Peloton pohja (TS)

 Täydellinen rakkaus karkottaa pelon. (1.Joh.4)

Rakkaus on elämänne kasvupohja. (Ef.3)

Epätäydellinen rakkaus perustuu vajauteen, ilman jäämisen tuntoon, ja kohdistuu fantasiaan. Se edellyttää rakkautta kohteeltaan, takertuu, epäilee, pettyy, alkaa alusta, pyörii paikallaan, toistaa itseään.
Se ei ”karkota pelkoa”, vaan lisää sitä, koska vajaata rakkautta uhkaavat ulkopuoliset tekijät, vertailu ja kilpailu, menettäminen, hiipivä hiipuminen, eli se hankalan vakaa totuus, että aika lopulta syö mitä on synnyttänytkin, kaiken ja kokonaan, tähteitä jättämättä.

Täydellinen rakkaus ei kohdistu mihinkään itsensä ulkopuolella, eikä odota mitään, esim. vastarakkautta, koska on itsessään täysi.
Se syleilee ja läpäisee kauniisti myös tämän rämän ihmiselämän, sen vinouden ja vajauden, ja laskee hellästi kaikki epätäydelliset rakkauden kasvupohjalle, joka sykkii elämää, ilman huolta ja pelkoa.

Korkeimman suu (TS)

 ”Minä olen lähtöisin korkeimman suusta, usvan lailla minä verhosin maan. Minä yksin kiersin ympäri taivaan kaaren, ja kuljen syvyyksien syvimmillä pohjilla.” (Sir.24)

Viisauden ja totuuden Henki on tekstin minä ja koko olemassaolon subjekti. Kuulemme kaikkeuden hengen huminan, mutta emme tiedä sen menemisistä, tulemisista ja ylipäätään aikeista mitään. 

Tuo minä kiertää kaartuvan avaruuden, galaksit ja on läsnä syvyyksien syvimmillä pohjilla, molekyylien ytimessä, ja pitää kaiken koossa.

Hän puhaltui tomuun alussa ihmiseksi ja henkii yhä elämää näihin tomumajoihin. Hän täyttää majat niiden kunnosta, rakenteen mahdollisista vioista huolimatta, kuulee ja tuntee kupolin enkelihymnit ja kellarin susien ulvonnan.

Tuo suunnattoman suuri, ja samalla järkyttävän jokapäiväinen voima (2.Kor.4) on asettunut näihin hatariin, tyhjiin majoihin ja pitää niitä eli meitä voimassa siinä kuin galakseja ja molekyylejäkin.

Kitkat (TS)

 

”En ymmärrä, mitä teen: en tee sitä mitä tahdon, vaan sitä mitä vihaan.” (Room.7)

Tänäänkin uutisoidaan sekä ihmisen jumalallisesta halusta rauhaan että pirullisesta rauhattomuudesta. Toivon ja pettymyksen karuselli, yksilön sisäisistä ristiriidoista lähisuhdekitkojen kautta valtioiden ja ideologioiden välisiin massatappoihin. Yritys johtaa erehdykseen ja erehdys ylevien päätösten myötä uuteen yritykseen, joka... Mikä meitä oikein riepoo? Tahtoa riittää, voimia ei.

Kitkan juuri on minussa, ei sinussa tai hänessä. Jakolinja ei kulje välissämme vaan lävitsemme. Juuri minussa on jotain mikä ei toimi.

”Tahdon hyvää mutta en pysty siihen.” En tajua!

Ymmärtämistä ylempi rauha ilmoittuu, kun oma ymmärrys loppuu.

Se on rauhaa jota ei rakenneta, vaan elämän ikuinen perusta jonka varaan pudotaan, kun ajan rakenteet sortuvat. Rauha joka läpäisee rauhattomimmankin (Fil.4).

Kun minut nostetaan (TS)

”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” (Joh.16)
”Kun minut nostetaan maan kamaralta, vedän kaikki luokseni. (Joh.12) ”

Aistimme maailman, sen valon ja värit, ahtaan henkilökohtaisen putken läpi. Paljon väriä ja värinää jää putken ulkopuolelle.
Mieli tulkitsee havainnot, nimeää ne, samastuu ja hukkuu niihin. Tuo on minun! Ruumiini, persoonani.
Maailman ahtaus ei ole ympäristössä, vaan minussa.
Genetiivi on sijamuodoista jumalattomin.
”Minun” syö ihmistä, vie rohkeuden. Ympäristöstä eli olosuhteista tulee uhka – entä jos menetän kaiken…
Jeesus voitti maailman ahtauden kuolemalla, ja vetää ”kaikki luokseen”.
Risti näyttää tappiolta mutta on voitto, hulluudelta mutta on viisautta, kuolemalta mutta on Elämä itse.
Maailma on ahdas mutta taivas laajempi kuin avaruus, rajaton.
Se kattaa rakkaudella myös maailman ja sen pienet olentopahaiset.

