maanantai 26. heinäkuuta 2010

"Ihmiset asettuvat Ajan lauseeseen kuin pilkut, mutta jos yrität pysäyttää lauseen, jäykistyt pisteeksi." (Cioran)

Tunnen itseni jäykäksi pisteeksi, kun aloitan kastetoimitusta omakotitalon pihalla, paahtavassa helteessä. Tila on aseteltu siten, että olen yksin auringossa. Seurakunta on puiden alla varjossa. Hengen miehellä on vain Herra itse suojaavana varjonaan.

Tiheä pensasaita erottaa tontin naapurista, jossa on tekeillä meluisa julkisivuremontti.
Reiskoja ei ole informoitu ristiäisistä.

"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."
Vasar, vasar. "Saatana, tää meni kyllä ihan vinoon!"
"Te vanhemmat olette antaneet lapsellenne nimen..."
"Ota vittu irti!"
"Jeesus otti vastaan lapset ja siunasi heitä..."
"Perkeleen helle!"
"...menkää ja tehkää kaikki kansat..."
"No vittu!"
"Kastan sinut..."
Vasar, vasar.
"Herra siunatkoon teitä ja var..."
"Otaks kaljan?"
Otan.
Mielelläni.
En ota.
Jos kastat, et ota.
Kahvia otat. Mukava olet. Ystävä sä.
Keskustelet. Kiinnostut.

Hikoilet.

"On tärkeää, että käänteisen ajattelun avulla saatetaan älyllisen tarkastelun piiriin epämääräisimmätkin vaivat ja satunnaisetkin huolenaiheet, jotka muuten häviävät fysiologiaan. Entä jos Ikävä - itseään toistava havainto maailmasta ja ajan surullinen aaltoliike - nostettaisiin deduktiivisen elegian arvoasemaan, jossa sille annettaisiin mahdollisuus olla arvokkaan steriili? Jos sielu ei voi turvautua itseään korkeampaan järjestelmään, se vajoaa lihaan - ja fysiologiasta tulee filosofisen tylsistymisemme viimeinen sana. Säilyttääkseen säädyllisyytensä mielen on joko muunnettava välittömästi vaikuttavat myrkyt älyllisen vaihdon välineiksi ja tehtävä aistimusten turmeltuneisuudesta työväline tai sitten saatava kaikkien tunteiden ja aistimusten epäpuhtaus näyttämään normilta. Mielen rinnalla sielu - tuo pateettinen hyeena - on vain raskas ja synkeä."

(Cioran on epätoivoisen aikamme iloisin ajattelija.)
(Joka kyllä torjuisi ajatuksen, että jokin tietty aika on epätoivoisempi kuin toinen, vaan ilmoittaisi että epätoivo liittyy aikaan kuin kärsimys olemassaoloon. Aika/olemassaolo - kärsimys/epätoivo ovat yhtä. Minkä seikan värähtämätön, horjumaton näkeminen ilman sivuvilkaisuja tuo vapauden ja jopa ilon.)

torstai 22. heinäkuuta 2010

Eläinhoitola on joutunut elvyttämään lemmikeitä, jotka ovat helteen suututtamina hypänneet avoimesta ikkunasta, miettimättä lainkaan hyppytason korkeussuhdetta tavoitetasoon, maan pintaan.
Jos tasoero on liian suuri, käy pahasti.

Töissä oli tänään mieletön kiire, piti saada kirjekasa lähtemään ennen postituksen sulkeutumista, puhelin soi koko ajan. Samalla kun toimitin näitä, hotkin erästä omenaa yltiöpäisesti. Lopulta syöksyin ulos huoneesta suu täynnä, kirjeet kädessäni.
Käytävällä tuli vastaan kollega jonka miehen tiesin juuri kuolleen. Halusin esittää osanottoni, mutta en saanut sanaa suustani. Omenamössöäkään en tohtinut sieltä syöstä surevan tykö ja päälle.
Nainen meni ohi nopeasti ja poistui pihalle. Jäin katsomaan hänen jälkeensä.
Kyyneleet valuivat harmista ja omenan epätoivoisesta jauhamisesta. Haluaisin ajatella että myötätunnosta, ehkä tosiaan vähän siitäkin.

Yritän olla kelpo kaveri tai edes kohtelias, mutta aina se ei onnistu.
Tai: itse yrittämisen toimi sulkee pois onnistumisen mahdollisuuden. Kramppaa. Posti vietiin jo. Toverien syliin suoltuu mössöä. Maa tulee vastaan kovaa vauhtia ja liian jyrkässä kulmassa. Ei tule apuun Anja, ei Heidi.

