perjantai 25. kesäkuuta 2010

Yhdeksäs ja kymmenes käsky, älä pyri.

Kaikki on hyvin. Pysy siinä.

"Älä tavoittele toisen taloa, vaimoa, orjaa tai orjatarta, härkää, aasia, mitään mikä on hänen."

Itse koen härkä-osion helpoimmaksi. En ole koskaan tavoitellut kenenkään härkää. Mitä minä sellaisella.
Minä ja härkä viidennen kerroksen keskustayksiössä!
Hirveä revohka rappukäytävässä aamuisin kun veisin sitä aamutoimilleen. Muutaman viikon päästä niitä toimia olisi joen rannat täynnä. Hissiin se ei tietenkään suostu, pitihän se arvata.
Monta muuta vaivaa, joita härätön ei pysty edes kuvittelemaan.
Miltä haisisikin sateessa ulkoillut märkä härkä pienessä kämpässä!
Tietenkin voisin koettaa jonkinlaista elämäntaito-opasta, härkä muusanani. Sellaiset myyvät kai hyvin.
Härkä olohuoneessa. Härkä makuuhuoneessa. Härkä kylppärissä. Eteisessä. Jne. Paljon ostettaisiin varmasti myös Härkä rappukäytävässä -osaa. Läheisriippuvainen härkä kirkossa. Jne.
Sarja voisi päättyä koskettavaan Härkä ruumishuoneella -kirjaan.

Aasia voisi olla perustellumpaa tavoitella. Ainakin sitä voisi vuokrata vaikka siltahommiin kaupungille.

Olkoot toisten talot, vaimot ja orjatkin rauhassa.

Orjatar, siinä on kyllä jotain. Värinää.
Orjatar...
Mutta en taida yltää SM-tason suorituksiin silläkään osastolla. Lainsäädäntökin saattaisi tökkiä vastaan.


Istuin Sopotin viisisataa metriä pitkällä laiturilla, kun elämäni melkein muuttui.
Luin Vartijasta Panu-Matti Pöykön artikkelia, joka käsitteli stoalaista filosofiaa, varsinkin sen tunneteoriaa.

En halua oikeasti mitään kohdetta (vaikka niin kuvittelenkin), vaan siihen liittämääni vaikutelmaa.
Jos onnistun tavoittelussani, vaikutelma murenee pettymykseksi, ja keksin seuraavan tavoitteen. Lopulta tavoitteeni työntyvät Rajan tuolle puolelle ja muuttuvat puhtaaksi fantasiaksi ilman näennäistäkään kosketusta tosiasioihin.

Pahinta on jos epäonnistun tavoittelussani, koska silloin saattaa syntyä - tunne...
Tunteet (pathee) ovat kurjinta mitä ihmiselle voi sattua stoalaisuuden mukaan.

Pyhä Härkä, miten yksinkertainen teesi! Miten ilmeinen, miten vähän ilmeinen!
Paljon muuttuu, kun tuon omaksuu tosissaan. Yrittää edes.

On asioita joille voimme jotain (proairetika jos hienosteluttaa), ja asioita joille emme voi (aproairetika jos vieläkin).
Viimeksi mainitut (elämä, kuolema, sairaus, terveys, toisten mielipiteet, oma maine ja kunnia sekä hirvittävän pitkä liuta muita) tulee jättää sikseen, vaille minkäänlaista huomiota. Ne eivät kerta kaikkiaan ole mitään. Eivät hyviä, eivät huonoja. Elämä ja kuolema eivät kumpikaan ole juuri mitään.
Elämä ei ole sen parempi tai huonompi kuin kuolemakaan. (Onko helppo niellä tämä?)
Kumpikin on mitä on.
En voi estää kuolemaa, mutta - auta Armias Aasi! - voin vaikuttaa siihen millainen vaikutelma minulla siitä on.

Tunteettomuus (apatheia) ei tarkoita, että en rakasta tai iloitse, mutta sitä kyllä että nämä olotilat eivät liity mihinkään. Ne eivät synny tavoittelulla tai karttelulla (esim. aasin tai kuoleman), tai jonkin halun tyydyttämisestä. (Oho, kuinka kaukana tämä on arkitajunnastamme. Ja vielä ohompi, kuinka totta se silti on.)

Mikään / kukaan ulkopuolellani ei voi lopulta aiheuttaa minulle yhtään mitään! Kuolemankin inhalta kalskahtava maine on vain mielipide, ja mielipiteitä voi vaihtaa...
Mikään ahdistus ei tavoita ihmistä, joka on ymmärtänyt tämän.

