sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Nytpä laitan poikkeavan eli pervon merkinnän tähän:
Olen pirteä!

Nukuin oikein hyvin ja sitten heräsin, nousin ensin istumaan sängyn laidalle, sitten seisaalle, jne, tiedäthän nämä, monen aamuun kuuluvat kuviot.
Keitin kahvia. Laitoin sinne sekaan kaksi teelusikallista kaakaota, mikä on hyvä idea: kaakao alentaa verenpainetta, ja sopii kaiken lisäksi maultaan yhteen kahvin kanssa.

Kahvia ennen nautin kauraleseitä, vehnäleseitä, soijajauhoja ja ainakin kaksi desiä marjoja sisältävän rasvattomaan hylamaitoon sekoitetun mössön. Marjoista yksi desi vähintään on mustikoita. Lisäksi kippasin kasvojeni läpi kehoon lisäravinteita: omegaa ja karnosiinia, sinkkiä ja magnesiumia, kalkkia ja D-vitamiinia.

Päivän kuluessa minun on vielä saatava parsakaalia noin nyrkkini koon verran, mieluiten raakana, yksi sipuli, kaksi valkosipulin kynttä, kaksi desiä tomaattia mehuna, survoksena tai pyreenä (no ei pyrettä sentään kahta desiä...), omena (punainen, koska siinä on eniten jotain), banaani ja muutama luumu (mahdollisimman tumma; eniten sitä jotakin). Perunan, pastan ja kaiken valkoisen jauhon olen jättänyt vallan pois.

Tämä kaikki huuhdellaan alas vähintään litralla valkoista tai vihreää teetä, päivän mittaan siis kaikki tämä. Joka päivä. Basilikaa syydän kaikkeen koska se kuulemma alentaa stressihormonikiihotusta, tämä on uusi tieto. Sotken kaikkeen itse valmistamaani myös kurkumaa koska se suojaa maksaa ja aivoja, ei vanha tieto sekään ja yhtä pätevä.
Kaikki terveyttäni uhkaavat ilkiöt jäävät näin kroppani ulko-oven taakse raapimaan.

Tohtori.fi, terve.com, terveyskirjasto.fi päivittävät joka aamu ravitsemustieteen uusimmat tulokset tietokoneelleni.
Sekä tohtori Tolosen upea, innostava uutiskirje tietenkin.
Joko Sinä olet tilaaja?

Se on ilmainen ja jakaa objektiivista, uusinta tietoa ravinnon edesottamuksista kehossamme. Valitettavan ja yllättävänkin usein paljastuu tutkimuksissa jokin uusi ravitsemuksellinen puutos, ja se että nykyihmisen kroppamme ei useissakaan tilanteissa pärjää ilman useitakin uusia lisukkeita.
Mutta toisaalta, apu on lähellä, usein jo saman artikkelin lopputeksteissä: dr. Tolosen tuotteet. Ne eivät ehkä ole halpoja, mutta ethän halua tinkiä terveydestäsi ihminen! Joskus niitä on tarjouksessakin, silloin kannattaa hankkia kerralla enemmän.

Etyyliesteroituja omegakolmostuotteita ja karnosiiniakin saa Turussa halvemmalla ainakin
Leader-myymälästä Mehiläisen rakennuksessa. En ole varma ovatko ne yhtä tehokkaita kuin Tohtorin vastaavat.
Ulkoilen myös päivittäin vähintään tunnin, näin on ohjeet annettu. Pyöräilen, kävelen, uin.

Olen siis kääntynyt ortoreksiaan, minusta on tullut ortoreksimunkki oikein. Pyrin ikuiseen elämään, ruumiin ja sielun kuolemattomuuteen, erilaisten uudetlaakefarmakologisetjaravitsemustieteellisetihmeet.fittien opastamana ja alaluuleparjaavasiilmannaita.commarien agitoimana ja parjaamana.

Isossa Skismassa ulkoiluhenkinen ortoreksiani on eronnut kauan sitten satunnaisesta, epäsäännöllisestä ja paheellisemmasta katollisesta elämästä baareissa. Neuvotteluja on kyllä käyty näiden välillä mutta ekumenia ei oikein luonnu. Ovat niin eri maata, kumpikin luulee olevansa Ruumiin oikea edustaja, ja toinen niin muodoin väärä.

Olkoot erillään! Rauhanomainen, ainakin ulkonaisesti kunnioittava rinnakkaiselo onnistuu kyllä, toisaalla pehmeä, suitsukkeentuoksuinen sipulibasilikamuotoilu, toisaalla fallisempi, sikaria tai ylösalaisin käännettyä kuppia jäljittävä meininki.

Kuulin kerran radio-ohjelman jossa kerrottiin säveltäjä Poulencin määritteleen itsensä "katupojaksi ja mystikoksi yhdessä ruumiissa". Oikein hyvä ja toimiva kutsumus, uskon. Enkä vain usko vaan myös teen; usko ilman tekoja on kuollut.

Kaakaokahvi ja sen tilapäisesti katalysoima pirteä ajatusvirta on loppu, mitäs nyt, Samppalinnassa - kuulin juuri - on jono lähes kaupunginteatterille asti. Porukkaa siellä siis helluntain kunniaksi kuin päivän epistolassa, mitä nyt kuuluu hartaan ortoreksin tehdä?
Vilkaisin tohtori.fittaa: "Puutarhanhoito parantaa potenssia."
Täältä tullaan puutarha!

torstai 28. toukokuuta 2009

Lukiossa oli historian opettaja joka ristiretkien, kansainvaellusten ja Euroopan hullujen vuosien lisäksi opetti, miltä näyttää kun ihminen räjähtää kontrolloimattomaan raivoon.
Oi, se oli hurja kokemus, ja tuntuu että niinä hetkinä oppi ihmisestä enemmän kuin kaikilla muilla historian tunneilla yhteensä.
Se oli pelottavaa, mutta samalla oudon kiehtovaa.

En ollut koulussa todellakaan mikään uhmakas kovanaama, kaukana siitä. Mutta silti, vaikka kauhu seisautti verenkierron, en saanut katsettani irti räjähtävästä opettajasta. Hellittämätön katseeni kenties kiihdytti häntä entisestään. Tuossa tilassa ihminen voi tehdä mitä vain, ylittää kaikki rajat, reviirit ja YK:ssa allekirjoitetut sopimukset. Hankkia väkivalloin elintilaa, laajentua vaikka miksi imperiumiksi. Ja hajota sitten. Kolmannen luokan lehtorin nousu ja tuho.

Historian opettajan raivonpurkauksen hetkellä
Iivana Julmakin seisoo nurkassa häpeissään kuin tuhma kansakoulupoika,
hunni Attila tuskin uskaltaa nostaa päätään kirjan lehdiltä,
Tsingiskaani painelee kartalla takaisin Siperiaan päin laumoineen, ja uikuttaa mennessään.
Kiinan muurilla nostetaan hälytystasoa.
Karthago tuhoutuu, Jeriko sortuu.
Kolumbuksen kompassi sekoaa.
Kuppa lähtee Töölöstä.
Usko puhdistuu pelkästä säikähdyksestä.
Summa pettää.
Kauppatorilla pulut lehahtavat lentoon.
Newtonin päähän putoaa omena.
Einsteinin teoriat menevät suhteellisen uusiksi.
Freud menettää tajuntansa.
Neuvostoliitto romahtaa.
Tampereen puolustus murtuu.
Darwinille pälkähtää mieleen että ihminen on kenties kehittynyt apinasta.
Ja vaikka mitä.
(Ruotsi toki pysyy puolueettomana, turvallisena kansankotina sentään.)

Raivokohtausta edelsivät tuskin huomattavat mutta silti havaittavissa olevat merkit (luokkatoverini eivät kai äkänneet niitä koskaan, kun kerran jatkoivat hälinäänsä), värin vaihtuminen kasvoilla: punehtuminen, mutta ennen itse posausta punaiseen tulee jokin harmaa vivahde, ja sitten, juuri ennen purkausta, hiljaisuus…

Islannin geysir-alueella kohtaa vähän samantapaista purkautumista. Esteettisesti tyylikkäämpää, eikä niin uhkaavaa, mutta mekanismissa on jotain samaa. Laavan alla on kuumaa vettä, se kuplii lähteen lailla ylös ja tuo mukanaan maa-ainesta joka pikkuhiljaa tarttuu tuloaukon reunoihin ja pienentää sitä. Lopulta se tukkeutuu kokonaan ja paine sisällä kasvaa. Ylhäällä katselija näkee veden värissä muutoksia, tässä tapauksessa sinisen vivahteita. Vähän ennen H-hetkeä tämäkin paineen purkaja harmaantuu kuplista, aukkoon tulee matala kumpu, ja sitten mahtava, vastustamaton ryöppy vettä humahtaa korkeuteen.
Desibelimäärät eivät yllä lähellekään kouluaikaista kokemustani, mutta visuaalisesti näky on mykistävä.

Islannin koko maaperä on täynnä potentiaalista räjähdystä. Sikäläiset tuttuni saivat minut vihertymään kateudesta, kun kertoivat nähneensä omin silmin tulivuori Heklan purkautumisen. Siinä oli kuulemma oikeaa, jytisevää apokalyptiikkaa, varsinkin kun katselija ei voinut olla varma, miten laajaksi koko ryminä etenee. Että mitä on olla tarpeeksi lähellä, mutta tarpeeksi kaukana, tässä nimenomaisessa tapauksessa.

Kesällä 1978 kuljen taidemuseossa Jerusalemissa, laahustan kuin jonkin kulttuuri-imagollisen syyn pakottamana, katselen tauluja, innostumatta. Jom Kippur -sodasta on vain viisi vuotta ja kaupungin kadut ovat pinkeinä jännitteistä, jotka näkyvät ja kuuluvat kaikessa ja kaikissa. Kadut ovat täynnä aseistettuja sotilaita. Hävittäjät lentävät taivaalla, joskus murtavat äänivallinkin palasiksi.
Parikymppinen teologiopiskelija, ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla, olisi mieluummin siellä hankkiutumassa jokaisessa kadunkulmassa tarjolla oleviin vaikeuksiin, kuin museossa. Mutta sitten tulen kuin puoliunessa huoneeseen, jossa on muiden muassa kaksi pienehköä Vincent van Goghin taulua päällekkäin.

