maanantai 28. marraskuuta 2011

Tuli autio maa

Jeesus ilmoittaa että on tullut tuomaan tulta maailmaan, ja että toivoo kovasti sen syttymistä.
On rakastettava vihollisia, ja vihattava läheisiä. On vihattava varsinkin sitä joka on itselle tutuin, omaa persoonaansa. Tämä on hengen paloa jos mikä.

Lienee tarkoitus polttaa maailma, paradoksein poroksi koko paska, niin että ”alkuaineet kuumuudesta sulavat”. Niin että muodot mustenevat.

Maailma on sana. Eletään lauseiden maailmassa.

Kerrotaan.



Ei tiedetä onko Sahara olemassa, mutta niin kerrotaan. On opittu koulussa ja uskottu. Ei ole syytä epäillä. On seisty koulussa korokkeella ja näytetty karttakepillä Saharan sijainti. Opettaja on nyökännyt hyväksyvästi. Siitä on saatu hyvä mieli, nyt asiasta ei pitäisi olla enää mitään epäilystä. Sahara on paikallaan, eikä sitä siirrä mikään. Maantiedosta tulee todistukseen kymppi, kiitos maailman autiomaat, maailman suurimmat järvet ja pisimmät joet!

Silti Sahara on vain kertomus tai kuva kartalla. Jos olen käynyt siellä, se on muistissa oleva kuva, jonka alla lukee jotain. On kuva ja on selittävä teksti.
Kävin Saharassa, nyt se lukee minussa.


Asun Turussa, pidän siitä. Kannatan turkulaisia pallopeliseuroja. Olen turkulainen, kerron itselleni.
Mutta nyt halutaan polttaa Turkukin, seuroineen, seurapiireineen ja -kuntineen.
(Onhan sitä yritetty ennenkin, mutta) Jumalalla on tosi mielessä.

Jumala ei pidä nimistä. Yhtään hän ei pidä erisnimistä.
Kuvia hän vihaa aivan helvetisti! Polttaa! ”Älä tee itsellesi mitään kuvaa!” Mistään!
Jumala auta jos Jumalasta teet kuvan mieleesi, ja sen edessä polvistut pyytämään itsellesi eli brändillesi kaikkea kivaa, esim. ajallista ja iankaikkista elämää!
Taliban sinut silloin periköön, ja tomuisessa jurtassaan nylkeköön.

Peili on tietenkin eri, koska siihen ei jää eikä se jätä jälkeä.


Jos joku, vaikka Jeesus, lyö minua klapilla tahi tuopilla kovaa päähän, turkulaisuuteni loppuu äkisti.
Kaveri- ja sukulaissuhteeni menevät poikki. Makaan maassa ja maailmassa ilman yhtäkään samaistumiskohdetta. En ole uskonnoton enkä uskovainen, en usko enkä antiusko.
Todistuksessani ei ole kuin nollia. Ote karttakepistä irtoaa.
Aatokset ja aakkoset käristyvät poroksi, ja niiden mukana kertomus tietenkin.

Jos lyönti ei ollut hyvin kova, ne palaavat porosta taas. Maailma muodostuu uudestaan.
Silmät jotka katselevat tätä pyhää toimitusta ulkoapäin, näkevät että näihin aivoihin palaa taju. Näistä aivoista katsoen maailma palaa niiden eteen, ehkä vähän utuisempana kuin ennen.


On tavattu sattumoisin, tutustuttu, seurusteltu ja kosittu. On häät. On pukeuduttu hienoihin. Jännitetään. Sanotaan tahdon. Juhlitaan. Pidetään puheita. Parempaa miniää, vävyä, ylkää, morsianta ei olisi voinut saada! Tanssitaan. Tutustutaan uusiin ihmisiin. Syödään ja juodaan. Häät loppuvat. Mennään hotelliin. Vietetään kiihkeä hääyö. Nukahdetaan.

Moneen tuntiin ei olla mitään eikä kukaan.

