Almu (TS)

 ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, jotta hyvä tekosi pysyisi salassa.” (Matt.6)

Kun oikea käsi klikkaa almun menemään nettipankissa, vasen älköön huomatko sitä!

Käsivarsien välissä sisäistä monologiaan puliseva pää älköön rekisteröikö almua farisealaisittain omaan kertomukseensa: ”Minä olen sellainen, joka antaa vähästäänkin, toisin kuin tuo ökyrikas publikaani, joka aina ajattelee vain itseään! Ottaisi minusta mallia!”

On oikein ja autuasta tehdä hyvää ihmisille ja muulle luonnolle, yhden, pyhän ja yhteisen olemisen ja elämän ilmentymille, niin paljon kuin suinkin.

Jeesuksen mukaan on silti olennaista tehdä se salassa jopa itseltään, tietämättään, tahattomasti kuin hengitys, joka tulee ja menee omia aikojaan.
Silloin minäkertomus ei jatku alkusanoja pidemmälle, minä olen.

”Ihmisen on oltava niin lopussa ja niin tyhjä, ettei hän tiedä eikä ymmärrä, että Jumala toimii hänessä.” (Mestari Eckhart)

Rymättylä ja Kitee (TS)

 ”Teidän on aika herätä unesta.” (Room.13)

Olin menossa toimittamaan vihkimistä, mutta ajoin hajamielissäni harhaan, ja löysin itseni Rymättylän kirkon sijasta Kiteen K-marketin parkkipaikalta.

Olin tyrinyt pahasti, ja yritin hädissäni soittaa kirkolle pahoitteluni, mutta puhelin ei toiminut, ei millään. Näytölle suoltui sekavaa hieroglyfikirjoitusta ja akkukin hiipui.

Tajusin että kaikki on menetetty, ihmisten juhlat pilalla ja - mikä ehdottomasti pahinta - oma maineeni! Joudun lööppeihin eli kaikkien naurettavaksi kauppojen kassajonoissa! Tuska ja häpeä!

Heräsin, ja helpotus oli valtava, hätä poissa.

Raamatussa yksilön elämä huolineen ja hätineen on unta ja eksymystä, josta herääminen paluuta todellisuuteen, ja iso helpotus. Totuus vapauttaa häpeästä ja painajaisesta (Joh.8).

Uni loppuu. Elämä on. Näyttö selkeytyy, navigointi sujuu taas, akku latautuu.

Eikä maineella tee unesta vapaassa todellisuudessa mitään.

Kaikki eikä mikään (TS)

 ”Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt, eikä voi nähdä.” (1.Tim.6)

Tätä valoa ei voi nähdä eikä muullakaan tavalla lähestyä, koska juuri se valaisee kaiken. Näkijää ei voi nähdä.

Totuutta ei lähestytä, eikä siitä etäännytä – mihin suuntaan todellisuutta pakenisi (Ps.139)! Valheeseen ehkä, mutta valhe on valetta.

Älä pidä muita jumalia, koska niitä ole – eikä edes ”pitäjää” tekemässä teologisia valintoja.

Jakamatonta Jumalaa ei tunnusteta, eikä kielletä.
Hän on, mikä on (2.Moos.3), kaiken olevan lähde.

Ajallinen ei lähesty ikuista, eikä rajallinen rajatonta.

Ikuinen on ulottumaton kaikkeus, aluton ja loputon, syntymätön ja kuolematon.

Ehdoton rakkaus ympäröi ja pitää sisällään kaiken, jota ilman siis ei ole olemassa mitään (Room.11).

Suuriruhtinaat (TS)

 ”Totuuteen perustuva elämä on kuin kalliolle rakennettu talo. Epätodellisuus perustana on unihiekkaa.” (Matt.7 mukaillen)

Aurajoen rannassa ns. Richterin talossa autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto aloitteli toimiaan pari sataa vuotta sitten.
Talon jäänteet ovat nyttemmin joen pohjassa. Mutavyöry vei, ”multavieru”.

Multaan perustettu talo suuriruhtinaineen vierähtää jokeen, kun tarpeeksi sataa. Kallioon junttaaminen on todettu tarpeelliseksi rannan rakennustöissä.

