittu huollossa ja taas se vittu on rikki! Parvekelasi helisee sukuelinten mäiskeessä, disconnecting people.

Isä ajaa pienen kolarin kuplallaan, minä istun takana, olen itsekin vielä aika pieni. Auton etupelti kupsahtaa sisään, minua huvittaa.

Isä, kuplaan tuli kupla! Isää ei paljon naurata. Ei minuakaan sitten.

Suurtorille on tuotu iäkkäitä neuvostoliittolaisia autoja riviin. Volgat, Mosset ja muut ovat omalla kornilla tavallaan komeita roiskeita Suuresta Kuplasta. Ne tuoksuvat vielä sorron yöltä. Volgan etusäleikkö on kuin jähmettynyt kommunistinen irvistys.

Seurusteluravintola Apteekin pöydän ääressä on päitä. Päiden ympärillä kuplii. Kuplissa on ajatuksia, tunteita, aikeita kaikenlaisia. Suunnitelmia ja epäilyjä.  

Hätää, pelkoa, toivoa. Humalaa ja huolta tietenkin.

(Olla olemassa on lähes yhtä kuin olla huolissaan.)

Seurustellaan. Tunnetaan ja tunnustellaan. Ei tunneta. Äänet kirkuvat kuplien sisällä.

Kerrotaan kaunista tarinaa itsestä itselle ja toisille.

Nauretaan paljon, ei paljon naurata.

Kuplien läpi näkyy toisia kuplia. Kasvot vääristyvät. Puhekuplissa näkyy hieroglyfejä, ja aika paljon toistoa. Hyvin paljon toistoa.

Hyvin paljon surua! - paljon enemmän kuin pää tunnustaa.

Suusta puhumattakaan.

Kuplien sisältö on yhtä kärsimyksen kakofoniaa, alla kurainen joki. Paahdetaan kilpaa auringon kanssa.

”Meidän on kaikissa asioissa, jokaisen erityisen tarkoitusperän ohitse, tahdottava tarkoituksettomasti, tahdottava tyhjiltään, tahdottava tyhjää. Mutta se tyhjiö on ylitsevuotavan täysi, täydempi kuin mikään täyteys.” (Weil)

Weilin mukaan ei ole mitään pahempaa kuin hedelmätön tuska, eli tuska joka ei irrota meitä maailmasta. Silloin olen vain itseni ympärille käpristynyt sielu kylmässä autiomaassa. Apteekin lattialla leviävä märkä läiskä johon toiset liukastuvat ja tahrivat vaatteensa.

Jos omaan tarkoitusperiä toisen suhteen, käytän häntä hyväkseni. Jos omaan tarkoitusperiä tulevaisuuden suhteen, raiskaan senkin. Jos minulla on tarkoitus periä Jumalalta ikuinen elämä…

Tulevaisuus kirkuu falsetissa. Käännyn pois, alajuoksuun. Föri paahtaa menemään edestakaisin. Sen kannelle joku on keksinyt järjestää tanssit. Näyssä on jotakin kammottavaa tai ainakin omituista.

Irrotan vaijerin, ja annan mennä.

Föri Atlantille! Uuteen maailmaan!

Urhea pikku purtilo valtameren aalloilla ylös ja alas! Kohta näkyy horisontissa jo Vapaudenpatsaan ylväs profiili!?

Kansojen sulatusuuni sulkee förin suureen syliinsä?

Ruissalon Kansanpuistokin taitaa jäädä saavuttamatta.

"Minusta" on verukkeeksi vain.

Antaa paskan olla.

Tahdottava tyhjää tyhjiltään, tarkoituksettomasti.

Mutta se on tehtävä täysillä!

Antaa täysillä olla!

Viis föristä:

Valtameri hallitsee!

Villinä ja vapaana.

Sen sisällä on pimeää ja hiljaista,

koti.

Vain lokit sen yllä kirkuvat kirkumistaan.

Muratti

Ylösnousemuskappelin alttariseinää kiipeää mystinen muratti.

Se ei ehkä itse ihan tajua symbolista statustaan.

