Sääli

Sataprosenttinen tunne ei kestä kauan. Vaisuus takaa tunteiden tulevaisuuden.

Surusta kun ottaa pois itsesäälin, jäljelle ei jää paljonkaan, jos mitään. Totaalinen, säälimätön suru on äkkiä surtu.

Viikonloppuna pitämäni puheet herättivät paljon väärinkäsityksiä, jotka saattoivat olla oikeinkäsityksiä. Minussa heräsi laimeaa itseinhoa.
Vaisu inho on säälittävän pitkäikäinen.
Selitellään, pyydetään anteeksi.
Jatketaan "puhtaalta" pöydältä, vaikka pöydälle on oksennettu.

Jeesuksen mukaan palavin ja lyhin viha on kohdistettava omaan itseen ja sen elämään. Joka ainoaan sen pyrintöön. Varsinkin sen spiritualiteettiin ja henkisyyteen.
Hänen käyttämänsä sana on "viha". Ei mikään uusimman suomennoksen löperehtimä "valmius luopua" tai muu sellainen.
Viha.

Tosi viha on säälimätön, nopea.

Istun kahvipöydässä seurojen jälkeen. Nainen kysyy, onko Jeesuksen veri minulle rakas tuttu. En osaa vastata. Jos ei ole, joudan helvettiin.
Juon kahvia.
Nainen on hengessä palava, minulla ei pala kuin päre.
150 miljoonaa kilometriä Maarian pappilasta palaa aurinko, ja synnyttää pihalle eli seurapaikalle paahteen jossa syntyy tunteita.
Paljon paloa.

Naisen mielestä Jeesuksen verestä on päästävä selvyyteen. Minun puheissani ole tarpeeksi verta.
Mitä sinä tarkoitat?
Nainen ei ymmärrä koko kysymystä. Jeesuksen verta tietenkin!
Oma vereni alkaa kerätä painetta.
Pitääkö nyt siis sinun uskonkokemuksistasi laatia jonkinlainen kategorinen normi kaikkien muidenkin uskoa ja kokea?
Nainen loukkaantuu, minä häivyn. Haluttaisi häipyä koko maailmasta.

Illalla ostan lentolipun Sisiliaan. Sen kauemmas ei Euroopassa pääse. Haluan pois maailmasta, mutta en Euroopasta.

Minähän tunnistan hänessä itseni!

"Jokainen on omalle itselleen ylin opinkappale, eikä mikään teologia puolusta jumalaansa niinkuin me puolustamme omaa minäämme. Ja jos piiritämme tuon minän epäilyksillä ja asetamme sen kyseenalaiseksi, on kysymyksessä vain ylpeytemme valheellinen hienostelu: taistelu on jo etukäteen voitettu.
Kuinka välttää oman itsensä ehdottomuus? Pitäisi kuvitella ihminen, jolla ei ole vaistoja, joka olisi nimetön ja joka ei tuntisi omia kasvojaan. Mutta kaikki maailmassa heijastaa piirteemme takaisin meihin, eikä itse yökään ole tarpeeksi pimeä estääkseen meitä katsomasta itseämme. Koska olemme liian tietoisia itsestämme, syntymäämme edeltänyt ja kuolemaamme seuraava olemattomuutemme vaikuttaa meihin vain hetkittäisen ajatuksen ominaisuudessa; tunnemme oman elämämme kiihkeyden kuin ikuisuutena, joka on muuttuvainen mutta pysyy kuitenkin perusperiaatteeltaan ehtymättömänä. Se, joka ei palvo itseään, ei ole vielä syntynyt. Kaikki elävä hellii itseään - mistä muutoin tulisi elämän syvyyksissä ja pinnassa vellova kauhu? Jokainen on omalle itselleen maailman ainoa kiintopiste." (E.M.C.)

Joka on vihattava pois, tulisesti ja ilman sääliä.

Ajan lauseet

"Ihmiset asettuvat Ajan lauseeseen kuin pilkut, mutta jos yrität pysäyttää lauseen, jäykistyt pisteeksi." (Cioran)

Tunnen itseni jäykäksi pisteeksi, kun aloitan kastetoimitusta omakotitalon pihalla, paahtavassa helteessä. Tila on aseteltu siten, että olen yksin auringossa. Seurakunta on puiden alla varjossa. Hengen miehellä on vain Herra itse suojaavana varjonaan.