Äkkiä olen täysin hereillä, enemmin hereillä kuin kertaakaan tämän matkan aikana. En ole tiennyt että näinkin voi maalata.
Uskomatonta läpinäkyvyyttä, valoa, voimaa, karismaa, tai mitä tuo ikinä onkaan. Räjähtävää energiaa.

Muistaakseni ainakin toisessa kuvassa oli kukanriepu tuolinrähjällä kuin kaatumaisillaan. Voi olla jotain muutakin, eikä se ollutkaan tärkeää. Tärkeää oli vain elämys (?) joka välittyi.
Etsin taulujen hintalappuja, en löytänyt. Voi olla että hinta olisikin ollut liian korkea opiskelijanuorukaiselle.

En ostanut niitä (ei niitä kai juuri kukaan ostanut silloinkaan kun vielä olivat tarjouksessa, taiteilijan elinaikana), sen sijaan itse myin sieluni van Goghille.
Luin kaiken hänestä mitä sain käsiini, varmaan monta ansiokastakin elämäkertaa.
Tosi tulkitsijan löysin ehkä vasta nyt, yli kolmekymmentä vuotta ensi kosketuksesta, kun tutustuin Batailleen.

B:lle ”Vincent van Gogh ei kuulu taidehistoriaan, vaan oman inhimillisen olemassaolomme veriseen mytologiaan. Hän kuuluu niiden harvojen olentojen joukkoon, jotka vakauden, horroksen noitumassa maailmassa ovat yhtäkkiä saavuttaneet sen hirvittävän ’kiehumispisteen’, jonka puuttuessa kaikki pysyvyyttä teeskentelevä muuttuu väljähtyneeksi, sietämättömäksi, ja rappeutuu.”

Omasta näkökulmastani B ja VvG ovat yksi ilmiö, transparenssin profeettoja kumpikin. Bataille saavutti takuulla saman kiehumispisteen, jonka löytää van Goghilta. Saavutti ja paloi pois.
Toisen kosketuksessa on jotain tuhoisaa, vaikka toisaalta se myös sykkii elämää.
Elämää ei ole ilman kuolemaa.
Siksi pysyvyys kuolemattomuutena on kammottavaa, vaikka arkitajuntamme tunnetasolla ymmärtää sen juuri päinvastoin.

Sen voisi kenties sanoa näin: Yksilön on kuoltava jotta yksilö (in-dividi, jakamaton) voisi olla.
Tai yhteisyys (kaikki sanat uupuvat). Joskus 70-luvulla, Turun kaupunginteatterin ns. kulta-ajalla, siellä esitettiin näytelmä van Gogh ja postinkantaja, Kalle Holmbergin ohjauksessa kai. Näytelmä oli lievästi sanoen vaikuttava. Parhaiten muistan Esko Salmisen van Goghina karjuman (se oli todella karjuntaa, ei mitä tahansa pikku replikontia): ”Minä tahdon yhteisyyttä!"

Bataille lähestyy van Goghia muun muassa ikään kuin auringon kautta. Aurinko ja sen maanpäälliset edustajat, auringonkukat, olivat taiteilijan melkein pakkomielteinen kiinnostus. En ymmärrä B:n kaikkea kehittelyä tässä asiassa. Varsinkin ajatus kuuluisasta korvan silpomisesta ja sen lähettämisestä ilotaloon, viittauksena muinaisiin uhrikultteihin, jättää minut jotenkin ulkopuoliseksi, vaikka onkin mielenkiintoinen. (En pääse eroon ajatuksesta että jälkikäteen neron jokainen hullu- tai sitten ihan vain idioottimainen, sairas päähänpisto nähdään yhtäkkiä perin Merkityksellisenä...)

Mutta tämä aurinkonäkökulma on koskettava.
Aurinko antaa elämän kaikelle orgaaniselle maan päällä, vaikka on samalla valtava tuhovoima, hillitön ydinreaktio. Sitä ei voi edes katsoa suoraan, sokeutumatta. (Tiettävästi van Gogh treenasi tätäkin...) Jos sen päästää tulemaan iholle, iholle voi päästä myös melanooma, jne. Auringossa on kiistattomasti myös jotain turmiollista, sairasta.

Sitten kun aurinko hamassa tulevaisuudessa lähtee tulemaan iholle oikein kunnolla, muuttuu ”punaiseksi jättiläiseksi”, on maan päällisissä seurakunnissamme aika kaivaa päätösvirsi esille. Etsiä äkkiä evakuointirakettien virta-avaimet eteisen pöytälaatikosta. Jos insinööri on kerinnyt muilta kiireiltään sellaisen rakentaa.

Virreksi sopisi mainiosti vkv 105, jonka kolmas säkeistö päättyy lähes psykedeeliseen kuvaan Golgatalta: ”Aurinko on ristin päällä, valkoinen ja punainen.” Virren on kirjoittanut vanhoillis-lestadiolainen maallikkosaarnaaja Leonard Typpö. Tuskin siis on kyse mistään kemiallisesta matkasta, mutta voimakkaasta toisen kokemisesta taatusti. Kaksi avointa haavaa, elämän ja kuoleman tuojaa, synnyttäjää ja hävittäjää samassa otoksessa. Jumalan ja ihmisen haavat yhtyvät, tuhoutuvat, syntyvät. ”Hirvittävä kiehumispiste.”

”Kaikista uskovista varsinkin mystikko ristiinnaulitsee Jeesuksen. Hänen rakkautensa vaatii, että Jumala on asetettava alttiiksi, että tämä huutaa epätoivoaan ristillä.” (Bataille)
Yhteisö ja yhteisyys on lopulta mahdollinen vain subjektin katoamisessa objektiin joka – katoaa…

Onneksi Bataille on niin diffuusi ja moniselitteinen ajattelija, että häntä voi, kuin Raamattua, käyttää miten vain. Näinkin. (Sartre ei ymmärtänyt häntä ollenkaan, ääliö, typerä stalinisti.)
Tiina Arppe toteaa Pyhän jäännökset -kirjassaan B:sta, että kaikki mikä puhkoo yksilön eristyneisyyden, rituaalinen uhri, erotiikka, nauru, emotionaalinen sokki, ahdistus, ekstaasi esimerkiksi, ”tekee tästä silmänräpäyksestä aistittavan ja avautuu siten pyhään. Nämä muodot tavoittavat elämän sen kiehumispisteessä.”
(Sartre syytti miestämme piilouskonnollisuudesta, ole jo hiljaa JiiPee!)

Nämä aukot näyttävät myös johtavan jonnekin, mistä Bataille puhuu ”ei-tiedon” mystikoilta tuttua käsitettä käyttäen. Kieli ei yllä sinne. Kommunikaatio, kommuunio, oikea yhteisyys on kielen tavoittamattomissa. Tylsää että tämä pitää kuitenkin lukea jostain… Ei se ole tylsää, mutta paradoksaalista se on.

Ehkä van Goghin työvälineet, kangas, suti ja hulluus, olivat otollisemmat tässä mielessä. ”Aukkoja” ne kuvat ainakin ovat.

Reykjavikin keskustassa on kapakka, Baldakinn. Minulla on kuusi tuntia aikaa koneen lähtöön.
Islannin talousmahdin nousu ja tuho on vielä yli kahdenkymmenen vuoden päässä. Maassa eletään silti, on varmaan aina eletty maailmanlopun meiningillä. Siihen kutsuu jo maaperän arvaamattomuus, ympäröivän Pohjois-Atlantin harmaa, rannaton synkkyys. Puuttoman maan yli puhaltavan tuulen kylmyys.

Saaren läpi kulkeva railo jakaa sen lounais-koillissuunnassa. Pohjoisosa matkustaa kohti Amerikkaa, etelä Eurooppaa. Kuluu vielä tovi jos toinenkin, ennen kuin asia varsinaisesti toteutuu (voi olla että evakkoreki koko Tellukselta pitää valjastaa jo ennen). Silti tuo tietoisuus että isänmaan pää on liittymässä Yhdysvaltoihin, mutta peppu EU:hun, saa varmasti maan lapset hämmentymään, ja miettimään Herakleitoksen virtaa. Keskittymään nykyhetkeen.

Kaupungissa on kirkko jota on rakennettu kuin viimeistä päivää, jo kymmeniä vuosia. Kuka sitä nyt viimeisenä päivänä viitsii lähteä rakennuksille töihin!
Mieluummin vaikka Baldakinniin. Täällä on mielenkiintoinen liikeidea, ei puhettakaan segmentoinnista, tai kohderyhmistä. Porukka koolle vain ja kauppa käymään. Old Bank ja Börsin aulabaari alakerrassa ylöspäin pyrkivine liikemiehineen, Olavin Krouvi ja Apteekki keskikerroksessa, ja Masan baari ja Parkinhovi, maan alimmat paikat, yläkerrassa, lähimpänä taivasta. Sisäisten tuntemuksien mukaan saa näissä sitten liikuskella ihminen.

Sinä tulet vastaan portaissa, kevyenä kun geysir, tukka kuin saagojen peikolla. Pompit yli portaisiin sinne tänne sammuneiden tulivuorten.
Hei tuutilulla, mistäs tiesit tulla? Tuu tupakkarulla, tuu tänne!
Turun tietä et takuulla tullut, mutta kohti sinä tulit! Hyvä jumala, niin kohti kuin kukaan voi toista kohti tulla, sivuille tai taakse vilkuilematta.

Lähdemme pois Baldakinnista ja kaikesta muustakin.
Menemme läpi seinien, ovien ja ikkunoiden, sirpaleita tulee paljon.
Itse vuodamme verta, meistäkin rääpäleistä tulee hetkessä hetkeksi osa inhimillisen olemassaolon veristä mytologiaa.
Lähdet saattamaan minua Keflavikiin:
Nyt ei ole enää paluuta.

