keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Optiikkaa

Sauvojen ympärillä kiehuu edelleen maailman uutispolttopisteissä.
Japanissa ei saada uudestaan peittoon, Ruotsissa ei uudestaan esille.

”Lundin piispansauvan ryöstöstä vankeutta.” (H.S.21.3.2011)
”Eteläruotsalaisen Lundin tuomiokirkosta varastetun piispansauvan ryöstöstä on annettu ensimmäinen tuomio. 22-vuotias mies sai Lundin käräjäoikeudessa puolentoista vuoden vankeusrangaistuksen avunannosta törkeään varkauteen.
Kallisarvoinen sauva on yhä kateissa.
Lundin tuomiokirkosta keväällä 2009 varastettu smaragdeilla koristeltu kultasauva on arvioitu vajaan puolen miljoonan euron arvoiseksi. Kirkko sai sauvan vuonna 1946 juhliessaan 800-vuotista historiaansa. Sauvan kulttuurihistoriallinen arvo nähtiin tuomiossa raskauttavana tekijänä.”


Jalokivien kimallus on ajanut 22-vuotiaan miehen lavean tien liukkaalle sauvakävelylle, joka näin karusti johti vankilan kaidalle polulle.


Arvailun varaan jää varkaan ajatus, joka edelsi kyseistä sauvakähvellystä.
Normaali rahaksi muuttamisen aie ei voine olla kyseessä. Panttilainaamoilla ei varmasti ole holveissaan ainakaan täyttä korvaussummaa. Pimeillä piispansauvamarkkinoilla kysyntä on aina melko hiljaista.

Avoin nettikaupanteko keräisi epäilemättä nopeasti tuomiokapitulien notaarien huomion ja kotkankatseet tykönsä:
Haluatko olemukseesi lisää arvokkuutta?
Eivätkö naiset/miehet huomaa Sinua ravintolassa?
Apupappi! Eikö seurakunta lotkauta korvaansa saarnoillesi?
Oletko kirkkolainsuojaton postimyyntipiispa ilman perusteellista varusteellista auktoriteettia?
Huolesi ovat ohi!
Myydään smaragdein koristettu kultainen piispansauva eniten tarjoavalle, lähtöhinta 400 000 euroa. Tuotto lyhentämättömänä Etelä-Ruotsin huumeliigojen toiminnan tukemiseen.


En usko että onnistuu.

Kimallus vie harhoihin. Ruusuinen tulevaisuus ei aukea, sellin ovi sen sijaan.




Viime lauantaina oli poikkeuksellinen täysikuu. Uskollinen kiertolaisemme mollotti uskollisempana kuin pitkään aikaan, ja läheisempänä.
Omassa elimistössäni vuorovedet hölskyvät vieläkin! Kuvat maailmalta näyttivät kuin se olisi viistänyt korkeimpien tornien antennit mennessään.

Kuu on luultavasti olemassa ja oikea mutta ei se todesti noin iso ole. Jos olisi, vuorovedet vyöryisivät yli koko maanpiirin ja hukuttaisivat kaiken lihan.

Silmä pettää.

Selkeänä yönä kun katselee tähtitaivaalle, mielen täyttää syvä ihmetys – ja ajatus että noita ei ehkä ole lainkaan enää.
Auringon jälkeen lähin tähti, Proxima Centauri, on neljän valovuoden päässä. Valon kestää tulla sieltä yhden olympiadin ajan. Se oli siis olemassa ainakin vielä Ateenan kisojen aikaan mutta Pekingistä 2008 ei ole varmuutta.
No, se selviää piakkoin, mutta valtaosa tähdistä on niin kaukana, ettei niistä ota selvää kirkkaimpanakaan yönä.

Mitä jos ne ovat kaikki sammuneet, ja mitä sitten jos ovatkin?
Ovatko ne enää vain verkkokalvoillamme? Onko sellainen olemista?
Ollaanko silloin jos vain näyttää että ollaan?
Pelkkä kimallus jäljellä?
Pitkä viiva helvetin pitkässä yössä?