Tiheä pensasaita erottaa tontin naapurista, jossa on tekeillä meluisa julkisivuremontti.
Reiskoja ei ole informoitu ristiäisistä.

"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."
Vasar, vasar. "Saatana, tää meni kyllä ihan vinoon!"
"Te vanhemmat olette antaneet lapsellenne nimen..."
"Ota vittu irti!"
"Jeesus otti vastaan lapset ja siunasi heitä..."
"Perkeleen helle!"
"...menkää ja tehkää kaikki kansat..."
"No vittu!"
"Kastan sinut..."
Vasar, vasar.
"Herra siunatkoon teitä ja var..."
"Otaks kaljan?"
Otan.
Mielelläni.
En ota.
Jos kastat, et ota.
Kahvia otat. Mukava olet. Ystävä sä.
Keskustelet. Kiinnostut.

Hikoilet.

"On tärkeää, että käänteisen ajattelun avulla saatetaan älyllisen tarkastelun piiriin epämääräisimmätkin vaivat ja satunnaisetkin huolenaiheet, jotka muuten häviävät fysiologiaan. Entä jos Ikävä - itseään toistava havainto maailmasta ja ajan surullinen aaltoliike - nostettaisiin deduktiivisen elegian arvoasemaan, jossa sille annettaisiin mahdollisuus olla arvokkaan steriili? Jos sielu ei voi turvautua itseään korkeampaan järjestelmään, se vajoaa lihaan - ja fysiologiasta tulee filosofisen tylsistymisemme viimeinen sana. Säilyttääkseen säädyllisyytensä mielen on joko muunnettava välittömästi vaikuttavat myrkyt älyllisen vaihdon välineiksi ja tehtävä aistimusten turmeltuneisuudesta työväline tai sitten saatava kaikkien tunteiden ja aistimusten epäpuhtaus näyttämään normilta. Mielen rinnalla sielu - tuo pateettinen hyeena - on vain raskas ja synkeä."

(Cioran on epätoivoisen aikamme iloisin ajattelija.)
(Joka kyllä torjuisi ajatuksen, että jokin tietty aika on epätoivoisempi kuin toinen, vaan ilmoittaisi että epätoivo liittyy aikaan kuin kärsimys olemassaoloon. Aika/olemassaolo - kärsimys/epätoivo ovat yhtä. Minkä seikan värähtämätön, horjumaton näkeminen ilman sivuvilkaisuja tuo vapauden ja jopa ilon.)

Myötätunto

Eläinhoitola on joutunut elvyttämään lemmikeitä, jotka ovat helteen suututtamina hypänneet avoimesta ikkunasta, miettimättä lainkaan hyppytason korkeussuhdetta tavoitetasoon, maan pintaan.
Jos tasoero on liian suuri, käy pahasti.

Töissä oli tänään mieletön kiire, piti saada kirjekasa lähtemään ennen postituksen sulkeutumista, puhelin soi koko ajan. Samalla kun toimitin näitä, hotkin erästä omenaa yltiöpäisesti. Lopulta syöksyin ulos huoneesta suu täynnä, kirjeet kädessäni.
Käytävällä tuli vastaan kollega jonka miehen tiesin juuri kuolleen. Halusin esittää osanottoni, mutta en saanut sanaa suustani. Omenamössöäkään en tohtinut sieltä syöstä surevan tykö ja päälle.
Nainen meni ohi nopeasti ja poistui pihalle. Jäin katsomaan hänen jälkeensä.
Kyyneleet valuivat harmista ja omenan epätoivoisesta jauhamisesta. Haluaisin ajatella että myötätunnosta, ehkä tosiaan vähän siitäkin.

Yritän olla kelpo kaveri tai edes kohtelias, mutta aina se ei onnistu.
Tai: itse yrittämisen toimi sulkee pois onnistumisen mahdollisuuden. Kramppaa. Posti vietiin jo. Toverien syliin suoltuu mössöä. Maa tulee vastaan kovaa vauhtia ja liian jyrkässä kulmassa. Ei tule apuun Anja, ei Heidi.

Sittemmin iltapäivällä: Olen hukannut bussikorttini. Etsin sitä kämpässäni, ensin toiveikkaasti ja loogisin menetelmin. Lompakko, laatikot, pöydän ja tuolien aluset. Taskut tietenkin.