Muratin muutama alin metri on vihreä ja elossa. Seinä on laaja ja valkoinen. Haarojen yläosat ovat ruskeita, kuolleet. En tiedä miten se on mahdollista. Se on ollut noin jo vuoden, parikin.

Vahtimestari kertoo että muratin tila ei ole suinkaan tarkoituksellinen. Murattiin ei ole koskettu.

Kasvi kurottaa kuolemaan, eikä se ole siinä työssä yksin. Kaikki muutkin ovat kasvin kumppaneita.

Arkussa makaa merkittävä henkilö, kuka tahansa, muistoihin merkitty mies tai nainen. Muisto ei elä.

Arkku on tyhjä. Minä tunnen kuinka tyhjä se on, makaan itsekin siellä.

Minä makaan aina itse arkussa kun joku makaa.

Äänetön huuto, mahdoton kuulla.

Jälkeeni ei jäädä.

Hiljaisuus on maailmaa ja koko olemassaoloa vanhempi. Tietenkin myös ”hiljaisuutta”.

Jeesus herää eräänä aamuna heikossa hapessa. Ehkä on aamu Kaanaan hääkestien jälkeen. Yöllä tuli muutettua vettä viiniksi sammiokaupalla, ja varmaan yksi sammiollinen muutettua omaankin verenkiertoon.

Mutta nyt on lähdettävä taivaltamaan taas. Miehellä on nälkä. Viikunajonossa tulee rähinä.  

Puu seisoo tien vieressä, mutta siinä ei ole hedelmää. Lehtiä vain. Jeesus kiroaa. Siitä on oksat pois kun tämä Poika kiroaa!

Puu kuivettuu. Lehdet ruskettuvat alhaalta ylös asti.

Opetuslapset ihmettelevät temppua. Jeesus vastaa, että jos uskoa vain olisi, vuorenkin voisi käskeä mereen siitä. Voisi pyyhkiä tsunamitse rannat puhtaiksi ruskettuneista turisteista. (Uskon vähäisyys taitaa olla joskus ilmeinen siunaus.)

Viikunapuun lehdillä ei mene hyvin raamatunhistoriassa.  Esi-isä ja -äiti saivat viikunan lehdistä vaatteet alastomuutensa häpeän verhoksi, kun olivat langenneet syömään hedelmän kielletystä puusta. Ei enää hedelmistä tietoakaan, lehtiä vain. Viattomuus loppuu, aika alkaa. Ensin viikunan lehtien havinaa, sitten historian.

Muistotilaisuus on Upseerikerholla. Mannerheim leviää pitkin kabinetin seiniä.

Pois lähtiessäni otan narikasta väärän takin. Huomaan sen vasta autossa.

Taskussa on jonkun herra Karhun käyntikortti. Tulee heti syyllinen olo. Huolimattomuus tekee varkaan vielä helpommin kuin tilaisuus.

Juoksen hengästyneenä vaihtamaan oikean takin päälle ja palaan autolle. Kännykkä on jäänyt Karhun takkiin. Taas juostaan.

Haluaisin selittää jollekulle toimiani tai edes ottamisiani. Ketään ei näy, ja minä sujautan käteni vieraaseen taskuun, otan omani pois. Vilkaisen ympärilleni. Kukaan ei huomannut. Kiirehdin ulos. Tunne on omituinen. Kuin varastaisi jotain itselle kuuluvaa, ja häpeäsi sitä.

Häpeä on epäilevän katseen alla olemista, realiteeteista viis.

Joku ärsyttävä venäläiskirjailija käskisi nyt portsarin juoksemaan minut kiinni.

Saisin selitellä poliisiasemalla. Minua ei uskottaisi. En muistaisi hädissäni koodia.

Poliisit katselisivat minua halveksivasti. Päässäni mustenisi, yrittäisin käydä poliisiin käsiksi, säälittävä veto. Minut suljettaisiin putkaan.

Yksi väärinkäsitys synnyttäisi seuraavan. Vajoaisin yhä syvemmälle selitysten suohon.

Minut vietäisiin karjavaunussa Siperiaan. Olisi hirveä vilu. Kiskot vain kolisisivat harvakseltaan.

klonk,

klonketi,

klonk,

Kerran kuukaudessa saisin kotipuolesta kortin. Lopulta ei tulisi enää niitäkään. En tiedä, olisiko rangaistussiirtolan postinvälitys tahallaan estänyt niiden tuomisen!