Kolmesta yöllä yhdeksään aamulla ei tahdota mitään, ei olla kenenkään uusi eikä vanha aviopuoliso, lapsi, isä, äiti, ei minkään maan kansalainen, ei minkään niminen.
Ei siis unohdeta asiaa, vaan oikeasti ei olla.
Aamulla kootaan itsensä, rakennetaan brändi uudestaan eilisen hämäristä muistoista, jatketaan nimien ja säätyjen kera. Kertomus jatkuu. Olen. Tämä. Maailmassa.

Hyvää huomenta, nimeni on Kirjainyhdistelmä, Tämä Kirjainyhdistelmä.




”Ihmiset ehkä luulevat, että olen tullut tuomaan maailmaan rauhaa. He eivät tiedä, että olen tullut tuomaan maan päälle riitaa: tulen, miekan ja sodan.” (Tuom.ev)

Nyt ollaan vaikeilla teillä hurskaan ja humanistisen ajatuksen astella. Kuljetaan paradoksien pöllimetsässä valuva soihtu kädessä.
Nähdään Rauhanruhtinas syöksemässä tulta tupaan, pojat vetämässä isiä turpaan, ja isät poikia, kaikki kaikkia.

Lapsiruhtinas polttaa seimensä ja kapalonsa, pyhän perheensä, eläinten tallin ja kaikki täpötäydet majatalot, koko Beetlehemin, lampaat ja paimenet kedolla, Herodeksen, kaikki alle ja yli kaksivuotiaat, keisari Augustuksen typerine verotuspäätöksineen, Rooman, jouluevankeliumin, Turun, Saharan, päreensä ja lopulta koko maailmankaikkeuden mennessään, tai viimeistään takaisin tullessaan.

Vain ”yksinäiset tulevat kestämään”.
Silmät ovat kuin tulta, palava portti, aistien kuningas. Tulisilmät, polttavat itsensäkin tulisilmät.
Yksi ainoa katse syttyy, tykö ja takaisin – keskellä on polttopiste - kaikki syttyy.

Rauha ei synny solmimalla sopimuksia. Kun rauha juhlallisesti ja vakavasti solmitaan ja sinetöidään, sekä kättä lujasti silmiin katsoen puristetaan, huomataan korkeiden sopimuspuolten korkeiden otsien takana jo seuraava sota.

Rauhaa ei rakenneta kirjaimin. Rauha syntyy vain poltetun maailman taktiikalla. Kirjainrovioiden yö, yksinäisen tulen pimeys.

Rauha rikkoo raamit ja puitesopimukset.

Tuli on yksin ja monta.


Kun kirjaimia kuitenkin on käytettävä, tehtäköön se väljästi ja monimielisesti. Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kirjoittaa.

Vanha kunnon ”logos” on aika hyvä.
Se on ainakin sana, järki, ajattelu, oppi, merkitys, periaate, laki ja sääntö. Varhaisessa kristinuskossa ”logos” tulkittiin Jeesukseksi, Jumalan Sanaksi.
Lopulta Sana-Logos ymmärrettiin Raamatuksi, ja tuli sammui. Alkoi loputon vääntö sanoista ja tulkinnoista.
Kirjaimiin samaistuttiin, ja lauseisiin. Asetettiin sana sanaa vastaan. Otettiin sanasta miestä ja mies sanasta. Muste alkoi virrata, ja kohta veri.

Kirjain kuolettaa, henki on elävä. Tuli henki. Tuli on huono renki, mutta hyvä isäntä.

Herakleitos oli paradoksien ruhtinas hänkin. Hän leikki noppapelejä lasten kanssa, aikuisten kaupunkilaisten hän toivoi hankkiutuvan hirteen mitä pikimmin. Hänellä oli sumeahko logos, joka on sekä luonnon laki että tuli.
Tuli hallitsee. Se kuivattaa maailman suossa vettyneen sielun. Paradoksi sekin, että logoksesta ei voi johtaa logiikkaa, vaikka onkin sen kantaisä.

Sielu on sekä vettä että tulta. Maailman kohteisiin kiintynyt eli ulospäin suuntautunut on vetinen räme. Upottaa. Hurja polkeminen ja ylös yrittäminen vain pahentaa tilaa.
Tuli nousee itsestään, ja nostaa. Kuivattaa. Hyvä sielu on kuiva, vedetön, valumaton. Ei jätä jälkiä.