Katselin laiturilla horisonttiin. Laivoja tuli ja meni, ilmestyy ja katoaa. Imperfekti ja futuuri vaihtuvat preesensiin.

Kaikki on nyt. Tässä kaikki.

Olemme perillä.
Ei hätää.






(Haluan viilata ja täydentää tuota mm. sitaatein, mutta koska muodostin itselleni etukäteisvaikutelman, että dekalogisarja pitää lopettaa juhannukseen, julkaistukoon tämä alustavasti nyt, kun se juhokin on nyt.)

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Kahdeksas käsky

Toinen on ensimmäinen.
Vain yksikön ensimmäinen on.

Mitä sanon toisesta, sanon itsestäni. Kun yksi tuomitaan, kaikki tuomitaan.
Minä olen kaikki. Mitä olette tehneet yhdelle kaikista, olette tehneet minulle.

"Kun teette kaksi yhdeksi, teistä tulee ihmisen poikia." (T.ev.)

Minulla on muutama huonekasvi. Pidän heistä, mutta en ole kovin kiintynyt.
Kun kultaköynnös tekee kuolemaa, häntä ei viedä saattohoitoon, ei hortonomin pakeille, piikille.
Lopun tultua voi harmittaa, voi tulla aavistuksenomaisia itsesyytöksiäkin. Mutta varsinaista surua ei synny. Ei pidetä muistotilaisuutta kompostilla, ei lueta postillaa siellä. ("Hän oli vaatimaton, hyvä köynnös, hiljainen, kotona viihtyvä.") Ei vuoda omistajan kyynel, kun omistetullakaan ei ollut kyynelkanavia.

Kiintymys edellyttänee silmäparia, halukasta katsetta.
(en ole varma tästä... kai näkemätönkin kiintyy... ehkä eri tavalla?)

Hyttysellä on verkkokatse, yksi silmä harittaa kymmeniin suuntiin. Siksi sen tappaminen on aika helppoa. Ei koe surmaavansa veljeään. Jos se iholla imiessään loisi katseen yläviistoon, silmiini, lätkäisy saattaisi jäädä tekemättä.

Autolla sen sijaan on katse ja ilme, silmäpari ja jäähdyttimen säleikkö ("maski"...), kyynelkanaviakin.
Se ei ole mikä tahansa kodinkone. Siihen syntyy suhde, josta on vaikea luopua.
Kun jouduin lopulta jättämään Rollen romuttamolle, lähdin paperit tehtyäni pois, taakseni katsomatta.
Järjen tasolla asiassa ei tietenkään ollut ongelmaa, mutta sydän... vain sydämellään voi nähdä oikein!
60-luvulla tehtiin kuplavolkkareita, joiden etulamppujen yläosaa peitti osittain krominen, hellyttävä luomi.
"Katse" muistutti juuri heränneen, vielä unesta ujon sylilapsen katsetta.
Sellaisen omistajalla on täytynyt olla luopumisvaiheessa todella vaikeaa.

Silmäpari houkuttelee nimeämään, ja nimi synnyttää yksikön toisen persoonan. Ihmisillä, eläimillä (sellaisilla joilla on samantapainen silmäpari kuin meillä), jopa autoilla, on usein erisnimi.
Sen sijaan en ole kuullut esim. pölynimurista tai edes kärpäsestä nimeltä Pentti, Kerttu tai herra paratkoon Sven-Erik! (Ok, Fritz...)



"Älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan." Käsky lienee alunperin ollut paimentolaiskansan juridiikkaa, mutta on jo kauan tulkittu koskemaan pahansuopuutta ylipäätään.

Epäsuora katse on petollinen ja pahansuopa, projektiivinen ja protektiivinen. Yksikön ensimmäinen eristää toisen, karsinoi, katalogisoi. Nimeää. Suojaa itseään. Erottelee, esineellistää eli objektivoi.

Epäsuora katse on näennäinen, ei näe.
Vähän kuin epäsuora kasvu on kasvannainen tai kasvain, ja aina epäilyttävä. Edellyttää tarkempaa tutkimista. Pitää käydä näyttämässä.

Suora katse ei voi tuomita eikä valehdella, ei olla pahansuopa.
Sellaista näkee harvoin... riippuu kuinka katsoo...
Ihan supisuorassa näennässä toista ei edes ole.
Täysin värähtämätön katse ei tunne maailmaakaan. Värähtämätön hiljaisuus...


Suora katse hävittää surun ja pelon.
Ei toista, ei monta.
Hyvä jos yksi.
(Ehkä ei yhtään.)
(Ehkä vain katse.)







(Rollen muistoa kunnioittaen kirjoitukseen tuli tiettyä loogista vesiliirtoa. C'est la vie metsäänkin joskus.)