Hirvittävän yksin koko loppuelämä jossain Verhojanskin tuolla puolen, mitättömän asian takia!

Toivottavasti herra Karhu on nyt tyytyväinen!

Ruuaksi saamme pari kertaa päivässä vetistä kaalikeittoa. Muistojen lehdet ruskettuvat.

Avuttomuuteni leviää pitkin Siperian lohdutonta aroa. Louhitaan vuorta, ei suinkaan siirretä hengen voimin. Orjana louhitaan,

klonk,

klonk,

Konfirmaatiossa teinit laulavat täysillä. Minä liikutun ja pelkään sen johtuvan ikääntymisestä. Nieleskelen kyyneleitä silmäkuopillani, vanhentunut alipainepehmopääpappi.

Onneksi liturgia sallii ikääntyneen kääntymisen alttariin päin.

Teineillä on tiettyjä vaikeuksia, mutta he ovat niin elossa. He ovat muratin alaosaa.

Yhteiskunnan yläpää ruskettuu rajattomasti laitoksissa.

”…meitäkin nyt tuuli kutsuu lentämään… Irti päästä, olet vapaa lähtemään, vapaa palvelemaan Jumalaa… Kotimme on tuuli, emme pesää tehdä voi…” jne.

Menkää lapset, lentäkää!

Muutaman vuoden kuluttua tapaan heitä häissä. Pesä on tehty. Tuuli tyyntynyt.

Muratti on kiinnittynyt kappelin seinään. Yhteiskunta on painanut otsaan direktiivinsä ja silmiin kuvansa.

Ollaan jotakin. On henkilöidytty ja löydetty oma paikka maailmassa sekä takki.

Takki on tyhjä ja toisen. Takissa on paikka.

Poika kulkee ohi ja kiroilee.

Ei hedelmää.

Klonk.

Ikaros lojuu turvallaan tantereessa, perinteen turvissa.

”Riisuttuaan katoavat rievut yltään, hän pukeutui jälleen katoamattomuuteen, jota kukaan ei voi enää riistää häneltä.

Kun hän astui pelottaville, tyhjille poluille, hän kulki niiden ohitse, jotka unohdus oli riisunut alastomiksi. Hän, joka on tieto ja täydellisyys, julisti niille, jotka ovat sisimmässä. Hän opetti niitä, jotka pystyivät ottamaan opetusta vastaan. Juuri nämä jotka ottavat opetuksen vastaan, ovat ne elävät, joiden nimet on kirjoitettu elämän kirjaan. He oppivat millaisia he itse ovat. Heitä opettaa Isä, ja he kääntyvät takaisin hänen puoleensa.” (Gnostilainen Totuuden evankeliumi)

Gnostilaiset polut ovat pelottavan elitistisiä. Yksi kymmenestä tuhannesta joiden ohi hän kulkee, kuuntelee. Yksi kymmenestä tuhannesta jotka kuuntelevat, kuulee.

Valtakunnan lapsia on todella vähän.

Portti on järkyttävän ahdas.

Gnostilaisten mukaan pakanan eli sen joka ei kuule, ei tarvitse tästä huolestua: kuolema ei kosketa häntä, sillä hän ei ole koskaan elänytkään. Hänen kuolemansa on kuin hologrammin tai sateenkaaren katoamista. Ei sielua, tai muuta sellaista.

Joka ei ole sisimmässä, ei ole missään.

Kuulijan osa on karumpi. Hän on syntynyt ja elää. Hän voi kuolla…

Minusta elitismin tuhoaa kuin koiperhosen se että Valoa ei voi kukaan lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä (1.Tim.6:16). Kuuleminen ja tunteminen eivät eroa olemisesta. Joka tuntee tai näkee hänet, on hän. Joka on sisimmässään, on kaiken muunkin sisimmässä. Ei minkäänlaista eroa.