Piikaparka poltti kaupungin epähuomiossa, mutta tuli ei päässyt kokonaan irti. Jäi jälkiä ja nokea, muistoja jäi. Muistoista tuli uusi, ehompi kaupunki. Pääkaupunki tosin vietiin pois, itään, ja upposi Vantaan suistorämeeseen.
Turun kulttuurivuoden päätapahtumapaikkana on Logomo. Siellä on muun muassa näyttely ”Tuli on irti!”

Täydellinen, irti päässyt tuli ei jätä jälkiä, ei raunioita. Se ei edes savua, eikä tee savumerkkejä.

Kun logos typistyy logoksi, syntyy brändi, polttomerkki, hallitun eli huonon tulen, renkitulen kivulias jälki. Ihmisistä tulee brändien renkejä.
Brändiä on kaiken aikaa varjeltava, muuten kurssi laskee rämeeseen. On pelättävä, on oltava huolissaan. Mitä markkinatkin sanovat.

Tulen kantaja, pyroforos, kristoforos, ei välitä yritysbrändeistä. Hän haluaa avata tulen henkilöstöbrändien pöllömetsässä.


Seison yläkoulussa pitämässä päivänavausta. Nuokkuva teiniseurakunta on kokoontunut sanan kuuloon. Oikeammin, paimenensa ovat ajaneet heidät kuin lampaat karsinaan. Paimenet seisovat ympärillä vartioitsemassa laumaansa. Adventtikyntteliköt tuovat saliin hämärää tunnelmaa. Ylipaimen vartioi oven suussa.
Puhun noista rooleista ja niihin liittyvistä huolista. Teinien trendeistä ja brändeistä. Esitetään koviksia ja ei-koviksia. Opettajat tekevät pitkälti samoja rooleja, ja papit tietenkin, eri metodein vain. Koko ajan on pelko päällä (en sano että perseessä, koska olen huolissani mitä silloin minusta ajateltaisiin), että mitä minusta ajatellaan, että kestääkö brändi. Mitä ihmisetkin sanovat.
Lopuksi julistan vangituille vapahdusta kuin Adventin Herra konsa. Saan aplodit! Oho, niin ei ole ennen käynyt. Joko sana sattui, tai sitten oltiin vain tyytyväisiä, että saarna vihdoin loppui.


Tuli ei sammu. Niin kauan kuin on jotain edes edessä, on tultakin. Mestari E sanoo, että aina on jotakin mistä luopua. Aina on jotakin poltettavaa. Tuomari N sanoo, että maailmanpyörä palaa. Palaa, palaa.
Samsaran kirous, Nietzschen ikuinen paluu(?): ihminen syntyy yhä uudestaan, samaan elämään. Kymijoki virtaa ja sen rannalla Kirjainyhdistelmä syntyy äitinsä jalkojen välistä uudestaan ja uudestaan.

Siunauspuheessa avasin Herakleitokselta lainaamani käärön ja puhuin alati muuttuvasta virrasta joka kulkee muuttumattomassa uomassa. Kanttori huomautti oikeutetusti, että johdan kansaa harhaan.
Että uomatkaan eivät pysy! Vastasin että hyvä on, ensi kerralla puhun betonikourusta tai rautarännistä.
Ei kelvannut. Nekään eivät pysy, kun alkuaineet kuumuudessa sulavat. Se tapahtuu viimeistään kun aurinko brändää itsensä supernovaksi eli kun Lapsi palaa.

Hyvä on, en puhu sitten enää mitään, ikinä. Pitäkää hautajaisenne.

Hiljaisuus hallitsee, se on totinen koti. Siihen loppuu Kymen kirous.


Nousin kerran Myrdalsjökullille Islannissa. Se on jäätikkö. Tie ylös oli paikoin kaita ja vaarallinen. Otti henkeen. Tuntien kompastelun ja ponnistelun jälkeen astuin jäätikölle. Näky oli veret seisauttava ja aivan ihana. Satakahdeksankymmentä astetta näkökentässä ei juuri mitään. Lunta ja taivasta vain. Ei mitään liikettä. Olin valaistumaisillani, mutta sitten huomasin taivaalla jonkun samsaran suihkukoneen vanan… Se siitä että ei mitään.
Herra, ei tännekään kannata majaa pystyttää? Olin jäätikön reunalla yksin, vain minä. Meitä oli ryhmä, mutta kaikki olivat vain yksin minä.
Lähdin laskeutumaan takaisin.