Sittemmin iltapäivällä: Olen hukannut bussikorttini. Etsin sitä kämpässäni, ensin toiveikkaasti ja loogisin menetelmin. Lompakko, laatikot, pöydän ja tuolien aluset. Taskut tietenkin.

Kun logiikka ei anna periksi ja korttia takaisin, alan helteen hurjistamana ryhtyä toivottomiin töihin. Etsiä samat paikat uudestaan kolmanteen, jopa neljänteen kertaan. Samat pirun lootat ja taskut! (En viitsi kertoa tässä, että viidestikin saatoin tonkia läpi samat osoitteet...) (Itsellenikään en myönnä että kuusi.)
Käännyn talvitakkien puoleen... Vai olisiko kortti viety hattuhyllylle kuivumaan? Katson astiakaapit, pesukoneen, jääkaapin. Käännän sohvan ympäri.
Niin hullu en ole että vilkaisisin pakastimeen. (Halusin vain nostaa aamiaismustikat sulamaan.)
Mikään taho ei myönny palauttamaan korttia.

Stoalaisuus murtuu lopulta kokonaan patetian rynnistyksen edessä. Jeriko sortuu, torvet soivat.
Alan toivoa että tulisi kova ukkonen, lopettaisi helteen. Salama iskisi kämppäni rikki. Ja typerän pääni.
Ja kaupungin liikennelaitoksen.
Tulisi sota! Huvittaisi lähteä puolustamaan isänmaata tai jotain muuta isohkoa kokonaisuutta! Teit isäin astumaan kaikki saatanat, näistä helteisistä helvetin kämpistä vilpoisiin tuuliin! Liput liehumaan! Torvet soimaan! Urku auki! Hornetin perkeleet ilmaan kuin olisi jo!
Poikas valveill' on! Kuka täällä nukkumaankaan pystyy!

Kesken ankaran liikekannallepanon päätän kuitenkin vain käydä parvekkeella mentolisavukkeella. Se rauhoittaa vähän.
Minulla on työtapaaminen Saramäessä. Päätän rangaista itseäni bussikortin hukkaamisesta, ja mennä sinne pyörällä. Se on hyvä rankaisu, tuuli vilpoisaa ja nyt jo myötäistä.
Ajan uuden vankilan ohi. Sen editse vie söpösti Matilda Wreden tie. Mietin onko takapuolella, siellä mistä metsä alkaa, Papillonin polku, Casanovan kuja tai Rannanjärven reitti.

On mukavaa istua tuntemattomien, kivojen ihmisten pihalla keinussa ja esittää taas aika kelpoa kaveria.
Pihalla on myös kaksi Englannin bulldogia. Ne makaavat kuumissaan varjossa. Toinen niistä on niin lihaksikas ja harteikas, etten tiennyt koiran voivan ollakaan. Sen nousu jaloilleen on hankalan näköistä, kuin ison sonnin punnertamista. Se ei pääsisi ikkunalaudalle tai parvekkeen kaiteelle, vaikka haluaisi.
Se nuuhkii varpaitani, katsoo ylös ja virnistää minulle. Tai ehkä se on vain kyllästynyt irvistys.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Mahtisonnit eli yhdestoista käsky: anna olla!

Onnettoman on aina mahdollista samastua.

Seitsemän veljestä on härkiä paossa Hiidenkivellä.
Tilanne näyttää tuiki toivottomalta. Kolmekymmentäkolme raivoa puhkuvaa härkää ympärillä.
Viinaa on vain rajoitetusti. Nälkä uhkaa. Aapon tarinat loppuvat.
Avunhuudot eivät kuulu, ja jos kuuluvatkin, ne tulkitaan väärin.
Viimein alistutaan ja aletaan odottaa pikaista loppua. Simeoni synkkämieli tietenkin samalla koko maailman-.

Mutta! Silloin kaksi härkää alkaa nahistella keskenään, puskea yhteen "peeveliä kaksi".
Ne edustavat kahta eri rakennetyyppiä (en tiedä josko rotuakin): kyyttöselkää ja koivipäätä.
Härkätaistelu tuo odottamattoman helpotuksen veljesten ikävään tilanteeseen. Pelkkä sarvien kalistelu ei merkitse mitään, vasta samastuminen luo merkityksen. On asetuttava kannustamaan jompaakumpaa osapuolta.
Veljistä Juhani ja Tuomas, kilpakumppanit voimien mittelyssä muutenkin, samastuvat väkevimmin.
Jonkin satunnaisen syyn perusteella Juhani ottaa omakseen koivipään joka merkitään samantien isolla alkukirjaimella, hyvä Koivi!
Tuomas leimautuu kyyttöselkään. Kyyttö voittoon!