 

Vähät eväät (TS)

”Tuhatmäärin väkeä oli tulossa kuuntelemaan. Koko joukolla oli eväänä vain viisi leipää ja kaksi kalaa. Lähetämmekö heidät pois? opetuslapset kysyivät. Ei heidän tarvitse mennä mihinkään, Jeesus sanoi ja siunasi eväät. Kaikki tulivat kylläisiksi.” (Joh.6, Matt.14)

Synnymme maailmaan kuin oudolle piknikille, vähin eväin, tietämättä miten täällä oikein ollaan ja miksi, jotain kaivaten, nälkäiset muukalaiset mieron tiellä.

Kahdeksan miljardia eksynyttä lammasta säntäilemässä pitkin planeetan pintaa, toivoen parasta, pahinta peläten, tietämättä edes mitä ne ovat.

Viisi aistia, kaksi olemisen tilaa, ruumis ja mieli: Rajalliset ovat eväät, mutta ne riittävät, Jeesus sanoo, ”ei heidän tarvitse mihinkään mennä”, tulla toisenlaisiksi.

Istukoot siinä missä ovat, sellaisina kuin ovat.

Minä olen heidän leipänsä, elämänsä ja kylläisyytensä.

Olen kaikki kaikessa ja kaikissa.

Ilman minua ei ole mitään.

Istu alas ja ihmettele!

Piikki (TS)

 ”Vetosin Herraan, jotta hän ottaisi tuon pistävän piikin minusta pois. Herra kuitenkin vastasi: Minun armoni riittää sinulle. Voima tarvitsee heikkoutta ollakseen täydellinen.” (2.Kor.12)

Jossain vaiheessa elämän hallinta kuitenkin pettää. Piikki puhkaisee renkaan. Ajo muuttuu holtittomaksi. Ratti lipsuu käsistä. Itsekontrolli joutuu vesiliirtoon, ja paljastuu harhaksi.

Ruumiiseen tai mieleen ilmaantuu piikki, joka ei lähde irti vetoomuksista huolimatta. (Lääkärin piikki vain pitenee...)

Älä luota ruumiiseen! Se toimii aikansa ja lipsuu sitten menemään. Mieleen luota vielä vähemmän! Se voi seota koska tahansa.

Ristillä ruumiiseen hakattiin piikkejä. Kristuksen ruumis on kaikkien yhteinen, yksi kuolema, yksi elämä (Room.6).

Heikkoudessa on voimaa, ehjä kokonaisuus syntyy repaleisista paloista.

Ja armo riittää ihan kaikkeen.  

Ihme kyllä!

Nimetön (TS)

 

”He kysyvät: Mikä on hänen nimensä? Jumala sanoi: Minä olen se joka minä olen. Sano heille: minä-olen lähetti minut.” (2.Moos.3)

Lapsena saatu nimi on kätevä avainkoodi, joka auttaa eteenpäin elämässä ja yhteiskunnassa. Ilman ei oikein pärjää.

Toisaalta nimen ympärille rakentuu helposti brändi, kankea tuotemerkki, jonka pitäisi olla myyvä, mutta joka rajoittaa elämää. 

Pitää ”saada” nimeä, hyvää nimeä nimenomaan. Sen mainetta pitää puolustaa, tuoda sitä esille, mielellään pönkittää erisnimeä arvonimillä. Jne.

Mooseksen kohtaama nimi ei ole sen enempää arvonimi kuin brändikään (vaikka lausuttiinkin palavasta pensaasta…), eikä koostu kirjaimista, vaan on todellisuus itse, ainoa itsestään oleva, jakamaton, korkein, joka ilmenee ja on läsnä matalimmassakin.

”Minä-olen” luo maailman, ja on lähettänyt meidät matalahkot nyt tähän hetkeen, tälle tuolille istumaan ja ihmettelemään.