Henkilö, henkilöstö, henkilösuhteet ja -kemiat ja -kohtaisuus  (myös sellainen vapahtaja) on katoava riepu, vieras takki, Karhun talja. Polut ovat tyhjiä. Ei kulkijaa, hyvä jos polkuakaan.

Tiet loppuvat alkuunsa,

ihme kyllä.

Karkuun Siperiasta!

Takaisin!

Virkavaltaa turpaan!

Pakki päälle ja takki pois päältä!

Perävalot edellä Upseerikerholle ja kappeliin!

Kaikki vaatteet pois häpeästä huolimatta!

Katse kohotkoon murattiin koko pituudeltaan!

Katse seinään jolla se kiipeää!

Seinän läpi!

tyhjille poluille…

Arska, penska ja Lootska

”Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.

Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.

Hänellä ei ollut käsiä tai jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.

Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.”

(Daniil Harms, Sininen vihko n:o 10, kirjassa Sattumia)

Puhun mikrofoniin radioiltahartauksia.

Vähän jännittää. Pyydän saada puhua seisten, jotta voin työntää kädet housun taskuihin. Se on jostain syystä rauhoittavaa. Oikeassa taskussa on 50 sentin kolikko, sitä on mukava pyöritellä sormissaan samalla kun luo henkeviä katsauksia ylös, alas ja keskelle.

Kolikko on aistivoimainen kova esine.

Sillä on käyttöä.

Ei sillä onnea saa mutta jotain pientä vähän.

Se tuntuu sormissa.

Samalla kun suu puhuu, sormet yrittävät erottaa kruunan ja klaavan. Raha rauhoittaa kiihtymiseen alttiit aivot.  

Kaikkea on niin vähän, jos ollenkaan. Mutta suu puhuu suuria.

Penkillä tavaratalon edessä makaa kuoleman kolkkapoika, elämän kaukopartiolainen, etanolinuijalla uneen kolkattu ostovoimaton. Olen tuntenut hänet näöltä yli kaksikymmentä vuotta.

Kipujen mies, sairauden tuttava, roskisten asukas. Hirvittävän sitkeä sissi.

Sisältä viaton ja koskematon kuin kaikkein pyhin. Sielun kipinävahti.

On epäselvää kenestä on kysymys. Kaikki loppuu, kivut ja sairaudet, mies loppuu. Ei sen väliä.

Sielu sammuu, kipinä ei ikinä, syttymätön, sammumaton.

Kummin sylissä makaa kastettava lapsi, unessa hänkin. Nimettömänä kutsuttu hetkeksi nimellisyyteen, tulen kantaja, tulen lapsi. Tuli polttaa tulevaisuuden ja muun ajan. Kaikki palaa tähän.

Lapsi avaa silmänsä. Ne eivät kohdistu mihinkään. Lapsella ei vielä ole isää eikä äitiä, ei nimeä eikä yhteiskuntaa, mutta Valtakunta hänellä on!

Tulisilmät, eivät näe vielä mitään. Katse ei kysele kenestä on puhe,

tulisilmät.

Minut kutsutaan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Potilas on menettämässä henkensä. Kello on varttia yli yksitoista maanantaiaamupäivällä. En ole osannut varautua ollenkaan. Minulla on päälläni teepaita ja siniset farkut. Paidassa lukee Esprit, että pitikin... Mietin sitä vain hetken, kuoleva ei kai sitäkään.

Hän katsoo minua, minä katson häntä, vaihdamme jonkun sanan. Hän on kuihtunut miltei olemattomiin. Hänellä ei ole enää yhtään mitään.

Huoneessa ei ole muita. Silmissä on hätää, pelottaa irrota. Haluan sanoa kuolevalle jotakin kuolematonta, mutta minun on vaikea puhua, tuntuu kuin ei olisi suuta. Pidän kädestä kiinni. Se on vielä hetken lämmin.

Luen Herran Siunauksen, kun en muuta keksi. Kerrankin se toimii. Hätä hiipuu silmissä.

Minä näen kun hän irrottaa!

Esprit menee exitukseen, ja sielu. Kipinä ei liikahda.

Kipinä ei edes liikahda!

Kello tulee minulle kaksitoista, hänelle ei. Hänen aikasavottansa loppui viittä vaille.