Ilta pimenee, suolet kurnivat, apua ei tule, ruokana vain sammal, juomana tilkka viinaa seitsemän veljeksen jaettavaksi.
Mutta kilpaurheilu tuo lohdutusta.
Jo parin repliikin jälkeen kuvaan astuu myös vedonlyönti, joka tunnetusti lisää samastumisen intensiteettiä. Varsinkin kun vedonlyönnin välineenä on viina.
Koivista tulee "minun Koivini". "Iske sorkkas lujasti maahan!"
"Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni, sillä lailla!"

Juhani jää Koivineen alakynteen, ja alkaa syytellä härkäänsä. "Pakenetko, riivattu?" Juhani ei kuulu siihen fanityyppiin, joka jakaa idolinsa kanssa niin tappiot kuin voitotkin.

Huomion ja vedon kohteet jolkuttelevat pois. Ankea arki lankeaa taas tykö. Aletaan visioida seitsemästä "kalisevasta, kolisevasta" luurangosta jotka viedään kiveltä kirkkotarhaan, ja muusta synkästä.


Kansallisuus on tietenkin ilmeisin samastumisperuste kilpaurheilussa.
Se on jopa neutraalimpikin kuin esim. rotu, poliittinen tai uskonnollinen kanta, sukupuoli, sukupuolinen suuntautuminen, jne.

Olen pohtinut minkälaiset esim. jalkapallon MM-kisoista tulisi, jos ne käytäisiin uskonnollisesti suoritetuin joukkuejaoin. Ja päätynyt siihen, että katoliset olisivat aika vahvoilla.
Buddhalaiset ja gnostikot olisivat pudonneet jo alkulohkovaiheessa. "Ei voisi vähempää kiinnostaa."
Hindut ja newaget tähyäisivät jo seuraaviin kisoihin, aina seuraaviin... Ehkä joskus pokaali tulee meillekin...
Animistien homma hajoaisi organisaation kaoottisuuteen. Mormoneilla pukupakkoon, kuka sellaisessa jaksaa.
Jehovien vastustajat hermostuisivat jatkuvaan "haluaisitteko tietää kuinka peli päättyy, ja olla lopullisten voittajien puolella?" -kyselyyn. Ja sulkisivat areenan oven todistajien nenän edessä.
Muslimien - valmentajana muuan profeetta jonka nimeä en nyt muista, enkä kuvaansakaan osaa tässä yht' äkin piirtää - peli olisi kyllä organisoitua ja kiihkeää, mutta sortuisi liikaan aggressiivisuuteen. Jatkuvat viikatteet ja puolikuut toisivat turhan paljon punaista väriä kentälle ja kortteihin.

Välierät saatettaisiin käydä Katoliset (valm. itse Benedictus XVI) vs. Lutkut (valm. Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteeri, - ja Paaarma) , ja Välinpitämättömät Materialistit (valm. kuka milloinkin) vs. Militantit Ateistit (valm. Richard Dawkins, avust. Kari Enqvist).
Kumpikin peli olisi varsin tasainen.
Lutkien säntillinen mutta mielikuvitukseton peli joutuisi hyvästä taistelusta huolimatta lopulta taipumaan Katolisten hartaan painostuksen ja prameiden mutta taitavien kikkailujen edessä.
Toisessa välierässä Vällyt satsaisivat kyllä paljon rahaa pelaajahankintoihin, mutta olisivat liian lällyjä vastatakseen Militanttien kovaan prässiin.

Viimein siis odotettu kohtaaminen loppuottelussa: Katoliset vastaan Ateistit.
Hirvittävä määrä hutilaukauksia, kohti vastustajan päätyä, mutta ohi maalin. Joskus näyttää kuin ei pelattaisi samalla kentälläkään.
Viimein loppuhetkillä, massiivisen katsomon painostuksesta, erotuomari viheltäisi Kirkolle inkvisitionaalisen rangaistuspotkun. XVI määräisi Xavin asialle, ja sinnehän se uppoaisi.

Ei hyvä jako minusta.