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Seitsemäs käsky

"Kanadassa varastettiin vahingossa tiikeri ja kaksi kamelia." (Reuters, Toronto. 19.6.2010)
"Jonas-niminen bengalintiikeri sekä Todd- ja Sean-nimiset kamelit päätyivät ilmeisesti erehdyksessä varkaille Kanadan itäosassa.
Eläimet olivat ajoneuvoyhdistelmässä, joka oli matkalla Toronton liepeillä sijaitsevaan eläintarhaan. Ajoneuvoyhdistelmä oli pysäköity yötä varten, kun se varastettiin Quebecin provinssissa, eläintarhan johtaja Michael Hackenberger sanoi.
Hackenberger kuvaili kaikkia eläimiä "riemastuttaviksi" ja ystävällisiksi. Kamelit ovat hänen mukaansa hyväluontoisia niin kuin hevoset.
Jonas-tiikeri on Hackenbergerin mukaan 180 kilogramman painoinen. Se on kesytetty ja ystävällinen, ja sitä säilytettiin usean lukitun oven takana häkissä vaunun sisäosissa. 'Mutta kysymyksessä on silti tiikeri', Hackenberger sanoi."

Todd, Sean, Jonas ja Hackenberger, älkää luovuttako!
Te ette ole se, miksi teidät on nimetty!
Daniel, Victoria, ja muut, onneksi olkoon!: Kaikki ei ole vielä menetetty!

Viisaiden kansojen parissa on vallalla käsitys, että kuvan ottaminen varastaa ihmiseltä sielun.
Tyhmä kansa taas uskoo, että mitä enemmän otetaan kuvia sen parempi. Kansa kaipaa kameran eteen.
Jos ei jouda itse, niin ainakin joutavat edustajansa.

Mutta kuva on kahle.
Mitä enemmän kuvia, sitä sieluttomampi sen kohde, sitä "riemastuttavampi, kesytetympi ja ystävällisempi", sitä useamman lukitun oven takana.
Lopulta kuljetaan kuin kuninkaallinen, riemastuttava ja hyväluontoinen hääpari kirkon keskikäytävää, katseiden kohteina, paperikameleina, paperitiikereinä, lukittujen ovien taa. Väsähtäneiden affektien objekteina ja subjekteina, typeryyden tulkkeina.

Kieli, nimi, on kuva.
Nimi on tietenkin tarpeen sosiaalisena funktiona, mutta substanssioletuksena se on seitsemännen käskyn rikkomista. Olemiselta varastamista. Lukittu ovi.

Kaikki ei ole silti millään muotoa menetetty, vaikka muoto onkin eräänlaista menettämistä.
Bataillen mukaan, vaikka sanat imevätkin tyhjiin lähestulkoon koko elämämme, meihin jää silti tietty mykkä, salattu, käsittämätön osa. Joissakin määrittelemättömissä olosuhteissa voimme saavuttaa sen. Hänen mukaansa on kyse sisäisyydestä, jolla ei ole minkäänlaista intentiota tai motiivia. Sisäisestä liikkeestä joka ei ole riippuvainen mistään objektista.
Kieli on vain varas, joka pyrkii viemään huomiomme näistä oloista, tai pikemmin olosta.

Jeesus T.ev: "Se, mikä on sisimmässänne, pelastaa teidät, jos tuotte sen esiin. Jos teidän sisimmässänne ei sitä ole, olette tuhon omat."

Victoria, Daniel, Sean ja Todd, en oikein luota noihin. Rikkaiden ja kamelien on vaikea päästä neulansilmän läpi.
Mutta jos Hackenberger, ihmisen poika,  löytää Jonaksen, Juudan jalopeuran, sisältä kesyttömän, ahdaskin portti aukeaa kaikkien ja kaiken vapauteen.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Kuudes käsky

Valtakuntaan ei pääse jos ei ole yhtä koskematon kuin ennen syntymäänsä.
Sukupuolielämäkään, tuo "ikivanha lihaskouristus" (Cioran), ei vaivaa, jos pitää neitsyytensä.
Viaton viallinen.

"Surkea on se ruumis, joka tarrautuu toiseen ruumiiseen, ja surkea se sielu, joka tarrautuu näihin molempiin." (T.ev.)
Jos ei pidä hullun eli sielun lailla kiinni menneestä eikä tulevasta, on viaton, kuvaton.
(Ei peiliä, ei kuvaa, jakamaton.)

Tarrautumaton, tahrautumaton, liikkumaton, liikuttumaton. Ei koske enää. Ei ole koskenut koskaan.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Viides käsky

Hyvä etten tappanut Koposta.