Kun logiikka ei anna periksi ja korttia takaisin, alan helteen hurjistamana ryhtyä toivottomiin töihin. Etsiä samat paikat uudestaan kolmanteen, jopa neljänteen kertaan. Samat pirun lootat ja taskut! (En viitsi kertoa tässä, että viidestikin saatoin tonkia läpi samat osoitteet...) (Itsellenikään en myönnä että kuusi.)
Käännyn talvitakkien puoleen... Vai olisiko kortti viety hattuhyllylle kuivumaan? Katson astiakaapit, pesukoneen, jääkaapin. Käännän sohvan ympäri.
Niin hullu en ole että vilkaisisin pakastimeen. (Halusin vain nostaa aamiaismustikat sulamaan.)
Mikään taho ei myönny palauttamaan korttia.

Stoalaisuus murtuu lopulta kokonaan patetian rynnistyksen edessä. Jeriko sortuu, torvet soivat.
Alan toivoa että tulisi kova ukkonen, lopettaisi helteen. Salama iskisi kämppäni rikki. Ja typerän pääni.
Ja kaupungin liikennelaitoksen.
Tulisi sota! Huvittaisi lähteä puolustamaan isänmaata tai jotain muuta isohkoa kokonaisuutta! Teit isäin astumaan kaikki saatanat, näistä helteisistä helvetin kämpistä vilpoisiin tuuliin! Liput liehumaan! Torvet soimaan! Urku auki! Hornetin perkeleet ilmaan kuin olisi jo!
Poikas valveill' on! Kuka täällä nukkumaankaan pystyy!

Kesken ankaran liikekannallepanon päätän kuitenkin vain käydä parvekkeella mentolisavukkeella. Se rauhoittaa vähän.
Minulla on työtapaaminen Saramäessä. Päätän rangaista itseäni bussikortin hukkaamisesta, ja mennä sinne pyörällä. Se on hyvä rankaisu, tuuli vilpoisaa ja nyt jo myötäistä.
Ajan uuden vankilan ohi. Sen editse vie söpösti Matilda Wreden tie. Mietin onko takapuolella, siellä mistä metsä alkaa, Papillonin polku, Casanovan kuja tai Rannanjärven reitti.

On mukavaa istua tuntemattomien, kivojen ihmisten pihalla keinussa ja esittää taas aika kelpoa kaveria.
Pihalla on myös kaksi Englannin bulldogia. Ne makaavat kuumissaan varjossa. Toinen niistä on niin lihaksikas ja harteikas, etten tiennyt koiran voivan ollakaan. Sen nousu jaloilleen on hankalan näköistä, kuin ison sonnin punnertamista. Se ei pääsisi ikkunalaudalle tai parvekkeen kaiteelle, vaikka haluaisi.
Se nuuhkii varpaitani, katsoo ylös ja virnistää minulle. Tai ehkä se on vain kyllästynyt irvistys.

Mahtisonnit eli yhdestoista käsky: anna olla!

Onnettoman on aina mahdollista samastua.

Seitsemän veljestä on härkiä paossa Hiidenkivellä.
Tilanne näyttää tuiki toivottomalta. Kolmekymmentäkolme raivoa puhkuvaa härkää ympärillä.
Viinaa on vain rajoitetusti. Nälkä uhkaa. Aapon tarinat loppuvat.
Avunhuudot eivät kuulu, ja jos kuuluvatkin, ne tulkitaan väärin.
Viimein alistutaan ja aletaan odottaa pikaista loppua. Simeoni synkkämieli tietenkin samalla koko maailman-.

Mutta! Silloin kaksi härkää alkaa nahistella keskenään, puskea yhteen "peeveliä kaksi".
Ne edustavat kahta eri rakennetyyppiä (en tiedä josko rotuakin): kyyttöselkää ja koivipäätä.
Härkätaistelu tuo odottamattoman helpotuksen veljesten ikävään tilanteeseen. Pelkkä sarvien kalistelu ei merkitse mitään, vasta samastuminen luo merkityksen. On asetuttava kannustamaan jompaakumpaa osapuolta.
Veljistä Juhani ja Tuomas, kilpakumppanit voimien mittelyssä muutenkin, samastuvat väkevimmin.
Jonkin satunnaisen syyn perusteella Juhani ottaa omakseen koivipään joka merkitään samantien isolla alkukirjaimella, hyvä Koivi!
Tuomas leimautuu kyyttöselkään. Kyyttö voittoon!