Meri on kylmä, maailma on kylmä, aika kylmistä kylmin.
Tupakkarullat tulevat tuhkaksi taas, hetken hehkuttuaan, tulipäät putoavat liikkuville teille.
Härkäteillä vankkurit vierivät.
Aamuaurinko on Atlantin yllä, valkoinen ja punainen.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Polkupyörä oli myös aiheuttaa ensimmäisen ja ainoan henkilökohtaisen kuolemantapaukseni.
Joella ollaan jälleen, nyt Kokemäen-.
Ei Aino, vieras.

Jatsijuhlien jälkeisissä tunnelmissa viikatemieheni joutui taisteluun suojelusenkelini kanssa, mutta kumpikin sen verran juuri niissä jälkeistunnelmissa että sohimiseksihan se meni, sellaiseksi jota joskus näkee grillijonoissa illan päätteeksi ja aamun alkajaisiksi. Silloin kun se selvä kukko on jo laulanut mutta epäselvät kukot vain jatkavat kiekumistaan ja laittomia tappeluitaan.

Soitto on siis loppunut, viimeinen pasuuna vaiennut, valomerkki räpsähtänyt, viimeiset epätoivoiset vonkaisut ulvahtaneet ympäri öistä Porin toria.
Iso väkijoukko lähtee kulkemaan sillan yli, kohti itse kullekin luvattua nukkumispaikkaa kuin Israelin lapset Egyptistä silloin joskus. Minä joukossa myös ja viikatemies, sekä suojelusenkelikin, vähän jälkijoukoissa kyllä (ei mikään eturivin kerubi hän, mutta ihan kelpo).

Sillan jälkeen käännytään vasemmalle kohti Pormestarinluotoa, ja tullaan puistoalueelle jonka läpi menee kävely- ja pyörätie. Oma nukkumispaikkani on asuntoauto, joka on pysäköitynä yläasteen pihalla, tilapäisellä camping-alueella.

Ollaan jo aika lähellä sitä, kun takaa kuuluu huutoa ja meteliä. Kansa lakoaa tien kummallekin puolelle kuin Punainen Meri Mooseksen käskystä. Mooses on tässä tapauksessa umpihumalainen mies pyörän selässä. Hän tulee silmittömän, palavan uskon vallassa ja herraties minkä kuvitteellisen faaraon ajamana, tietä myöten niin kovaa kuin fillarillaan pääsee.

Huomaan hänet liian myöhään, osuu pyöränsä ohjaustangolla kylkeeni. Mooseksen myöhemmistä vaiheista en tiedä mitään, saiko faarao kiinni, tuliko exodus.

Huomioni kiinnittyy tästä noin viikoksi eteenpäin kokonaan omaan kohtalooni. Kun ruumis on ehjä ja terve, voi harjoittaa vaikka mitä filantropiaa ja ainakin mielestään yleistä etua ja hyvää, mutta edellisen asiaintilan muuttuessa muuttuu myös jälkimmäinen.

Kipeää kehoa ei voita mikään.
Ei paista kirkkainkaan hengen aurinko mäsän ruumiin ylle, tai no, ylle ehkä muttei sisään ja vain sisäisyys lasketaan.

Kaadun pituusakselini ympäri pyörien nurmikolle. Enkeli tulee luo nuoren pariskunnan hahmossa, ja auttaa minut ylös. Keräävät myös kännykkäni palaset maasta, kyselevät tilannettani.
Minä että eipä tässä mitään. Auto on tosiaan aika lähellä, vaivaa ei oikeastaan tunnu olevan.

Vasta seuraavana päivänä on vaivan paikka ja aika.
Huonoa tuuria oli, että ainoa sijattu ja muutenkin mahdollinen paikka nukkua oli ohjaamon yllä olevassa lipassa eli sisältä katsoen parvella, ja että sinne auttavat tikkaat olivat jääneet kotiin. Joudun siis raastamaan ruhjotun ruumiini erittäin repivin ylävartaloliikkein yöasemiinsa.

Painelen vasenta kylkeäni, se antaa mielestäni oudolla tavalla periksi kun vertaan oikeaan. Mutta koska kipua ei tunnu, enkä muutakaan keksi, otan puolikkaan Imovanen, ja nukun aamuun, lukuun ottamatta paria, mainituista syistä kovin hankalaa vessassa käyntiä.

Henkiolennot jäävät pilkkimään auton ulkopuolelle, vieri vieressä. Vessakäyntieni yhteydessä viikatemies havahtuu hetkeksi, ja tarkkailee hetken ilmeisesti yhä tuskaisemmiksi käyviä kasvojani, mutta ei innostu kuitenkaan vielä isosti näkemästään. Suojeluosasto ei edes herää, nukkukoon, kerätköön voimia.

Aamulla kokeilen heti toiveikkaana kylkeäni, että jospa koko ongelma olisi yön aikana kadonnut, ollut pahaa unta vain. Ei, periksi antaa kuin lahon autiotalon ovi. Uskottava se on, olen rikki. Juhlat ovat ohi.

Yritän koota kännykkää, ihme kyllä kaikki osatekijät olivat löytyneet yöllä, lukuun ottamatta näppäinlevyä. Muotoilen pussinsulkijasta hienon tikun jota kun sohii näppäinaukkoihin, saa luotua teleyhteyksiä taas. En huomaa sellaisiin olevan nyt tarvetta.

Käyn kilometrin päässä olevassa kaupassa ostamassa aamiaista. Reissu on tuskaista askellusta ja irvistelyä, kuin Valentin Konosen taannoiset kilpakävelyt pahimmillaan, ja tajuan vihdoin lääkäriin menon olevan välttämätöntä.

Takaisin tultuani huomaan henkihenkilöiden heränneen, seurailevan vaivihkaa kuntoani, ja kyräilevän toisiaan epäluuloisina. Käyn respakopilla puhaltamassa alkometriin ja saamassa siltä luvan kotimatkaan.

Mieleeni tulee kyllä ajatus hankkiutua hoitoon Porissa, mutta se poistuu sieltä nopeasti. Tämä kuoleva peto haluaa hiipiä rotkonsa rauhaan Turkuun. Hiivinnän välineenä tosin on melko ärjyä ääntä pitävä 2,8-litrainen dieselmoottori.

Voipuneen enkelin otan kyytiin, viikatemiestä en. Tämä tietenkin raivostuu, mutta en halua huppupäistä heinämiestä hosumaan viereeni muutenkin vaikeaksi ounastelemalleni matkalle. Myöhemmin käy ilmi että se pirulainen oli ajanut bussilla ja taksilla suoraan TYKSin ensiapuun arvellen ihan oikein, että sinne se päämies kuitenkin päätyy. Tuttu paikka kaverille, paljon helppoja nakkeja pukkaa sisään ovesta. Enkelitoimi on siellä alituiseen kuin altavastaajana, kaupungin ja valtion budjettilinjauksista johtuen.

Onnistun saamaan ajoasennon sellaiseksi että kylkeen ei pahasti koske, mutta silti kasitiestä tulee melkoinen Via Dolorosa. Tiirailen välimatkamerkkejä, Turkuun osoittava luku alenee armottoman hitaasti.

Väliaikaista hupia tuottavat, kuten aina tällä tieosuudella, paikannimet. Jotkut niistä ovat niin epäsuomalaisia, -ruotsalaisia ja -venäläisiä että kutkuttavat mielikuvitusta. Ihode!? Kodiksam!? Tuollaisia ei ole mikään tavallinen täkäläinen tallaaja keksinyt.
Epäilenpä että seudulla on sijainnut ammoin jokin ulkoavaruuden kulttuurin kolonisaatio, jonka omat esimiehemme ja -naisemme kivikirveineen ovat sitten ajaneet Pohjanlahteen, Volgan mutkasta tullessaan.
Onpa omituista, että tänne asti taisivat ulkoavaruudesta asti tulla, mutta eivät osanneet puolustautua sivistymätöntä kivikirvesporukkaa vastaan!
Kummastuttaa moinen. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa.

Kärsimysten Tie loppuu sitten isojen hikikarpaloiden valuessa jo paidalleni. Mehiläisessä lyhyt muodollinen kuulustelu nuoren lääkärin edessä ja sitten komento Suuren Neuvoston ja Pilatuksen eteen, TYKSin ensiapuun. Toivottavasti ovat pesseet kätensä kunnolla siellä. Taksi kantaa minut ja ristini paikan päälle.

Alkaa pitkä piina. Ajankohta on mahdollisimman huono, heinäkuinen lauantai-ilta noin kello kahdeksan illalla. Koska könyän paikalle omin jaloin, en pääse lähellekään hoitoa oikeasti tarvitsevien statusta. Oikea paikkani on jonon päässä, ja aina kun lajitoveri kannetaan, kaatuu tai konttaa ovesta sisään, hän sijoittuu jonossa eteeni.

Ensiavussa on mieletön, tragikoominen sirkus päällä koko seuraavat kahdeksan tuntia, jotka istun siellä. Henkilökuntaa ravaa edestakaisin, henkikuntaakin, henkikultiamme uhkaamassa ja suojelemassa. Käytävä näyttää luurankomiehen valtakunnalta. Se on täpötäynnä sänkyjä joilla makaa kuolleen näköisiä vanhuksia suu auki, huulet kohti kurkkua, maallikko ei voi ymmärtää mitä he tekevät täällä. Heidän tilanteensa kun ei näytä kovin akuutilta, päinvastoin, erittäin krooniselta.

Joku on kirjoittanut jossain, luultavasti Tommy Tabermann, että jokainen vanhus on kaunis. Päättelen että kauneuden täytyy sijaita TT:n silmissä, tai että itse olen sisällöttänyt käsitteen virheellisesti. No, aina on varaa tuottaa käsitteille uutta sisältöä, pidentää sädettä, laajentaa niiden pinta-aloja. Tai sitten tuo ajatus vain kuuluu niihin lukemattomiin pieniin valheisiin ja itsepetoksiin, joiden tehtävä on tasoittaa elon polkua, tehdä siitä vähän siedettävämpi.

Elävien puoli on pieni, parinkymmenen tuolin tila, jossa riittää touhua ja toimintaa. Tuulinen paikkahan se on, mutta meistä muutamasta, jotka olemme jääneet välittömien hoitotoimenpiteiden ulkopuolelle, muodostuu yön mittaan väliaikainen, silti jotenkin lämmin yhteisö.

