torstai 10. syyskuuta 2009

Erring

Näin aika paljon vaivaa pölypunkkien karkottamiseksi asunnostani, kunnes luin jostakin, että niitä ei ole kenties ollutkaan täällä. 

Pidin vuodevaatteita tuntikausia parvekkeella kovassa pakkasessa. 
Sitten saunassa kolme tuntia yli 60 asteen lämmössä. Niin on opetettu. Oikein näin mielessäni, kun ne ropisivat kuolleina, minne sellaiset sitten ropisevatkaan. 
Tuli sitten tieto, että homma on ollut turhaa: Keinokuidut ja yleinen siisteystaso on ajanut maanpakoon koko jumalattoman sukukunnan, kauan sitten. 

 Tunsin itseni harhautuneeksi. Minulla ei ole koskaan ollut näköhavaintoa pölypunkista. En ole kärsinyt myöskään allergiaoireista. Mutta kun asiasta kerrottiin lehdessä, uskoin heti. Kuvissa näkyivät kasvot joiden omistajaa en halunnut sänkykaverikseni, varsinkaan tuhatpäisenä laumana. 

Vuosi pari sitten harhauduin onkimaan Amazon.comista eksyneenoloisen, mutta terävähampaisen piraijan. Mark C. Taylor: Erring. A Postmodern A/theology. Vuodelta 1984. En muista että olisin ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään. 

Mutta nyt kun luin sen uudestaan, huomaan sen vaikuttaneen ajatuksen- ja muuhunkin juoksuuni melkoisesti. 
Sitä ei saa kunnolla kiinni, mutta pyrstö läiskii ainakin jonkin verran pisaroita kasvoille ja niitten läpikin, aivoihin. 
Taylorin radikaalikristologinen a/teologia on Golgatan, Hegelin, Nietzschen ja sellaisten jälkeistä harhailevaa ajattelua. Kiinteää perustaa ei ole. Jumala on ristillä, mutta niin olen minäkin. 
Historia on lopussa, 
Kirja sulkeutunut. 
 ”Kirja” tarkoittanee jonkinlaista suljettua Selitystä, sitä joka antaa mielen historialle. 
Uskonnolliset ja muut ideologiset tekstit ovat näitä tietenkin, mutta Taylorin mukaan myös tiede pyrkii Kirjaan, suljettuun systeemiin, jossa tosiasiat muodostavat ympyrän. 
Sen piirissä tai keskipisteessä kaikki asiat löytävät selityksensä. Mutta myös Luonnon Suuri Kirja on pelkkä sepite, jossa yksi asia selitetään toisella, itse kehitetyllä kielellä, omin sisäisin säännöin. 
Kaiken Lopullinen Teoria katoaa kuin pölypunkki punkkaan innokkaalta siivoajalta. 
Lehdessä lukee, on kuviakin, mutta mitään ei löydy. 
Totuus/ei-totuus -polariteetti on rauennut muiden napojen ja napanuorien myötä. 

Taylor vetää myös humanistikukon alas tunkiolta, jonne se on kavunnut Jumalan kuoleman jälkeen. Uskonnon ohjaama moottorivene on ajanut lujaa karille. Perässä vedetty vesihiihtäjä on ehkä huomannut asian mutta painelee edelleen ruskettunut rinta rottingilla, ja uskoo homman toimivan mainiosti ja paremminkin, nyt kun Iso Pomo on karilla. Saa itse valita mihin menee… 
E.M.Cioran on huomannut että sellaista jumalankieltäjää tai skeptikkoa ei ole olemassakaan, joka ei kuolaisi vielä edes jonkun katastrofaalisen kyllän perään. Usein tämä kyllä on epämääräisesti ”ihminen”. 

Mutta tosiasiassa, kun Kirjan kannet ovat kiinni, kompassit seonneet navoista, myös vesihiihtäjä silpoutuu ja hukkuu veneen perässä. 
Jumalan kuolema merkitsee minuuden kuolemaa. 
Uskonnon hautajaiset ovat menossa, ja ateistisen humanisminkin peijaiset valmisteluvaiheessa. 

Inhimillinen aktiviteetti yrittää voittaa ajallisuuden haasteet ja historian päättymisen näköalattomuuden asettamalla itsensä historian tekijäksi, ja epäonnistuu surkeasti. 
Rivakkakaan sivakoiminen veden pinnalla ei onnistu ilman vetovenettä. 
Vietin pari viikkoa sitten monta päivää kuunnellen Ylen Elävää Arkistoa, vuosikymmen kerrallaan. Se oli uskomatonta, sisältöään alati vaihtavien, ja lopulta historian aaltoihin vaipuvien merkitysten festivaalia! 