Ilta pimenee, suolet kurnivat, apua ei tule, ruokana vain sammal, juomana tilkka viinaa seitsemän veljeksen jaettavaksi.
Mutta kilpaurheilu tuo lohdutusta.
Jo parin repliikin jälkeen kuvaan astuu myös vedonlyönti, joka tunnetusti lisää samastumisen intensiteettiä. Varsinkin kun vedonlyönnin välineenä on viina.
Koivista tulee "minun Koivini". "Iske sorkkas lujasti maahan!"
"Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni, sillä lailla!"

Juhani jää Koivineen alakynteen, ja alkaa syytellä härkäänsä. "Pakenetko, riivattu?" Juhani ei kuulu siihen fanityyppiin, joka jakaa idolinsa kanssa niin tappiot kuin voitotkin.

Huomion ja vedon kohteet jolkuttelevat pois. Ankea arki lankeaa taas tykö. Aletaan visioida seitsemästä "kalisevasta, kolisevasta" luurangosta jotka viedään kiveltä kirkkotarhaan, ja muusta synkästä.


Kansallisuus on tietenkin ilmeisin samastumisperuste kilpaurheilussa.
Se on jopa neutraalimpikin kuin esim. rotu, poliittinen tai uskonnollinen kanta, sukupuoli, sukupuolinen suuntautuminen, jne.

Olen pohtinut minkälaiset esim. jalkapallon MM-kisoista tulisi, jos ne käytäisiin uskonnollisesti suoritetuin joukkuejaoin. Ja päätynyt siihen, että katoliset olisivat aika vahvoilla.
Buddhalaiset ja gnostikot olisivat pudonneet jo alkulohkovaiheessa. "Ei voisi vähempää kiinnostaa."
Hindut ja newaget tähyäisivät jo seuraaviin kisoihin, aina seuraaviin... Ehkä joskus pokaali tulee meillekin...
Animistien homma hajoaisi organisaation kaoottisuuteen. Mormoneilla pukupakkoon, kuka sellaisessa jaksaa.
Jehovien vastustajat hermostuisivat jatkuvaan "haluaisitteko tietää kuinka peli päättyy, ja olla lopullisten voittajien puolella?" -kyselyyn. Ja sulkisivat areenan oven todistajien nenän edessä.
Muslimien - valmentajana muuan profeetta jonka nimeä en nyt muista, enkä kuvaansakaan osaa tässä yht' äkin piirtää - peli olisi kyllä organisoitua ja kiihkeää, mutta sortuisi liikaan aggressiivisuuteen. Jatkuvat viikatteet ja puolikuut toisivat turhan paljon punaista väriä kentälle ja kortteihin.

Välierät saatettaisiin käydä Katoliset (valm. itse Benedictus XVI) vs. Lutkut (valm. Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteeri, - ja Paaarma) , ja Välinpitämättömät Materialistit (valm. kuka milloinkin) vs. Militantit Ateistit (valm. Richard Dawkins, avust. Kari Enqvist).
Kumpikin peli olisi varsin tasainen.
Lutkien säntillinen mutta mielikuvitukseton peli joutuisi hyvästä taistelusta huolimatta lopulta taipumaan Katolisten hartaan painostuksen ja prameiden mutta taitavien kikkailujen edessä.
Toisessa välierässä Vällyt satsaisivat kyllä paljon rahaa pelaajahankintoihin, mutta olisivat liian lällyjä vastatakseen Militanttien kovaan prässiin.

Viimein siis odotettu kohtaaminen loppuottelussa: Katoliset vastaan Ateistit.
Hirvittävä määrä hutilaukauksia, kohti vastustajan päätyä, mutta ohi maalin. Joskus näyttää kuin ei pelattaisi samalla kentälläkään.
Viimein loppuhetkillä, massiivisen katsomon painostuksesta, erotuomari viheltäisi Kirkolle inkvisitionaalisen rangaistuspotkun. XVI määräisi Xavin asialle, ja sinnehän se uppoaisi.

Ei hyvä jako minusta.

