Titanic

Samoinin aikoihin vähän toista sataa vuotta sitten kun Arvid Järnefelt tutkii sisintään Helsingissä politiikan, julkisuuden ja muun itsetyydytyksen kautta, venäläinen Mikhail Agejev tekee sen kokaiinin avulla Moskovassa.
Sekopäinen valtakunta kaupungin kaduilla hajoaa ja uutta, ainakin yhtä sairasta pystytetään, samalla kun tämä yksi vajoaa kohti tuhoa yksin huoneessaan, ja ottaa samalla eläviä ja tarkkoja kuvia sisältä ja ulkoa.

Kymmeniä vuosia myöhemmin ne löydetään ja julkaistaan Pariisissa. Kirjoittajaansa ei löydetä eikä tunnisteta. Hän on uponnut ja hukkunut kokaiinin ja kommunismin kaaokseen.
Kirjan nimeksi tulee Kokaiiniromaani.
Sen muutamat lauseet kertovat ihmisestä enemmän kuin Leninin, Freudin, Marxin, Engelsin ja Jungin yhteen kootut ja sidotut teokset.

Avainkäsite Agejeville kuten Järnefeltillekin on "vaikutelma" tai "heijaste". Eroa käsitteen sisällössä saattaa olla jonkin verran. Siinä missä AJ:lla on kyse annetusta ja annettavasta, MA:n fokus on saadussa.
Ihminen ei elä ulkoisen maailman tapahtumista, vaan hänelle tärkeitä ovat niiden mielessä synnyttämät heijastukset. Samasta asiasta taitaa lopulta olla kysymys.

"Ihmisen koko elämä, työ, teot, tahto, fyysinen ja älyllinen voima - kaikki tämä tuhlataan ja puristetaan tyhjiin vain siksi, että ihminen saisi aikaan jonkin tapahtuman, mutta ei tapahtuman itsensä takia, vaan ainoastaan jotta hän voisi kokea sen heijastuksen mielessään. Ja jos tähän vielä lisätään se, että ihminen pyrkii saamaan aikaan vain sellaisia tapahtumia, jotka heijastuessaan hänen mielessään herättävät ilon ja onnen tunteita, niin paljastetaan koko mekanismi, joka ohjaa jokaisen ihmisen elämää, riippumatta siitä onko hän paha ja julma vai hyvä ja lempeä. (Kursiivit MA:n)

Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Yksi haluaa kumota tsaarin hallituksen, toinen vallankumoushallituksen. Yksi on rasisti, toinen anti-. Yksi tykkää kokoomuksesta, toinen bemareista. Yksi kristillisyydestä, toinen islamista, kolmas ateismista. jne
Kaikki pyrkivät yhteen ja samaan, onnen tunteen heijastumiseen mielessä ulkoisten aktioiden ja symboleiden kautta. Agejevin tuhoisa löytö oli että tämän kaiken vaivan voi korvata yhdellä nuuhkaisulla.

"Tottumuksen voima oli niin suuri, että kun haaveilin onnesta, en kuvitellut onnen tunnetta, vaan tapahtumaa, joka (jos se todella tapahtuisi) saisi minussa sen aikaan; en kyennyt erottamaan näitä kahta elementtiä toisistaan. Jouduin siis ensin kuvittelemaan jonkin suuremmoisen tapahtuman tulevassa elämässäni, ja vasta sen jälkeen saatoin tuota näkyä ihastelemalla kiihdyttää sisälläni myrskyävää, riemukasta onnen tunnetta."
""Olisin kyennyt vastustamaan sitä (kokaiinin vetovoimaa) vain yhdessä tapauksessa: mikäli onnen tunnetta ei olisi minussa herättänyt niinkään jokin ulkoinen tapahtuma kuin sen aikaansaamiseksi vaaditut ponnistelut. Mutta tällaista onnea ei elämässäni ollut."

Sattumalta sekä AJ:n että MA:n alkuperäinen onnela siinsi nimenomaan menestyksekkään juristin uran lakipisteessä, sen tuomassa rahassa, kunniassa ja kuuluisuudessa, ja siis onnen tunteissa.
(Eilen julkaistiin muuten Princetonin yliopiston tutkimus, jonka mukaan onneen tarvittava rahamäärä alkaa olla selvillä. Se on 58000 euroa vuodessa. Siihen yltämätön tulotaso on onneton, sen ylittävä ansio taas ei tuo mitään ylimääräistä bonusonnea. Arvokkaita tutkimuksia nämä. Tietää missä mennään; onnestain on vasta puolet minun tai jotain.)