Erityisesti mieleeni on jäänyt parikymppinen, vähän resuinen kaveri, joka on astunut ruosteiseen naulaan ja saanut verenmyrkytyksen. Tyyppi painelee pyörätuolilla ihan väkkäränä sinne tänne, jokaisen potilaan luo, avuliaana, lohduttavana. Aivan selvästi hän on ollut täällä usein ennenkin, koska osaa todella neuvoa sairaalan asioissa, ja antaa jopa yleisluontoisia mutta rohkaisevia paranemisennusteitakin.
Mahtikaveri kerrassaan. Hänenlaisiaan en koskaan tapaa normaalioloissa, ei ole mitään syytä.

Bataillen mukaan ihmisten välinen yhteys on aitoa vain silloin kun se on ”avointen haavojen” välistä yhteyttä. Täällä niitä haavoja riittää, monenlaisia. Perimmäinen ja isoin haava on tietenkin kuolema. Kuoleman paradoksi vain on se, että sitten kun se on ”päällä”, ei ole enää ketään olemassa yhteydessä kehenkään.

Yhteys on siis koettava kuoleman läheisyydessä.
Johdannossaan Noidan oppipoikaan joka koostuu Bataillen kirjoituksista, Tiina Arppe toteaa että B:n mukaan ”ihmisiä ei yhdistä mikään positiivinen projekti, vaan yhteinen tietoisuus kuolemasta”.
”Universaali, ikuisesti keskeneräinen, päätön olemassaolo, vertavuotavaa haavaa muistuttava maailma, joka lakkaamatta luo ja tuhoaa äärellisiä olentoja: juuri tässä mielessä todellinen universaalisuus tarkoittaa Jumalan kuolemaa.” (Bataille via Arppe)

Itse olen käsitellyt, mielestäni samaa (??, piruko näistä samuuksista tietää) teemaa kristillisen symboliikan kautta, Turun arkkihiippakunnan lehdessä joskus viime vuonna otsikolla Jumala elää, koska on kuollut.

Jumalan ja ihmisen, objektin ja subjektin kuolemahan on kristinuskonkin keskiössä. Teloitusväline on sen keskeinen symboli, ykseyden ja yhteyden manifesti, vaikka uskontomme onkin aikojen myötä vesittynyt tylsäksi dogmatiikaksi, ritualistiikaksi ja henkilökohtaiseksi, egosentriseksi ja tympeäksi sielunpelastusohjelmaksi.

Nurkassa on mynämäkeläinen maanviljelijäperhe joka katselee sirkusta, varsinkin tätä pyörätuolikaahaajaa vaitonaisena, mutta silti katseissaan – hellyys. Isännältä irtoaa aina sopivassa paikassa jokin hauska huomautuskin. Hekin ovat ihmisiä, joihin en arjessani törmäisi.

Lukioikäinen tyttö tuo isäänsä, joka on saanut juoppohulluuskohtauksen ja karjuu raivoissaan sänkyyn sidottuna (alkoholi on ylipäätään erittäin keskeisessä kuninkaan roolissa näissä ensiapuosaston näytelmissä). Tyttö itkee lohduttomasti, mutta pyörätuolienkelimme menee luokseen, ottaa kädestä kiinni. Tyttö rauhoittuu.
God bless you, man, where ever you are!
Näissä tiloissa ollaan totisesti ilman titteleitä, ja muita maine- tahi maineettomuussanoja.

Oma avoin mutta sisäinen haavani - jonka olemassaolosta saan kuulla paljon myöhemmin – alkaa lopulta kuuden tunnin odottelun jälkeen muuttaa olotilaani perin tukalaksi. Mynämäkeläisisännän sutkaukset naurattavat edelleen, mutta itse nauraminen on fyysisesti jo sen verran tukalaa, että minkään ei pitäisi olla enää naurun asia.

Aamuyöllä minut otetaan keuhkokuvaukseen, ja taas palautetaan odottamaan. Olo käy nyt kovin ahtaaksi, muutkin ovat jo poissa tai ainakaan en tiedosta heidän läsnäoloaan. Aletaan olla Pääkallonpaikalla. Maisema sumentuu.

Lääkäri tai joku hahmo tulee eteeni, samoin viikatemieheni, joka on ollut koko ajan passissa jossain piilossa. Lääkäri sanoo minulla olevan ilmarinta ja että pitäisi laittaa jonkinlainen putki tai ränni kylkiluiden väliin. En tajua koko jutusta mitään. Ilmarinta? Eikö rinnassa kuulukin olla ilmaa? Eikö sitä varten tätä hengityshommaakin tehdä?

Minut viedään sänkytilaan, ja kysytään olenko kunnossa. Vastaan tyhmänä jotain myöntävää. Olen sanani mittainen mies, mutta en toisaalta yhtään sen pidempi. Kestän sen ajan kuin sanojen lausuminen vie. Sitten mitta täyttyy ja valot sammuvat. Taju menee pois ja lähettää kokovartalokrampin tilalleen, kunnes tulee Stesolid-injektio ja lähettää puolestaan krampin matkoihinsa.

Aika vilkas liikenne siis tiimoillani kulkee nyt, pitkän odottelun jälkeen. Eikä lopu vähään aikaan. Kroppani kimpussa häärää monenlaista toimijaa. Porataan reikä vasemman rinnan alle, epäonnistutaan, verenvuoto yltyy. Soitetaan päivystävä kirurgi, joka tulee silmät sirrillään ja tukka pystyssä, suoraan aamuöisestä punkastaan, kuoleman ja suden hetkellä, avoimen – lopulta ulkoisenkin – haavan äärelle.

Minua kuskataan juoksujalkaa sängyssä leikkaussaliin, ovet paukkuen, tippahärveli vierellä kuin draamassa jollaisia luulin olevan vain telkkarin sairaalasarjoissa. Viikateukko ravaa vieressä myös, innoissaan, senkin pentele!

Kaikkein kivoin tässä kilpajuoksussa on ihana anestesialääkäri joka lopulta saattaa minut höyhensaarille, jotka ovat maineensa veroisia. Siellä ei ole ketään, ei minuakaan. Ei ruumiista irtautumisia, valoilmiöitä, edesmenneitä sukulaisia, ei tunneleita, eikä hopealankoja. Ei mitään. Mutta mukavaa siellä on.

--

Loma Saarilla loppuu maanantaina iltapäivällä. Äkkilähtö se oli, ei kalliskaan kunnallisessa terveydenhoidossa. Arki on karuakin karumpi, niin kuin usein on loman jälkeen. Olla taas ikioma arkinen itsensä.

Paitsi että vielä ollaan kaukana siitä: Olen oudossa tilassa, aivan valtavasti härveleitä ympärillä. Henkilökuntaakin niin paljon että tajuan lopulta olevani tehohoidossa. Kaikkein oudointa on että minua hengitetään! En hengitä itse! Putki suussa. Mitä suussa, kun keuhkoissa! Letkuja kulkee myös käsiini, ja poistoletkuja haaroissa.

Onpa hallitsijamainen olo.
Jatsijuhlien kuningas tässä makaa reporankana. Raatojen raatona. Rikki revittynä.
Kipujen tuttavana. Letkuna letkujen joukossa. Pääosasta työnnetään tavaraa sisään, peräosasta vedetään ulos.

All that jazz. Hyvä meininki!

Sängyn päässä on lääkäri joka selittää paikalla oleville omaisilleni tapahtumien kulkua. Viikatepaskiaiseni oli alkanut tosissaan vaatia mukaansa, verta oli poistunut yli viisi litraa, kuin rottalauma hukkuvasta laivasta, taakseen katsomatta.

Kaiken lisäksi se mitä oli laitettu tilalle, ei ollut sopinutkaan minulle hyväkkäälle. Keuhkot täyttyivät jostain muusta kuin ilmasta. Luurankoukko veteli viikatteellaan määrätietoisesti yhä lähempää, mutta ei sitten onnistunutkaan päihittämään enkeliosastoa.

Lähtöpäivänä vasta tapaan leikanneen kirurgin joka totesi sormillaan näyttäen, että yksi viikatteen isku meni
näin läheltä =
että hän itse ajatteli jo (hänen kannaltaan) pahinta. (Minusta oli rohkeaa että hän sanoi tuon.)
Näin läheltä =, piti, että olisin jäänyt höyheniä pelmuuttamaan hamaan tappiin asti.

Huomaan viikatemiehen tekevän lähtöä oven suussa, vilkaisevan taakseen ja vinkkaavan olematonta silmäänsä. Muka että kerran vielä kohdataan… Mene jo, nämä kokoukset sujuvat kyllä hyvin ilman sinuakin!

Voi, ehkä tämä onkin siis totuus koko kuolemasta! Että suhteemme siihenkin voi olla kevyt kuin tuulen ääni ja henkäys! Maineestaan huolimatta ukko ei paina edes luittensa, viikatteensa ja viittansa yhteenlaskettua vertaa.
Kuulet huminan mutta et tiedä mistä tulee, minne menee. Niin äkkiä tulee ilta ja valot sammutetaan. That’s it, sanoisi aurinkokuningas Tamminen. Lapa jäähän ja nimi lehteen, toiselle sivulle.

Viikatemies poistuu siis, ja samalla oven avauksella tulee sisään, keikkuvin lantein kuin Marilyn Monroe, ihan uusi tuttavuus, miss Oxanest, opiaatti, johdannainen, johtajanainen tiukimmasta päästä.
Tuleva päällikköni lähes koko seuraavalle viikolle, ilon ja murheen eliksiiri.
Helppouden ja vaikeuden kruunaamaton kuningatar.
Apuni uuteen alkuun, vanhojen unohtamiseen, ylösnousemukseen.
Kippis ja ruiskis, tervetuloa beibi!

Ennen sitä joudun kuitenkin pelkäämään aivojeni prognoosia: Kuulen lääkärien puhuvan siitä kuinka kauan olen ollut sydän pysähdyksissä. Mieleeni tulee lukemiani arvioita siitä kuinka kauan aivot voivat olla sekä ilman happea että ilman vaurioita.