Poliittista ei osaa ajatellakaan. Mikä sotku jo väreistä ja niiden symboliikasta! Tarkoittaako esim. punainen kortti "ulos", "sisään" vai peräten "kaikki maailman sorretut palkkapelurit, liittykää yhteen! tappakaa erotuomarit, nuo hullut koirat! tehkäämme vastustajien maalialueesta keskitysleiri!" Vai mitä?
Sekasorto siitä tulisi, eikä sen yöstä nousisi enempää orja kuin pokaalikaan.

Sukupuolijako... Vain kaksi joukkuetta! No, jotain hämärää siinä välissä, mutta se olisi välittömästi paitsiossa tai sivurajasta yli.
Suora finaali, tylsää. Kylmän sodan ja - ilmiselvän lopputuloksen jälkeen - mökötyksen paluu. Ei kiitos.

Rotujaolla on tympeä historia, ei sitäkään.

Kansallisuusperusteinenkaan ei oikein minusta ole toiminut, varsinkaan kun itse kuuluu kansaan, joka ei milloinkaan pääse edes itse mittelöihin. Aina täytyy impotentin futiskansan jäsenen etsiä muita samastumismotiiveja kansojen pallomerestä.
Joku Uruguay-Ghana on kuin Koivi vastaan Kyyttö. Kummastakaan mitään tiedä. (Vai oliko se Uruguay joka kohteli Metsä-Botniaamme ikävästi? Ghana siis!)
Naisilla on helpompaa kun voi toimia ulkonäkökriteerillä.

Saksa, vanha aseveli? Ok, mutta vähän teennäistä. Liikekannallepanevat junat menivät jo. Petsamon nikkeli pysyy Venäjällä. (Siinä toki syy kannattaa Venäjän kulloistakin vastustajaa, mutta nikkarit itsekään eivät olleet mukana ainakaan näissä viimeisimmissä.)
Pohjois-Korean (valm. itse Maan ja Taivaan Isä) fanittaminen olisi joko pateettista, kyynistä, tai sitten puhdasta surrealismia ja psykedeliaa.


Jokin täysin vaihtoehtoinen, neutraali jako olisi parempi.

Horoskooppimerkki? Forza Gemini! Mutta johtaisi horouskottomien boikottitoimiin.
Syntymäkuukausi? Toukokuu, may you win! Sopiva määrä joukkueita ainakin.
Sukunimen viimeinen kirjain? Iit, olette iihania! Messi, kaikkien i-loppuisten kingi! Mutta silti, zetojen ylivoimaa...

Onnettomalla on monta samastumismahdollisuutta, mutta kaikki taitavat olla jotenkin tehtyjä, väkisin väsättyjä.
I ei ole sen oudompi idoli kuin kansallisuus, uskonnolliset symbolit, paavit ja gurut, rotu, sukupuoli, politiikka, perhe, suku, kapakan kantapöytä, jalkapallojoukkue, oma ruumis, toinen ihminen, ammatti, titteli tai oma persoonakaan. Kaikki ovat vaikutelmia, fiktiota.


Siinain vuoresta tulee Israelin uppiniskaisen kansan Hiidenkivi.
"Kun Mooses viipyi eikä tullut takaisin vuorelta", kansa haluaa jumalakseen kultaisen härän, samastumiskohteekseen: "Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä."
Sellainen tehdään, ryypätään ja hoilataan ympärillään kuin veljet Kivellä, mutta joudutaan myös heti vaikeuksiin sen kanssa. Härkien kanssa ei pelleillä. Olisivat kysyneet hämäläisiltä kohtalotovereiltaan.
Kultahärkä itse ei ole suora ongelma, mutta kilpaileva, valtaistuimella istuva härkä, Jahve suuttuu ja uhkaa hävityksellä kansaa, oikein Simeonin mitalla. Ampua lakoon koko porukan kuin veljemme lopulta härkälauman.

Mooses lepyttelee sitten Herraa kuin Aapo tahollaan juhtiensa tuhosta sydämistynyttä Viertolan isäntää. Jonkinlainen tilapäinen sopu syntyy kummassakin härkäongelmassa.



Älä tee itsellesi härkää!
(Niitä jotka jo ovat, älä härnää.)
Älä kerta kaikkiaan lähde ulos!
Jos lähdet, härät ajavat sinut takuulla Hiidenkivelle.
Totisesti, sieltä et pääse ennenkuin olet ampunut viimeisenkin niistä.

Anna kaiken ja kaikkien olla!

Yhdeksäs ja kymmenes käsky, älä pyri.