Järnefeltin urapursi törmäsi Galilean vuoreen ja siellä pidettyyn saarnaan, Agejevin siis kokaiinikekoon.
Oikeastaan vasta tuon kolarin jälkeen syntyi se retrospektiivinen herkkyys ja äly, jota heidän kirjansa huokuvat.
Emme voi nähdä totuutta jostakin asiasta niin kauan kuin olemme itse osa sitä asiaa.
Tämä pätee tietenkin myös uskonnollisen (poliittisen jne) maailmankuvan suhteen, sekä päihteiden ja niistä suurimman: oman itsen ja maailman.

Viime sunnuntain evankeliumiteksti kuvasi kymmentä haaksirikkoista, eli spitaaliin törmännyttä miestä, jotka Jeesus kohtasi "Galilean ja Samarian rajaseudulla". Tauti oli sellainen, että se ajoi sairaan ulos kaikesta, koko tähänastisesta yhteisöstä, perheestä ja suvusta. Kaikista yhteisöllisistä rooleista. Menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
Loppuelämä tulisi olemaan "rajaseuduilla" raahustamista. Toisaalta juuri rajoilla voi kohdata uuttakin, oikeastaan vain siellä.

Jeesuksen kerrotaan parantaneen nuo miehet, mutta se ei ole tarinan ydin.
Yhdeksän spitaalista palasi irtonaisen rentoutuneina ja Jumalaansa ylistäen takaisin vanhoihin kuvioihinsa "näyttämään itsensä papeille", kuten raamatullinen ohje kuului. Ottamaan paikkansa takaisin maailmassa.

Yksi ei palannut.
Yksi kääntyi.

Sinun uskosi on sinut pelastanut. Nouse ja mene.
Ei tiedä mihin hän meni. Hän katosi historiaan kuin Agejev Moskovaan.

Yksi kääntyi, ei palannut. Vain yksi on todellinen.

Ground Zero

Arvid Järnefelt on julkaissut kirjan nimeltä Heräämiseni.
Hän lähestyy ihmisen tragikomediaa itsensä kautta, mikä tekee tekstistä vakuuttavaa.

Hän kärsi nuorena itsesaastutuksesta, nuorena aikuisena isänmaallisuudesta ja sen jälkitautina politikoinnista, sekä Heräämisensä jälkeen tolstoilaisen vuorisaarnan tulkinnan synnyttämästä paatoksesta.
Ihan viimeksi mainittuun asti hänen ironiansa ei yllä, mutta sitä edeltävät analyysit saattavat olla aikansa jäätävintä kärkeä.
Vuosikymmen oli sadaskahdeksaskymmenesyhdeksäs siitä kun ajanlaskun alku kapaloitiin, ja laskettiin seimeen makaamaan.

Voi kuvitella että kustannustoimituksissa virkayskittiin merkitsevästi ennen painolupaa.
Runebergiläisen kansallismaiseman arkkitehtien parissa kansankodin makuuhuoneessa itseään saastuttava isänmaan keulakuva - jollaista AJ:sta muiden mukana oltiin sorvaamassa - ei varmaan herättänyt "bestseller!" -mielikuvia. (Juuri toisin olisi tänään, tietenkin.)
Lupa tuli sitten silti, ja hyvä on.

Kirjastosta lainaamani kappaleen vanhat rivit notkuvat ja natisevat, mutta kantavat silti yli viime vuosisadan, jota tunnetusti eivät vuorisaarnan pasifistiset visiot isosti päässeet elähdyttämään.


Ihmiset on saatava rakastamaan minua, ja tyhjyys siten täytettävä.
Sitä varten on muodostettava itsestä jäntevä, kantava ja melko yhtenäinen kuva. Tämän AJ äkkäsi jo varhain, niin moni muukin.
Mutta kirjailija näki myös itsensä tuota kuvaa rakentamassa sekä sen tyhjän jonka ympärille sitä kyhätään. Niin ei moni muu.

Itsesaastunut nykyisyys ei riitä eikä päde, yhtään enempää kuin riittää ja pätee chileläiselle kaivosmiehelle nykyisyys nokisessa, ahtaassa loukossaan.
Kuvan kehykset ja tukirangat ovat tulevaisuudessa. Nykyhetkessä ei ole seinää johon imagonsa ripustaisi.
Yhtä paljon kuin kaivosmies on toisten taholta tulevan avun varassa, myös minäkuva on sen varassa, mitä toiset ajattelevat minusta. Tai oikeastaan, mitä kuvittelen heidän ajattelevan, tai toivottavasti tulevat ajattelemaan tulevaisuudessa.
(Jokaiselle lienee armeliainta, ettei se jokainen tiedä, mitä jokainen oikeasti jokaisesta ajattelee...)