Oma alkuvaloni on kohta 56 vuoden päässä, turvallisesti Linnunradalla siis yhä.
Olen ”radalla” joka ilta, ja muinakin vuorokauden aikoina, vielä tuhansia vuosia kuolemani jälkeen. Vieläpä koko elämäni on siellä. Outo viiva tyhjyydessä.

Siinä sitä ollaan.
Iankaikkinen elämä kulkee nauhana jossain jumalan selän takana, katseen tavoittamattomissa.

Täältä tullaan kunhan keritään, Andromeda ja muut naapurit!
Pistäkäähän galaksi koreaksi!
Saurukset taitavat siellä jo ollakin?! Ne ovat vähän kohloa väkeä ja kovia syömään, mutta tulee täältä siistejä juhlijoita myös. Älkää sammuko vielä!

Linnunrata on ns. sauvaspiraaligalaksi. Se on ottanut mallin piispansauvan yläosasta.
Kimallellaan kilpaa.
(Mutta mitä oikeasti tapahtuu?)



Onneksi on Simone Weil, joka tietää mitä tapahtuu.
Silmä ei petä vaan näkö.
Aikaa ei ole olemassa, paitsi ehkä juuri ja juuri nykyhetki jonkinlaisena rajatilana.
”…ja kuitenkin olemme ajan vallassa. Sellainen on meidän kohtalomme. Olemme olemattoman vallassa.

Odotus, toiveet, katumus, pelko, huoli ja sen sellaiset perustuvat tyhjän päälle.

Simonen mielestä kahleemme ovat todellisia mutta epätodellisia. (Tässä kohdin omissa aivoissani vähän perälauta pettää.)


Kyseessä lienee ero toden ja totena näyttäytymisen välillä. Piispansauva näyttää tavoittelemisen arvoiselta, mutta ei ole sitä varsinaisesti. ”Harhakuva, joka meillä on tämän maailman asioista, ei koske niiden olemassaoloa vaan niiden arvoa.”
Me omistamme vain varjoja, eikä varjoissa ole oikeita smaragdeja.


Aika verhoaa meidät epätodellisuuteen. Kimallellaan.
Sauvojen ja vastaavien kulttuurihistorialliset arvot ovat kauniita – varjoja.

”Vasta päästyämme täysin vapautumaan kaikista siteistä voimme nähdä oliot alastomina, valearvojen usvan himmentämättä katsettamme. Siksi paiseet ja tunkio olivat tarpeen, jotta Jobille paljastuisi maailman kauneus.”
(Job veti paiseet olalle…)


Simone tarkoittaa oikeaa kauneutta, ei kimallusta.
”Todellisuuden kriteeri on, että se on kovaa ja karheaa. Siihen sisältyy iloja, mutta ei hauskuutta. Kaikki hauska on unelmaa.”
Se niistä Andromedan kekkereistä…

Kyllä tuon ajatuksen tajuaa, vaikka aluksi yskittääkin. Hauskuus suuntautuu tulevaisuuteen ja menneisyyteen.
Siitä tulee varmaan hauskaa.
Kylläpä meillä oli hauskaa.

Ilo on läsnäoloa. Todellisuus eli oikeat asiat tuovat välittömän ilon. Hauskaa on pidettävä
”Mielikuvitus on se osa olemustamme, joka on lähtöisin Saatanasta.”
(Simone ei kaihda kovaakaan kieltä.)
Tosi yksin on hyvää ja kaunista. Karhean kaunista.
”On välttämätöntä, että ilo on ensin paljastanut meille todellisuuden, ikään kuin ilmestyksenä, jotta voisimme nähdä todellisuuden kärsimyksessäkin. Muutoin elämä on vain unta, enemmän tai vähemmän pahaa unta.
Meidän on päästävä niin pitkälle, että näemme vielä täyteläisemmän todellisuuden juuri kärsimyksessä, joka ei ole muuta kuin tyhjyyttä ja olemattomuutta.
Samoin täytyy rakastaa syvästi elämää voidakseen rakastaa vielä syvemmin kuolemaa.”

