Tunnistus

”Tutkikaapa itseänne: uskotteko? Pankaa itsenne testiin. Ettekö tunnista Jeesusta Kristusta itsessänne? Mahtaako käydä niin, ettette läpäise testiä?” (2.Kor.13)

Jos tutkimustuloksena on ”uskon”, älkää suotta uskoko, jos ”en usko”, samat sanat.

Tutkimus ei koske henkilön oikeita tai vääriä valintoja suhteessa Henkeen, jonkinlaista ”kristityn” identiteettiä, tai uskon rakennelmaa ja sen kestävyyttä.
”Minä” en voi läpäistä näitä testejä - niin ahdas on portti, niin kaita tie.
Jakautumaton Henki on uskon subjekti, alku, keskikohta ja loppu.

”Tunnistaa Kristus itsessään”, on itseyden ykseyttä.

Kristus tunnistaa ”minussa” itsensä, eli jakautumattoman kirkkautensa (Kol.1).
”Minut” on vapautettu näistä tehtävistä paljon helpompiin, ajallisiin eli hetkellisiin käytännön hommiin: olemaan se joka olen, pelkkä ihminen.

Koepaperi palautetaan tyhjänä, silti ja siksi hyväksyttynä.

Maan kamaralta

”Kun minut nostetaan maan kamaralta, vedän kaikki luokseni.” (Jeesus Joh.12 mukaan)

Minä elin, minä kuolin, minä elän.
Minut nostettiin ristille, mutta nousin kuolemaa ylemmäs, ja vedin kaikki mukanani. Olen kaikki kaikessa (Ef.4).
Yksi kuolema, yksi elämä, yksi henki.
Liha lahoaa, veri valuu maan kamaralle.

Elämän näytelmät alkavat, kestävät aikansa ja loppuvat, mutta henkeään ei voi menettää.
Persoona on hetkellinen roolihahmo (Shakespeare), äkkiä poissa, kun teatterin katsomossa valot syttyvät (Ps.90).

Näyttämöllä on kaikenlaista menoa ja meininkiä, komediaa ja tragediaa. Näytellään niin kuin käsikirjoitettu on, hyvin tai huonosti. 

Lopulta roolisuoritus on tehty ja esirippu laskeutuu – joskus repeääkin, kuten pisimpänä perjantaina taannoin.
Minut henkilönä nostetaan maan kamaralta, mutta henkenä yhteen, pyhään ja yhteiseen olemiseen.

Tämä tapahtuu koko ajan, nyt.

Miten tässä käy?

Huoli tulevaisuudesta myy hyvin mediaa, politiikkaa ja uskontoakin.

Miten tässä oikein käy, kun lööppi on löytänyt taas seitsemän uutta salakavalaa uhkaa ruumiista, yhteiskunnasta, maailmanpolitiikasta? 

Putinin hyytävä lausunto! Trumpin kylmäävä vastaus! Diabeteksen, muistisairauden piilevät ensioireet! Pettääkö puoliso, lue jäätävät merkit!
Meitä väijytään ulkoa ja sisältä! Droonit surisevat korvan juuressa!

Missä vietän huomispäiväni, vanhuuteni, iäisyyteni?
Luottaako kuluttaja / uskova tulevaisuuteen? Mihin rahani ja uskoni riittävät? Miten tulevaisuus tulee? 

Aukeaako taivas?
Huoli on ainoa vaihtoehto, jos samastun tähän ruumiiseen, ja sen sisällä majailevaan fantastiseen persoonaan, kuolevaan vehnänjyvään (Joh.12).
Mutta jakautumaton Elämä ympäröi jaetun ajan, menneisyyden ja tulevaisuuden.
Henki ja henki ovat yksi.
Henki ei ole huolissaan.
”Älkää huolehtiko hengissä pysymisestä, siitä mitä söisitte ja joisitte. Älkää huolehtiko siitä, miten pukeutuisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ravinto ja ruumis enemmän kuin vaatteet?” (Matt.5)

Autuaat aistit

»Autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat!” (Matt.13)

Taivas on välitöntä todellisuutta, ei vain toiveikas kertomus tulevasta, ”olen kuullut, on kaupunki tuolla, siellä kerran, ah, olla mä saan” tai jotain.