Kaikki on hyvin. Pysy siinä.

"Älä tavoittele toisen taloa, vaimoa, orjaa tai orjatarta, härkää, aasia, mitään mikä on hänen."

Itse koen härkä-osion helpoimmaksi. En ole koskaan tavoitellut kenenkään härkää. Mitä minä sellaisella.
Minä ja härkä viidennen kerroksen keskustayksiössä!
Hirveä revohka rappukäytävässä aamuisin kun veisin sitä aamutoimilleen. Muutaman viikon päästä niitä toimia olisi joen rannat täynnä. Hissiin se ei tietenkään suostu, pitihän se arvata.
Monta muuta vaivaa, joita härätön ei pysty edes kuvittelemaan.
Miltä haisisikin sateessa ulkoillut märkä härkä pienessä kämpässä!
Tietenkin voisin koettaa jonkinlaista elämäntaito-opasta, härkä muusanani. Sellaiset myyvät kai hyvin.
Härkä olohuoneessa. Härkä makuuhuoneessa. Härkä kylppärissä. Eteisessä. Jne. Paljon ostettaisiin varmasti myös Härkä rappukäytävässä -osaa. Läheisriippuvainen härkä kirkossa. Jne.
Sarja voisi päättyä koskettavaan Härkä ruumishuoneella -kirjaan.

Aasia voisi olla perustellumpaa tavoitella. Ainakin sitä voisi vuokrata vaikka siltahommiin kaupungille.

Olkoot toisten talot, vaimot ja orjatkin rauhassa.

Orjatar, siinä on kyllä jotain. Värinää.
Orjatar...
Mutta en taida yltää SM-tason suorituksiin silläkään osastolla. Lainsäädäntökin saattaisi tökkiä vastaan.


Istuin Sopotin viisisataa metriä pitkällä laiturilla, kun elämäni melkein muuttui.
Luin Vartijasta Panu-Matti Pöykön artikkelia, joka käsitteli stoalaista filosofiaa, varsinkin sen tunneteoriaa.

En halua oikeasti mitään kohdetta (vaikka niin kuvittelenkin), vaan siihen liittämääni vaikutelmaa.
Jos onnistun tavoittelussani, vaikutelma murenee pettymykseksi, ja keksin seuraavan tavoitteen. Lopulta tavoitteeni työntyvät Rajan tuolle puolelle ja muuttuvat puhtaaksi fantasiaksi ilman näennäistäkään kosketusta tosiasioihin.

Pahinta on jos epäonnistun tavoittelussani, koska silloin saattaa syntyä - tunne...
Tunteet (pathee) ovat kurjinta mitä ihmiselle voi sattua stoalaisuuden mukaan.

Pyhä Härkä, miten yksinkertainen teesi! Miten ilmeinen, miten vähän ilmeinen!
Paljon muuttuu, kun tuon omaksuu tosissaan. Yrittää edes.

On asioita joille voimme jotain (proairetika jos hienosteluttaa), ja asioita joille emme voi (aproairetika jos vieläkin).
Viimeksi mainitut (elämä, kuolema, sairaus, terveys, toisten mielipiteet, oma maine ja kunnia sekä hirvittävän pitkä liuta muita) tulee jättää sikseen, vaille minkäänlaista huomiota. Ne eivät kerta kaikkiaan ole mitään. Eivät hyviä, eivät huonoja. Elämä ja kuolema eivät kumpikaan ole juuri mitään.
Elämä ei ole sen parempi tai huonompi kuin kuolemakaan. (Onko helppo niellä tämä?)
Kumpikin on mitä on.
En voi estää kuolemaa, mutta - auta Armias Aasi! - voin vaikuttaa siihen millainen vaikutelma minulla siitä on.

Tunteettomuus (apatheia) ei tarkoita, että en rakasta tai iloitse, mutta sitä kyllä että nämä olotilat eivät liity mihinkään. Ne eivät synny tavoittelulla tai karttelulla (esim. aasin tai kuoleman), tai jonkin halun tyydyttämisestä. (Oho, kuinka kaukana tämä on arkitajunnastamme. Ja vielä ohompi, kuinka totta se silti on.)

Mikään / kukaan ulkopuolellani ei voi lopulta aiheuttaa minulle yhtään mitään! Kuolemankin inhalta kalskahtava maine on vain mielipide, ja mielipiteitä voi vaihtaa...
Mikään ahdistus ei tavoita ihmistä, joka on ymmärtänyt tämän.

