Unen omaiset (TS)

”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni.” (Luuk.14)

Älä rakenna kotiasi hiekalle, se luisuu alta pois! Älä takerru katoaviin kohteisiin! Kiitä Jumalaa elämästäsi, kodistasi, läheisistäsi, pidä kaikista hyvää huolta, rakasta ja - luovu.

Älä pesiydy!
Ihmisen pojalla ja tyttärellä ei ole, mihin päänsä kallistaa.

Ei ikiomaisia, lähimmätkin ovat unenomaisia, ja ”katoavat aamun tullen” (Ps.90).
Jumalan lapsella ei ole omaa elämää, perhettä, isänmaata, eikä uskontoa.

Valtakunnassa kauimmainenkin on lähimmäinen, ja itse oleminen koti ja isänmaa.

On rakkaus, joka ei etsi omaansa tai omaisiaan, vaan syleilee kaikkea. Rakkaus, joka ei vedä puoleensa, eikä työnnä pois, vaan ”täyttää kaikkeuden läsnäolollaan”, eli tekee kaikesta kodin.

Tie helvettiin (TS)

”Joka kutsuu toista ääliöksi, on ansainnut helvetin tulen.” (Matt.5)

Nopein tie helvettiin käy äänihuulten kautta. Suu auki vain, ja se ulos, mikä oli kuitenkin mielessä – ja tulessa ollaan! Se sen kummempaa vaadi.
Nykyään ei tarvita suutakaan, vain sairas mieli, terveet kädet ja toimiva nettiyhteys. Helvetti on someklikkauksen päässä.
Jeesuksen mukaan sanoilla, ja jopa ajatuksilla, voi olla tappava säteily, sisäänpäin. ”Ihmisen saastuttaa se, mikä tulee suusta, sormesta ja somesta ulos.”
Ihminen puolustaa ”itseään” henkeen ja vereen, ennen kaikkea hiljaa mielessään, mutta myös julkisesti, isoin kirjaimin.
Kasvokirjaan suoltuu lauseita, joita ei tulisi mieleenkään julkaista, kun kirja on kiinni ja katse fyysisiin kasvoihin.
Tuli tukehtuu, kun nähdään, että erilainenkin toinen on sama kuin itse.
Yhteys palaa, helvetti sammuu.

Lampaiden läksyt (TS)

”Minun oppilaani ei voi olla kukaan, joka ei kanna ristiään ja seuraa minua.” (Luuk.14)
”Minun taakkani on kevyt ja hartioille sopiva.” (Matt.11)

Kansanhurskaus tulkitsee ristin kantamisen erilaisten vaivojen urheaksi, ehkä vähän marttyyrimäiseksikin sietämiseksi, tulevan palkinnon toivossa.
Tällainen ”risti” on raskas uskovalle itselleen ja hänen ympäristölleen. Huolta, syyllisyyttä, itsen ja toisten säätämistä, maailman kauhistelua, elämän ja kuoleman pelkoa, epämääräistä tulevaisuuden tähyilyä.
Onko uskoni oikeaa, vaellukseni hyvää? Täytänkö opilliset ja sosiaalieettiset minimivaatimukset? Vuoheksiko lopulta paljastun, vaikka lampaaksi rukouksia määkien tähtäsin?
Kristuksen risti on ei paina hartioita, eikä sydäntä. Aikoihin on eletty, ja sieltä ristillä kuoltu.
Kristuksen oppilaan läksyt on tehty.
Se on täytetty.
Se on ohi.

Halumme korkehin (TS)

”Kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor.3)

”Mutta joka liittyy Herraan, on samaa henkeä hänen kanssaan.” (1.Kor.6)

Kirjaimet muodostavat sanoja ja lauseita, ajatuksia, joihin ihminen samastuu, ja alkaa käännyttää toisia samoihin ajatuksiin. Muste valuu, joskus verikin, liput liehuvat.

Vakaumukset ilmenevät symboleina, joiden puolesta elää ja kuolla on halumme korkehin.

Vakaumus on pikkuisen minän tarina, vaikka yrittää replikoida Isoa Kertomusta. 