Tie ikuisen Jumalan luo kulkee ajassa häärivien jumalten kuten ”minän” kuoleman kautta, ei muualta.

”Jos tunnemme ilon täyteyttä ajatellessamme, että Jumala on olemassa, meidän on tunnettava samaa täyteyttä tullessamme tietämään, että me itse emme ole olemassa, sillä se on sama asia. Eikä tätä tietoa välitä meille muu kuin kärsimys ja kuolema.”
Paikka paikoin Weil soutaa raskaalta näyttävin vedoin ja lauseenvastikkein.
Mutta totuus onkin hänen mukaansa synnytettävä kivuliaasti, vain valhe tulee ulos helposti ja nopeasti.
Jos on ikänsä tuijottanut varjoja luolan peräseinällä, on niihin kiintynyt.
Oikea valo sattuu silmiin!
Olisipa mukava päästä takaisin luolaan. Mutta luolan suu ei halua enää niellä luolan miestä. Sylkee pois.
Kohtuun ei pääse takaisin kun on kerran synnytty, ja alettu vetää viivaa perässä.



Rakkauskin on totta vain jos siihen ei liity kuvittelua, tai tulkintoja. Olioita on rakastettava sellaisina kuin ne/he ovat, ilman subjektiivisia tulkintoja.

Ylevätkin tavoitteet ovat ansa. Varsinkin jos niihin liittyy kuvitelma, että olen parempi kuin muut.
Pahinta on jos ylevyys valjastaa alhaisuuden vetojuhdakseen.
”Ihminen antautuu kokonaan palvelemaan jotakin suurta asiaa (tai Jumalaa) ja päästää sen vuoksi alhaiset vaistonsa täysin valloilleen.”



Oikea kohoaminen voi tapahtua vain, jos luovutaan ylevistä tavoitteista.
Paiseet ovat paimen ja tunkio tarpeen tässä luopumisen kirkkaassa tähtiyössä.




Jossa kuu ei mollota kuin venetsialainen karnevaalinaamio tornien yllä, vaan kovana ja karheana.

Ilman pinnallaan pomppivaa michelin-ukkoa, ilman tähtilippua.




Rauhallisuuden Merenä.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Päähänpisto

Minä: Mikä on totta? Mitä tapahtuu todella?
Mestari: Mitä tapahtui viime vuoden huhtikuun 15. päivä?
Minä: En muista. Ei mitään käsitystä.
Mestari: Se on totta.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Gravitas, luonnonvoimista




paskamaisin on paino-.


Mikä järki siinä on että kappaleet vetävät toisiaan puoleensa ja toiseensa?

Kynät putoilevat lattialle, tulee pieni harmi.  Lentokoneet romahtavat maahan, tulee iso suru. Sama syy silti.
Lunta putoaa katoilta ja painuu jääksi. Kaatuillaan.
Luita katkeilee, joskus särkyy päitäkin.
Painovoima on tuottanut lukuisia kuolemia.
Japanin järistyksessäkin sillä on oma luova ja luovuttamaton osuutensa.
 (Onko missään tahoa johon voisi valittaa luonnonvoimien rikoksista? Luonnonlakivaliokunnan määräämä oikeusasiamies? Universumin Urho, joka pistäisi myllykirjeen menemään että ”saatanan tunarivoimat”, jne.)

Taloudellisessa ja teknisessä katsannossakin painovoimaa painaa raskas syyllisyys: Yrityksiä kaatuu sekä traktoreita ja tietokoneita. Työntekijöitä, maamiehiä ja virtapiirejä murskaantuu.

Kun Jahve karkotti Adamin paratiisista, ja määräsi hänet tekemään työtä ”otsa hiessä”, hän asetti painovoiman vartioon. Myöhemmin Baabelin tornin rakennustöissä Adamin jälkeläiset yrittivät uhmata sitä, mutta kielihän siinä meni solmuun ja vyön alle.
Torni vei kielen mennessään.
(Pluspisteitä saattaisi kyseinen voima sen sijaan saada Pisan kaupungin matkailutoimistolta.)