Sain eilen meilitse kutsun oppikoulun viidennen luokan luokkakokoukseen. Liitteenä tuli myös luokkakuva, vuodelta 1970.
Katsellessa tuli tunne, joka muistuttaa vähän sitä kun nousee hissillä korkeaan torniin, ja varovasti lähestyy kaidetta. Kaide pitää kyllä, järki tietää. Silti pohkeissa käy jokin hailea, voimaton vihlaus.

Parikymmentä silloista subjektia katsoo kameraan ja ylös tulevaisuuteen. Kuten tähän hetkeen 40 vuoden erämaavaelluksen jälkeen, ja torniin, josta nyt katsellaan alas menneisyyteen, ja uskotaan että kaide pitää.


Kuvien välisen kuvitellun rakkauden Arvid saattaisi tuomita prostitutsiooniksi.
Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani, hän sanoo karusti, torni sorrettava. Kaivosmiehet vapautettava maanpinnan tasolle, tulevaisuuden loputtava.


......  silloin ..... pirstaleet lepäävät  .....

Son of a mikrobitch

Yleinen ja yhtäläinen väärinkäsitysten sarja on leimannut tätäkin viikkoani.
Ehkä ne eivät ole väärinkäsityksiä. Jospa olen vain paljastumassa. Jospa muutkin ovat.

Tunnen itseni hullujen seassa hortoilevaksi umpihulluksi.
Olisi keskityttävä teknisiin yksityiskohtiin, niissä sanat toimivat.

Katselen ikkunastani ulos, bussi kulkee kadulla vasemmalta oikealle, äänettömästi. Sen numero on 20.
Toimii.


Jos astuisin sisään autoon, kuskin kanssa syntyisi varmasti jokin tora.
Ainakin särö.
Joutuisimme nielemään pettymyksiä. Katumaan tyhmiä sanojamme.
Paljastumaan.
Olen samanlainen kuin kuski. Meitä yhdistää ihmisyys, siitä kitka. Ihmisyys on jätelautta, tuuliajolla tappion maisemissa. Meitä ei yhdistä mikään.

Eckhartin mukaan samanlaisuus on harhauttavaa, teennäistä. Samanlaisuus johtaa lopulta hylkimiseen.
"Jumalassa ei ole samanlaisuutta." Jumala oksentaa suustaan jumaliset ja pyhät ihmiset. Huorat ja maanpetturit ovat ok, koska harrastuneisuutensa pohjalta ymmärtävät ei-samanlaisuutensa.
Siihen mikä on alhaalla, Jumala tulee kuin vesi joka virtaa alamäkeen, painovoiman tai jonkin sellaisen ajamana.
Ylämäkeen ei juokse vesi, ei Jumala.


Tietämättä mitä tekevät, mikrobit ovat ryhtyneet syömään - vai mitä kyseinen toiminto sitten onkaan - valtamerillä ajelehtivia saatanallisia muovijätelauttoja. Se on viime aikojen kaunein uutinen. Lautat eivät ole kuulemma kasvaneet sitten vuoden 1986, vaikka mereen syydetty muovimäärä on moninkertaistunut.
Mikrobi tekee mitä mikrobin on tehtävä, ilman asiaan liittyvää ensimmäistäkään ajatusta.
Ne ovat todellisia zen-mestareita.
Kaikkien aikojen suurimman meritaistelun sanattomia sankareita, tuppisuita amiraali nelsoneita. Mikrobin pieni suu ei ole suurisuu, mutta tehokas.

Jatkoseuraukset ravintoketjulle taitavat olla paikoin arvaamattomia... typpi... Merilinnusto, kalasto ja sitä suurempi fauna saattaa menehtyä, ja sittemmin kaikki kuivalta maalta, mutta se ei olisi eka kerta.
On sitä ennenkin lähdetty puhtaalta pöydältä.
Kukaties uhkaavaa tuppervaaraa jossakin Naurusaaren edustalla mässyttää juuri nyt pikku massuunsa uuden, entistä ehomman eliöstön ja homokaartinkin Aatami ja Eeva!
Rakkaat pienviljelijät! Maailma on teidän!