Elämä ei ole ”tuolla”, aikajanan päätepisteessä, vaan lähellä (Luuk.17), jopa lähempänä kuin ”täällä”, jo ennen ajanlaskun alkua (Ef.1).

Näkijä näkee ja kuulija kuulee heti sen, mitä näkee ja kuulee. 

Ennen rukousta, meditaatiota, hengen hienosäätöä tai ”sydämen ylentämistä”. Jos ei näe ulkoista valoa tai kuule ulkoista ääntä, pimeyden näkee ja hiljaisuuden kuulee kuitenkin (tai jotain suhinaa…), ilman vaikeuksia. 

Kaikki on valmista (Luuk.14).

Aistijan ja aistimuksen tällä puolen on jakautumaton kaiken perusta.

”Tällä puolen” ei ilmennä ajan ja paikan asetuksia, vaan ne ylittävää valtakuntaa, joka ei rajoitu aisteihin, mutta silti taustoittaa ja kokee ne kaikki, karkeimmasta ylevimpään.

 

Viikunan lehdet

”Niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” (1.Moos.3)

Tätä hedelmää on ihmiskunnan historian sivu nautittu mahan ja sydämen täydeltä, ja kaverillekin tarjottu.

On avauduttu oman minän jumalaisuudelle, hyvän ja pahan tietämiselle, teesit naulattu, rajat vedetty, muurit pystytetty.

On iloittu siitä, että juuri minulle on osunut armo tai järki sijoittua hyvän puolelle, ja lähetysnäkynä on saattaa tämä oma erityistieto yleiseen tietoisuuteen – nykyään varsinkin somessa!

Samalla on solmittu viikunan lehdet peittämään elämän intiimit osat, eli Puutarhan perimmäinen, ”tietämistä” edeltävä olemisen viattomuus, joka on kaikkien yhteinen.

Sisimmän epämääräinen levottomuus on viesti Puutarhasta, jonka kutsutuoksu ei ole peittynyt keneltäkään kokonaan, vaikka onkin laimentunut väkevämpien ajallisten, lahoavien hedelmien hajujen alle.
Tieto katoaa, rakkaus ei (1.Kor.13).

Olen

 ”Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne, johdattamaan teidät uuteen, luvattuun maahan.” (2.Moos.3)

 Aavikkovaellus kohti uutta maata oli tulvillaan ihmeitä ja pettymyksiä, nälkää ja kylläisyyttä, itkua ja naurua, vihaa ja rakkautta, syntymää ja kuolemaa, tuhoamista ja rakentamista.
Tultiin lopulta perille, mutta meno ei juuri muuttunut. 

”Maitoa ja hunajaa” vuoti, mutta paljon vuoti vertakin.
Ja vuotaa yhä, moni taho pitää samaa maata pyhänä.

Aika on evakkoretki, jossa jokaista perille pääsyä seuraa kuin luonnonlakina diaspora, hajaannus. Luonnossa entropian laki…

Mutta pyhyys – minä olen - ilmenee hajoamisessakin. Henki virtaa eri suuntaan kuin luonto, kohoaa vaikka ruumis ja mieli painuisivat, kokoaa vaikka ne hajottaisivat.
Koko maanpiiri on silloin luvattua maata.
Maa, jolla seisot, on pyhää maata: riisu siis vaelluskenkäsi, olet perillä!

Matti ja Maija

”Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun." (Jes. 43:1)

Meidät on nimetty yksilöllisesti, ja hyvä niin. Matti ja Maija ovat käyttökelpoisia koodeja ja koordinaatteja, kun etsitään paikkaa toisten joukossa ja ”koitetaan pärjätä”, kun pyritään paikkoihin ja asemiin, kun täytetään erilaisia lomakkeita ja hakupapereita, eli kun ollaan joku jossakin tilan ja ajan kohdassa.

Mutta jos nimi on yhtä kuin itse, se pitää saada näkyviin, pitää puhtaana, kunniallisena ja ehjänä – kunnes se vääjäämättä sammaloituu harmaan kiven pinnassa, ja joidenkin läheisten harmaissa aivosoluissa.

