torstai 13. maaliskuuta 2014

Parisprintti


Vanha nainen tekee kuolemaa. Työ on valmistumaisillaan.
Silmät ovat auki, mutta eivät suuntaudu enää kohteisiin. Haen hänen katsettaan mutta en löydä. Jotkut elimet toimivat vielä, mieli ei enää. Henkilökohtainen hätäily on loppunut. Odottaminen on vaihtunut olemiseen.

Vastasyntyneessä näkee samanlaista. Kun on äskettäin synnytty eikä maalia ole vielä määritelty, silmissä on sama kohteeton läsnäolo. Ei vielä, ei enää, ei hätää.  

Oven takana vanhainkodin aulassa telkkari pauhaa täysillä. Sotshin olympialaisissa ovat maastohiihdon parisprintin ratkaisuhetket ja hätä käsillä. Selostajat ulvovat. Maali lähestyy. Suomalainen saattaa voittaa! Ulkomaalainen kaatuu! Se lisää mahdollisuuksiamme!  

Sivelen peukalolla vanhuksen otsaa, teen hajamielisesti ristinmerkin.

Poistun aulaan. Nojaan seinään ja katselen hiihtäjien haastatteluja. Nyt on hyvä. Vuosien odottaminen on päättynyt.  

”Kotiin terveisiä!”

perjantai 20. joulukuuta 2013

Kerrosateria

"Se mikä tulee ulkoa sisään, ei teitä saastuta, vaan se mikä tulee sisältä ulos." (Mark.7)

On syöty Satashellin hampurilaispaikassa roskaruokaa ja mietitty. Onko oikein syödä amerikkalaisen ketjun antimia, saastuttaa kenties rasvalla ja suolalla verisuonten sisäpinnat, ja rikastuttaa samalla tahoja jotka valmiiksi jo ovat maailman rikkaimpia varsinkin kun kadun tuolla puolen olisi turkulaisen ketjun ihan yhtä hyvä paikka - kuka ylipäätään pakotti tämmöistä syömään, kun kaupunki kuitenkin on täynnä myös yksityisiä ja terveellisempiä ravintoloita - ynnä että kuuluuko rääppeet ja tarjotin viedä itse saastutuksen jälkeen itse pois, vai mikä tämmöisessä nuorten paikassa on meininki?
"Pääasia on ettei tee virheitä." (Kikka Korea Kummelissa)

Naapuripöydässä rotevat jääkiekkoilijat elämänsä aamupäivässä tietävät koko ajan kuinka toimia. Siksi he voivat nojata pöytään letkeästi, ja huikkailla toisilleen leikkisän aggressiivisia huomautuksia. Suoniaan, globaalia eriarvoisuutta ja tarjottimen viemistä ei kukaan mieti, eikä sitä kuinka hankalia valintoja viereisen pöydän elämän ehtoopuolen pää ja vanhan liiton suorittaja joutuu tekemään. 

Vanhassa päässä alkaa äkkiä tapahtua. Roskat viedään paikkaan jossa lukee "roskat", ilman ongelmia.
Helppous tulee siitä huomiosta, että "minulla" ei ole minkäänlaista oikeutta jättää rääppeitä pöytään.
"Minulla" ei myöskään ole mitään velvollisuutta viedä niitä mihinkään. 

Minulla ei ole mitään oikeuksia eikä ensimmäistäkään velvollisuutta! Minulla ei (minä en) ole mitään! Tilanne tuottaa toiminnan pakottomasti, asioita tapahtuu varsin luontevasti. 
Olisin voinut myös lyödä naapurijääkiekkoilijaa tarjottimella päähän jonka jälkeen minulla olisi pyyhitty paikan lattia, mutta niin ei käynyt. Asiat eivät useimmiten järjesty siten vaan rauhallisemmin, säällisemmin. 