Minä kuljen loppupäivän kuin pumpulipilven päällä. (Tämä oli elämäni juhlavimpia kokemuksia.)

Tuntuu kuin pitäisi hankkia kultainen harppu, pitää sitä polvien välissä, suloisia sointuja siitä tykö näppäillä.

Sodoman tien poskessa pönöttää suolapatsas. Se on erään Lootin ex-vaimo. Ero tuli Lootille yllättäen. Nyt vaimon päätä ei käännä enää mikään.

Suolasilmät, suolaiset kyyneleet. Suolainen jäykkä niska.

Hän pääsee hyvin lähelle Harmsin kuvaamaa punatukkaista miestä jolla ei ole hiuksia.

Ex-Lootska, pelkkää suolaa. Outo kattaus.

Käytän häntä jonkinlaisen carpe diem -asenteen profeetattarena iltahartaudessa.

Minua epäilyttää. En halua esiintyä elämäntaito-oppaana. En osaa itsekään elää, suolaniska!

Minua eletään.

”Hän täyttää kaikkeuden läsnäolollaan.” Lootin exänkin.

Tuo efesolaiskirjeen lause on Raamatun komein.

Paavali hukkasi ajatuksen aika ajoin pelottavan pahoin. Ja alkoi puhua kilparadasta jota ympäri juostaan voittopalkintoa tavoitellen…

Taitaa olla parasta, ettemme siitä mikä täyttää kaikkeuden läsnäolollaan, järin paljon enempää puhu.

Saan lopulta radiopuhesavottani päätökseen. Kysyn äänitarkkailijalta, että oliko tämä tässä.

”Tämä oli tässä”, ja minä pyöräilen Samppalinnan maauimalaan.

Sen pukukaappi toimii 50 sentin kolikoilla.

Tämä oli tässä 1.6:

"Kävelykadulla tavaratalon edessä Arska makaa penkillä sammuneena. Kuola valuu suupielestä. Peli on pelattu. Pokaalia ei tullut. Jokainen laukaus meni ohi. Omassa päässä kyllä soi usein, tuomion pasuunat, tappion tyhjien maljojen ontto kaiku.

Arska jää lojumaan paitsioon. Yhteiskunta ympärillä jatkaa pelejään.

Ohikulkijoiden katseet koskettavat, mutta eivät koske Häntä.

On helatorstain aatto. Jeesus valmistautuu astumaan taivaaseen ja istuutumaan Jumalan oikealle puolelle.

Galilean miehet jäävät ihmettelemään. Maakunnasta ei ole useinkaan noustu taivaskuntaan, mitä nyt profeetta Elia joskus taannoin tulivaunuissa ja tuulen pyörteessä.

Historiallisen realismin sukset menevät ristille ja jäävät sinne roikkumaan.

Ylösnousemus ja taivaaseen astuminen ovat surrealismia, ylitodellisuutta. Ne eivät ole tätä, eivätkä tuota. Ne eivät ole kuvia jotka esittävät jotakin tuttua ja turvallista. Ne eivät kuulu peliin tai kertomukseen. Ne eivät ole pudotuspeliä tai jonkin kertomuksen jännittävä jatko-osa. Ajan ja tilan koordinaatit joutuvat kadotukseen.

Valtakunta ei ole tuolla, tai tuolla. Se on tullut lähelle, hirvittävän lähelle. Ihastuttavan lähelle. Kuolettavan lähelle.

Jeesus ei voita peliä, vaan hän lyö naulitun kätensä keskelle pelilautaa ja rikkoo sen. Nappulat lentävät ympäriinsä. Mikään ei ole enää kohdallaan. Historia päättyy, loppuvihellys kuuluu.

Tulevaisuuskaan ei ole enää entisellään. Se ei ole enää tulossa. Se on jo.

Ylhäinen luopuu ylhäisyydestään, ja astuu maan alimpiin paikkoihin, sen surkeimpiin loukkoihin.

Ylhäinen ei käy täällä pelastuskeikalla, vaan hänestä tulee noiden loukkojen asukki. Alhaisista alhaisin. Ylhäisistä ylhäisin.