 
Matin yksilöllisyys ja nimi sen symbolina haalistuu luonnostaan.
”Älä pelkää, olet minun” kutsuu pysyvää, Jumalan ja ihmisen yhteistä nimeä, joka on kirjainten yläpuolella (Fil.2).

 
Yksi peloton nimi, mattien ja maijojen ajaton minä-olen.
Valtava voima saviastioissa (2.Kor.4)!

Almu (TS)

 ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, jotta hyvä tekosi pysyisi salassa.” (Matt.6)

Kun oikea käsi klikkaa almun menemään nettipankissa, vasen älköön huomatko sitä!

Käsivarsien välissä sisäistä monologiaan puliseva pää älköön rekisteröikö almua farisealaisittain omaan kertomukseensa: ”Minä olen sellainen, joka antaa vähästäänkin, toisin kuin tuo ökyrikas publikaani, joka aina ajattelee vain itseään! Ottaisi minusta mallia!”

On oikein ja autuasta tehdä hyvää ihmisille ja muulle luonnolle, yhden, pyhän ja yhteisen olemisen ja elämän ilmentymille, niin paljon kuin suinkin.

Jeesuksen mukaan on silti olennaista tehdä se salassa jopa itseltään, tietämättään, tahattomasti kuin hengitys, joka tulee ja menee omia aikojaan.
Silloin minäkertomus ei jatku alkusanoja pidemmälle, minä olen.

”Ihmisen on oltava niin lopussa ja niin tyhjä, ettei hän tiedä eikä ymmärrä, että Jumala toimii hänessä.” (Mestari Eckhart)

Rymättylä ja Kitee (TS)

 ”Teidän on aika herätä unesta.” (Room.13)

Olin menossa toimittamaan vihkimistä, mutta ajoin hajamielissäni harhaan, ja löysin itseni Rymättylän kirkon sijasta Kiteen K-marketin parkkipaikalta.

Olin tyrinyt pahasti, ja yritin hädissäni soittaa kirkolle pahoitteluni, mutta puhelin ei toiminut, ei millään. Näytölle suoltui sekavaa hieroglyfikirjoitusta ja akkukin hiipui.

Tajusin että kaikki on menetetty, ihmisten juhlat pilalla ja - mikä ehdottomasti pahinta - oma maineeni! Joudun lööppeihin eli kaikkien naurettavaksi kauppojen kassajonoissa! Tuska ja häpeä!

Heräsin, ja helpotus oli valtava, hätä poissa.

Raamatussa yksilön elämä huolineen ja hätineen on unta ja eksymystä, josta herääminen paluuta todellisuuteen, ja iso helpotus. Totuus vapauttaa häpeästä ja painajaisesta (Joh.8).

Uni loppuu. Elämä on. Näyttö selkeytyy, navigointi sujuu taas, akku latautuu.

Eikä maineella tee unesta vapaassa todellisuudessa mitään.

Kaikki eikä mikään (TS)

 ”Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt, eikä voi nähdä.” (1.Tim.6)

Tätä valoa ei voi nähdä eikä muullakaan tavalla lähestyä, koska juuri se valaisee kaiken. Näkijää ei voi nähdä.

Totuutta ei lähestytä, eikä siitä etäännytä – mihin suuntaan todellisuutta pakenisi (Ps.139)! Valheeseen ehkä, mutta valhe on valetta.

Älä pidä muita jumalia, koska niitä ole – eikä edes ”pitäjää” tekemässä teologisia valintoja.

Jakamatonta Jumalaa ei tunnusteta, eikä kielletä.
Hän on, mikä on (2.Moos.3), kaiken olevan lähde.

Ajallinen ei lähesty ikuista, eikä rajallinen rajatonta.

Ikuinen on ulottumaton kaikkeus, aluton ja loputon, syntymätön ja kuolematon.

Ehdoton rakkaus ympäröi ja pitää sisällään kaiken, jota ilman siis ei ole olemassa mitään (Room.11).