Ruumiiseen ja sen sisältämään ”autonomiseen” yksilöön, oman elämänsä suuriruhtinaaseen, samastuminen on unihiekkaa, jonka vesi eli aika vie mennessään ennen pitkää. (Lihallinen ruumis on jo valmiiksi suurimmalta osaltaan vettä…)
Totuudessa on vain yksi ruumis, yksi Henki (Ef.4), jakamaton absoluutti, kaiken olevan perusta ja koti. Mikään multavieru ei horjuta sitä. Ei kärsimys, sairaus, eikä edes kuolema.

Nielu (TS)

 ”Voi, mikä kipeä kärsimys: kaikki ihmisen vaivannäkö menee samaan nieluun, eikä se kita koskaan täyty.” (Saarn.6)

Saarnaajan väsähdys tuhansia vuosia sitten on inhimillinen peruskokemus. Kita on yhä auki, vaikka maisema sen ympärillä on kovasti muuttunut. Vajauden tunne ajaa edelleen moneen vaivannäköön, materian, yhteiskunnan ja hengen maailmoissa.

Saavuttamattomat tavoitteet turhauttavat, saavutetut pettävät lupauksensa eli eivät täytä kitaa.

Mikään määrä vaivaa ei muuta ihmistä miksikään, paremmaksi varsinkaan (Room.7).

Toisaalta: armo on auki ja läsnä, joten kita kiinni!

”Se on täytetty” ilmeni olemassaoloon äärimmäisen tyhjän syövereissä. ”Hän laskeutui maailman pohjalle.” (Ef.4)
Eksistentiaalinen nielukin, vaikka on kärsimystä, kätkee tyhjältä näyttävään pohjaansa muuttumattoman, hiljaisen perustan, läsnä olevan kirkkauden säteilyn tämän tuiki tavallisen ja usein työlään arjen keskellä.

Historian oikea puoli

 ”Ihmistä painaa kiusaava taakka: hän ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, eikä miten se tapahtuu – kuka voi sen hänelle kertoa?” (Saarn.8)

Kysymys on tarkoitettu retoriseksi, mutta innokkaita käsiä nousee silti! On tarjolla profeettaa moneen lähtöön.
Olisi tärkeää olla ”historian oikealla puolella”, ja minähän olen. Kuulkaa minua!

Pyrkimys tulevan hallintaan on luonnollinen, mutta toivoton projekti. Historialla on liian monta oikeaa puolta.

En tiedä, mitä pyörii ison päättäjän isossa päässä, tai edes omassa pienessä päässäni vartin päässä tästä, jos mitään – mielen pyörintä on alati katkolla, mielipiteet aivoverisuonten kunnon varassa.

Jumalan eli todellisuuden valtakunta tulee ja on kuin salaman välähdys, ilman että sen tuloa voi seurata tai ennakoida.
Se ei ole tuolla tai täällä, eli se ei ole ajan ja tilan ilmiö (Luuk.17).

Se on aluton, loputon, lähellä.

Lähempänä kuin tämän lauseen lukeva katse.

Tuulen tie (TS)

 ”Ihminen ei ole tuulen valtias, ei hän pysty sitä pidättämään.” (Saarn.8)

Elämä tulee ja menee kuin tuuli, minusta riippumatta, tahtoani tottelematta.

Synnyttiin tähän paikkaan tuulen tuomina, kieleen ja kulttuuriin. Nimettiin, koulutettiin, palkattiin ja palkittiin, solmittiin suhteita ja auottiin niitä, menestyttiin eikä menestytty, omaksuttiin uskomuksia ja vakaumuksia, kuten ”ihmisellä on sentään vapaa tahto”, vapaina olentoina haluttiin tätä, tuo torjuttiin.

Selkeyden hetkinä huomattiin, että ei hallittu tuota kaikkea ”itse” mitenkään; ajatusten ja tuntemusten liikkeitä yhtä vähän kuin planeettojen, mielen laskuja ja nousuja yhtä vähän kuin auringon.

Mutta tuuli on paitsi arvaamattomuuden, myös Hengen kuva. Hengen, joka on elämän hiljainen humina itse (1.Kun.19), tuulen valtias ja tuuli itse.

”Ihminen ei pysty sitä pidättämään”, eikä pidäkään, sillä tuo tuuli on uskon, toivon ja rakkauden vapaa subjekti, objekti ja valtias.