On aavikko, tulen pieksemä ja hiljainen, autiompi kuin Sahara tai Myrdalsjökull. Kaikki brändit ovat palaneet, palaamatta. Virrat uomineen haihtuneet. Jäätiköt sulaneet ja se minkä päällä ne olivat. Jopa oleminen on kuumuudessa haihtunut.
On aavikko joka sisältää kaiken ja ylittää kaiken. Puhdas, veret seisauttava maa, kaiken olemassa olevan kaipuun kohde. Kaiken ja kaikkien perintöosa.
(Ylevät kirjaimet, lauseet ja visiotkin kuluttava rauhan tuli.)

perjantai 18. marraskuuta 2011

Otetaan meri

Se on syvä, hiljainen.















Yksi ajaa, toinen ottaa kuvan. Tie päättyy mereen, ja alkaa merestä. Tuulilasin läpi näkyy Azorien pohjoisranta. Auto on tuotu Japanista, sen sisältö Suomesta, kamara on purkautunut valtavalla jylinällä Atlannin pohjasta ja jähmettynyt, pensaat pursuavat kamarasta.
Nyt liikutaan hiljakseen, ei pidetä meteliä.


Aika lähellä kulkee Golf-virta. Se haaroittuu alapäästä sisään, yläpäästä ulos. Ympäri käydään, erilleen mennään, passiivi hallitsee yhä massiivisemmin. Yhdestä lähdettiin ja yhteen tullaan.


Katseita on kaksi, tuulilasi, tie, meri ja pensaat ovat yhteisiä. Mielenmaisemat ovat erilaisia. Maailmat ovat erilaisia.

Toisen maailmasta on vaikea tietää, ensimmäisenkin maailmasta vain vähän helpompaa. Että mitä siellä menee, mistä ja mihin.

"Samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me." (Herakleitos, Saarikosken suomennos)

Käydään uimassa pohjoisrannalla. Pohjavirta on näillä vesillä todella häijy. Jo matalalla sen imu on kuin mustekalan lonkero nilkan ympärillä. Ei tee mieli astua virtaan, vaikka tekeekin.

Äkkiä tekee mieli ottaa lujasti toisen kädestä, mennään pois, kuiville.
"Kun teette kaksi yhdeksi, sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkopuolen, ulkopuolen samanalaiseksi kuin sisäpuolen, yläpuolen samanlaiseksi kuin alapuolen, niin että kun teette miehen ja naisen yhdeksi ainoaksi, ettei mies ole mies eikä nainen nainen,... silloin pääsette sisälle valtakuntaan." (Tuom.ev)



Azorien vesillä on valaita. Astutaan veneeseen ja Golfiin niitä tähyilemään. Vain delfiinit näyttäytyvät tällä kertaa. Ne ovat kauniita ja sulavia.
Niiden esi-isät muuttivat merestä maalle asumaan, mutta jälkipolvet pettivät puritaani-isien unelman uudesta maasta (tylsää! kuivaa!) ja muuttivat takaisin mereen.
Valasnuoriso kirmasi suin päin veteen viidessätoista miljoonassa vuodessa.

Nuoriso on arvaamatonta, mutta sen on tulevaisuus.
(Nuorison ikiaikainen vitsaus on että sillä ei tietenkään ole mitään tulevaisuutta. Tullessaan tulevaisuus tappaa ensimmäisenä juuri nuoruuden. Keski-ikä ja vanhuus ovat sitkeämpiä.)


Hengitystieongelmien takia valaat eivät ole voineet vielä siirtyä kokonaan pinnan alle. Niille mahdollinen happi tulee edelleen ilmasta. Sulavat ilmasukelluksensa ovat siis happihyppelyä.

"Tie ylös ja alas yksi ja sama." (Herakleitos)
Tie rantaan ja takaisin, sinne ja tänne, sama se.
Delfiinit tietävät tämän vaistomaisesti.