Suuriruhtinaat (TS)

 ”Totuuteen perustuva elämä on kuin kalliolle rakennettu talo. Epätodellisuus perustana on unihiekkaa.” (Matt.7 mukaillen)

Aurajoen rannassa ns. Richterin talossa autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto aloitteli toimiaan pari sataa vuotta sitten.
Talon jäänteet ovat nyttemmin joen pohjassa. Mutavyöry vei, ”multavieru”.

Multaan perustettu talo suuriruhtinaineen vierähtää jokeen, kun tarpeeksi sataa. Kallioon junttaaminen on todettu tarpeelliseksi rannan rakennustöissä.

Ruumiiseen ja sen sisältämään ”autonomiseen” yksilöön, oman elämänsä suuriruhtinaaseen, samastuminen on unihiekkaa, jonka vesi eli aika vie mennessään ennen pitkää. (Lihallinen ruumis on jo valmiiksi suurimmalta osaltaan vettä…)
Totuudessa on vain yksi ruumis, yksi Henki (Ef.4), jakamaton absoluutti, kaiken olevan perusta ja koti. Mikään multavieru ei horjuta sitä. Ei kärsimys, sairaus, eikä edes kuolema.

Nielu (TS)

 ”Voi, mikä kipeä kärsimys: kaikki ihmisen vaivannäkö menee samaan nieluun, eikä se kita koskaan täyty.” (Saarn.6)

Saarnaajan väsähdys tuhansia vuosia sitten on inhimillinen peruskokemus. Kita on yhä auki, vaikka maisema sen ympärillä on kovasti muuttunut. Vajauden tunne ajaa edelleen moneen vaivannäköön, materian, yhteiskunnan ja hengen maailmoissa.

Saavuttamattomat tavoitteet turhauttavat, saavutetut pettävät lupauksensa eli eivät täytä kitaa.

Mikään määrä vaivaa ei muuta ihmistä miksikään, paremmaksi varsinkaan (Room.7).

Toisaalta: armo on auki ja läsnä, joten kita kiinni!

”Se on täytetty” ilmeni olemassaoloon äärimmäisen tyhjän syövereissä. ”Hän laskeutui maailman pohjalle.” (Ef.4)
Eksistentiaalinen nielukin, vaikka on kärsimystä, kätkee tyhjältä näyttävään pohjaansa muuttumattoman, hiljaisen perustan, läsnä olevan kirkkauden säteilyn tämän tuiki tavallisen ja usein työlään arjen keskellä.

Historian oikea puoli

 ”Ihmistä painaa kiusaava taakka: hän ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, eikä miten se tapahtuu – kuka voi sen hänelle kertoa?” (Saarn.8)

Kysymys on tarkoitettu retoriseksi, mutta innokkaita käsiä nousee silti! On tarjolla profeettaa moneen lähtöön.
Olisi tärkeää olla ”historian oikealla puolella”, ja minähän olen. Kuulkaa minua!

Pyrkimys tulevan hallintaan on luonnollinen, mutta toivoton projekti. Historialla on liian monta oikeaa puolta.

En tiedä, mitä pyörii ison päättäjän isossa päässä, tai edes omassa pienessä päässäni vartin päässä tästä, jos mitään – mielen pyörintä on alati katkolla, mielipiteet aivoverisuonten kunnon varassa.

Jumalan eli todellisuuden valtakunta tulee ja on kuin salaman välähdys, ilman että sen tuloa voi seurata tai ennakoida.
Se ei ole tuolla tai täällä, eli se ei ole ajan ja tilan ilmiö (Luuk.17).

Se on aluton, loputon, lähellä.

Lähempänä kuin tämän lauseen lukeva katse.

Tuulen tie (TS)

 ”Ihminen ei ole tuulen valtias, ei hän pysty sitä pidättämään.” (Saarn.8)

Elämä tulee ja menee kuin tuuli, minusta riippumatta, tahtoani tottelematta.

Synnyttiin tähän paikkaan tuulen tuomina, kieleen ja kulttuuriin. Nimettiin, koulutettiin, palkattiin ja palkittiin, solmittiin suhteita ja auottiin niitä, menestyttiin eikä menestytty, omaksuttiin uskomuksia ja vakaumuksia, kuten ”ihmisellä on sentään vapaa tahto”, vapaina olentoina haluttiin tätä, tuo torjuttiin.