Nimenomaan kuuloaistin eli radiopuheiden, -haastattelujen, ja –musiikkiesitysten kautta vastaanotettuna se oli mykistävää. 
Jokin pönäkkä kirjainyhdistelmä, esim. ”Suomen itsenäisyys”, tulkitaan eri aikoina niin eri tavoin että kuulija ihmettelee, onko kyseessä sama asia ollenkaan. 
Onko ulkoinen merkki ainoa yhdistävä tekijä. Kokonaisen kansankin yhden satavuotiskauden historia voidaan tulkita jälkikäteen monin tavoin. 
Punainen lanka löytyy eri aikoina eri paikoista, toki myös sitä etsivästä subjektista riippuen. 
Yksilön omaelämäkerralla ei tietenkään ole ”syvempää merkitystä” senkään vertaa. 
Ei auta sekään höpinä, että jokaisen pitää ”merkitä itse itsensä”, antaa omalle elämälleen merkitys. Ilman Historiaa ei ole historiaakaan. 
Kumpikin on luovan mielikuvituksen laatima sepite. Jäljellä on ”erring”. Olen nähnyt sitä suomennettavan (ainakin Timo Eskola) ”harhautumiseksi”, minulle kelpaa myös ”harhailu”. (Harhautuja päätyy mielestäni sentään johonkin, esim. Amerikkaan vaikka Intiaa etsikin, harhailija ei löydä mitään muuta kuin itse harhailun…) 
Ei se ole ihan harhailuakaan, suomessa ei oikein ole pätevää vastinetta. Sitä paitsi Taylorin terminologia on ylipäätään valtavan leikittelevää: kielensä on – sisältöön sopivasti – jotakin mikä… pakenee lukijalta. Ollaan poissa kurssilta, ei oikein tiedetä missä ollaan. Kuoleman hyökyaalto on käynyt yli, ranta palloineen on kateissa. 

”Marginaaliset ajattelijat” Jumalan kuoleman ja ”minän” loppumisen välimaastossa, eksyksissä, uskon ja epäuskon välissä, etsivät mutta eivät löydä. 

Olemme ajassa, mutta silti kuin ajasta pudonneina, tilassa jossa ei ole – tilaa. A/teologiaa voidaan Taylorin mukaan kutsua ”nomadin ajatteluksi”. 
Harhaileva nomadi ei katsele taakseen, absoluuttiseen alkuun, enempää kuin eteenpäinkään, perimmäiseen loppuun. 
Yksilöllisen minuuden lakkaaminen synnyttää jonkinlaisen anonyymin subjektiviteetin. 
En tiedä kuinka lähellä tässä ollaan itämaista ajatusta jossa yksilöstä eli ”egosta” luovutaan ”kosmisen tietoisuuden” hyväksi. Tai kristinuskon ajatusta, jossa ”vanha minä” riisutaan tai jopa ristiinnaulitaan uuden, universaalisen hyväksi. 
Uskon että samoilla vesillä harhaillaan. Sanat vain ovat kaikessa vajavuudessaan nekin omalla tuskien tiellään kohti Golgataa, kaikkien karien kuningatarta… 
Joka tapauksessa Taylorillakaan tarkoitukseton harhailu itsen hukkaamisen jälkeen ei tarkoita pelkkää epätoivoista pakolaisuutta, vaan on jopa ilon lähde. 
Nostalgia on mennyt, odottaminen loppunut. Silti nomadi voi nauttia irrallisuudestaan ja omistamattomuudestaan. Komediallinen levitaatio ottaa traagisen painon paikan. 

Menettämisen ilo on aitoa iloa, päinvastoin kuin saavuttamisen ja omistamisen! Anonymiteetti ei ole ongelma. Nimi on… ”To be a self is to possess and to be possessed by a name.” 

Itsensä kieltäminen tai sen katoaminen on pitkälti juuri nimen kieltämistä/katoamista. 
Taylorilla on paljon itseni ulottumattomiin jäävää leikittelyä akselilla ”proper-property-prosperity” - hauskaa se on, sen tajuaa ymmärtämätönkin sielu. 

Siihen asti kun kaikki loppuu ja harhailu alkaa, on tärkeää että omistaa nimen, vieläpä sellaisen jota ei ole tahrittu (”proper name”). 

On tärkeää pitää nimeään esillä. Saada nimeä. Identiteettini voi sanoa olevan suurin piirtein yhtä kuin nimeni. Jos allekirjoitan jonkin paperin nimelläni, olen siitä subjektiivisesti vastuussa. 
Nimen väärentämistä pidetään vakavana rikkomuksena. Nimi olen minä! Hyvällä (”proper”) nimellä varustettu voi hankkia omaisuutta (”property”) ja vaurautta (”prosperity”). 