Katselin laiturilla horisonttiin. Laivoja tuli ja meni, ilmestyy ja katoaa. Imperfekti ja futuuri vaihtuvat preesensiin.

Kaikki on nyt. Tässä kaikki.

Olemme perillä.
Ei hätää.






(Haluan viilata ja täydentää tuota mm. sitaatein, mutta koska muodostin itselleni etukäteisvaikutelman, että dekalogisarja pitää lopettaa juhannukseen, julkaistukoon tämä alustavasti nyt, kun se juhokin on nyt.)

Kahdeksas käsky

Toinen on ensimmäinen.
Vain yksikön ensimmäinen on.

Mitä sanon toisesta, sanon itsestäni. Kun yksi tuomitaan, kaikki tuomitaan.
Minä olen kaikki. Mitä olette tehneet yhdelle kaikista, olette tehneet minulle.

"Kun teette kaksi yhdeksi, teistä tulee ihmisen poikia." (T.ev.)

Minulla on muutama huonekasvi. Pidän heistä, mutta en ole kovin kiintynyt.
Kun kultaköynnös tekee kuolemaa, häntä ei viedä saattohoitoon, ei hortonomin pakeille, piikille.
Lopun tultua voi harmittaa, voi tulla aavistuksenomaisia itsesyytöksiäkin. Mutta varsinaista surua ei synny. Ei pidetä muistotilaisuutta kompostilla, ei lueta postillaa siellä. ("Hän oli vaatimaton, hyvä köynnös, hiljainen, kotona viihtyvä.") Ei vuoda omistajan kyynel, kun omistetullakaan ei ollut kyynelkanavia.

Kiintymys edellyttänee silmäparia, halukasta katsetta.
(en ole varma tästä... kai näkemätönkin kiintyy... ehkä eri tavalla?)

Hyttysellä on verkkokatse, yksi silmä harittaa kymmeniin suuntiin. Siksi sen tappaminen on aika helppoa. Ei koe surmaavansa veljeään. Jos se iholla imiessään loisi katseen yläviistoon, silmiini, lätkäisy saattaisi jäädä tekemättä.

Autolla sen sijaan on katse ja ilme, silmäpari ja jäähdyttimen säleikkö ("maski"...), kyynelkanaviakin.
Se ei ole mikä tahansa kodinkone. Siihen syntyy suhde, josta on vaikea luopua.
Kun jouduin lopulta jättämään Rollen romuttamolle, lähdin paperit tehtyäni pois, taakseni katsomatta.
Järjen tasolla asiassa ei tietenkään ollut ongelmaa, mutta sydän... vain sydämellään voi nähdä oikein!
60-luvulla tehtiin kuplavolkkareita, joiden etulamppujen yläosaa peitti osittain krominen, hellyttävä luomi.
"Katse" muistutti juuri heränneen, vielä unesta ujon sylilapsen katsetta.
Sellaisen omistajalla on täytynyt olla luopumisvaiheessa todella vaikeaa.

Silmäpari houkuttelee nimeämään, ja nimi synnyttää yksikön toisen persoonan. Ihmisillä, eläimillä (sellaisilla joilla on samantapainen silmäpari kuin meillä), jopa autoilla, on usein erisnimi.
Sen sijaan en ole kuullut esim. pölynimurista tai edes kärpäsestä nimeltä Pentti, Kerttu tai herra paratkoon Sven-Erik! (Ok, Fritz...)



"Älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan." Käsky lienee alunperin ollut paimentolaiskansan juridiikkaa, mutta on jo kauan tulkittu koskemaan pahansuopuutta ylipäätään.

Epäsuora katse on petollinen ja pahansuopa, projektiivinen ja protektiivinen. Yksikön ensimmäinen eristää toisen, karsinoi, katalogisoi. Nimeää. Suojaa itseään. Erottelee, esineellistää eli objektivoi.

Epäsuora katse on näennäinen, ei näe.
Vähän kuin epäsuora kasvu on kasvannainen tai kasvain, ja aina epäilyttävä. Edellyttää tarkempaa tutkimista. Pitää käydä näyttämässä.