"Minä" selittää toki asiaa. Minulla on oikeus maksaneena asiakkaana olettaa että henkilökunta kerää jäänteet. Minulla on velvollisuus vastuullisena yhteis- ja ihmiskunnan jäsenenä kantaa korteni kekoon ja roskat roskiin, yhteisellä asialla kun ollaan, ja minä sen yhteisen asian manifestaatio. Minun on toimittava säädetyn järjestyksen mukaan, ettei tule puheita.  

(Papin päänsisäisessä johtosäännössä lukee yleensä: On toimittava - esim pidettävä puheita - siten että ei tule puheita.)

Muovisen laitteen päältä kun painaa, ketsuppi tursuaa ulos. Ei se sitä mieti. 
Ei pidä oikeutenaan tai velvollisuutenaan. Se ei pohdi elämänsä taustaa. 
"Tehtäväni on maustaa. Vai onko sittenkään? Ehkä minun pitäisi tehdä jotain muuta? Oikeasti, mitä minulta oikein odotetaan? Mitä haluan elämältäni? Onko kaikki yhtä maustamista aina ja aina?" 
Ei, se vain tursuaa kun on tursuamisen aika ja paikka. Ketsupin toimia ei varjosta ego, jonka syntyperä, isänmaa, temmellyskenttä ja erityisosaamattomuusalue on juuri valintatilanne.
Se vain tursuuntuu, aineenvaihtuu ja ulostuu. 

Murskatun tomaatin muodoton vapaus on mieletön!
Epäjumalille - kuten McDonaldsille - uhratun ketsupin syöminen ei saastuta, toisin kuin vanha liitto uskoo ja opettaa. 
Ei se saastuta mikä tulee ulkoa sisään vaan se mikä tulee sisältä ulos. Ajattelijan ajattelema ajatus. Tekijän tekemä teko. Tekemättäjättäjän tekemättäjättäminen. 

Vanha liitto kyselee ehtimiseen kuulumisia, mitä kuuluu ja mitä ei kuulu. Onko tämä oikein.
Olenko hyvin jos olen näin. 
Mitä saa pistää suuhun, korviin, nenään, ihoon.

Sen sydämessä asuu tekijäminä, suorittaja, ajatusten ajattelija. Se tursuaa lähimmäisen rinnuksille sitä itseään. Niin varmana niin epävarmana itsestään. 
Se ilmentää ajatuksiaan... 

"Totuus tekee vapaaksi" subjektin intentioista. Totuuden tunnistaa totuudeksi valitsemattomuuden vapaudesta!
"Jos vehnänjyvä ei kuole (tomaatti murskaannu jne.), se jää yksin..." Mutta jos se kuolee, se tulee moneksi. Se tulee kaikeksi. Silloin sillä ei ole hätää.
Kuolleen ei tarvitse pelätä kuolemaa, tulen tulta, tyhjyyden tyhjyyttä, toden totta. Jne.

Subjekti sulaa. Valinnat tapahtuvat itsestään. Tuloksia tursuaa, tai sitten ei. Niihin ei pyritä.
Alku hyvin, loppu hyvin, kaikki hyvin.
Ei rajaa, ei muotoa. Ei maalia.

Ei väliä.











keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Kuka on sen kokenut?


"Jumala itsessään on niin ylhäällä, ettei kaipauksemme ja käsityskykymme yllä sinne asti.
Kaipaus on laaja, mittaamattoman laaja. Mutta mikään siitä, mihin kaipauksemme yrittää kurottaa, ei ole Jumala. Missä kaipaus ja ymmärrys eivät enää päde, siellä on pimeää ja siellä Jumala loistaa.”
(Eckhart)

Poika on pahasti sairas, kuolemaisillaan. Isä pyytää Jeesusta tulemaan luokseen ja parantamaan pojan. Tämä ei suostu pyyntöön, sanoo vain: "Mene kotiisi. Poikasi elää."

Isän kaipaus kohdistuu pojan paranemiseen ja täyttyykin.  
Mutta samalla avautuu jokin mikä on paljon enemmän ja vähemmän kuin mikään kaipuun kuvittelema.
Jopa enemmän kuin elämä tai kuolema. Jopa vähemmän, pikkuinen piste. Suunnaton avaruus.