Hätäännyn ja alan lukea mielessäni kaikkia tunnuslukuja, salasanoja joita minulla on käytössäni. Muistan kaiken mitä yritän, ja kun lopulta muistan kaverini ovikoodin, joka on poistunut käytöstä jo pari vuotta sitten, helpotun.
Näillä mennään.
Minne sitten mennäänkään.

Suhde Oxanestiin alkaa ihanasti. Olen ihan huumaantunut. Parempaa kipulääkettä ei olekaan, ja saan sitä aina kun vähänkin vinkaisen. Olen lukenut jostain että Suomessa ei hoideta kipuja riittävän ronskilla lääkityksellä, mutta ohjeistukset ovat ilmeisesti muuttuneet, ainakin täällä.

Yö teholla on pelkkää leijuntaa, minulla on oma kaunis hoitajakin. Yritän kevyttä flirttiä (hengitysputki on siis jo poistettu valtavan yökkäämisen myötä), mutta sitten muistan kaikki katetrini, ja varsinkin ajatus virtsaputkiletkusta vähentää huomattavasti eroottista viritystä. Nainen silittää olkapäätäni kevyesti, se tuntuu todella hyvältä.

Toisaalta Oxanest auttaa näkemään kauneutta ja Merkityksiä triviaalimmissakin asioissa kuin hoitajissa. Valokatkaisija, waauu! Jne.

Osastolla parin päivän päästä johtajanaiseni ryhtyy ikäväksi. Kiusallaan hän lähettää muun muassa kokonaisen sambaorkesterin käytävälle pitämään minut hereillä koko yön. Seuraavana yönä joudun kuuntelemaan ambulanssimiesten kahvikeskustelua, he pitävät huonettani taukopaikkanaan, törkeää! Ei siinä vielä mitään mutta kun jutut ovat niin typeriä, jotain rakennushommia.
Huone sijaitsee ikkuna Medihelin kentälle päin, ja voi pyhä jysäys kun helikopteri yöllä laskeutuu! Uskon oikeasti Ilmestyskirjan tapahtumien alkaneen vyörytä itseni ja maailman ylle, Pedon päässeen irti, Harmageddonin puhjenneen.

Sitten kun tyynystä (!) alkaa kuulua Eppu Normaalin laulamana, tauotta, ”viiskytä vuotta, yhä sikana”, kutsun yöhoitajan luokseni ja kysyn mahdollisuuksia purkaa liittoni Oxanestin kanssa.

Hän ymmärtää heti vaikeuteni, ja lohduttaa kertomalla että neiti O on ollut monille yhtä tyly. Lääketarjoilu vaihtuu. Kivunpoisto ei onnistu enää yhtä hyvin, mutta olen tyytyväinen harhojen poistumisesta.

Ystäviä käy paljon luonani. Ja perhettä, sukua. Kaikki näyttäytyvät toisessa valossa kuin ennen – ehkä tärkeämmiltä.

Huoneen telkkarista tulevat uutiset. Viikatemiehet riehuvat kuten ennenkin täydessä työn touhussa, ympäri maailmaa, vaahto suussa kuin raivotautiset hullut.
Mutta on siellä nähty enkeleitäkin.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Jaska joutui valitsemaan Ainon ja perheen välillä, valitsi perheen, muutti Espanjaan ja jätti Ainon minulle. Helkaman Ainon, polkupyörän.

Minulla on ollut huono tuuri omistamieni pyörien kanssa, ne ovat aina lähteneet toisen matkaan. Paljon niitä on ollut, pysyvää suhdetta ei ole koskaan päässyt syntymään. Joku tai jokin on aina tullut väliin.
Ehkä on syyttäminen itseänikin, en kai ole pitänyt aina kovin hyvää huolta niistä. Ei pitäisi koskaan omistaa mitään, ”varas vie, ruoste raiskaa…”

Muut pyörät ovat lähes unohtuneet, mutta viimeisin menetys on niin vaikea, etten oikein pysty siitä vieläkään kunnolla puhumaan.
En ymmärrä mitä tein väärin.
Uutena ostin, kaunis Crescent, hyvin pidin ja säilytin kolme vuotta, mutta toinen vain tuli, otti ja vei, en edes tiedä kuka (jos tietäisin niin minä kyllä…oho, en tiedäkään mitä tekisin).
Eräänä päivänä kun tulin kotiin, oli poissa koko kaunis C-ni. Ei ollut jättänyt kuin takuulapun pöytälaatikkoon.
Päätin etten koskaan enää ryhdy uuteen fillariin.

Aino on tavallaan myös jätetty, kohtalotoveri, eikä siis omaisuuttani sillä vanhalla kunnon kapitalistisella, vaihdantataloudellisella tavalla.

Sillä ei ole paljon aikaa jäljellä tässä katoavuuden maailmassa. Ruoste on ryhtynyt raiskaustoimiin (alkaen peräpäästä) jo hyvän aikaa sitten. Vaihteet joita ei ollut monta alun perinkään, ovat jo poistuneet keskuudestamme, samoin käsijarru.

Ainoa on nykyään jo melko raskas polkea, mutta toimii lähiretkeilyssä. Ranskan ympäri en sillä lähtisi yrittämään, hyvä kun Parkin kentän jaksaa kiertää, Tour de Parquen suorittaa.

Lähden pyöräilemään Halisten lenkkiä, Tour de tout petit Halia.
Asun Verkahovin ja Aurajoen välissä mikä on aika hienoa, ja tekee minusta aika hienon ihmisen. Hienoa on myös se että kaupunki on rakentanut kävely- ja pyöräteitä siten että kevyen liikenteen ei tarvitse käytännössä juuri lainkaan kulkea raskaan vieressä, lähtipä tästä sitten kumpaa puolta tahansa kumpaan suuntaan tahansa.

Kun lähtee Lonttistentietä, ja ajaa rautatiesillan alta, on jo lähes maaseudulla, peltoa ympärillä. Vasemmalle jää kaupungin yömajatalo, ja sen seinustalla ryhmä rajattoman ruskettuneita jokirantaleijonia skoolaamassa kanistereillaan keväälle ja auringolle.

Seuraelämä kuulostaa vilkkaalta ja niin bassovoittoiselta, että nämä kevätjuhlat ovat tainneet alkaa jo toissavuonna. Ohikulkijakin saattaa saada osakseen jonkin voimaannuttavan sanan. Jos kohtalonani olisi lasoloitua, haluaisin tehdä sen juuri täällä.

Junat puskevat vierestä koilliseen, Tampereen kautta vaikka Kemijärvelle asti, ja itään Helsingin kautta vaikka Tyynelle Merelle, tai Mongoliaan saakka, jos matkamiehen mieli sinne palaa. Joki vieressä myös, sitä myöten mieli palaa aavan meren tuolle puolen, jossa onnen kaukorantaan laine liplattaa heleämmin kuin täällä savisen jokemme kaislikossa ja eessä aukee vaikka Argentiinan pusta.

Lähdön läheisyydestä saa voimaa, sen tietää Loimaan Lulukin, Alpo Jaakola.

Vasemmalle jää myös valtava siilo, jonka Tehtävä Raunistulassa on suoritettu loppuun jo taannoin, mutta joka silti ilmeisesti jonkin virastokraattisen viipeen tai kulttuurihistoriallisen väännön johdosta seisoo paikallaan, kuin Raunistulan Colosseum.
Teinigladiaattorit ovat tiettävästi käyttäneetkin sitä yöllisten urhollisuusnäytöstensä areenana. Jokunen nuori kristitty on kai loukkaantunut siellä verisesti.

Tulen Koroisten ristille, katselen Auraa ja mieleeni tulvahtaa kuluneita, jo ammoin käytössä olleita ajatuksia jokien virtaamisen ja ajan kulumisen vertauskuvallisesta rinnakkaisuudesta.

Paikka on sellainen että jos historian havinaa haluaa haaviinsa, ynnä on taipumus sellaista kokea, niin täällä sitä on tarjolla. Antaisin vaikka sata euroa, jos pääsisin tänne jonkin madonreiän kautta päiväksi siihen aikaan kun paikalla ollut piispanlinna oli toiminnassa (jos saisin takeet että samaa reikää myöten pääsee varmasti myös takaisin, - en haluaisi jännittää sitä koko päivää!). Enää ei ole kuin pari kiveä kiven päällä.

Mutta joki on sama jos pitää uskoa Vanhan Testamentin Saarnaajaa.
Ei se ole jos pitää uskoa Herakleitosta.
Näkökulmakysymys jos pitää uskoa itseään.

Rakastan sekä Saarnaajan että Herakleitoksen ajatuksenkulkua. Niissä on niin paljon ymmärrystä, keveyttä ja kauneutta. Jos olet suuntautunut Raamattuun, vertaa esim. Uuden Testamentin kaanoniin kuuluvaa Ilmestyskirjaa Saarnaajaan ja mieti, kumpi näistä edustaa ilosanomaa, tarkoitan siis sitä vaikutusta joka lukijalle syntyy, en dogmatiikkaa. Jos vastaat että Ilmestys, olet vastannut väärin. (FaceBookin testissä ”Minkä tyyppinen uskonnontulkinta olet?” osaksesi tulee: olet fariseus, luulet kuuluvasi Valkeaan Joukkoon, turha luulo.)

Saarnaaja kuulostaa suorituskeskeisen, eteenpäin pyrkivän, toiveikkaan, tulevaisuuteen tähtäävän mentaliteetin kannalta ensi lukemalta ihmiseltä, joka on eksistentiaalisesti kerta kaikkiaan palanut pohjaan.

Väsähtänyt tykkänään. Heittäytynyt syrjään yhteiskunnan valtavirroista, lähtenyt kuleksimaan vuorille ja jokien rannoille.