Kaltaisuus on Eckhartin sanastossa ihan muuta kuin samanlaisuus. (Suomi ei oikein tunnista tuota, mielestäni.) Kaltaisuudessa ei ole kitkaa.
Jumala on yksi.
"Ykseydessä ei ole mitään vierasta. Ykseys antaa minulle yhtä olemisen ikuisuudessa, ei samanlaista olemista."
Kuski, minä ja mikrobit, tuo Herran Sebaotin Uuden Maailman siunattu armeija.

Mutta jos on yksi ja yksin, ei kai oikein ole sitä yhtäkään.
Paljastunut ykseys lopettaa samanlaisuuden ja yksinäisyyden.

Sääli

Sataprosenttinen tunne ei kestä kauan. Vaisuus takaa tunteiden tulevaisuuden.

Surusta kun ottaa pois itsesäälin, jäljelle ei jää paljonkaan, jos mitään. Totaalinen, säälimätön suru on äkkiä surtu.

Viikonloppuna pitämäni puheet herättivät paljon väärinkäsityksiä, jotka saattoivat olla oikeinkäsityksiä. Minussa heräsi laimeaa itseinhoa.
Vaisu inho on säälittävän pitkäikäinen.
Selitellään, pyydetään anteeksi.
Jatketaan "puhtaalta" pöydältä, vaikka pöydälle on oksennettu.

Jeesuksen mukaan palavin ja lyhin viha on kohdistettava omaan itseen ja sen elämään. Joka ainoaan sen pyrintöön. Varsinkin sen spiritualiteettiin ja henkisyyteen.
Hänen käyttämänsä sana on "viha". Ei mikään uusimman suomennoksen löperehtimä "valmius luopua" tai muu sellainen.
Viha.

Tosi viha on säälimätön, nopea.

Istun kahvipöydässä seurojen jälkeen. Nainen kysyy, onko Jeesuksen veri minulle rakas tuttu. En osaa vastata. Jos ei ole, joudan helvettiin.
Juon kahvia.
Nainen on hengessä palava, minulla ei pala kuin päre.
150 miljoonaa kilometriä Maarian pappilasta palaa aurinko, ja synnyttää pihalle eli seurapaikalle paahteen jossa syntyy tunteita.
Paljon paloa.

Naisen mielestä Jeesuksen verestä on päästävä selvyyteen. Minun puheissani ole tarpeeksi verta.
Mitä sinä tarkoitat?
Nainen ei ymmärrä koko kysymystä. Jeesuksen verta tietenkin!
Oma vereni alkaa kerätä painetta.
Pitääkö nyt siis sinun uskonkokemuksistasi laatia jonkinlainen kategorinen normi kaikkien muidenkin uskoa ja kokea?
Nainen loukkaantuu, minä häivyn. Haluttaisi häipyä koko maailmasta.

Illalla ostan lentolipun Sisiliaan. Sen kauemmas ei Euroopassa pääse. Haluan pois maailmasta, mutta en Euroopasta.

Minähän tunnistan hänessä itseni!

"Jokainen on omalle itselleen ylin opinkappale, eikä mikään teologia puolusta jumalaansa niinkuin me puolustamme omaa minäämme. Ja jos piiritämme tuon minän epäilyksillä ja asetamme sen kyseenalaiseksi, on kysymyksessä vain ylpeytemme valheellinen hienostelu: taistelu on jo etukäteen voitettu.
Kuinka välttää oman itsensä ehdottomuus? Pitäisi kuvitella ihminen, jolla ei ole vaistoja, joka olisi nimetön ja joka ei tuntisi omia kasvojaan. Mutta kaikki maailmassa heijastaa piirteemme takaisin meihin, eikä itse yökään ole tarpeeksi pimeä estääkseen meitä katsomasta itseämme. Koska olemme liian tietoisia itsestämme, syntymäämme edeltänyt ja kuolemaamme seuraava olemattomuutemme vaikuttaa meihin vain hetkittäisen ajatuksen ominaisuudessa; tunnemme oman elämämme kiihkeyden kuin ikuisuutena, joka on muuttuvainen mutta pysyy kuitenkin perusperiaatteeltaan ehtymättömänä. Se, joka ei palvo itseään, ei ole vielä syntynyt. Kaikki elävä hellii itseään - mistä muutoin tulisi elämän syvyyksissä ja pinnassa vellova kauhu? Jokainen on omalle itselleen maailman ainoa kiintopiste." (E.M.C.)