Kaipuu lähtee vaillaolemisen tunnosta, ja johtaa kaikkiin niihin sekasorron lajeihin joista koko elämä maailmassa koostuu, maallisista ja hengellisistä.
Ei se riitä.

Ei se mihinkään riitä.

Sen on tuhottava maa ja taivas, poltettava helvetti. Se ei saa tyytyä. Tultava niin pimeään että ihmiset, käsityskyky, kaipuu ja auringot sammuvat. Sinne missä pyyntöihin ei suostuta eikä vastauksia ole, missä mikään ei enää päde.    
Tultava mitattomaan autiomaahan kuin kotiin, kaiken loppuun ja alkuun.

Mene kotiin. Poikasi elää.
Mene kotiisi, joka on paljon lähempänä kuin luuletkaan, ja paljon loistavampi.


Kuka on sen kokenut
ja kuka ei?
Äkkiä
kaikki käy vieraaksi
Kujan äänet ja askeleet käyvät etäisiksi
jäävät kuin suljettujen ikkunoitten ja ovien taa
vaikka ikkunat ja ovet ovat auki
Tunto menettää voimansa
ja esine jota pidit kädessäsi
putoaa ääneti maahan
Värit sulautuvat toisiinsa
muuttavat hahmoa ja himertävät
kuin pelissä, jossa on pieniä kuutioita
syvällä katselukaapin pimeydessä
Tuntuu jokin läsnäolo
jokin epätodellinen

joka teki tämän.
(Gunnar Ekelöf)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Löysäläinen


KÄÄRMEVAUNUISSA, ohi
valkean sypressin,
läpi tulvan
he veivät sinut.

Mutta sinussa, syntymästä
asti,
kuohui se toinen lähde,
mustaa
muiston suihkua
kapuat päivänvaloon.
(Celan)



Neljä miestä kantaa halvaantunutta Jeesuksen luo. Väkeä on niin paljon että sisään ei mahdu ovista eikä ikkunoista. Katto on siis purettava.
Synnynnäisesti halvaantunut on parannettava katon omistajan mielipiteitä kysymättä.

Syntymähalvaus, perisynty, on ulos kääntymistä kohti ajallisia kuvia, ulkoisia ja sisäisiä, kohti tulevaisuutta.    

Kun paluukutsu tulee, kun se toinen lähde kuohuu, estävät "kestävät" kattorakenteet on purettava heti.
Tai ehkä ne vain romahtavat.

Kestävimmät katot on tehty mielen käsitteistä, ja johtavat aina erillisyyteen, joka kyllä voidaan nimetä kauniistikin, vaikka "ihmiseksi" tai "jumalaksi". Katto eristää sisätilan ulkotilasta. 

Jeesus ei kutsu sairasta nimeltä, kuten ei yleensäkään vastaavissa tilanteissa, vaan osoittaa sanansa "pojalleni".
Halvaantuneesta tulee Sanalla sanoen Jumalan Poika, Jeesuksen veli, samaa verta, ilman omaa nimeä.   

Paikalla olleet Jumalan lain tuntijat ja opettajat eivät saa tolkkua moisesta messiaasta.
Heistä näyttää että Sana vedetään lokaan kerta kaikkiaan.
Syntejä jaetaan anteeksi tuosta vain, taitaa olla rienaaja. Missä ovat oikeus ja kohtuus? Rikos ja rangaistus? Missä on syntipukki? Tuomari?
Jonkun pitää kärsiä!

Traditioon perustuva opetus lähtee syyn ja seurauksen laista. Jotain on koska ensin on jotain muuta.

Teknisesti kausaalitarina tietenkin pätee. Jos kosken rautanaulalla pistorasiaa syvältä, koskee. 
Perinteellisen uskonnollisuuden mukaan - jota uskonnollisuus lähes pelkästään on - laki pätee myös olemassaolon perustassa. Uskonnosta tulee historiaa, kertomus jossa on erilaisia vaiheita ja aiheita, konnia ja sankareita. Alku, keskikohta ja loppu.