Ihmisellä on vaikeuksia.
Hän uskoo pysyvään nousukulmaan ja kasvuun, ja kestoon ylipäätään.
Erityisen vakaasti hän uskoo katoavien asioiden katoamattomuuteen. Suhteiden ja suhdanteiden.
Taloudellinen laskuvesi lyö ällikällä. Pohjavirta imee Välimeren maita upoksiin. Kurina kuuluu jo Pohjan perukoilla asti. Näin ei pitänyt. Kuka on syyllinen? Syyllisen on löydyttävä.
Minä se en ole. Minun ahneuteni on oikeutettua. Noiden ei.

Miljoonat humalat ovat kaikki tätä ennen päättyneet krapulaan, totta, mutta että taas kävi näin!






Maailman cooleimmat ja kuulaimmat olennot asuvat syvällä meressä. Se johtuu paineesta ja pimeydestä.


Krottikalan olemus näyttää pintaeläjästä melko tuskaiselta, huulipuna näyttää menneen poskille, mutta se voi silti hyvin. Krotti tekee sen mitä krotin on tehtävä, ei muuta.
Flaksi käy, epäonnistuneesta meikistä huolimatta. Maiti kohtaa mädin valtameren hämyisillä korallitiskeillä.
Siitään vain, ilman meteliä.

Krotti on yhtä ympäristönsä kanssa. Kalan ruumiista 90 prosenttia on vettä. Suun koko ja muoto kertoo että nyt syödään mitä eteen katetaan. Nyt ei nirsoilla rasvan tai hiilareiden kanssa. Tämä krotti ei ole karppi.

Se ei ole sopeutunut ympäristöönsä (tällaista puhetta kuulee joskus luonto-ohjelmissa). Se ei ole hyväksynyt olosuhteita. Se syntyy ja elää niistä ja katoaa maisemaan sitten kun aika on, eli hajoaa. Astuu virtaan, eikä astu. Sisäpuoli tulee ulkopuoleksi ja päinvastoin.


Yksi kuvaa, toinen ajaa. Ajetaan pois.
Yhdestä lähdetään, ympäri käydään, yhteen tullaan.

torstai 10. marraskuuta 2011

Otetaan taivas

Otetaan taivas, se on syvä. Se on hiljainen.

Otetaan taivas lähtökohdaksi, päätepisteeksi ja kaikeksi mikä osuu näiden väliin.
Huomataan sen laajuus, niin että kaikki lähdöt ja maalit mahtuvat sen sisään, eikä tee tiukkaakaan. Taivas ei lähde eikä tule.

Taivaalla nähdään nyt päivä, nyt siellä nähdään yö. Se itse ei ole kumpaakaan, vain tausta jota vasten nuo nähdään. Ja muut.
Ei se ole pelkkä taustakaan, vaan myös taustan näkijä.

Taivaalla menee kaikenlaista. Kulkee kuu, tähtiä, galakseja ja galaksiryhmiä, pääskysiä ja lepakoita, syksyn lehtiä, lentokoneita ja ilmapalloja. Joskus lentää saippuakuplia ja frisbeekiekkoja.
On nähty jokunen tunnistamatonkin lentävä esine.  

Parvekkeeni lähistöllä lentelee öisin lepakoita. Ne ovat salaperäisiä, aavemaisia taivastien kulkijoita. Luulin niitä ensin pääskysiksi!


Ihmiskuntakin lentää taivaalla, vaikka asia ei sille itselleen olekaan ihan ilmeinen, koko ajan.
Ruumiita tulee 107200 kilometriä tunnissa, nyt jo seitsemän miljardin yksikön nipussa.
Tässä on vain maan liike auringon ympäri.
Aurinkokunta kiertää Linnunradan keskiötä melkein miljoona kilometriä tunnissa. Linnunrata puolestaan painelee talla pohjassa, melkein puoli miljoonaa kilometriä tunnissa kohti Andromedaa, lähintä naapuriaan.
Galaksiryhmä jonka köyhiksi ja heiveröisiksi vuokra-asukeiksi meidät on rekisteröity, kulkee kohti jotakin joka on nimetty Great Attractoriksi. Se on salaperäinen, aavemainen massakasa jonka vetovoima ja viehätys on ylivoimainen. Vauhtimme sitä kohti on yli kaksi miljoonaa kilometriä tunnissa! Kaikkien seireenien äiti.
Hirmuinen sählypeli on menossa. Verkot tötteröllä joka jumalan suuntaan!