Joka on vihattava pois, tulisesti ja ilman sääliä.

Ajan lauseet

"Ihmiset asettuvat Ajan lauseeseen kuin pilkut, mutta jos yrität pysäyttää lauseen, jäykistyt pisteeksi." (Cioran)

Tunnen itseni jäykäksi pisteeksi, kun aloitan kastetoimitusta omakotitalon pihalla, paahtavassa helteessä. Tila on aseteltu siten, että olen yksin auringossa. Seurakunta on puiden alla varjossa. Hengen miehellä on vain Herra itse suojaavana varjonaan.

Tiheä pensasaita erottaa tontin naapurista, jossa on tekeillä meluisa julkisivuremontti.
Reiskoja ei ole informoitu ristiäisistä.

"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."
Vasar, vasar. "Saatana, tää meni kyllä ihan vinoon!"
"Te vanhemmat olette antaneet lapsellenne nimen..."
"Ota vittu irti!"
"Jeesus otti vastaan lapset ja siunasi heitä..."
"Perkeleen helle!"
"...menkää ja tehkää kaikki kansat..."
"No vittu!"
"Kastan sinut..."
Vasar, vasar.
"Herra siunatkoon teitä ja var..."
"Otaks kaljan?"
Otan.
Mielelläni.
En ota.
Jos kastat, et ota.
Kahvia otat. Mukava olet. Ystävä sä.
Keskustelet. Kiinnostut.

Hikoilet.

"On tärkeää, että käänteisen ajattelun avulla saatetaan älyllisen tarkastelun piiriin epämääräisimmätkin vaivat ja satunnaisetkin huolenaiheet, jotka muuten häviävät fysiologiaan. Entä jos Ikävä - itseään toistava havainto maailmasta ja ajan surullinen aaltoliike - nostettaisiin deduktiivisen elegian arvoasemaan, jossa sille annettaisiin mahdollisuus olla arvokkaan steriili? Jos sielu ei voi turvautua itseään korkeampaan järjestelmään, se vajoaa lihaan - ja fysiologiasta tulee filosofisen tylsistymisemme viimeinen sana. Säilyttääkseen säädyllisyytensä mielen on joko muunnettava välittömästi vaikuttavat myrkyt älyllisen vaihdon välineiksi ja tehtävä aistimusten turmeltuneisuudesta työväline tai sitten saatava kaikkien tunteiden ja aistimusten epäpuhtaus näyttämään normilta. Mielen rinnalla sielu - tuo pateettinen hyeena - on vain raskas ja synkeä."

(Cioran on epätoivoisen aikamme iloisin ajattelija.)
(Joka kyllä torjuisi ajatuksen, että jokin tietty aika on epätoivoisempi kuin toinen, vaan ilmoittaisi että epätoivo liittyy aikaan kuin kärsimys olemassaoloon. Aika/olemassaolo - kärsimys/epätoivo ovat yhtä. Minkä seikan värähtämätön, horjumaton näkeminen ilman sivuvilkaisuja tuo vapauden ja jopa ilon.)

Myötätunto

Eläinhoitola on joutunut elvyttämään lemmikeitä, jotka ovat helteen suututtamina hypänneet avoimesta ikkunasta, miettimättä lainkaan hyppytason korkeussuhdetta tavoitetasoon, maan pintaan.
Jos tasoero on liian suuri, käy pahasti.

Töissä oli tänään mieletön kiire, piti saada kirjekasa lähtemään ennen postituksen sulkeutumista, puhelin soi koko ajan. Samalla kun toimitin näitä, hotkin erästä omenaa yltiöpäisesti. Lopulta syöksyin ulos huoneesta suu täynnä, kirjeet kädessäni.
Käytävällä tuli vastaan kollega jonka miehen tiesin juuri kuolleen. Halusin esittää osanottoni, mutta en saanut sanaa suustani. Omenamössöäkään en tohtinut sieltä syöstä surevan tykö ja päälle.
Nainen meni ohi nopeasti ja poistui pihalle. Jäin katsomaan hänen jälkeensä.
Kyyneleet valuivat harmista ja omenan epätoivoisesta jauhamisesta. Haluaisin ajatella että myötätunnosta, ehkä tosiaan vähän siitäkin.

Yritän olla kelpo kaveri tai edes kohtelias, mutta aina se ei onnistu.
Tai: itse yrittämisen toimi sulkee pois onnistumisen mahdollisuuden. Kramppaa. Posti vietiin jo. Toverien syliin suoltuu mössöä. Maa tulee vastaan kovaa vauhtia ja liian jyrkässä kulmassa. Ei tule apuun Anja, ei Heidi.