Nyt katon läpi laskeutuu jalaton ihminen taivaasta maan päälle Jumalan jalkojen juureen, ilman omaa ansiota ja kehityskertomusta, avuton mies. Kirjaton, karjaton kuin Leinon "löysäläinen".
Outoja hänellekin "isänmaa, kotipaikka ja lies, puolue, perhe ja muu, verot, verka ja velka ja ies". Outoja kaikki katot.
Jalat eivät kanna eikä juttu luista, makaa vain. Ei puhu mitään koko episodin aikana.

"Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Kapua päivänvaloon. Mies saa heti jalat alleen, ottaa vuoteen kainaloonsa ja menee kotiinsa. Ei puhettakaan että hän olisi jäänyt korjaamaan kattoa tai istumaan Jeesuksen jalkojen juureen. Nousee vain ja kävelee pois taakseen katsomatta.
Hän katoaa kertomuksesta eikä palaa. 

Kattoon jää aukko, jota ei suljeta. 

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Pääsiäinen 3




Luomakunnan kruunun mielenliikkeet vastaavat uusien tieteellisten tutkimusten mukaan hyvin luomakunnan jalkarättien kuten kärpästen liikkeitä.
Mitä isot ylhäiset edellä, sitä pienet alamaiset perässä ja toisin päin.

Kaikilla meillä on jonkinlainen mieli eli ominainen ja joskus omituinen tapa reagoida tiloihin ja tilanteisiin.
Mutta vain ihmisellä siitä on tullut kiinteä vaikkakin sepitteellinen syövänköntys, joka lähettää ärhäköitä etäispesäkkeitä ympäriinsä: erillinen minuus eli persoona, joka uhoaa hyvää itsetuntoaan tai vaikeroi huonoa.
Useimmiten heiluu näiden päiden välissä. Haluaa ja pelkää, pelkää ja haluaa.

Mielen liikkeistä jotka ovat aitoja vasteita olemassa oleviin tilanteisiin, on syntynyt pesäke joka uskoo olevansa sellainen joka... jolla on ominaisuuksia... jolla on tapana...

Mielenliikkeistä syntyy mieli, joka liikkuu ajassa omana erillisenä, kärsivänä yksikkönään edestakaisin:
katuu ja toivoo, ja on siksi koko ajan kateissa ja toivoton.

Taho joka kuvittelee itsensä olemaan.

Mielenköntys etsii rauhaa ajasta, joka ei voi myöntyä sitä antamaan, koska sen olemus on rauhattomuutta.
Sokea taluttaa sokeaa kohti kenties valoisampaa tulevaisuutta, jota ei määritelmällisestikään voi koskaan tulla.
Kuoppaan lankeavat molemmat, aika ja mieli.

Tai madon reikään, taulun keskiöön, joka on kummankin loppu.


Ylen uutiset 24.4:
"Apea kärpänen voi auttaa kehittämään masennuslääkkeitä."

Otsikko ei voi kuin herättää myötätuntoa.
(Voi se tietenkin ehkä herättää myös kysymyksen, onko tolkkua tulkita eläimen käyttäytymistä ihmisen psykologiasta poimituin määrityksin...)
(Ei! "Apea kärpänen" herättää vain myötätuntoa! Sisältö on sitten erikseen.)
Syttyy halu pelastaa tuo vähäinen veli tukalasta tilastaan.

"Current Biology-lehti julkaisi tutkimuksen jossa tarkasteltiin tiettyjen mahlakärpästen käytöstä ja erityisesti niin sanottua opittua avuttomuutta. Nisäkkäillä opittu avuttomuus liittyy muun muassa alhaiseen vireystasoon, ruokahaluttomuuteen ja unettomuuteen."

(Sellaisia hyttysiä olen ainakin kohdannut elämäni taipaleella, jotka kärsivät unettomuudesta mutta eivät alhaisesta vireystasosta ja varsinkaan eivät ruokahaluttomuudesta.)