Seitsemän miljardia ihmistä ei paljon paina. Iso Traktori painaa senkin edestä, vetää kymmenien tuhansien Linnunratojen painovoimalla puoleensa. Mutta sekään ei lopulta riitä mihinkään. Taivas ei tutise.

Väliaikaisista viehtymyksistä huolimatta tähdet pakenevat toisiaan, sanovat. Avaruus menee romuksi, viilenee. Kuu menee myös.
Lopulta siellä atomi etsii toista, turhaan. Taivas ei liiku sittenkään. On ihmeellistä ja ilostuttavaa että oikeasti mikään ei liiku, kaikesta sähläyksestä huolimatta.


Sisätaivaallakin lennetään. Ajatuksia tulee ja menee, tunteita, vakaumuksia, uskomuksia, persoonia lentelee hujan hajan, haluja ja pelkoja.

Sisätaivaalla piirretään elämänviivaa. Kerrotaan elämäntarinaa. Yritetään painaa mahdollisimman paljon, olla vetovoimaisia.
Mikään ei kuitenkaan riitä. Seitsemän miljardia kuplaa ei paljon paina. Elämä on lainaa vain, pikavippi piste universumi. Piste. 

Muodostellaan koherentteja kokonaisuuksia, maailmankuvia. Kerrotaan että oma on oikea, ja perustellaan se jykevästi.  
Muodostetaan myös kiinteä minäkuvasommitelma, the greatest attractor, joka sijoitetaan omaan maailmankuvaan.
Asetetaan liekehtiväsilmäinen enkeli vartioimaan kuvitteellista porttia tulinen miekka kädessään. Joka uhkaa maailmankuvaani ja muuta kehikkoani, uhkaa minua itseäni.
Varokoon!

Kristinuskon taivaskuvasto on pääosin Ilmestyskirjasta. Pyhäinpäivän tekstissä Jumalan valtaistuimen edessä huojuu ja veisaa valkeisiin puettu joukko, joka on tullut alhaalta, ”suuresta ahdingosta”. ”Jumala levittää telttansa heidän ylleen.” jne.

Ilmestyksen psykedelia on syntynyt alkukirkon vainojen paineessa. Se on Raamatun verisin ja kostonhimoisin visio. On vitsauksia, tulta, verta, myrkkyä, kauhua, vihaa. Ennen kaikkea kostoa ja vihaa.  
(Simone Weilin mukaan olisi ollut ehkä parempi jos marttyyri-ilmiötä ei olisi ollut lainkaan. Hän esittää että se jumala jonka puolesta alkukristityt kävivät leijonien eteen, oli sama tai ainakin hyvin läheistä sukua sille, jonka Rooman valtakunta sittemmin omi, ja verisin vainoin pakotti koko maailman omimaan.)


Mutta on Ilmestyksessä Raamatun kauneinkin lause: Jumala pyyhkii kaikki heidän silmistään kaikki kyyneleet.  
Taivas sulkee syliinsä "heidät", Jumalan telttoineen päivineen, öineen, ja kyyneleet, ilon ja surun, kultakaupungin ja helvetin.  

Otetaan taivas subjektiksi. Mikään satunnainen lentävä, tunnistamaton tai tunnistettu objekti ei silloin saa esiintyä subjektina.


Kristuksen läpi lyötiin rautanauloja. Reikä lihassa on ainoa portti taivaaseen joka ei liiku.
Kun rauta menee lihaan, herää etsimättä kysymys ”miksi minut hylkäsit?” Kysymyskin on hylättävä.
Raudan tie on reikä. Tästä ruumiista ei ole mihinkään. Se on riisuttava.
Se riisutaan. Kupla puhkeaa.


Mikä on, pyyhkii kyyneleet. Mikään ei liiku.

Sisätaivas yhtyy ulkotaivaaseen. Kuplien taivas on yksi ainoa.

Mitään ei kysytä.