Hän oli kiusannut minua koko vuoden. Hakannut, potkinut, ilkkunut. Viimeksi mainittu oli kipeintä.

Lieto oli maalaiskunta 60-luvulla, ja sieltä kaupunkiin kouluun tulleet maalaispässejä. Eivät edes pässejä vaan lampaita. Vaitonaisia ja hiljaisia kaupunkilaiskeritsijöidensä edessä. Ja kyllä nuo kerkisivätkin keritä.
En minä ainoa ollut, en sijaiskärsijä. Jostain syystä olin vain kaikkein ilkeimmän kiusaajan sydämen valittu.
Koposelta eivät keinot loppuneet, ei päättynyt paha tahto.

Koko koulunkäynti oli kuin keskitysleirin pakkotyötä. Aamulla ei tiennyt miten iltaan selvitään.
Välitunnit kuin nisäkäsesi-isiemme taannoista eloonjäämistaistelua ylivoimaa vastaan ennen Jukatanin meteoria. Päästäiset dinoja vastassa, ei mitään mahdollisuuksia.
Muuta kuin piiloutuminen, pakeneminen, nöyristeleminen. Mikä taas vain kiihdytti tyrannosaurusten verenhimoa.

Valvojia esittäneet opettajat käänsivät niin kategorisesti katseensa pois keskitysleirin väkivallasta, että aika pian ymmärsi päästäinen olevansa niin sanotusti omillaan. Sekä ettei niistä omista ole paljoonkaan.

Eräänä aamuna kun vuoden rääkki ja rääkkäys jo läheni loppuaan ja laskin aamuja kesälomaan, koposaurus tuli kouluun aseistautuneena kettingeillä. Oli ilmeisesti ajatellut saattaa loppuun lukuvuoden aikana hyvin pohjustetun työnsä, järjestää oikein kunnon päättäjäiset liitukaudelle.

Mutta silloin, kun ensimmäinen isku läjähti selkään, päästäinen muuttui odottamatta meteoriksi.
Tuhka peitti auringon, ei kumottanut kuukaan. Eikä kukaan muukaan.
Koposen otsaluu vähän.

Vuodatin vihani maljan laimentamattomana pedon valtaistuimelle, ja pedon valtakunta pimeni.
Verta vuotavasta suusta kuultiin silloin dekalogin viides vetoomus. Se on jäänyt mieleen, vaikka en siitä silloin välittänytkään. Joku virkamies tuli väliin ja lopetti prosessin. Itse olisin tuskin malttanut.

Dinosaurusten heimo puolestaan muuttui kuin apokalyptisen transformaation kautta äkkipullistuneen päästäisen ylimmäksi Puolustajaksi, ja suureksi todistajien pilveksi ympärilleen. Vältin seuraamukset.

Monta vuotta myöhemmin kuulin Koposen kuolleen akuuttiin leukemiaan.
Olisin ostanut kalleinta shampanjaa, mutta omatunto esti. Pidin alkoholin nauttimista syntinä.

--

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jopa vihollistasi.
Jos et rakasta vihollistasi, et ole rakastanut koskaan ketään.
Eckhartin mukaan ihminen joka rakastaa vaikka vain yhtä ihmistä vähemmän kuin kuin itseään, ei ole koskaan rakastanut - edes itseään. Tällainen ihminen ei ole ymmärtänyt Jumalasta, maailmasta eikä omasta itsestään vielä rahtuakaan.

"Olet oikealla tiellä, jos oma rakkautesi ulottuu muihin, kuten koposiin, yhtä lailla kuin itseesi."

(On jäätävä väärälle tielle siis.)
(Mutta on täällä hienompaakin väkeä: Israelin Jahve, oma sinivalkoinen kansallisjumalamme, paljon muita. Nämä vippasivat viitosen menemään kauan sitten.)

Tässä on valoa: tilansa kaihtelematon, puolustelematon, tuomitsematon, suora näkeminen on jo tilansa ylittämistä...

(Rakkauden käsitettä lienee kuitenkin syytä käyttää varovasti.)

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Neljäs käsky

Valtakunnan lapsella ei ole perhettä, ei sukua, ei kansallisuutta, isänmaata. Ei nimeä eikä henkilötunnusta.
Ei uskontoa.

Tuskin minkään muun käskyn kohdalla Jeesuksen äärimmäinen radikalismi dekalogin suhteen paljastuu jykevämmin ja rankemmin kuin tämän. Jos ette vihaa tätä kaikkea...
Mooseksen pykälistössä neljäs alleviivaa perheen sisäistä hierarkiaa, ja näkee vanhemman sukupolven kunnioittamisessa eväät pitkään ja menestyksekkääseen elämään maan päällä.