Sittemmin iltapäivällä: Olen hukannut bussikorttini. Etsin sitä kämpässäni, ensin toiveikkaasti ja loogisin menetelmin. Lompakko, laatikot, pöydän ja tuolien aluset. Taskut tietenkin.

Kun logiikka ei anna periksi ja korttia takaisin, alan helteen hurjistamana ryhtyä toivottomiin töihin. Etsiä samat paikat uudestaan kolmanteen, jopa neljänteen kertaan. Samat pirun lootat ja taskut! (En viitsi kertoa tässä, että viidestikin saatoin tonkia läpi samat osoitteet...) (Itsellenikään en myönnä että kuusi.)
Käännyn talvitakkien puoleen... Vai olisiko kortti viety hattuhyllylle kuivumaan? Katson astiakaapit, pesukoneen, jääkaapin. Käännän sohvan ympäri.
Niin hullu en ole että vilkaisisin pakastimeen. (Halusin vain nostaa aamiaismustikat sulamaan.)
Mikään taho ei myönny palauttamaan korttia.

Stoalaisuus murtuu lopulta kokonaan patetian rynnistyksen edessä. Jeriko sortuu, torvet soivat.
Alan toivoa että tulisi kova ukkonen, lopettaisi helteen. Salama iskisi kämppäni rikki. Ja typerän pääni.
Ja kaupungin liikennelaitoksen.
Tulisi sota! Huvittaisi lähteä puolustamaan isänmaata tai jotain muuta isohkoa kokonaisuutta! Teit isäin astumaan kaikki saatanat, näistä helteisistä helvetin kämpistä vilpoisiin tuuliin! Liput liehumaan! Torvet soimaan! Urku auki! Hornetin perkeleet ilmaan kuin olisi jo!
Poikas valveill' on! Kuka täällä nukkumaankaan pystyy!

Kesken ankaran liikekannallepanon päätän kuitenkin vain käydä parvekkeella mentolisavukkeella. Se rauhoittaa vähän.
Minulla on työtapaaminen Saramäessä. Päätän rangaista itseäni bussikortin hukkaamisesta, ja mennä sinne pyörällä. Se on hyvä rankaisu, tuuli vilpoisaa ja nyt jo myötäistä.
Ajan uuden vankilan ohi. Sen editse vie söpösti Matilda Wreden tie. Mietin onko takapuolella, siellä mistä metsä alkaa, Papillonin polku, Casanovan kuja tai Rannanjärven reitti.

On mukavaa istua tuntemattomien, kivojen ihmisten pihalla keinussa ja esittää taas aika kelpoa kaveria.
Pihalla on myös kaksi Englannin bulldogia. Ne makaavat kuumissaan varjossa. Toinen niistä on niin lihaksikas ja harteikas, etten tiennyt koiran voivan ollakaan. Sen nousu jaloilleen on hankalan näköistä, kuin ison sonnin punnertamista. Se ei pääsisi ikkunalaudalle tai parvekkeen kaiteelle, vaikka haluaisi.
Se nuuhkii varpaitani, katsoo ylös ja virnistää minulle. Tai ehkä se on vain kyllästynyt irvistys.

Mahtisonnit eli yhdestoista käsky: anna olla!

Onnettoman on aina mahdollista samastua.

Seitsemän veljestä on härkiä paossa Hiidenkivellä.
Tilanne näyttää tuiki toivottomalta. Kolmekymmentäkolme raivoa puhkuvaa härkää ympärillä.
Viinaa on vain rajoitetusti. Nälkä uhkaa. Aapon tarinat loppuvat.
Avunhuudot eivät kuulu, ja jos kuuluvatkin, ne tulkitaan väärin.
Viimein alistutaan ja aletaan odottaa pikaista loppua. Simeoni synkkämieli tietenkin samalla koko maailman-.

Mutta! Silloin kaksi härkää alkaa nahistella keskenään, puskea yhteen "peeveliä kaksi".
Ne edustavat kahta eri rakennetyyppiä (en tiedä josko rotuakin): kyyttöselkää ja koivipäätä.
Härkätaistelu tuo odottamattoman helpotuksen veljesten ikävään tilanteeseen. Pelkkä sarvien kalistelu ei merkitse mitään, vasta samastuminen luo merkityksen. On asetuttava kannustamaan jompaakumpaa osapuolta.
Veljistä Juhani ja Tuomas, kilpakumppanit voimien mittelyssä muutenkin, samastuvat väkevimmin.
Jonkin satunnaisen syyn perusteella Juhani ottaa omakseen koivipään joka merkitään samantien isolla alkukirjaimella, hyvä Koivi!
Tuomas leimautuu kyyttöselkään. Kyyttö voittoon!