Hän täyttää kaikkeuden läsnäolollaan (Ef.). Hän nukkuu Arskan kanssa penkillä joka on Isän valtaistuimen oikealla puolella.

Hän tekee miehestä kaltaisensa, ihmisen pojan.

Ydinsäteily leviää pitkin maailman kehää, eikä ydin sammu, sammuttamallakaan.

Kaikesta tulee Jumalan valtakunta. Kävelykadun penkkikin on Jumalan valtaistuin, - tai sänky.

Joku on sanonut että Valtakunta on pallo jonka keskipiste on joka paikassa. Sellaista palloa ei potkita, heitellä tai lyödä paikasta toiseen. Pelit on pelattu.

Kaikki tiivistyy yhteen, pyhään ja yhteiseen pisteeseen. Piste laajenee suunnattomaan, ikuiseen.  

Suhteilla ei enää voi pelata, jumalasuhteillakaan.

Maan ylhäisille tällainen valtakunta on outo kenttä. Olisi voitava sanoa kuka pelaa hyvin, kuka huonosti. Olisi voitava erottaa jyvät akanoista, ja oikein uskovat pakanoista.

Mutta kun ei voi. Kotijuoksu merkitään sillekin jonka lyömä pallo on hukassa jossain kaukana, takalaittoman tuolla puolen, metsän pimennossa. Ja pelaaja itse palanut poroksi.

Ensimmäisestä tulee vihoviimeinen ja päinvastoin. Joka uskoo voittavansa, häviää.

Ennen voittoa on hävittävä. Hävittävä kokonaan.  

Se joka on puskenut töitä tammikuun alusta joulukuun loppuun, lomia pitämättä, saa saman vuosipalkan kuin se joka tuli töihin vasta uudenvuoden aattoiltana, minuuttia ennen aikamerkkiä, ja silloinkin humalassa.  

Valtakunnan laki on armo, eikä armo tunne oikeutta.

Se ei ole juridinen akti, jonkinlaisen jumalallisen oikeudenkäynnin onnellinen päätös, vaan jotain kokonaan muuta. Kukaan ei tiedä mitä. Tieto ei auta näissä asioissa.

Armo ei ole realismia, vaan surrealismia.

Sillä ei voi pelata, se ei ole osa peliä, tai pelinappula.

Kun yö laskeutuu kävelykadulle, Arska herää uuteen päivään. Keskiyön kello lyö, helatorstain aatto loppuu. Aika loppuu, Arska loppuu. Mies astuu taivaaseen, ja katoaa sinne. Se on armoa. Kaikki on. Aamen."

8.6:

"Kastetilaisuus alkaa. Paikalla on paljon väkeä. Se on pukeutunut parhaimpiinsa. Tunnelma on juhlavan jännittynyt.

Minä pukeudun albaan ja yritän olla mukava. Muutkin yrittävät.

Me pohdimme kaikki mitä muut ajattelevat minusta.

Vain yksi on näin ajattelevasta joukosta poissa. Päivänsankari ei piittaa piiruakaan mitä muut ajattelevat hänestä.

Hän sylkäisee tutin suustaan, alkaa parkua täyttä kurkkua.

Kastemekon alta kuuluu rutinaa. Jotain tulee vaippoihin, eikä se jokin tuoksu pyhältä suitsukkeelta.

Jumalan Valtakunta kuuluu hänen kaltaisilleen, minä luen.

Uskooko siihen oikeasti kukaan? Onko se liian karua tekstiä meille aikuisille?

Tuo kakkiva ja kiljuva rääpäle on meistä läsnäolijoista ainoa joka pääsee Valtakuntaan. Aikuisten kaltaiset jäävät raapimaan portteja ulkopuolelta.

Valtakunnassa ei nähdä pappeja, insinöörejä, muurareita, ei edes vapaita muurareita, ei sairaanhoitajia, bussikuskeja, ei liikemiehiä.

Kaikki tuollainen on jätettävä portille.

Sisään mennään tämän vaippasankarin perässä, ilman ammatteja, nimiä tai kansalaisuuksia. Ei kreikkalaista, ei portugalilaista, ei suomalaista. Suomalainen ei pääse Valtakuntaan. Passit ja henkilötunnukset joutuvat helvettiin. Yksikään kansa tai kansalainen ei ole luvattu.  