Fyysisellä tasolla paino on tietenkin luonnollinen. Jo organismin syntymistä edeltää toisen raskaus.
Muutenkin fyysisestä painosta on usein myös hyötyä; ei tarvitse sitoa kaikkea erikseen paikoilleen.
(Pelkkä ajatus aamukahvista joka leijuu pieninä pisaroina pitkin asuntoa…
Lidlin, Bauhausin, Jyskin ja Tarjoustalon painokset leijuvat ympäri kämppää… Hirveä sotku jostain kukkamullasta… Minne helmeilisi huomenvirtsa..? Miten noihin kauppoihin edes pääsee, painoton kuluttajariepu kysyisi?)
(Paljon kysymyksiä jäisi ilmaan roikkumaan, jos fyysistä painovoimaa ei olisi.)


Muunkinlaista voimaa on, mustaa tai pikemminkin väritöntä. 95 prosenttia kaikesta on tiettömällä tiellä. Tietymättömissä.
Pimeä energia, vastavoima, kapinamateria.
Olemassaolonsa voi päätellä, tai ne voivat joilla on siihen kyky ja mittarit.
Pimeä massa ja energia muodostavat valtaosan koko kaikkeudesta.  
Me näkyväiset, ihmiset, auringot ja muut, yritämme tulla toimeen noin viiden prosentin minimillä. Tuon toisenlaisen olemassaolon kannalta meitä ei ole ollenkaan!


Pimeä energia on varsinkin siitä mukava voima, ettei kukaan tiedä siitä mitään. Edes onko sitä olemassa! Ehkä sen olemus ja olemattomuus onkin juuri - ei mitään.
Olemisen ja olemattomuuden juuri on yhteinen. Ei mitään.

Astrofyysikko ja mittamies ovat meille kuitenkin kertoneet, että nimenomaan pimeä energia - jota siis ehkä ei ole olemassa - aiheuttaa kaikkeuden laajenemisen. Jonkinlainen antipainovoima, joka kumoaa vastapoolinsa supistamispyrkimyksen. Päihittää sen mennen tullen.
Supistamisaikeet eivät mene läpi. Yt-neuvottelut tuottavatkin vallankumouksen.
Kaikkeutta ei ajeta alas vaan ylös! Ylös tarkoittaa tässä kaikkia suuntia.

Näkyvälle aineelle ominainen positiivinen paine kääntyy pimeässä negatiiviseksi. Olevaa laajentaa puuttuminen, poissaolo, negaatio… Paradoksaalinen painovoima?

Ontologinen riemukupla: olevaisen pistää liikkeelle ei-olevainen!

Valtaosaa ei ole klassisessa mielessä lainkaan olemassa!
Ja valtaosan näkökulmasta puolestaan meitä ei ole.
”Me ei oltu valtaosaa.” (Jaska Filppula)



Tulee sekin aamu vielä, kertovat pitkät parrat ja tittelit, jolloin jokainen yksittäinen molekyyli on suurempi kuin nykyinen universumi. Tosin sinä aamuna ei enää päivä paista eikä kuu kumota. Painovoima on repinyt trikoonsa lopullisesti, poistunut tatamilta.
(Tuo ”tatamin” jälkeinen piste on siinä vaiheessa miljoona kertaa nykyisen kokoista maailmankaikkeutta suurempi. Tilaa siis on kämpillä, vaikka kuulemma lämmitys ei oikein toimi…)





Simone Weil toi painovoiman käsitteen sisäavaruutemme ja ihmissuhteidemme tutkimukseen kirjassaan Painovoima ja armo.
Suhteellisuusteoriaan olennaisesti kuuluva aikakaan ei ole syönyt teoksen energiaa.