"Tutkijat halusivat tietää, oppivatko kärpäset tukahduttamaan synnynnäisiä reaktioita. He tekivät tämän havainnoimalla kärpäsiä eri lämpötiloissa.

Kun kärpänen koki olonsa tukalan kuumaksi, se lähti yleensä kävelemään viileämpään paikkaan. Mutta jos joka puolella oli yhtä kuumaa, kärpänen vähensi ja hidasti kävelyä opittuaan, ettei liikkumisella ole vaikutusta tilanteeseen. Tämän tulkittiin viittaavan tietynlaiseen masentumiseen.

- Kärpäset yrittivät selviytyä stressaavasta tilanteesta, johon niillä ei ollut vastausta valmiina. Kuvattuun reaktioon saattaa liittyä mielialan kaltainen osatekijä, tutkijat selittävät."

Tässä on jotain nyt oudosti. Ammutaan nuoli ja piirretään taulu osumakohdan ympärille, tai jotain.
Otetaan kissa syliin, kuullaan rutinaa: katso se kehrää koska se pitää minusta.
Nähdään kohteessa jotain, mitä itse kohteessa ei ole.

Tutkimuksessa tulkitaan kärpäsen liikkumattomuus masentuneeksi mielentilaksi.
Sitä sopii epäillä.
Liikkumattomuus on sovelias tila, jos ja kun huomaa että liike ei vie mihinkään.
Jos huomaa, että meni minne tahansa, aina on yhtä kuuma, on vain järkevää pysähtyä. Olla paikallaan. Lakata ryntäilemästä.
Kärpänen ymmärtää sen luonnostaan, ihmisellä on vaikeuksia.

Luontokappaleista tiettävästi vain ihmisellä on ylipäätään vaikeuksia. Muillakin on kai vilua ja nälkää tai liian kuuma, mutta ei vaikeuksia.
Lähes koko elämämme ja elämäntapamme, päihteistö, viihteistö, yhteisöelämä, sukupuolielämä, kulttuuri, uskonto, jne, on valjastettu palvelemaan sen välttämistä mikä on - ja niin syntyy kuin varjona vaikeus.

Parmenides (n. 500 eKr.) huomasi, että se mikä on, on ilman liikettä, muutosta, aikaa.
Oleminen on yksi, välttämätön, kaikkiallinen, katoamaton, täydellinen, täynnä itseään ja totta.

Ilmiöt eli mielikuvat edustavat noiden attribuuttien vastakohtaa, rajallisuutta, ajallisuutta, katoavuutta, epätodellisuutta.


Esimerkiksi kärsimyksen lähteistä eräälle suurimmista, kuoleman pelolle, tämä merkitsee kärpäslätkän viuhahdusta: Se mikä on, ei voi olla olematta. Mikä katoaa, ei ollut koskaan.

Kärsimyksen veretseisauttavan järkyttävä paradoksi: Kärsimys syntyy kun paetaan jotakin mikä itsessään on pelkkää iloa, ja yritetään sittemmin vapautua tuskasta sellaisten keinojen avulla, jotka vain lisäävät sitä. Mielikuvien avulla, joista ensimmäinen, kaikkien muiden äiti ja isä, on "minä".

(Vihoviimeinen vitsi on erillinen minä joka on täynnä itseään...)




(kuva Andromega)



Ikkunoiden välissä eräs kärpänen taistelee elämästään. En tiedä miten se on sinne päässyt eli joutunut. Se itsekään ei tiedä, edes missä se on. Lyö päätään lasiin yhä uudestaan. Pökertyy hetkeksi ja jatkaa taas.
Tuskin sitä tutkimalla saa uutta masennuslääkettä markkinoille, vaikka mistä senkään varmaksi tietää.

Yritän auttaa sitä vaikka en tiedä mikä tämmöisessä toimessa on "apua". Se ei ota sitä vastaan. Lopulta räpiköinti välttämätöntä vastaan päättyy ja olento jää selälleen makaamaan karmin päälle.