Ilta pimenee, suolet kurnivat, apua ei tule, ruokana vain sammal, juomana tilkka viinaa seitsemän veljeksen jaettavaksi.
Mutta kilpaurheilu tuo lohdutusta.
Jo parin repliikin jälkeen kuvaan astuu myös vedonlyönti, joka tunnetusti lisää samastumisen intensiteettiä. Varsinkin kun vedonlyönnin välineenä on viina.
Koivista tulee "minun Koivini". "Iske sorkkas lujasti maahan!"
"Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni, sillä lailla!"

Juhani jää Koivineen alakynteen, ja alkaa syytellä härkäänsä. "Pakenetko, riivattu?" Juhani ei kuulu siihen fanityyppiin, joka jakaa idolinsa kanssa niin tappiot kuin voitotkin.

Huomion ja vedon kohteet jolkuttelevat pois. Ankea arki lankeaa taas tykö. Aletaan visioida seitsemästä "kalisevasta, kolisevasta" luurangosta jotka viedään kiveltä kirkkotarhaan, ja muusta synkästä.


Kansallisuus on tietenkin ilmeisin samastumisperuste kilpaurheilussa.
Se on jopa neutraalimpikin kuin esim. rotu, poliittinen tai uskonnollinen kanta, sukupuoli, sukupuolinen suuntautuminen, jne.

Olen pohtinut minkälaiset esim. jalkapallon MM-kisoista tulisi, jos ne käytäisiin uskonnollisesti suoritetuin joukkuejaoin. Ja päätynyt siihen, että katoliset olisivat aika vahvoilla.
Buddhalaiset ja gnostikot olisivat pudonneet jo alkulohkovaiheessa. "Ei voisi vähempää kiinnostaa."
Hindut ja newaget tähyäisivät jo seuraaviin kisoihin, aina seuraaviin... Ehkä joskus pokaali tulee meillekin...
Animistien homma hajoaisi organisaation kaoottisuuteen. Mormoneilla pukupakkoon, kuka sellaisessa jaksaa.
Jehovien vastustajat hermostuisivat jatkuvaan "haluaisitteko tietää kuinka peli päättyy, ja olla lopullisten voittajien puolella?" -kyselyyn. Ja sulkisivat areenan oven todistajien nenän edessä.
Muslimien - valmentajana muuan profeetta jonka nimeä en nyt muista, enkä kuvaansakaan osaa tässä yht' äkin piirtää - peli olisi kyllä organisoitua ja kiihkeää, mutta sortuisi liikaan aggressiivisuuteen. Jatkuvat viikatteet ja puolikuut toisivat turhan paljon punaista väriä kentälle ja kortteihin.

Välierät saatettaisiin käydä Katoliset (valm. itse Benedictus XVI) vs. Lutkut (valm. Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteeri, - ja Paaarma) , ja Välinpitämättömät Materialistit (valm. kuka milloinkin) vs. Militantit Ateistit (valm. Richard Dawkins, avust. Kari Enqvist).
Kumpikin peli olisi varsin tasainen.
Lutkien säntillinen mutta mielikuvitukseton peli joutuisi hyvästä taistelusta huolimatta lopulta taipumaan Katolisten hartaan painostuksen ja prameiden mutta taitavien kikkailujen edessä.
Toisessa välierässä Vällyt satsaisivat kyllä paljon rahaa pelaajahankintoihin, mutta olisivat liian lällyjä vastatakseen Militanttien kovaan prässiin.

Viimein siis odotettu kohtaaminen loppuottelussa: Katoliset vastaan Ateistit.
Hirvittävä määrä hutilaukauksia, kohti vastustajan päätyä, mutta ohi maalin. Joskus näyttää kuin ei pelattaisi samalla kentälläkään.
Viimein loppuhetkillä, massiivisen katsomon painostuksesta, erotuomari viheltäisi Kirkolle inkvisitionaalisen rangaistuspotkun. XVI määräisi Xavin asialle, ja sinnehän se uppoaisi.

Ei hyvä jako minusta.