Ei se ole, kuningas se on, viisas ja upporikas, + sillä on ollut joidenkin tietojen mukaan 900 vaimoa, joista 600 laillisesti vihittyä, 300 jalkavaimoa. Kyllä sellaisen kattauksen edessä väkisinkin ajautuu ihminen joskus luonnon helmaan syntyjä syviä miettimään...
”Kaikki joet laskevat mereen,
mutta meri ei täyty,
ja minne joet ovat laskeneet,
sinne ne yhä edelleen laskevat.” (Saarn. 1)

Vaikka kaikki liikkuu koko ajan, mikään ei oikeasti liiku.
Liikkuminen on näennäistä, itse asiassa kaikki toistaa itseään.
Toiston pysyvyys.
Ikuinen paluu.
Vaikka kuinka ponnistelisimme, yrittäisimme sitä ja tätä, millä tahansa elämän tasolla, materiaalisella, henkisellä, hengellisellä, se on lopulta tuulen tavoittelua.
Joki virtaa mereen, vesi höyrystyy, liikkuu pilvinä ylös maalle, sataa alas ja taas mennään. ”Sukupolvi tulee, sukupolvi menee…”
Ja tavoittelee omia tuuliaan.

Joku piru siinäkin on että jokainen sukupolvi myös uskonut olevansa Juuri Se.
Tärkein. Viimeinen.
Uskonnollisessa katsannossa se joka kuulee lopultakin Pasuunan.
Tämä pätee kaikkiin uskonnollisiin perinteisiin, jumalten nimistä riippumatta.

Tieteellisessä katsannossa juuri tämä sukupolvi uskoo olevansa se joka näkee Ratkaisevan Muutoksen. (Vaikka ilmaston-.) Ottaa evoluution omiin käsiinsä, keksii Kaiken Järjestyksen, Logoksen. Poistaa sairaudet, kuolemankin ehkä.

Poliittisesti olemme juuri nyt ihan maailmanrauhan kynnyksellä, pari pikku säätöä enää. Obama on hyvä merkki, airut. Jne.

Eipä.

Mikään ei muutu, sanoo Saarnaaja. Kaikki toistuu.
Emme ole ohjaksissa.
Maailmanpyörä pyörii itsestään. Pyörii, mutta paikallaan.

Saarnaaja huomaa myös kielen muuttumattomat rajat: ”Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.”

Kutkuttavaa ajatella sitä tilannetta kyseisessä perheessä jossa tuo ajatus on syntynyt: ruokapöydässä ukko Salomo Saarnaaja, 900 vaimoa, jokaisella pari kolme lasta.
Kaikilla tärkeää asiaa miehelleen / isukilleen, että mitäs pidät uudesta kampauksestani / isi isi kato kun mä olen näin.
No onpa kiva tukka, Ruut (vai..?), ohhoh Benjamin, mistä olet noin hienon tempun oppinut.

Tämä noin kaksisataa kertaa, edellyttäen että koko vajaa tonni ei ole käynyt parturissa juuri samana päivänä...
Sanat uupuvat, ei saa sanotuksi kaikkea…
Tulee mieleen Salomolle ettei ole yhtään tyhmää lähteä varrelle virran, filosofoimaan tuulen tavoittelusta, ja siitä että (Saarn.3) ”aika on syntyä ja aika” - Jumalan kiitos! - ”kuolla”… ”aika olla vaiti, ja aika” – estä ja varjele! – ”puhua…”

Herakleitoksen näkökulma on muuten sama, mutta ihan eri.

Mikään ei pysy paikallaan, hetkeäkään.
Et voi astua samaan virtaan kahta kertaa. Pysyvyys on näennäistä, kaikki virtaa.
Vaikka tänään 13.5.2009 on noin kahdestuhanneskahdeksassadas keskiviikko elämässäni, tämä on silti ensimmäinen ja viimeinen, ei toistu.

Toisto on vain ja ainoastaan sanallista. Herakleitos-tulkinnassani astun toki kovin tuntemattomaan virtaan, kun en tietenkään tiedä mitä mies on oikeasti pohtinut ja tarkoittanut (onneksi Saarnaajan kohdalla näin ei ole…).

Ei se mitään, Herakleitos on juuri sitä mitä minä haluan, ja astuu siihen jokeen jonka minä hänelle näytän, mukisematta.
Hera hei, panta rhei! Astu virtaan!

Siis: Mistään ei saa kiinni. Varsinkaan omasta itsestään, se katoaa, ikään kuin kuolee kaiken aikaa.

Minulla on tietyt kiinteät sosiaaliset toimet, työ-, ja vapaa-aikana, on nimet ja sosiaaliturvatunnukset, mutta en tyhjenny niihin. Ne ovat vain per sona, naamio. Ihmisyhteisö kaikessa moninaisuudessaan on naamiaisjuhlaa.

”Maailma on suuri näyttämö, ja kaikki ihmiset vain näyttelijöitä.” (Shakespeare)

”Niin joutuin menee ohi kaikki mikä menee,
kuolee niin nuorena jumalten edessä sitten
kun kuolee! Kaikki on niin vähän!
Mitään ei tiedä, kaiken vain kuvittelee.
Ympäröi itsesi ruusuilla, rakasta, juo
ja vaikene. Muu ei ole mitään.”

Taidatkos pysymättömyysajatuksen ja –kokemuksen sanoittaa vielä paremmin kuin Fernando Pessoa tässä runossa. (Jonka visuaalinen muotokin on kuin laivan keula...)
Enpä taida.

Pessoa taitaa tehdä sen vielä paremmin toisessa vähän pidemmässä tekstissä jonka siteeraan tämän loppuun. Se on vuodelta 1914, suom. Pentti Saaritsa. Runo on kuin syöksylasku aurinkoon.

Hätäinen saattaa päätyä tulokseen että Saarnaajamme edustaa jonkinlaista ontologista (ehkä poliittistakin!) konservatismia, ja vastaavasti Herakleitos vallankumousta, uutta todellisuutta ja uuden tulemista.

En ole hätäinen, enkä ota vastaan näin yksinkertaista tarjoilua. Olipa alkuperäinen Saarnaaja kuka tahansa, hänen ajattelunsa on ainakin raamatunhistoriassa täysin uutta, ennennäkemätöntä, vallankumouksellista.

Niin kumouksellista että kirjansa myöhemmät toimittajat ovat verissä sormin yrittäneet yhyttää sitä muuhun israelilaiseen henkiseen perintöön, muokanneet, muotoilleet. Uskonnollistaneet, ”jahveistaneet”.

Eikä toisaalta Herakleitos, pysymättömyyden profeetta, tietenkään voi esittää täysin kaoottista uuden tulemista, täysin uomatonta virtaamista.
Maailma tulisi hulluksi alle vartissa, ja katoaisi apokalyptiseen Hävityksen Kauhistukseen.

Herakleitoksen fokus on tietenkin, ei virrassa eli ympäröivässä maailmassa ilmiöineen, vaan virtaan astujassa, sen pysymättömyydessä.

Tarkastelussa on minärakenteemme jatkuva muutos, jopa narrimaisuus.

Samoin Saarnaajalla: Elämän pölkkypäisyyden voi nähdä, ja tuo näkeminen on itsessään jo tie ulos, - ja takaisin sisään.
”Nauti elämästä rakastamasi vaimon kanssa (ukolla oli eri nainen melkein kolmen vuoden jokaiselle päivälle, kelpaa neuvoa siis lähimmäistään…) kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka Jumala on sinulle antanut; se on osasi tässä elämässä auringon alla, kaiken vaivannäkösi keskellä. Tee voimiesi mukaan se mitä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta.” (Tämähän on silkkaa Omar Khayyamia!)

Istun Koroisissa, niemellä ja ristillä. Minä, Aino ja Aurajoki. Joki virtaa siis vasta nyt ja tässä (Herakleitos), on virrannut jo vuosisatoja (Saarnaaja). Myös minä virtaan, ja joki virtaa kuin silmieni läpi tai kautta. Joki, sen näkeminen, aistielimet, ja näkijä niiden ”takana” – kaikki ovat yhtä virtaamista.

Ainosta en ole varma, se on jotenkin vaitonainen. Keskittyy ilmeisesti ruostumistyöhönsä, mutta sekin kuuluu elävään kuvaan, liikkeeseen.

Mukaelma zeniläisestä mietelauseesta:
Istun hiljaa
ruoho kasvaa
pyörä ruostuu
itsestään.

Tour de tout petit Hali loppuu tällä kertaa tähän. Ei se mitään, seuraava etappi Maarian kirkolta Halisiin olisi ollut tylsäkin ja tuulinen, komeista nimistään huolimatta.
Tarjolla olisi ollut Maunu Tavastin katu ja Gregorius IX:n tie, eli meitä olisi viety kuin pappia piispalassa.

Ei nyt Aino, ainokainen, ruosteperä kaunoinen.
Menemme takaisin samaa tietä jota tulimme, ”tie ylös ja alas, sinne ja tänne, yksi ja sama” (Herakleitosta mukaillen).

Ajamme Tampereen radan vartta, kiskoja pitkin vastaan jyrisee Intercity, muinaisessa maisemassa kuin futuristinen teräsmatelija.
Rata tuoksuu matkalta.
Liekkihotellilla tuoksuu denaturoitu sprii.

Aino liikkuu, sen ajaja myös.

Tie liikkuu!

”Älä pidä mitään käsissäsi,
Älä yhtään muistoa sielussasi,

Niin että kun sinulle
Annetaan viimeinen almu,

Avautuvista käsistäsi
Ei putoa mitään.

Mikä valtakunta sinulle annettaisiin?
Jota Atropos ei sinulta ottaisi?

Mitkä laakerit eivät kuihtuisi
Kun Minos niin tahtoo.

Mikä päivän hetki ei muuttaisi sinua
Samanmittaiseksi kuin se varjo

Joka olet kun saavut
Yöhön ja matkan päähän.

Kokoa kukkaset mutta laske ne käsistäsi
Tuskin vilkaistuasi niitä.

Istuudu aurinkoon. Luovu kruunusta
ja ole oman itsesi kuningas.”

torstai 7. toukokuuta 2009

Olen päätynyt Gdanskiin viimeisen vuoden aikana viisi kertaa, vaikka en ole juurikaan kiinnostunut paikasta.
Joudun sinne yhä uudestaan koska sinne pääsee helposti, halvalla ja Turusta.
Puolentoista tunnin lennon jälkeen on ihminen jo ihan muualla, vaikka ei kuitenkaan ihan muualla: Euroopassa edelleen, vieläkin Itämeren rannalla.