Minä olen keskiössä, muut käyttötavaraa, Jumalakin.
Uskonnollisuus on uskoa itseen ja omaan uskoon, vaikka esiintyy toisen nimissä (toista käskyä vastaan…). Samoin ateismi, humanismi (jolloin toinen on ”ihminen”) ja muut itsemäärittelyt.
Kirjain tappaa erottamalla, Henki on elämän ja yhteyden lähde.
Joka liittyy Henkeen, on Henki itsekin.
Yksi Jumala, yksi ihminen.

Peloton pohja (TS)

 Täydellinen rakkaus karkottaa pelon. (1.Joh.4)

Rakkaus on elämänne kasvupohja. (Ef.3)

Epätäydellinen rakkaus perustuu vajauteen, ilman jäämisen tuntoon, ja kohdistuu fantasiaan. Se edellyttää rakkautta kohteeltaan, takertuu, epäilee, pettyy, alkaa alusta, pyörii paikallaan, toistaa itseään.
Se ei ”karkota pelkoa”, vaan lisää sitä, koska vajaata rakkautta uhkaavat ulkopuoliset tekijät, vertailu ja kilpailu, menettäminen, hiipivä hiipuminen, eli se hankalan vakaa totuus, että aika lopulta syö mitä on synnyttänytkin, kaiken ja kokonaan, tähteitä jättämättä.

Täydellinen rakkaus ei kohdistu mihinkään itsensä ulkopuolella, eikä odota mitään, esim. vastarakkautta, koska on itsessään täysi.
Se syleilee ja läpäisee kauniisti myös tämän rämän ihmiselämän, sen vinouden ja vajauden, ja laskee hellästi kaikki epätäydelliset rakkauden kasvupohjalle, joka sykkii elämää, ilman huolta ja pelkoa.

Korkeimman suu (TS)

 ”Minä olen lähtöisin korkeimman suusta, usvan lailla minä verhosin maan. Minä yksin kiersin ympäri taivaan kaaren, ja kuljen syvyyksien syvimmillä pohjilla.” (Sir.24)

Viisauden ja totuuden Henki on tekstin minä ja koko olemassaolon subjekti. Kuulemme kaikkeuden hengen huminan, mutta emme tiedä sen menemisistä, tulemisista ja ylipäätään aikeista mitään. 

Tuo minä kiertää kaartuvan avaruuden, galaksit ja on läsnä syvyyksien syvimmillä pohjilla, molekyylien ytimessä, ja pitää kaiken koossa.

Hän puhaltui tomuun alussa ihmiseksi ja henkii yhä elämää näihin tomumajoihin. Hän täyttää majat niiden kunnosta, rakenteen mahdollisista vioista huolimatta, kuulee ja tuntee kupolin enkelihymnit ja kellarin susien ulvonnan.

Tuo suunnattoman suuri, ja samalla järkyttävän jokapäiväinen voima (2.Kor.4) on asettunut näihin hatariin, tyhjiin majoihin ja pitää niitä eli meitä voimassa siinä kuin galakseja ja molekyylejäkin.

Kitkat (TS)

 

”En ymmärrä, mitä teen: en tee sitä mitä tahdon, vaan sitä mitä vihaan.” (Room.7)

Tänäänkin uutisoidaan sekä ihmisen jumalallisesta halusta rauhaan että pirullisesta rauhattomuudesta. Toivon ja pettymyksen karuselli, yksilön sisäisistä ristiriidoista lähisuhdekitkojen kautta valtioiden ja ideologioiden välisiin massatappoihin. Yritys johtaa erehdykseen ja erehdys ylevien päätösten myötä uuteen yritykseen, joka... Mikä meitä oikein riepoo? Tahtoa riittää, voimia ei.

Kitkan juuri on minussa, ei sinussa tai hänessä. Jakolinja ei kulje välissämme vaan lävitsemme. Juuri minussa on jotain mikä ei toimi.

”Tahdon hyvää mutta en pysty siihen.” En tajua!

Ymmärtämistä ylempi rauha ilmoittuu, kun oma ymmärrys loppuu.

Se on rauhaa jota ei rakenneta, vaan elämän ikuinen perusta jonka varaan pudotaan, kun ajan rakenteet sortuvat. Rauha joka läpäisee rauhattomimmankin (Fil.4).