Weil oli ihan oikea nero. Yksinäinen, hullu, kärsivä, nuorena nääntynyt – ja vasta jälkipolvien rakastama. Hän kulki ovista joita ei oikeastaan ollut olemassakaan, ja se on nerouden kriteeri jos mikä.
Rakastettava kirjoittaja, jota kukaan ei rakastanut. (Minä olisin voinut mutta aikakoordinaatit pettivät…)


Siinä missä esim. Cioranin ajattelu jyrää kohti ex cathedra, Weil juttelee, säälimättömästi mutta silti lempeästi, kuin kaveri tai vierellä kulkija.
Hän yritti kulkea köyhien vierellä tehtaissa, mutta sai sympatian sijasta osakseen lähinnä pitkiä katseita. Hän lähetti sota-aikana ruokakuponkinsa rintamalle, mutta sosiaalisen herätyksen sijasta heräsikin vain aliravitsemuksen aiheuttama tuberkuloosi, ja vei armon ajattelijamme painovoiman tuolle puolen.
Ei aina voi voittaa. (Luultavasti ei koskaan.)


”Kaikki luonnolliset sielunliikkeet noudattavat lakeja, jotka muistuttavat aineen maailmassa vallitsevaa painovoimaa. Ainoa poikkeus on armo.”
Armoa ei tässä kyllä ymmärretä klassisen teologian merkityksessä. Ei varmaan painovoimaakaan klassisen fysiikan sisällöin.  

Sosiaaliset suhteet tapahtuvat painovoiman ohjauksessa ja alamaisuudessa.
”Painovoiman vaikutuksesta meihin riippuu, mitä me toisilta vaadimme. Painovoiman vaikutuksesta heihin riippuu, mitä heiltä saamme. Joskus nämä molemmat vaikutukset vastaavat toisiaan (sattumalta), usein eivät.”

Useimmiten kai tosiaan eivät…

Usein tulee törmäyksiä jotka tuhoavat ainakin toisen osapuolen.

Näkee myös sellaisia kuvioita, joissa toinen kappale on aurinko, toinen kiertolaisplaneetta, joka saa ensin mainitulta kaiken valonsa.

Weilin mukaan painovoimalaista johtuu sekin varsin yleinen ja tuttu ilmiö, että ”jos ihminen osoittaa tarvitsevansa toista enemmän tai vähemmän, tämä toinen heti loittonee hänestä”…

Käsittääkseni vielä sata kertaa useammin tähdet ajautuvat kokonaan toistensa ohi tyhjyyteen ilman mitään kohtaamista, vaikka etäämmällä sijaitsevan havainnoitsijan silmin ne näyttäisivät olevan samassa galaksiryhmässä ainakin, esimerkiksi Bereniken hiuksia kiusoittelevasti pöllyttämässä.


Pirullisimman tempun painovoima tehnee niille mustasukkaisille aukoille jotka jäävät pyörimään sekä itsensä että toistensa ympärille. Massa on niin suuri ja tila niin pieni ettei valokaan pysty kumoamaan sitä. Mikään ei säteile enää. Tilaa ei ole, eikä elämää. Mutta pyöriminen jatkuu, vaikka sen aiheuttava energia on pelkästään raskasta, sisään kääntynyttä.  
Joskus (harvoin) planeetat jäävät satunnaisesti sopivalle etäisyydelle, sellaiselle joka tekee elämän mahdolliseksi kummallakin taivaankappaleella. Silloinkin niillä pitää olla yhteinen aurinko, josta ne saavat voimansa ja valonsa.

Todellinen syyllinen raskauttavin todistein ei ole siis fyysinen vaan psyykkinen paino, mielen raskaus. 

Mieli tekee painaa, ja jättää jälki itsestään. Painaa painamistaan.
Sanoa painava sanansa, kirjoittamalla tai puhumalla.
”Pyydän tulla huomioonotetuksi kappalaisen / sydänkäpysen virkaa täyttäessänne…” ”Lähetän ohessa käsikirjoitukseni jonka toivon tulevan painetuksi, ja nimeni painettavan
taka- ja etukanteen…”

Pyydän saada painaa itseni sinetiksi sydämellesi. Painaa siellä kuin synti.
Pyydän saada riippua. Hihassa, ristillä, sydämellä.  



