Kristityn vaellus (TS)

”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät olemaan Kristuksessa.” (Ef.1:4)

"Kristityn vaellus" maasta taivaaseen, kuolemasta elämään, on yhden askelen mittainen. Se ainoakin on otettu jo ennen kristityn syntymää ja jopa ennen maailman luomista.
Tie elämään on kaita kuin naula, portti sen alkuun ja loppuun on ahdas kuin naulanreikä, vain ristiinnaulitulle mahdollinen.
”Kristityn” kiusaus ja tuska tiellä: kuvitella olevansa vastuussa perille pääsemisestä, kuvitella olevansa matkan tekijä, kirkkauden kruunun perijä (jos jaksaa sinne perille sitä perimään). 
Kristus on tie, totuus ja elämä. ”Kristitty” tiellä on Kristuksen tiellä, elämän edessä, totuuden tulppana. Itsen kieltäminen on elämän myöntämistä.
Vaeltajan taakka on kevyt, askel ei jätä jälkiä. Tulkaa lepoon työtätekevät ja raskasmieliset. 

Alku ja loppu (TS)

”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.”
”Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa.” (1.Moos.1:1, Ilm.22:21)

 
Raamatun ensimmäinen ja viimeinen lause, välissä elämän Iso Kirjo.
Suunnaton luominen, miljardit vuodet ja valovuodet. Syntyviä galakseja, tähtiä, planeettoja, joista ainakin yhden pinnalla syntyviä ihmisiä, sivilisaatioita, valtioita, uskontoja, ideologioita, suhteita, toiveita, unelmia – ja kuolevia sama lukema, syntymää ja silmää tekevien sokeiden hautoja silmänkantamattomiin.
Kesken kaiken ajaton ja keskellä kaikkea tilaton piste, olemisen perustan eli Valtakunnan ulottuvuudeton, elämää tulviva hiljaisuus, joka ei mahdu sanoja ja kuvia käyttävään ymmärrykseen, mutta on kaikki kaikessa ja kaikissa.
Tuhlaajaoletettujen isänkoti kaikkien oletusten ja määritysten, käärimisen ja säätämisen tällä puolen.
Ihmeellinen mutta samalla tutumpi kuin mikään muu maailmassa.

Ilmestys (TS)

”Kaikki mikä on olemassa, on sinun tahdostasi luotu.” (Ilm.4)

Ilmestyskirjasta on kirjoitettu monta sekasortoista selitysteosta.
Eräs näkökulma ei juuri esiinny näissä, vaikka onkin keskeinen itse Ilmestyksessä: Että kaikki on kirjoitettu valmiiksi kauan sitten.
Draama puskee eteenpäin vääjäämättä.
Rooleja on monta, on hyviä, pahoja ja rumia. On profeettaa, porttoa ja kymmenpäinen petokin. Kaikki replikoivat osansa näyttämöllä niin kuin kirjoitettu on, tarkasti kellotettuna.
Minä näyttelen osani tietyssä ajan ja tilan kohdassa ja kuvittelen olevani näytelmän – edes oman osani! - ohjaaja, vaikka olen vain roolihenkilö toisten joukossa.
Kaikki on Jumalan mielessä, joka mieli ei tunne ajan kulua.
Ihmisellä ei ole valittavaa eikä siis valittamista. 
Se on täytetty. Kaikki on paikoillaan ja kunnossa.
Kristallimeri ei aaltoile.
Kyyneleet pyyhitään.

Perisynti (TS)

”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” (Room.7)

”Perisynti” särisee ikävästi nykyihmisen itseymmärryksessä. Kuulostaa käsitteelliseltä epäpyhäinjäännökseltä.
Ilmiö taitaa olla silti tuttu useimmille, perivoimattomuus. Hyvät päätökset pitävät huonosti, huonot paremmin.
Vastahakoisen ydinvoimalan voi sinnikkäästi yrittämällä käynnistää levittämään hyvää energiaa, minua ei. Päästöjä pukkaa pikemminkin.
Mutta: On samantekevää, mitä ihminen tahtoo tai jaksaa. Vain sillä on väliä, että Jumala armahtaa (Room.9).
Periheikkous vie perusvoiman lähteelle! Elämä toimii ilman toimittamista, saati minua sen toimitusjohtajana.
Hengen köyhyys – kunhan se ei ole omatekoista eli päämäärähakuista – kutsuu puoleensa armon ja elämän avaruuden.