Lapsella ei ole vakaumuksia. Vakaumukselliset eivät siis pääse taivaaseen. Lapsi on siellä jo.

Tuomaan evankeliumissa Jeesus täsmentää lapsen iänkin. ”Vanha mies ei epäröi kysyä seitsemän päivän ikäiseltä lapselta elämän paikasta, ja hän saa elää.”

Vanhan miehen on mentävä viikon ikäisen luokse lakki kourassa. Kysyttävä nöyrästi. Vastaus tulee saman tien. Lapsi nukkuu, parkaisee, tai vain hymyilee.

Jos se ei ole joku ihmelapsi, se ei ainakaan pukahda puhumaan, herra paratkoon, tai parkaiskoon. 

Juuri se on olennaista vastauksessa. Valtakunta ei ole puheessa.

Lapsi sanoo omalla vaitonaisella, viistolla tavallaan vanhalle miehelle: Sinun on lakattava olemasta tuo vanha mies! Sinun on käännyttävä. Pois itsestäsi. Kohti lasta.

Mestari Eckhartin mukaan olisi oikeastaan päästävä vielä kauemmas omassa henkilöhistoriassa: olisi päästävä hetkeen joka edelsi siittiön tunkeutumista munasoluun. Olisi oltava yhtä tyhjä kuin silloin kun ei oltu vielä ollenkaan…

Sinun on lakattava olemasta kaikkea sitä mitä kuvittelet olevasi. Se on ahdas portti elämään.

Portti on niin ahdas että sen läpi ei kulje kukaan, ei ihminen - eikä kyllä kamelikaan. Kamelin taljankin voi pudottaa hartioiltaan, ei se ketään petä. Portista pääsee läpi vain Jumala itse. Vain hänelle se on mahdollista.

Kaikki taljat ja vaatteet on jätettävä. Kaikki mikä peittää alastoman ja paljaan olemisen, on riisuttava portilla. Kaikki roolit, olivat ne sitten ammattiin, uskontoon, sukupuoleen, kansallisuuteen, persoonallisuuteen liittyviä, on hylättävä. On unohdettava että olen semmoinen ja semmoinen.

Valtakunnan portti on unohduksen siunattu ovi.  

Viikon vanha ei tiedä mistään mitään.

Tämä taitaa olla rankka rasti nykyihmiselle: Valtakunnassa kukaan ei tiedä mistään mitään!

Se ei ole tietoyhteiskunta. Tiedon lavea valtatie vie kadotukseen. Vain rakkaus pysyy.

Tieto vetää rajoja. Varsinkin tieto että olen joku tai jotakin.

Todellinen Jumalan lapsi ei tiedä olevansa sellainen. Ajatus ”minäpä olenkin Valtakunnan lapsi, sinäpä et”, on pelottavan huono vitsi.

Aikuisten toivo on siinä että lapsi on meille annettu, ja sen mukana Valtakunta. Se on sisäisesti meissä. Lähempänä kuin yksikään ajatus ja aivot, lähempänä kuin sydän ja tunne. Lähempänä kuin usko, joka on vain jo tyhjentyneen täyteyden ja täyttyneen tyhjyyden häilyvä heijaste tai kuvajainen.

Me olemme kuin vaahtopäisiä ja vaippahousuisia aaltoja rakkauden merellä. Väliaikaisia aaltoina, merenä ikuisia.  

Hänessä me elämme, liikumme ja olemme, sanoi Paavali. Hänessä me parumme, nukumme ja hymyilemme, sanoo tämä pikkuinen kiljuva apostoli tässä. Aamen."

9.6:

"Lootin vaimolle kävi köpelösti. Tuli käsky paeta Sodomasta taakse katsomatta, mutta katsoa vain piti. Näky jähmetti naisen suolapatsaaksi. Suolasilmät, suolainen katse, ei mitään näkyvissä enää.

Aviomies ja tyttäret jatkavat matkaa. Noin suolaisella perheenäidillä ei ole käyttöä enää edes ruuan laitossa.