Ehkä ajurina on myös tarve toisaalta paeta sitä, toisaalta tieto että matkalla sen juuri kohtaa rajumpana kuin kotona rutiinien parissa, ja jonkinlainen epämääräinen ymmärrys, että sen kohtaaminen on ihmisen elämän taatusti tärkein projekti.
Palaan tähän.

Turun lentoaseman ”terminaali 2”, jota kautta paikan päälle pääsee on karun asiallinen. ”Terminaali kakkonen” on komeahko sana sitä kuvaamaan, ”lähtölato” kelpaisi hyvinkin, mutta saattaisi arveluttaa esitteessä ja lentoyhtiön nettisivuilla.

Isojen terminaalien tympeä tärkeys puuttuu täältä vallan, määrätietoiset liikemiehet tai poliitikot matkalla käymään salaperäisiä neuvottelujaan joita ei vielä tässä vaiheessa voi kommentoida, jne.

Ei sellaista täällä, vaan ovi sisään ja ovi ulos, sekä näiden välissä ne pakolliset virkapukuiset miehet ja naiset, härvelit ja hihnat joita ilman lentoon ei lähdetä.
Aina yhtä jännittävä on vekotin, jonka läpi pitää matkaajan kulkea ja toivoa ettei se punastu ja ala piipittää.
Turha toivo.
Aina se alkaa.
Asiaa selvitellään.
Avaimia kaivellaan taskuista.
Laippaa kuljetetaan matkaajan vartalolla, joka myös alkaa punehtua pääosastaan; mitä ne nyt epäilevät...

Filosofi ja ateisti Timo Airaksinen pitää lentomatkailua hirvittävänä nöyryytysten sarjana alusta loppuun.
Minä en, luterilainen teologi, mato matkamies maan.
Ymmärrän hyvin, että ennen kuin pääsee taivaalle iloitsemaan, joutuu kokemaan monet vaikeat hetket.
Kaipuutani otsonikerroksen riemuun eivät maiset koettelemukset sammuta.

Piipitykset päättyvät, härvelit hyväksyvät, antavat ihmisen mennä, tulee helpottunut olo. Pääsee vaikka kylpyhuoneen kokoiseen kauppaan huomaamaan ettei halua ostaa sieltä mitään. Kaljaa haluaa ihminen tai kahvia.
Sitä saa viereisestä kuppilasta, joka on hyvin asiakeskeinen, ja karumpi kuin Liedon Shellin kahvila 60-luvulla.

Pidän tästä, en halua kimalletta enkä parfyymiä, en istua teennäisen rentona lobbyssä. Haluan poistua sukkelasti kakkosen kautta, ilman mitään ummettunutta jonotusta ja shoppailua, ilman liikenneaikataulujen tai lähtöporttien tutkailua.

Turun kakkonen suoltaa väkeä tasan yhteen paikkaan maailmassa, tasan yhden portin kautta, tasan yhden lentoyhtiön eli Wizz Airin toimesta, muutaman kerran viikossa, liikennepäivinä lentoja on tasan yksi per suunta: jos eksyt täällä olet kyllä tosi vaivainen, matoakin madompi matkamies.

Koneeseen siirrytään ilman paikkalippua, pelkällä passilla ja varauskoodilla.
Kuka ehtii ensin saa parhaat paikat.
Yritämme silti kaikki, minä ja kanssamatkustajat, kiiruhtaa hitaannäköisesti, näyttää ulospäin siltä kuin ikkunapaikka ei lainkaan kiinnostaisi meitä, hohhoijjaa ihan sama, on sitä ennenkin matkustettu ja maailmaa nähty.

Olen nyt S1wzax + passi, paluuseeni asti. Ei siitä pidä närkästyä: koodi se on ”Lassi”kin, tahroja paperilla tai meteliä ilmassa, väliaikainen, tuloportilla saatu, sattumien sanelema. Identiteettini todellinen ydin on kirjainsarja.
Kysymykseen ”kuka olet?”, vastaan tyhjentävimmin (…) ilmoittamalla nimen johon vanhempani ovat aikanaan päätyneet, kenties kompromissina, kenties kumpikaan ei olisi juuri sitä koodia halunnut.
Mutta se minä nyt kuitenkin olen.
Lassi-passilla tähän on tultu.

Ja nyt siis kuleksin hahmossa S1wzax.
(Tämä itse asiassa on juuri lentoon lähtevälle mielikuvitukselleni hauskempikin: sehän on ihan scifiä. ”Tässä huimapäinen seikkailija, terrestris-luterilainen pastori ”S1wzax” on lähdössä intergalaktiselle saarnamatkalle vihreiden, limaisten, monipäisten, nakurintaisten kasvissyöjäheimojen pariin, inha-kulttuuria käännyttämään ja tuhoamaan”, saattaisi sarjakuvakaimani mielessään hahmotella.)

Kone rullaa kiitotien päähän, matkan jännittävimpiä hetkiä, painovoima (tai keskipakois-, tai sitten ihan vain Voima) työntää selän penkkiin tiiviisti vaikka ei kovin rajusti, vauhti kiihtyy, maisema vilisee yhä nopeammin, lentäjä tekee jotain ja kone nousee, lähes sankari olen itsekin.

Pyörien irtoaminen radan pinnasta on väkevä tunne, melkein eroottinen. Värisyttävä.
(Joissain nettikeskusteluissa on muuten esitetty mahdollisuus että mallit Wizz Airin koneiden väriratkaisuihin on otettu pornofilmeistä, mutta torjun sen ajatuksen, nousun hetkellä mielessä ovat perinteisesti pikemminkin pyhät kuin pahat retket.)

Ahvenanmaan räystäällä nautin sämpylän ja punaviinin, Gotlannin katolla käyn vessassa. Ahvenanmaalla joudun maksamaan, Gotlannissa en.

Olen kyllä lukenut että halpalentoyhtiöt alkaisivat laskuttaa vessakäynneistäkin, että jos ei visa vingu, ei vingu vessan ovikaan, köyhät matkustajat vain vinkuvat.
Ryan Air aikoo kuulemma laskuttaa myös matkustajan ylipainosta.
Ylipainosta? Se tarkoittaa siis painoindeksiä, painon suhdetta pituuteen, ehkä myös rasvaprosentin suhdetta lihasmassaan, vyötärön ympärysmittaa jne.
En jaksa edes ajatella kuinka valtavaan tulkinnalliseen pöpelikköön tuon toteuttaminen johtaakaan. (Yhtiön täytynee palkata erityisiä painoindeksivirkailijoita pitkin Euroopan kenttiä, ja siihen se mahdollinen lisätulo sitten hupeneekin.)

En jaksa myöskään ajatella itaria matkustajia jotka vielä juuri ennen kakkoselle tuloa juoksevat lentokentän metsissä hikilenkkiä tai käyvät, no vaikka sillä kakkosella, euron säästö mielessään.

Gdanskiin laskeudutaan kuin Kauhavalle, aakeeta laakeeta kentän ympärillä, latomerikin, tai ehkä ne ovat siiloja.
Tullivallesmannit Lech Walesan mukaan nimetyllä lentoasemalla ovat ihan ystävällisiä, solidaarisuussyistä, otaksun. Eivätkä rumempia kuin keskimäärin kukaan muukaan.
Joukossa pari ei-yhtään-rumaakin.

En käynyt koskaan VL -Puolassa, mutta olen antanut kertoa itselleni että se saattoi olla varsin erilainen kuin EU -Puola… Kaikuja vanhoilta ajoilta toki kuuluu ja varjoja näkyy.

Englannin kielen osalta kulkee vankka muuri noin 35 ikävuoden kohdalla. Muurin tällä puolen ei osata, mutta tuolla puolen osataan hyvinkin. Kapakointi ja kahvilointi sujuu täällä sulavasti. Kioskeilla, busseissa, takseissa jne. on hiljaisempaa.

Kaikki matkaopaskirjat eivät ole täysin päivän tasalla: eräskin antoi ymmärtää että ennen taksimatkaa kaupunkiin on paras napata iso olut vodkavarmistuksella, koska kuski on todennäköisesti sen jo tehnyt monta kertaa päivän mittaan ja ajaa suurin piirtein tyyliin eteläisen Puolan kautta lentoaseman naapurissa olevaan hotelliin.
Hinta: paljon.
Valitusoikeus: ken oikeutta ei itse hanki, se ilman sitä jää, ja jos se Ken sitä itse hankkimaan ryhtyy, saattaa jäädä ilman sekä oikeutta että sitä itseään.
Nie, ei päde enää. Taksitoimi on valvottua ja hallittua, matkat hyvin edullisia, mittarillisia ja – nopeita…

Majoitun sattumalta matkailumentaliteettini kannalta oivallisesti Oliwan kaupunginosaan, aseman lähelle. Asemalta pääsee erittäin näppärää ja tiheällä aikataululla liikennöivää SKM-pendelijunaa käyttäen itse Gdanskiin ja vastakkaiseen suuntaan Sopotiin ja Gdyniaan.

Matkustamiseni on aina muistuttanut enemmin säntäilyä sinne tänne, kuin mitään asiallista tutustumista paikkoihin. Minusta on mieluisampaa lähteä paikoista kuin saapua niihin.
Paikka – mikä tahansa, kotona, ulkona - synnyttää minussa vääjäämättä kysymyksen: mitä ihmettä minä täällä teen?
Nuorena tämä oli aika raskas kysymys, vanhana ehkä kevyempi.

Siksi pendelityyppinen paikallisjunakin täyttää hyvin paikkansa: ei ole saapumisen pakkoa.
Ulos junasta, portaat alas, lyhyt tunneli, portaat ylös ja taas kulkee heiluri toiseen suuntaan.

Kafkalla on lyhyt tarina miehestä joka käskee palvelijaansa satuloimaan hevosensa, ja kun palvelija kysyy häneltä mihin hän on menossa, mies vastaa: ”Pois täältä. Se on minun päämääräni.”
Kafkalla ei ollut heilurijunaa eikä halpalentoja, minullapa on.

Lippujen kanssa vaaditaan vähän tarkkuutta sekä muiden ihmisten toimien sivusilmin huomiointia.