Suora katse ei voi tuomita eikä valehdella, ei olla pahansuopa.
Sellaista näkee harvoin... riippuu kuinka katsoo...
Ihan supisuorassa näennässä toista ei edes ole.
Täysin värähtämätön katse ei tunne maailmaakaan. Värähtämätön hiljaisuus...


Suora katse hävittää surun ja pelon.
Ei toista, ei monta.
Hyvä jos yksi.
(Ehkä ei yhtään.)
(Ehkä vain katse.)







(Rollen muistoa kunnioittaen kirjoitukseen tuli tiettyä loogista vesiliirtoa. C'est la vie metsäänkin joskus.)

Seitsemäs käsky

"Kanadassa varastettiin vahingossa tiikeri ja kaksi kamelia." (Reuters, Toronto. 19.6.2010)
"Jonas-niminen bengalintiikeri sekä Todd- ja Sean-nimiset kamelit päätyivät ilmeisesti erehdyksessä varkaille Kanadan itäosassa.
Eläimet olivat ajoneuvoyhdistelmässä, joka oli matkalla Toronton liepeillä sijaitsevaan eläintarhaan. Ajoneuvoyhdistelmä oli pysäköity yötä varten, kun se varastettiin Quebecin provinssissa, eläintarhan johtaja Michael Hackenberger sanoi.
Hackenberger kuvaili kaikkia eläimiä "riemastuttaviksi" ja ystävällisiksi. Kamelit ovat hänen mukaansa hyväluontoisia niin kuin hevoset.
Jonas-tiikeri on Hackenbergerin mukaan 180 kilogramman painoinen. Se on kesytetty ja ystävällinen, ja sitä säilytettiin usean lukitun oven takana häkissä vaunun sisäosissa. 'Mutta kysymyksessä on silti tiikeri', Hackenberger sanoi."

Todd, Sean, Jonas ja Hackenberger, älkää luovuttako!
Te ette ole se, miksi teidät on nimetty!
Daniel, Victoria, ja muut, onneksi olkoon!: Kaikki ei ole vielä menetetty!

Viisaiden kansojen parissa on vallalla käsitys, että kuvan ottaminen varastaa ihmiseltä sielun.
Tyhmä kansa taas uskoo, että mitä enemmän otetaan kuvia sen parempi. Kansa kaipaa kameran eteen.
Jos ei jouda itse, niin ainakin joutavat edustajansa.

Mutta kuva on kahle.
Mitä enemmän kuvia, sitä sieluttomampi sen kohde, sitä "riemastuttavampi, kesytetympi ja ystävällisempi", sitä useamman lukitun oven takana.
Lopulta kuljetaan kuin kuninkaallinen, riemastuttava ja hyväluontoinen hääpari kirkon keskikäytävää, katseiden kohteina, paperikameleina, paperitiikereinä, lukittujen ovien taa. Väsähtäneiden affektien objekteina ja subjekteina, typeryyden tulkkeina.

Kieli, nimi, on kuva.
Nimi on tietenkin tarpeen sosiaalisena funktiona, mutta substanssioletuksena se on seitsemännen käskyn rikkomista. Olemiselta varastamista. Lukittu ovi.

Kaikki ei ole silti millään muotoa menetetty, vaikka muoto onkin eräänlaista menettämistä.
Bataillen mukaan, vaikka sanat imevätkin tyhjiin lähestulkoon koko elämämme, meihin jää silti tietty mykkä, salattu, käsittämätön osa. Joissakin määrittelemättömissä olosuhteissa voimme saavuttaa sen. Hänen mukaansa on kyse sisäisyydestä, jolla ei ole minkäänlaista intentiota tai motiivia. Sisäisestä liikkeestä joka ei ole riippuvainen mistään objektista.
Kieli on vain varas, joka pyrkii viemään huomiomme näistä oloista, tai pikemmin olosta.

Jeesus T.ev: "Se, mikä on sisimmässänne, pelastaa teidät, jos tuotte sen esiin. Jos teidän sisimmässänne ei sitä ole, olette tuhon omat."

Victoria, Daniel, Sean ja Todd, en oikein luota noihin. Rikkaiden ja kamelien on vaikea päästä neulansilmän läpi.
Mutta jos Hackenberger, ihmisen poika,  löytää Jonaksen, Juudan jalopeuran, sisältä kesyttömän, ahdaskin portti aukeaa kaikkien ja kaiken vapauteen.