Takana sataa tulta ja tulikiveä, siellä kuollaan. Rakennukset romahtavat. Koko Sodoman seutu muuttuu tuhkaksi. On jatkettava matkaa. On oltava matkalla kaiken aikaa. Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta ihmisen pojalla ei ole mitään mihin päänsä kallistaisi. Ei voi olla. Ei saa olla.

On vaikea sanoa mitään Lootskan motiiveista. Ehkä kyseessä oli vain koti-ikävä. Halu asettua aloilleen, koti se on huonokin koti.

Taakseen katsominen jähmettää. Näkee vääristyneitä kuvia.

Päästä tulee suolaa, jos ei päästä irti.

Erään pohjanmaalaiskunnan siirtolaisten matka Uudelle Mantereelle kesti tolkuttoman kauan, syystä että he päättivät säästää matkakustannuksissa, ja käydä alkumatkasta kotona yötä.

Ei siitä mitään tule, sellaisesta matkanteosta. Eivät löydy hetikään silloin uudet maat ja mannut.

Ihminen elää vaikka kuinka kurjissa oloissa, onnettomassa suhteessa tai työpaikassa, vain siksi että tuo tila on kuitenkin kaikesta surkeudestaan huolimatta tuttu - ja jopa turvallisempi - kuin outo ja tuntematon tulevaisuus ilman vanhaa kunnon Sodomaa, tai muutakaan pään kallistamiseen soveliasta paikkaa.

Vanhan hylkääminen on oikeastaan vain kuvien kaatamista, ei sen kummempaa. Väärien kuvien rikkomista. Aavikon kangastusten jättämistä sikseen.

Uusi maa on kuvaamaton. Valtakunta on tullut niin lähelle, ettei siitä saa minkäänlaista kuvaa. Se sulattaa itseensä objektin ja objektiivin.

Menneisyys on Sodoma eikä siitä ole kodiksi kenellekään. Tulevaisuus puolestaan on Gomorra eikä senkään asukeille hyvin käy. Tulevaisuus on sekin vain kangastus.

Jossakin tässä pienessä välissä on jokin toisenlainen, jokin läsnäolo. Se on ihan pikkuinen, melkein kuin ulottumaton piste, kuin värähdys. Se on hyvin kevyt kantaa, toisin kuin eilinen ja huominen.

Totuuden tuntee keveydestä, valheen raskaudesta. Sen mikä tekee kulustamme, elostamme ja olostamme raskasta, täytyy olla jokin kangastus.

Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Valtakunnassa ei ole suolapatsaita, ei ehkä patsaita minkäänlaisia. Kuolleet haudatkoot kuolleensa, patsaiden päät koliskoot ja kallistukoot toisiaan vasten. Kotiväkeä ei ole tarpeen hyvästellä, sillä koti ja sen väki on nyt tässä.

Minä olen tie, Jeesus sanoo. Tässä tie ei vie mihinkään, vaan on itse päämäärä. Alku, keskikohta ja loppu.

Siitä erikoinen tie että ottaa kulkijansa, ja vie mennessään. Tie, kulkija ja kulkeminen ovat nyt yksi ainoa.

Bonaventura kirjoittaa tällaisesta matkanteosta kirjassa Sielun matka Jumalaan: ”Jos ihmettelet tätä puhtain mielin, täytyt yhä kirkkaammalla valolla nähdessäsi, että Oleminen on viimeinen koska se on ensimmäinen. Koska se näet on ensimmäinen, se tekee kaiken itsensä vuoksi, ja siksi se on välttämättä myös viimeinen päämäärä, alku ja täyttymys, Alfa ja Omega.

Ja koska se on ikuinen, se on kaikkein nykyisin. … Siksi sillä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan se on pelkkää läsnä olevaa olemista.”

Sodoma palaa, Gomorra palaa. Menneisyys ei enää palaa, eikä tulevaisuus.

On tultu aavikolle, kulumattomalle, syntymättömälle, häviämättömälle. On kadottu sinne mikä on tyhjä mutta räjähtelee uutta.  

Näin räjähtävä oleminen voi saada tien poskeen hyytyneen suolapatsaankin taas liikkeelle tien päälle ja alle.

Aamen."