Selkeyden hetkinä huomattiin, että ei hallittu tuota kaikkea ”itse” mitenkään; ajatusten ja tuntemusten liikkeitä yhtä vähän kuin planeettojen, mielen laskuja ja nousuja yhtä vähän kuin auringon.

Mutta tuuli on paitsi arvaamattomuuden, myös Hengen kuva. Hengen, joka on elämän hiljainen humina itse (1.Kun.19), tuulen valtias ja tuuli itse.

”Ihminen ei pysty sitä pidättämään”, eikä pidäkään, sillä tuo tuuli on uskon, toivon ja rakkauden vapaa subjekti, objekti ja valtias.

Elämän paikka

 

"Vanha mies ei epäröi kysyä seitsemän päivän ikäiseltä lapselta elämän paikasta, ja hän saa elää." (Tuom. ev.4)

Itselläni on takana vuosikymmeniä yhtä monta kuin viikon ikäisellä päiviä, mutta perimmältään olemme samalla viivalla, lähtökuopissa.

Ikääntyminen ei sinänsä tuo viisautta, usein se tuo jopa sen suoran vastakohdan, itsesuojelun ja hätäilyn.

”Elämän paikka” on kertomuksen ja siihen liittyvän huolen tällä puolen, suoraa valoa.

Viikon vanha on vapaa vielä, kasvatus minuksi ei ole kunnolla alkanut. Hän ei ole vielä paikan ”päällä”, huolehtimassa siitä, vaan on tuo paikka itse.

Vauvan vastaus vanhuksen kysymykseen ei tietenkään pukeudu vahvaan sanalliseen ilmaisuun, vaan pikemmin tapaan olla:

vanhus luopukoon omasta, harhaisesta paikastaan (Matt.16), CV:stään, kaikesta, mikä jää viikonikäisyytensä ja nykyisen ikänsä väliin.

Siinä on ikuisen eli välittömän elämän paikka.

 

Lankalauantai (TS)

 Ajan lanka katkesi lankalauantaina. Kukaan ei pidellyt sitä käsissään, kun Jeesus ”astui alas tuonelaan”, varjojen terminaaliin, hämärän rajamaille, toden ja epätoden, olemisen ja olemattomuuden ”sinne jonnekin”.

Ruumis oli poissa pelistä. Henki liikkui aution maan yllä, oli palattu alkuun.

Enkelikuorot lauluineen, seimen lapsi, ihmeteot ja opetukset kolmen vuoden ajalta olivat kadonneet mytologiaan ja tuleviin eksegeettisiin kiistoihin. Tuonelassa ei luonnosteltu uuden uskonnon opillisia linjauksia. Hengen, tietoisuuden ja materian suhdetta käsittelevä kirjallisuus ei vielä tänäiseen tapaan täyttänyt kymmeniä hyllykilometrejä.

Mutta alkusana kuului hämärässäkin: ”tulkoon valo”. Pitkin autiota mielen ja maailman maisemaa, meille hämärän hengille, kuuluu ”minä olen elämä ja niin olet sinäkin (Joh.11)”.

Kuoleman hautajaiset (TS)

”He kohottavat katseensa häneen, jonka ovat lävistäneet.” (Sak.12)

Pääkallojen paikka, musta aukko, loistava risti, avoin haava.

Yhdessä lävistetyssä ruumiissa autuaat pyhimykset ja paavit, gurut, dalai-lamat, palavahenkiset herätyssaarnaajat, ja heidän hartaat seurakuntansa.
Saman rikotun ihon alla synkemmätkin syntiset, murhaajat, kiduttajat, diktaattorit, ja heidän uhrinsa, yhtä.

Yhtä haavaa myös me valjut miljardit, joiden elämän potku ja polku ei yllä läheskään noihin jumalisuuden tai jumalattomuuden ääriin, mekin omalla pikku ristiretkellämme, verraten vaisuin intohimoin ja hengen paloin, arkisissa pikku toiveissamme, haluissamme ja peloissamme.