Liike loppuu. Annan ruumiin jäädä paikoilleen. Muutaman päivän kuluttua, katso: hän ei ole enää täällä.
Kärpänen on yhtynyt kaikkeuteen. Olento olemiseen. Mikään ei ole silti muuttunut.

Kaikkeuden näennäisen liikkeen keskellä on (madon tms.) reikä. Se on kuin silmä. Silmässä vilisee valot ja varjot, mutta se ei välitä siitä. Tuskin huomaa.

Valolle ei varjoa ole olemassa.

"Älkää eksykö, rakkaat veljet! Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak.1)

Niinpä. Ei kannata eksyä olemattomiin, varjojen maille, kuvagallerioihin. Tulla joksikin muuksi.

Eikä se loppujen lopuksi ole mahdollistakaan, mikä on hyvä juttu.


perjantai 19. huhtikuuta 2013

Pääsiäinen 2















Jää suli ja vesi nousi nopeasti.
(Kuva on samasta kohdasta mistä edellisen julkaisun kuvakin, pari viikkoa myöhemmin.)
Ranta on ylempänä, kuvan ulkopuolella. Puroa ei näy.
Varjo on poissa.

Vesi liikkuu, joki on paikallaan.

Taivas heijastuu pinnasta.

Pinta loppuu, taivas alkaa. Ne ovat sama.
Toista ei ole ilman yhtä.


"Se joka laski hetkemme,
hän laskee edelleen.
Sano, mitä hän mahtaa laskea?
Hän laskee ja laskee.

Ei tule viileämpää,
ei öisempää,
ei kosteampaa.

Vain se mikä auttoi meitä kuuntelemaan:
se kuuntelee nyt
vain itselleen."
(Celan)


Ei ole syvempää, pinnallisempaa. Ei ole komparatiivia enää. 

Ruumiin, matalimman, ja Korkeimman välissä ei ole korkeampaa eikä matalampaa.
Korkein täyttää jokaisen ruumiin jokaisen molekyylin.
Kukaan ei ole enemmän tai vähemmän kuin toinen.
Kukaan ei ole mitään.

Mieli eli sielu eli psyyke ei tervehdy, kehity, valaistu, ylevöidy, henkisty eikä pyhity.
Se ei kompuroi terveemmäksi, paremmaksi, jalommaksi, vaan katoaa kuin varjo veden pinnalta.

Ei hätää.
Joki laskee takaa edelleen.

Joku tulee ja ottaa valokuvan joesta edessään.
Aurajoki heijastaa saman valon kuin Ganges. Saman kuin jokainen vesipisara.
Kurjinkin ruumis on Kristuksen ruumis.

Taivas, joki, joku, katse, kamera, havainto, muisto (tässä olen ollut ennenkin) (silloin oli erilaista), aika, aivot, tulkinta, kielto, häkeltyminen, metanoia.
Yhtäkkiä koko jumalainen kierto nähdään alastomana ja sellaisenaan: yhtä ei voi erottaa yhdestä.


Joki laski hetkemme, ja laskee edelleen, kohti merta.

Se auttoi meitä kuuntelemaan:
yksi kuuntelee vain yhtä.












torstai 4. huhtikuuta 2013

Pääsiäinen





57-vuotiaana ei ole paljon enää tehtävissä.
Asialliset hommat hoidetaan aika huolellisesti, mutta ilman suurta mielenkiintoa.

Ei "kolmatta tai neljättä ikää".
Ei edes ensimmäistä eikä toista.
Keski-ikää ei varsinkaan.

Aletaan mättää pois.
"If you want to go all the way, throw all away." (Mooji)
Oikeastaan ei aleta mättää vaan mättö alkaa tapahtua.
"Jos vehnänjyvä ei kuole, se ei voi elää." (Jeesus)

On vain tämä, eikä tämän kanssa synny merkittävää haikailua, jos siihen ei liitetä jotain.

Kurapuro laskee kurajokeen joka laskee mereen.

Ei mitään "pää pystyssä urheasti kohti kuolemaa" -höperehtimistä, ei myöskään jatkoaikahaaveita, vaan tässä nyt ei koskaan ennen eikä koskaan enää.
Tässä ei ole kitkaa.