Armoaamu (TS)

”Joka aamu on Herran armo uusi.” (Val.1)

Uusi aamu nollaa eilisen.
Vaikka olisi rypenyt maailman rapakoissa tauotta viimeisen puoli vuosisataa, tänä aamuna nouseva aurinko kuivattaa kyselemättä kaiken ravan.
Vaikka olisi lukenut isämeitää polvillaan saman ajan, ruoka- ja vessataukoja lukuun ottamatta, nouseva aamu haihduttaa senkin toiminnan unohduksen yhdentekevään yöhön.
Armon valtakunnassa ihmisen tekemisiä ei lasketa.
Palkkaa ei ole suhteutettu käytetyn työajan pituuteen eikä sisältöön. Ensimmäiset saavat saman kuin viimeiset.
Aurinko paistaa hyville ja pahoille erottelematta, ei kysy mitään eikä muista mitään.
Elämä ajassa on toiveikasta tai toivotonta laskelmointia.
Elämä armossa on aina uusi, Yhden tekevä, kirkas aamu.

Minä vähenen (TS)

”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähentyä. Lihasta syntynyt on lihaa, Hengestä syntynyt henkeä.” (Joh.3) ”Ruumiin päämäärä on kuolema, mutta Hengen päämäärä on elämä ja rauha.” (Room.8)

 
Tiedettiin että vanhuus tulee mutta asiaa ei kunnolla uskottu ennen kuin se huomattiin peilistä ja muista lähteistä. Tieto vaihtui näkemiseen ja uskoon.
Minä vähenen.
Ruumis ja siihen kytkeytynyt persoona tikittää kelloa vilkuillen pitkin aikajanaa. Aistit ja mieli hämärtyvät, liha rypistyy, ihminen muuttuu huokoiseksi ja lopulta lahoaa. Pian sen muodostaneet molekyylit huomataan savuna Skanssin taivaalla.
Me katoamme kuin uni aamulla (psalmi).
Kuin hahmo näytöltä kun peli loppuu (nörtti).
Aikaan syntynyt kuolee ajassa (pyhät tekstit ja järki).
Mutta Hengen hätää ei ole. Valtakunnassa kello näyttää aina tätä hetkeä.
Hengen on rauha ja elämä.

Kohta muuttuu kaikki

Armeijassa joskus 80-luvun alussa tupakaverinani oli Manninen, mukava ja hauska, valmistuva juristi ja kiivas stalinisti. Itse olin melko ärhäkkä herätyskristitty. Asetelma ei estänyt ystävystymistämme. 

Yhdistävänä tekijänä oli ainakin varmuus kohta tulevasta isosta muutoksesta ja siitä että koko muu varuskunta koostuu pässinpäistä. 

Mannisen perusteena suorittaa varusmiespalvelu kapitalistisen maan sotaväessä oli vakaumus että maa lakkaa vallankumouksitse tuota pikaa olemasta kapitalistinen. 

Ja kun Suomen Sosialistisen Neuvostotasavallan armeija liitetään Puna-armeijan yksiköksi, on hyvä osata taistella, ettei sitten tumput suorina seistä ja vain katsella kun Saksa ja sen liittolaiset hyökkäävät Rauhan Äidin kimppuun.  

Itse odotin Jeesuksen palaavan maan päälle ja perustavan Tuhatvuotisen valtakuntansa, piakkoin myös. 

Kotiutuspäivänä joimme Peipohja-Tampere -junassa Mannisen lääkäriveljeltä saatua pirtua liikaa. Juna tuli Tampereelle mutta me Mannisen kanssa emme päässeet oikein mihinkään, hyvä kun junasta ulos. 

Tunteita ja tuntemisia (TS)

”Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa. Mutta jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Jumala tuntee.” (1. Kor. 8)
Jumala on rakkaus ja rakkaus Jumala.
Rakkaus ei siis ole tunne-elämän ilmiö.
Jumalaa voi rakastaa tuntematta mitään häntä kohtaan - tai edes häntä - tietämättäänkin.
Tiedetty eli ajateltu Jumala on sanallisesti määritelty kohde, ja siksi loputtomien uskonnollisten rähinöiden aihe. 

Me tiedämme, nuo eivät.
Rakkaus ylittää tiedon ja uskon, tyhjentää kuoleman ja pelon.

Jumala ei tunne mitään erityistä minua kohtaan henkilökohtaisesti, mutta rakastaa rajattomasti, painaa sydäntään vasten, hehkuvana kuin tuli tai kuolema (Laul.8), rakastaa samalla kun kaikkea muutakin tässä maailmassa.
Rakastaa lähimmäistään kuin itseään, koska on itse tuo lähimmäinen.