Kaikki me ”syylliset” ja ”syyttömät” yhden ruumiin avoimessa haavassa, jonka läpi näkyy ajaton valo, joka ei ole täältä, mutta täyttää tämän!

Se on täytetty,

pimeä loistaa!

Kuoleman hautajaiset!

Tuttu kirkkaus (TS)

 ”Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää sanansa voimalla kaikkea olemassa olevaa.” (Hepr.1:3)

Kirkkaus ei sädehdi eikä voimansa syki menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Olemassa ollaan nyt.

Aika, Kronos, on titaani, joka syö mitä on synnyttänyt. Menneisyys on hautausmaa, jota kohti tulevaisuuskin lupauksineen päivineen virtaa.

Henkilökohtainen tarina ei vakuuta. Viimeistään muutaman vuoden tai vuosikymmenen päästä olen menneisyyttä, sumeneva muisto toisten kuolevien aivoissa.

Tuo ajaton, säteilevä kirkkaus on silti muuttumaton, aina nyt, kaikkea olevaa ylläpitävä voima, elämisen subjekti, olemisen ”olen” (2.Moos.3), perusta ja koti, lähtö ja paluu, syntymää ja kuolemaa väkevämpi rakkaus.

Outo valo, ja silti välittömästi tuttu kirkosta, kapakasta, kadulta ja keittiön pöydän äärestä!
Ilman tuota voimaa ei olisi olemassa mitään.

Risa muki (TS)

”Olkaa siis täydelliset, niin kuin teidän Taivaallinen Isänne on
täydellinen.” (Matt.5)
Täydellisyys päämääränä on tukala ja harhainen pyrintö.
Tunnistamme sen itsessämme ja varsinkin toisissa, joissa viat ja vinoumat näkyvät kätevämmin kuin itsessä. 

Toivo elää ja pyrkii, yhä ylös yrittää, kilvoittelee aineellisen,
sosiaalisen ja hengellisen nousun asioissa, mutta ylhäällä tie
kapenee. Tulee tönimistä jonossa, ja toisten painamista.
Inhimillinen ”täydellisyys” on pelkkä riesa ja vitsaus.

Vuorisaarna vetää ihmistä kuitenkin täydellisyyteen, ei vähempään.
Mutta tuo täydellisyys ei ole toivoa tulevan maalin saavuttamisesta,
vaan valmis todellisuus.
Täydellisyys läpäisee tämän, kirjoituspöydän ja pään sen ääressä,
puoliksi juodun kahvimukin, ja sellaiset!
”Se on täytetty” syleilee myös kaiken arkisen ja rikkonaisen.
Vajaakin astia on silloin täysi, ja risa ehjä!

Tiedon lajit

”Minä sanoin sydämessäni: minä olen hankkinut viisautta ja tietoa enemmän kuin kukaan muu. Mutta se oli tuulen tavoittelua. Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.” (Saarn.1)

Tieteellistä tietoa on monenlaista mitä tuskaan tulee, vähentävää kuten lääketiede ja monet teknologian lajit, lisäävää kuten aseteknologia ja politiikan tutkimus, ja yhdentekevää kuten tähtitiede ja arkeologia.

Saarnaaja ei puutu näihin tiedon lajeihin. Hän puhuu ”sydämen tiedosta”, joka tekee minusta ”viisaamman kuin kukaan muu” ja pätevän ratkomaan olemassaolon perusongelmia, armoitetun Herran palvelijan (tai hänen vastustajansa), joka tuntee Jumalan tahdon, tulkitsee oikein ajan merkit.
Tämä sisäinen tieto lisää tuskaa, sillä se perustuu harhaiseen käsitykseen omasta henkisestä, toisiin nähden korkeasta tasosta.
Perustasolla, Jumalan edessä, tyhmä on yhtä viisaan kanssa: kummastakaan ei jää jäljelle edes muistoa (Saarn.2).
Tosi viisaus on tiedon ulottumattomissa (Saarn.7), silti lähellä, lähempänä kuin mikään sydämen tieto ja tuska, tai edes sydän itse.