Se on loppu nyt. Sukupolvia ei ole. Ei tarvitse elää pitkään, eikä menestyä.
Kaikki on nyt.
Patriarkaalinen jylinä taivaasta on vaiennut. Kronologinen jatkumo ja kausaliteetti kohtaloitamme selittävänä tekijänä on murtunut.


Valtakunnan lapsi on yksin.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Kolmas käsky

Jumala luo ja lepää, mutta ihmisen pojalla ei ole paikkaa, mihin levätäkseen päänsä kallistaisi.
Luominen lähtee levosta, ja päättyy samaan paikkaan. Liike ja lepo, simultaanisesti.
Vain Jumala luo. Toimelias ihmisen poika ei luo.

Luovuudessa Jumalan ja ihmisen pojan tiet yhtyvät, raja rikkoutuu. Uusia maailmoita syntyy.
Ja kuolee tietenkin. Luomista ei ole ilman hävittämistä.

Cioran näkee sunnuntai-iltapäivät eräänlaisina eksistentiaalisina koetinkivinä. (Hän eli vielä maailmassa, jossa sunnuntai oli lepopäivä.) Todellisuus paljastuu.
Asialla on kaksi puolta: Toimettomuus tuo esiin ajan pitkäpiimäisyyden, ja on sikäli vaikea sietää. Mutta toisaalta juuri sen näkeminen ja siinä viipyminen, antamatta periksi toimekkuuden ja askareiden - tuon "ihmiskunnan epilepsian" - houkutukselle, avaa selväjärkisyyden näkökulman.
"Toimettomat käsittävät enemmän asioita ja ovat syvällisempiä kuin toimeliaat. Mikään touhu ei rajoita heidän perspektiiviään; ainaisen sunnuntain lapsina he katselevat - ja katselevat, kun heitä katsellaan. Laiskuus on fysiologista skeptisismiä, ruumiin epäilyä. Toimettomuuden suunniltaan saamassa maailmassa vain toimettomat eivät olisi murhaajia. Mutta he eivät olekaan osa ihmiskuntaa, ja koska hikoilu ei ole heidän vahva lajinsa, he elävät kärsimättä Elämän ja Synnin seurauksista."

Eiköhän ole mainio ja jotenkin liikuttava toimettomuuden kuvaus! Minä katselen, ja katselen kun minua katsellaan.
Toimeton ei syyllisty sen enempää hyvään kuin pahaankaan. Hyväntahtoinenkin toimeliaisuus on pelottavaa. Ihminen joka tietää mikä olisi parasta (varsinkin toiselle), on vaaraksi ympäristölleen.

Jeesuksen mukaan Valtakuntaa ei voi löytää, jos maailman valtakuntaa ei jätetä. Oikea paasto on paastoamista - koko maailmasta.
Pyhä yksinkertaisuus on eri uskontojen puitteissa ymmärtänyt tämän vetäytymiseksi pois ihmisten joukosta.
Mutta ongelmana on, että pylvään päähän, luostarikammioon, luolaan, erakko vie mukanaan itsensä, ja sen mukana koko maailman.
Ulkoinen paastoaminen on jopa vahingollista: "Jos paastoatte, teette syntiä itseänne vastaan. Jos rukoilette, teidät tuomitaan. Jos annatte almuja, aiheutatte vahinkoa hengellenne." (Jeesus T.ev:ssa)

Sisäinen paasto on toista. Olen läsnä, mutta poissa. Likellä, mutta loitolla.
Suhteissa, mutta irti. Teen töitä, elän arkea, mutta levossa.

Se on sapattia, jota kauppojen aukiolo ei liikuta, ei viikon eikä muiden aikayksiköiden kierto.
Sitä ei ole koskaan liikuttanut mikään.
Valtakunnan ikuinen sunnuntai.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Toinen käsky

On kirjoitettu, että vaikeus alkaa nimestä.
Olen nimeltä kutsuttu kärsimykseen.
Erisnimi kuin sirkkelin terä kahden olemattoman välissä, vimmatusti viiltää, vihloo.
(Yleisnimi on helpompi antaa anteeksi, vaikka jätettävä sekin on.)

Älä käytä Jumalan nimeä hyväksesi, älä ota pahaksesi.
Vain Yksi on. (Ehkä sitäkään ei ole.)
Sanat uupuvat erämaassa.
Luvattu maa on niin outo, niin lähellä.

"Jos ihminen on tyhjä, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, hänet täytetään pimeydellä." (T.ev.)
Lausutun kaipaus lausumattomaan.