Poliittista ei osaa ajatellakaan. Mikä sotku jo väreistä ja niiden symboliikasta! Tarkoittaako esim. punainen kortti "ulos", "sisään" vai peräten "kaikki maailman sorretut palkkapelurit, liittykää yhteen! tappakaa erotuomarit, nuo hullut koirat! tehkäämme vastustajien maalialueesta keskitysleiri!" Vai mitä?
Sekasorto siitä tulisi, eikä sen yöstä nousisi enempää orja kuin pokaalikaan.

Sukupuolijako... Vain kaksi joukkuetta! No, jotain hämärää siinä välissä, mutta se olisi välittömästi paitsiossa tai sivurajasta yli.
Suora finaali, tylsää. Kylmän sodan ja - ilmiselvän lopputuloksen jälkeen - mökötyksen paluu. Ei kiitos.

Rotujaolla on tympeä historia, ei sitäkään.

Kansallisuusperusteinenkaan ei oikein minusta ole toiminut, varsinkaan kun itse kuuluu kansaan, joka ei milloinkaan pääse edes itse mittelöihin. Aina täytyy impotentin futiskansan jäsenen etsiä muita samastumismotiiveja kansojen pallomerestä.
Joku Uruguay-Ghana on kuin Koivi vastaan Kyyttö. Kummastakaan mitään tiedä. (Vai oliko se Uruguay joka kohteli Metsä-Botniaamme ikävästi? Ghana siis!)
Naisilla on helpompaa kun voi toimia ulkonäkökriteerillä.

Saksa, vanha aseveli? Ok, mutta vähän teennäistä. Liikekannallepanevat junat menivät jo. Petsamon nikkeli pysyy Venäjällä. (Siinä toki syy kannattaa Venäjän kulloistakin vastustajaa, mutta nikkarit itsekään eivät olleet mukana ainakaan näissä viimeisimmissä.)
Pohjois-Korean (valm. itse Maan ja Taivaan Isä) fanittaminen olisi joko pateettista, kyynistä, tai sitten puhdasta surrealismia ja psykedeliaa.


Jokin täysin vaihtoehtoinen, neutraali jako olisi parempi.

Horoskooppimerkki? Forza Gemini! Mutta johtaisi horouskottomien boikottitoimiin.
Syntymäkuukausi? Toukokuu, may you win! Sopiva määrä joukkueita ainakin.
Sukunimen viimeinen kirjain? Iit, olette iihania! Messi, kaikkien i-loppuisten kingi! Mutta silti, zetojen ylivoimaa...

Onnettomalla on monta samastumismahdollisuutta, mutta kaikki taitavat olla jotenkin tehtyjä, väkisin väsättyjä.
I ei ole sen oudompi idoli kuin kansallisuus, uskonnolliset symbolit, paavit ja gurut, rotu, sukupuoli, politiikka, perhe, suku, kapakan kantapöytä, jalkapallojoukkue, oma ruumis, toinen ihminen, ammatti, titteli tai oma persoonakaan. Kaikki ovat vaikutelmia, fiktiota.


Siinain vuoresta tulee Israelin uppiniskaisen kansan Hiidenkivi.
"Kun Mooses viipyi eikä tullut takaisin vuorelta", kansa haluaa jumalakseen kultaisen härän, samastumiskohteekseen: "Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä."
Sellainen tehdään, ryypätään ja hoilataan ympärillään kuin veljet Kivellä, mutta joudutaan myös heti vaikeuksiin sen kanssa. Härkien kanssa ei pelleillä. Olisivat kysyneet hämäläisiltä kohtalotovereiltaan.
Kultahärkä itse ei ole suora ongelma, mutta kilpaileva, valtaistuimella istuva härkä, Jahve suuttuu ja uhkaa hävityksellä kansaa, oikein Simeonin mitalla. Ampua lakoon koko porukan kuin veljemme lopulta härkälauman.

Mooses lepyttelee sitten Herraa kuin Aapo tahollaan juhtiensa tuhosta sydämistynyttä Viertolan isäntää. Jonkinlainen tilapäinen sopu syntyy kummassakin härkäongelmassa.



Älä tee itsellesi härkää!
(Niitä jotka jo ovat, älä härnää.)
Älä kerta kaikkiaan lähde ulos!
Jos lähdet, härät ajavat sinut takuulla Hiidenkivelle.
Totisesti, sieltä et pääse ennenkuin olet ampunut viimeisenkin niistä.

Anna kaiken ja kaikkien olla!