Nimen ympärille voi alkaa kertoa tarinaa itsestään itselleen ja ympäristölleen. Kuinka minusta tuli minä. Taylorin mukaan kirkkoisä Augustinus tunnisti ja määritti ensimmäisenä nykyisensisältöisen subjektiviteetin, kun hän ahdistuneena kääntyi sisäänpäin, ja huomasi ”itsen” olevan yhtä kompleksinen ja jakautunut kuin ulkomaailmakin. 
Siihen asti sekasorto oli sijainnut enimmäkseen ulkopuolellani. 
Taitaa olla jälkeenpäin sepitettyä historiankirjoitusta tuokin (Raamattu ainakin mielestäni tulvii subjektiivisia tuntoja ja itsereflektioita, vaikkapa Roomalaiskirjeen 7. luku), mutta ehkä Augustinus tosiaan oli asiassa johdonmukaisempi ja jääräpäisempi kuin kukaan ennen häntä. Augustinus kertoi omaelämäkertansa, Confessiones, - Jumalalle! 
Ja sai siten omalle subjektiviteetilleen peilauksen korkeimmalta mahdolliselta Objektilta, sekä hyvän, vaikutusvaltaisen nimen kirkkohistoriaan. Nomadi ei manifestoi itseään kirjoittamiseensa, ei luo itseään siinä! 

Hän näkee selvästi että kirjoitus hukkaa totuuden jo kirjoittamisensa hetkellä. Kun kirjoitan jotain, vaikka että on synkkä ja myrskyinen yö, totuus asiassa on saman tien vanhentunut. Sama pätee luonnollisesti paljon suuremmassa määriin kirjoitettuun ”itseen”. ”Tässä ja nyt” on puitua kauraa jo ajattelemisensa, puhumattakaan kirjoittamisensa hetkellä. Itseys on naulittu ajan ristille. Se on vain nyt ja häviää heti. Elämä on kuolemaa, ja kuolema siis elämää. 

Koska yksilöllinen minä on sidottu aikaan, sepitteelliseen historiaan, se on sanan kaikkein jyrkimmässä mielessä ei-oleva!! 
Rajamäen Etiikka esimerkiksi on kirjoitettu henkilöstä jota ei ole ollut koskaan olemassa. Mikä ehkä vielä huimempaa: sitä kirjoittaa tyyppi jota ei ole. Tähän ei liity mitään kovin ihmeellistä esoteriikkaa tahi mystiikkaa (eikä herra paratkoon psykopatologiaa..!): Se mikä on ohi, ei ole! Identiteetti on muistamista, ”re-collection”, uudelleen keräämistä, arkiston järjestämistä. Kirja on kiinni, mutta Taylorin mukaan kirjoittaminen jatkuu silti. 

Kirjoittamisessa, päinvastoin kuin Kirjassa, ei yritetä saada mitään haltuun, ei selittää, ei juonitella yhteen sinänsä absurdeja tapahtumia, täyttää aukkoja, lääkitä haavoja. Ei yritetä saada kuolemaa haltuun! 
Ei myöskään esittää yhtenäistä, järkevää persoonaa matkalla jostakin jonnekin. 

On selvää, että en kirjoita tätäkään yksin: on paljon kimppakirjoittajia, kuin punkkeja punkassa. Silti kaikki kelluu irrallaan. 
”Kuin romaanikirjailija, joka ei enää osaa lopettaa kirjaansa, maalari joka ei osaa kehystää kuviaan, tai säveltäjä joka ei kuule harmoniaa, teologista joka on ymmärtänyt Kirjan sulkeutumisen seuraukset, täytyy tulla ’kirjoittaja’.” Teksti on aina konteksti, äärettömiin. 

 Ei ole alkua, ei loppua, eikä siis oikein keskikohtaakaan tässä Elämän ja Kuoleman kirjoittamisessa. Ilman kotia, erillään isästä ja äidistä, vaeltaja on aina nimetön. 

Aina Golgatalla, jossa kaikki risteytyy nyt-hetkeen, kuoleman ja elämän hetkeen. Hän on suhteissa, vaan ei substansseissa, kuin jokeri tai ”trickster”, klovni. Tuhlaajapoika jolta isä on kuollut. 

Kirjoittaja katoaa tekstiinsä kuin hämähäkki seittiinsä, tai nimimerkki internetiin… Kaikki on lopulta kevyttä, tarkoituksetonta leikkiä. Tai kuin näytelmä, jossa olen itse sekä näyttelijänä että katsojana. Leikkisän näytelmän voi tuhota ottamalla se vakavasti. Varmistelu, päinvastoin kuin kuolema itse, on oikeastikin kuolettavaa. Epävarmuus on elämän aluetta. 
”Hullut ja ajelehtijat eivät kuole. He harhailevat päämäärättömästi pysymättömyyden pysyvyydessä.” He löytävät ilon omistamattomuudesta. 
 Autuaita ovat hengessään köyhät, kuin pölypunkit. (Vuorisaarnaa mukaillen) Eckhart menee vielä pidemmälle: Olkaa yhtä köyhiä kuin ennen hedelmöittymistänne! Loppuu tähän! Tästä jatkuu! Tai niin kuin Taylor näpsästi lopettaa kirjansa: Amen Sobeit (p.s.