Poliittista ei osaa ajatellakaan. Mikä sotku jo väreistä ja niiden symboliikasta! Tarkoittaako esim. punainen kortti "ulos", "sisään" vai peräten "kaikki maailman sorretut palkkapelurit, liittykää yhteen! tappakaa erotuomarit, nuo hullut koirat! tehkäämme vastustajien maalialueesta keskitysleiri!" Vai mitä?
Sekasorto siitä tulisi, eikä sen yöstä nousisi enempää orja kuin pokaalikaan.

Sukupuolijako... Vain kaksi joukkuetta! No, jotain hämärää siinä välissä, mutta se olisi välittömästi paitsiossa tai sivurajasta yli.
Suora finaali, tylsää. Kylmän sodan ja - ilmiselvän lopputuloksen jälkeen - mökötyksen paluu. Ei kiitos.

Rotujaolla on tympeä historia, ei sitäkään.

Kansallisuusperusteinenkaan ei oikein minusta ole toiminut, varsinkaan kun itse kuuluu kansaan, joka ei milloinkaan pääse edes itse mittelöihin. Aina täytyy impotentin futiskansan jäsenen etsiä muita samastumismotiiveja kansojen pallomerestä.
Joku Uruguay-Ghana on kuin Koivi vastaan Kyyttö. Kummastakaan mitään tiedä. (Vai oliko se Uruguay joka kohteli Metsä-Botniaamme ikävästi? Ghana siis!)
Naisilla on helpompaa kun voi toimia ulkonäkökriteerillä.

Saksa, vanha aseveli? Ok, mutta vähän teennäistä. Liikekannallepanevat junat menivät jo. Petsamon nikkeli pysyy Venäjällä. (Siinä toki syy kannattaa Venäjän kulloistakin vastustajaa, mutta nikkarit itsekään eivät olleet mukana ainakaan näissä viimeisimmissä.)
Pohjois-Korean (valm. itse Maan ja Taivaan Isä) fanittaminen olisi joko pateettista, kyynistä, tai sitten puhdasta surrealismia ja psykedeliaa.


Jokin täysin vaihtoehtoinen, neutraali jako olisi parempi.

Horoskooppimerkki? Forza Gemini! Mutta johtaisi horouskottomien boikottitoimiin.
Syntymäkuukausi? Toukokuu, may you win! Sopiva määrä joukkueita ainakin.
Sukunimen viimeinen kirjain? Iit, olette iihania! Messi, kaikkien i-loppuisten kingi! Mutta silti, zetojen ylivoimaa...

Onnettomalla on monta samastumismahdollisuutta, mutta kaikki taitavat olla jotenkin tehtyjä, väkisin väsättyjä.
I ei ole sen oudompi idoli kuin kansallisuus, uskonnolliset symbolit, paavit ja gurut, rotu, sukupuoli, politiikka, perhe, suku, kapakan kantapöytä, jalkapallojoukkue, oma ruumis, toinen ihminen, ammatti, titteli tai oma persoonakaan. Kaikki ovat vaikutelmia, fiktiota.


Siinain vuoresta tulee Israelin uppiniskaisen kansan Hiidenkivi.
"Kun Mooses viipyi eikä tullut takaisin vuorelta", kansa haluaa jumalakseen kultaisen härän, samastumiskohteekseen: "Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä."
Sellainen tehdään, ryypätään ja hoilataan ympärillään kuin veljet Kivellä, mutta joudutaan myös heti vaikeuksiin sen kanssa. Härkien kanssa ei pelleillä. Olisivat kysyneet hämäläisiltä kohtalotovereiltaan.
Kultahärkä itse ei ole suora ongelma, mutta kilpaileva, valtaistuimella istuva härkä, Jahve suuttuu ja uhkaa hävityksellä kansaa, oikein Simeonin mitalla. Ampua lakoon koko porukan kuin veljemme lopulta härkälauman.

Mooses lepyttelee sitten Herraa kuin Aapo tahollaan juhtiensa tuhosta sydämistynyttä Viertolan isäntää. Jonkinlainen tilapäinen sopu syntyy kummassakin härkäongelmassa.



Älä tee itsellesi härkää!
(Niitä jotka jo ovat, älä härnää.)
Älä kerta kaikkiaan lähde ulos!
Jos lähdet, härät ajavat sinut takuulla Hiidenkivelle.
Totisesti, sieltä et pääse ennenkuin olet ampunut viimeisenkin niistä.

Anna kaiken ja kaikkien olla!