Sillä tavallahan kaikki oppiminen on tapahtunut lajimme historiassa savannivaiheesta alkaen: Tuo lajikamu söi tuon eksoottisen hedelmän ja ajettiin pois paratiisista kovissa tuskissa, älä siis ryhdy siihen.
Ryhdy tuohon jonka syöminen sai toisen lajikamun urahtelemaan tyytyväisenä partaansa ja pysymään tukevasti paratiisissa. Sama täällä, tee niin kuin onnistujat tekevät.

Osta lippu ja leimaa se siten kuin ne tekevät jotka näyttävät asiansa osaavan. Olen ymmärtänyt että jos lippua ei ole tai se on leimaton, minkään kielen verbien ja substantiivien vuolaskaan virta (huutomerkeistä puhumattakaan!) tahi tolloturistin esittäminen eivät estä tuhdin sakon tuloa, ja se on maksettava juuri nyt tässä ja käteisellä.

Mahtavia ovat täällä konsonantit, todellisia isäntiä puolan talossa. Vokaalit vastaavasti nöyrän palvelijan asemassa, kyyristelijöitä.

Kun matkaa lähijunalla, ja katselee ohivilahtavien asemien eli kaupunginosien nimiä, joutuu todellisen konsonanttijyrän alle.
Suosikkini on Wrzeszcz.
Siinä on sellainen kerakehalko, että sillä kun jotakuta otsaan humauttaa, ovat vokaalit kankaalla hetken.
Wrzeszcziin on ilmeisesti juuri vokaalit myymällä hankittu todella iso ja kiiltävä ostos- ja viihtymismoduli Galerija Baltyka. Tavakseni on tullut ahdistua matkan viimeinen päivä juuri siellä, lentokenttäbussit kun lähtevät sen läheltä.

On myös mainostettava Oliwan asemalla kapakkaa nimeltä Troll, käymisen arvoinen paikka kerrassaan.
Vaikka ei ehkä perheen kanssa sunnuntailounaalle laatuaikaa viettämään - riippuu perheen mieltymyksistä tietenkin.
Trollin lounasmenu on painottunut keittoihin.

Visuaalinen estetiikka tuo mieleen ison savusaunan, korvia taas hivelee mahaportin sulkijalihaksella laulettu raskasmetalli, trulleja nojailee tiskiin, tuoreimmat, terveimmät virpojat nojailevat lattiaan pöytien alla.

Hauska piirre täällä on se että kaltaiseni ikääntyvän herrasmiehen tulo paikalle ei herätä mitään negatiivista huomiota.
Baaritrulli vaihtaa kanssani pari ystävällistä sanaakin kuin olisin kantapeikko minäkin.
(Jospa salaisesti olenkin! Jonkinlainen mentaalitason raskasmetallikantapeikko ehkä. Oikea paikkani sillan alla ylikävelijöille mörisemässä. Kuka siellä köpöttelee?)

Se tulee toisena tai viimeistään kolmantena päivänä jos matkustan yksin. Olen ollut täällä kaksi kertaa myös lajikamun kanssa ja silloin se ei tule. Tai tulee tietenkin, mutta ei yhtä jykevänä.

Oliwan Zoossa tapaan apinan.

Tarkemmin sanoen se on jaavalainen hopeamakaki.

Oikeasti, tuntuu kuin se olisi odottanut minua.
Se on ilmeisen vanha, istuu tuolilla kädet sylissään kuin mummo kiikkustuolissa. Nuoret sähläävät ja rääkyvät sen ympärillä kuin mitkäkin apinat, mutta tämä yksi ei juuri välitä. Katseemme kohtaavat.

Seuraa outo mutta ilahduttava hetki puolin ja toisin. Välissämme on lasiseinä mutta se ei estä kohtaamistamme. Ei se varmaan hymyillyt, mutta siltä minusta näytti. Jaavaltako lie tosiaan tänne Kauko-Länteen tullut, pitkä matka on hänelläkin takaisin Tipperaryyn, ja tekemättä jää.

Katselemme toisiamme välillä suoraan, välillä jompikumpi kääntää katseen pois kuin ujostellen, ja taas varovasti sivusilmin alta kulmain takaisin.
Melkein en olisi raaskinut lähteä pois, mutta enhän minä siihenkään voinut jäädä.

Bussissa takaisin kaupunkiin tapahtuu hämmästyttävä käänteisilmiö äskeiselle.

Rahastaja on nuori nainen.
Nousen reippaasti autoon, katson naista silmiin.
Hän hymyilee kohteliaasti.
Mutta sitten kun minä että ”how much?”, hänen katseensa hajoaa täysin.
Se särkyy äänettömästi mutta täydellisesti, tuhannen päreiksi.

Nainen lamaantuu ja jähmettyy kokonaan, kuin yhteiset esivanhempamme savannilla takavuosina vaaraan jouduttuaan. Hän ei siis käännä päätään mitenkään pois, kasvot ovat edelleen minuun päin.

Ei sano mitään millään kielellä, tuijottaa minua vain särkynein silmin kuin vihollissotilaiden ruumiit Suomen tähtitaivaalle Mannerheimin talvisodan jälkeisen päiväkäskyn mukaan. En tiedä mitä tähtiä tämä tyttö näkee, mutta minua ei ainakaan.

Aikani länkytettyäni käännyn kuskin puoleen ja annan kasan kolikoita ja näin se homma etenee.

Istun bussin takaosassa ja palan halusta selittää äskeinen itselleni jollakin psykologis-sosiaaliantropologisella metodilla.
Ja katso, näin se menee: puolalaiset ovat aina särkyneet vieraan edessä.

Vaikka maa on suuri ja siksi jää, vielä suurempien maiden hunniarmeijat ovat kautta satojen vuosien painelleet sen yli mielin määrin vuoroin itään, vuoroin länteen, ja jopa pohjoisesta etelään ja takaisin, lupia kyselemättä.

On tullut idästä tsingiskaania, iivanaa ja jooseppia, lännestä napoleonia ja aatua, onpa tullut pohjoisestakin kaarlea ja kustaata hakkapeliittavarmistuksella. Ja aina polskien osa on ollut tulla tallatuksi.

Pakon edessä on liitytty siihen armeijaan joka voittoisana jyrää johonkin suuntaan, ja sitten kun voimasuhteet ja sen myötä rintaman etenemissuunta muuttuvat, ollaan taas hyökkäävän tahon matkassa, mattona ja lakeijana.

Aina on maata palloteltu mahtavampien etupiirileikeissä sinne ja tänne kuin heilurijunaa. Ja on myös pakotettuna mutta kuuliaisena vuokraisännöity kahta maailmanhistorian suurinta murhateollisuuslaitosta, Auschwitzia ja Treblinkaa.

Viimeksi tuli idästä suuri ja mahtava punainen armeija ja laapaisi rauhan-, murhan- ja kidutuksentahtoisen kouransa tämän onnettoman seudun ylle moneksi kymmeneksi vuodeksi.
Muutti Itä-Euroopan jättikokoiseksi keskitysleiriksi jossa oli pienen ihmisen niin hyvä, tasa-arvoinen ja vapaa olla, että poislähteminen oli estetty muurein, piikkilangoin, miinoin ja konetuliasein.

Miten autio ja täynnä saastaa on ihmisen sydän, sanoi Blaise Pascal aikanaan – ehkä vähän paradoksaalisesti.

Gdanskin lähihistorian suuri ylpeys on Solidaarisuus-liike, joka tavallaan oli ensimmäinen valonsäde joka paistoi keskitysleirin ikkunasta sisään ja ulos. Siitä se lähti (ja Natoon se johti, mutta siitä en nyt jaksa…).

Siitä piti puhua. Siitä mikä tulee tällaisella matkalla aina parin päivän jälkeen. Ehkä se on juuri tuota Pascalin ”ihmissydämen autiutta”. Ei se ole Leinon Suurin, mutta kyllä se aika suuri on. (”Koska tulee se aika suuri, se melkein Suurin…”)

Kuten sanoin, on se läsnä lajitoverin kanssa reissatessakin, mutta kosketuksensa ei ole yhtä jylhä, luonnollisista syistä. Sen luonne kun on juuri oman egostruktuurinsa sisältämän tyhjyyden näkemistä. Oman sydämensä autiuden kohtaamista.

Vieraassa maassa jonka kieltä ei ymmärrä ja jonka nähtävyyksistä ei oikeasti ole kiinnostunut, jossa ei ole mitään tai ketään tuttua, on ihan yksin ihminen.

Ei ole normaaleja sosiaalisia struktuureja, arkirutiineja, kavereita, kirjastoa, telkkaria, töitä, kivoja harrasteita, jotka auttavat sen torjumisessa.

On tietenkin kapakoita ja kirkkoja, mutta kun se tulee, niihin ei pidä paeta (kuin ehkä vasta illalla…).
Ei, ei alkoholia nyt eikä rukouksia, nyt on sen hetki.
Se on vaiti ja autio mutta silti sillä on niin paljon sanottavaa.
Se on tyhjä mutta silti sisältää paljon.
Se on tyhjä, mutta täysi.
Sen kanssa tyhjässä vieraassa kahvilassa (jossain sentään pitää olla…) tajuaa oman tyhjyytensä.

Herrajumala!
Minähän olen se!!
Minä olen autio ja tyhjä!!

Kuin maa Genesiksen ensimmäisessä jakeessa.
Juuri tätä (itseäni!!) tänne pakenin ja juuri tämän täällä kohtaan vääjäämättömämpänä kuin missään koskaan.

Aavistan asian kauheuden, peruuttamattomuuden (paluuta ei ole), hirvittävyyden, ja myös sen kohtaamiseen kätkeytyvän lähes haltioituneen ilon ja vapauden.

Tajuan kuinka tämä uppoaa syvästi kaikkeen kuin timanttiveitsi, ja että sen piston jälkeen mikään ei ole ennallaan, eikä toisinkaan…
Taistelu on tauonnut, se on ohi. Kaikki on ohi. Voisin pomppia tasajalkaa pelkästä riemusta!

Nyt voisin tilata toisen cappuccinon.
Ja pyytää laskun.
Lähteä.
Kohti kotia tai mihin vain.