Vanhemmalla iällä ihminen saatetaan palkita rovastin arvonimellä tai jonkin neuvoksen. Tasavallan presidentti saattaa nimittää hänet Valkoisen Ruusun Ritariksi, ja mitä niitä on.

Se lämmittää mieltä, mutta sen saa antaa myös polttaa mieltä, ja sen sidoksia. Se on aika lempeää palamista.

Melko lähellä jokea saatuihin nimiin on helppo suhtautua.
Rovasti tahi ruusuritari en tietenkään ole.

Nimikkeet istuvat sitkeämmässä kun noustaan puron vartta ylemmäs.
Ammatti jota on harjoittanut vuosikymmeniä tunkee juurensa syvemmälle kuin Valkoinen Ruusu tai rovastiteetti, mutta sekin on silti vielä aika kehällinen kohde.

Elämäntavat, ystävä- ja sukulaissuhteet luovat syvempiä uria. Olen sellainen joka istuu kaiket illat kapakassa. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen. Olen autoileva, raitis poikamies. Olen urheilullinen ja eläinrakas, viihdyn luonnossa. Olen hyvä jätkä.

Olen vegetaristi.
Risti ympäristölleni.
Syön kaikkea: olen risti monen elävän yllä.

Olen sitä mieltä että.

Puron yli heittyy ristin varjo, ristin merkki, kuoleman merkki ja elämän.
Kuoleman varjon maan asukkaille loistaa kirkkaus (Jes.9): kuolema on varjo vain!
Varjo entisestään.
Kirkkauden varjo.

Vielä ylempänä puron vartta tullaan mieheksi tai naiseksi. Puro pärskii ja lorisee. Puhuttaisiin kosken kuohuista jos ei puhuttaisi - purosta.
Lähtee pieniä sivuojia.

Irti.
Ylemmäs.
Ei sukupuolta.

Käydään koulut, tullaan uskot.
Kaikki opit menemään!

Saadaan koti, uskonto ja isänmaa, kasvatus, kulttuuri ja kieli.
Tullaan persoonaksi:
Menemään!

Nyt tulee paha: saadaan nimi.
Sitä ei ihan heti unohda!
Mutta ei erisnimi sen kummempi kapine ole kuin ammatti- tai arvonimikään. Merkkien hälinää ilmassa tahi mustetta paperilla. Kukaan ei ole syntynyt nimilappu kaulassa tai otsaan tatuoituna.

Totuuden nimessä, erisnimi on unohdettava.
Ei dementiamerkityksessä herraparatkoon vaan samaistumismielessä.

Mikä helpotus!
Enää ei tarvitse saada nimeä, varjella sitä tahriintumasta, pitää sitä esillä, jne.


No mutta: tullaan esiin, lähdetään naisen jalkojen välistä, joskus myös vatsakalvon läpi.

Ollaan aika rumia, pidetään pahaa ääntä ja haistaan.
Ollaan Jumalan Valtakunnan esikuvia.
Olemalla ollaan. 

Vielä hetki.

Virrataan naisen sisällä.
Jakaudutaan yhdestä hedelmöittyneestä solusta.
Tässä kohden puron vartta katsellaan pois, häveliäästi.

Mies ja nainen kohtaavat. Halu syttyy. Purot yhtyvät.


Pieni poika ja pieni tyttö leikkivät jossakin, eivät tiedä toisistaan mitään.


Vesi sataa maahan.

Pilvet liikehtivät taivaalla.


Nyt. Todelliset kasvomme tulevat näkyviin, kaikessa ei-minkään-näköisyydessään.
Taivas! Taivaan vallat!

(Jää alkaa sulaa.)

Kurajoki virtaa hiljaa Airistolle.
Haihtuu kuin uni aamulla, taivaalle.

Pieni lapsi makaa maassa selällään ja katselee pilviä.
Hän näkee niissä kasvoja.

Alkaa sataa.
Lapsi lähtee kotiin.
























.