Fysiikka ei petä.
Ruumis on riippuvainen kaikista kuviteltavissa olevista asioista ja tekijöistä. Se syntyy, kukoistaa, kuihtuu ja kuolee ilman yhtään ainoaa autonomista elettä. Se siitä.


Mieli pettää.
Se pyrkii eroon ruumiista, ja pukeutumaan kuolemattomuuteen. Se on keksinyt ajan (tulevaisuuden) käsitteen ja kiintynyt siihen kovasti. Se on luonut uskontoja ja uskomuksia autonomiansa tueksi. Mieli on kiintynyt kaikkeen kovasti. Ja kaiken satunnaisuus ja väliaikaisuus on sen kauhujen äiti.
Se yrittää laajeta, lisääntyä ja täyttää koko maan. Ja kun se ei pysty, se alkaa tuhota.
Mieli on kuin supernova: räjähdys, hysteerinen pullistuminen, kuuma keuhkoaminen, paljon paloa, kiertolaisplaneettoja nieleskellään, lysähdys, valkoinen kääpiö ja lopulta musta aukko.
Mieli painuu kasaan.

Mieli eli minä on muistia, ja muisti näkyvää ainetta aivoissa.
Mutta kaikkeus on ihan muuta. Sen laajeneminen ei ole mielen laajenemista.
Paljon pimeämpää…




Paljon valoisampaa…






Uskonnon ytimessä on itsensä eli mielensä eli yksilöllisen sielunsa kieltäminen. Negaatio, pimeä mutta niin valoisa voima.

Jos te ette kiellä itseänne, te ette voi olla minun seuraajiani.
Te voitte olla tosi hyviä kristittyjä, kunnon kansalaisia, aktiiviseurakuntalaisia, palavaisia uskovaisia, matkalla taivaaseen, valaistukseen ja vaikka minne ulkoavaruuteen, mutta te ette voi olla minun seuraajiani, sanoi Jeesus.
Jos ydin sulaa, alkaa Kiina-ilmiö, hervoton sinkoilu ympäriinsä. Käännyttäminen: kaikkienhan on tajuttava tämä! On painettava lentolehtisiä! Painostettava!


Riippumaton aine on mahdoton. Ruumis riippuu kohti kuolemaa. Posket alkavat riippua, liha löystyy ja lopulta irtoaa.
Maa kutsuu maan lasta. Kaikki riippuu kaikesta. Paino voittaa.


Riippumaton mielikin on mahdoton, autonomiapyrinnöistään huolimatta.

Weilin mukaan ainoa oikeasti vapaa teko on mielen eli minän tuhoaminen.
”Armon toiseen potenssiin korotettu putoamisliike.”
”Itsensä alentaminen on kohoamista henkisen painovoiman avulla. Henkinen painovoima saa meidät kohoamaan ylöspäin.”
Näin ymmärretty henki ei riipu. Hän on lopullisesti yksin yksi ja kaikki.
Itsensä kieltäminen on ensimmäinen ja viimeinen askel, sekin tiettömällä tiellä.


Kirjoittaminen ja puhuminen on eräänlaista ambivalenttia hyvästijättöä. Toisaalta haluan manifestoida itseni eli mieleni painamalla näppäimiä tai värisyttämällä äänihuulia.

Mutta toisaalta jokaisen lauseen myötä olen kauempana. Yhä vähemmän oma itseni, jota ei koskaan ollutkaan.
Valhetta joka sana, pimeä minä. Eikä sitäkään.  



Painovirhe.




(Se vasta nero olisi joka keksisi pimeän verbalistiikan, vastasanat. Kapinakielen! Kieltävän kielen. On sitä yritettykin, Gurdjieff muun muassa, mutta tulos on lähinnä siansaksaa ainakin vihkiytymättömälle.) 




Tietoisuuden tietön pimeä valo ja ilo.




Armoa!