tiistai 20. joulukuuta 2011

Aikajana

Heräsin sohvalta salaman välähdykseen viime viikon keskiviikkona iltapäivällä. Vuodenajankohta on niin outo, että epäilin aistejani.
Uskoin ukkoseen vasta kun uutisissa kerrottiin, että muidenkin mukaan tuolloin oli salamoinut. Uskottava se on, muiden muassa.

Kerrotaan että synnyin, ja että tulen kuolemaan. Kumpikaan elämän huippuhetki ei mahdu tietoiseen kokemuspiiriini.
Aikajanan merkittävimmät episodit eivät kuulu lainkaan tietoisuutemme piiriin, uskomatta.
Syntymä ja kuolema ovat uskon asioita, kuultuja ja omittuja. Hämärän peitossa ja peiton alla piilevät kumpikin.


Pallosalama ryskyy läpi talon, jossa vanhempani asuvat. Iäkäs kotiapulainen, isän isotäti - harras uskovainen mutta silti alati viileän asiallinen - on erittäin järkyttynyt ukkosen voimasta.
Hän on täysin varma, että ei selviä hengissä. Täti ei kuitenkaan menetä kokonaan malttiaan, vaan esittelee hervottoman paukkeen väleissä toiveitaan lähitulevan hautauksensa paikasta ja ohjelmasta.
Viereinen hautausmaa kelpaa hyvin. Ei tarvitse lähteä viemään kotikirkon multiin, vanhaa naimatonta ja lapsetonta ihmistä.
Koko talo tärisee, meteli on hirvittävä. Lopulta Ukko potkaisee pallosalaman vihaisesti ulos ikkunasta jonka edessä vanhempieni ensimmäinen lapsi nukkuu. Lapsi ei herää. Pelätään että se on kuollut. Rytinä vaimenee. Ukkonen etääntyy. Huomataan että lapsi on yhä hengissä.
Isä tutkii talon. Savua tulee monin paikoin, mutta rakennus ei ole silti vallan syttynyt.
Täti muuttaa suunnitelmiaan, ehkä sentään kotipuoleen sitten kun odottamaton jatkoaikakin on pelattu. Mistä sen tietää, jos vaikka tässä vielä naimisiinkin kerkiää…


Pallosalamoiden alkuperä ja koostumus on tutkijoille yhä hämärä. Niitä ei ole voitu kunnolla toistaa laboratorioissa. On mahdollista sekin että koko ilmiö on optinen harha, hallusinaatio. Mutta mikäpä ei olisi.

Salama on ennakoimaton. Sellaista säätietäjää ei ole joka osaisi ennustaa edes minuutin päästä räsähtävän sähköpurkauksen tarkan ajan. Sitä ei osoita satelliitti, Johanneksen Ilmestys eikä ahvenen kidus. Huominen isku on jo silkkaa utopiaa - se pitää kokonaan huolen itsestään.

Mikään todellinen ei synny teoriassa tai laboratoriossa, Frankensteinin hirviö korkeintaan. Pikkuinen neutriino saattaa tosi nopeasti rikkoa valovallin ja samalla kaikkein absoluuttisimmatkin suhteellisuusteoriat (BBC News 23.9.2011). Oppikirjakustantamo kiittää neutriinoa.

Vähiten todellisuutta syntyy kuitenkin tulevaisuudentutkijoiden kammioissa, kaikkein vähiten uskonnollisten tulevaisuudentutkijoiden.
Aikojen merkkejä voi seurata jos tekee mieli, mutta Valtakunnan tulemista ei voida tarkkailla (Luuk.17). Se ei liity aikaan eikä tilaan. Se ei ole jossain enemmän tahi vähemmän kuin jossain toisaalla.
(Kannattaa lukea joskus esimerkiksi kolmekymmenvuotias selvitys lopun ajoista, että mitä millekin hartaalle ja nöyrälle palvelijalleen Herra on ilmoittanut pian tapahtuvaksi. Herra ties mistä herra tiesikin.)

Ihmisen Pojan perässä ei auta juosta, hän ei ole tuolla eikä täällä. ”…älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä.”

Huominen joka ei pidä huolta itsestään, on sotkuinen. Ennakoitu, kaavailtu tulevaisuus on likaisen kelmeä. Optinen harha.



Mary Shelley loi 1800-luvulla tohtori Victor Frankensteinin luomaan uutta elämää.
Hirviön pukkasi.
Tohtori tekikin itselleen vastaväittäjän. Luomus tempaisi mopon Victorin käsistä, ja lähti ajelulle.
Romaanissa on nähty tuolloin ajankohtaisen tieteellisen läpimurron kritiikkiä. Tiede oli aluksi aika lähellä okkultismia, kemia alkemiaa, jne. Sähkökokeet olivat usein lähellä taikatemppuilua.
Yritettiin esimerkiksi herättää kuolleita eläimiä henkiin sähköiskuin. (Itse asiassa, jonkunhan se piti kokeilla! Jälkikäteen sopii sitten naureskella.)
Tiettävästi yksikään polle ei kuitenkaan potkaissut täyttä, kun kerran oli tyhjää kavioinut. Kokeiden suorittajista moni potkaisi tyhjää. Sähköistyneitä ruumiita tuli.

Tai ehkä Shelleyn teos oli vain kauhufiktiota ilman sen kummempaa tarkoitusperää.

Frankensteinin laboratorioesikoinen oli kelmeä, muistutti ihmistä vain etäisesti.
Se yritti kyllä!
Se seurasi erään perheen elämää kaukaa ja yritti oppia tavoille, lukemaankin. Tyypin ulkomuoto oli sen verran ikävä, että kotouttaminen ei onnistunut.
Hirviö yhytti luojansa ja halusi, että iskä muotoilee ikiomalle Aatamilleen ikioman Eevan. Sellaisen kun saisi, voisi häipyä ihmisten ilmoilta ikiajoiksi, Etelä-Amerikkaan. ”Sinä olet luojani, mutta nyt olen mestarisi. Tottele!”

Aluksi Frankenstein tottelee vastahakoisesti ja lähtee Englantiin Eevaa leipomaan.

Mutta sitten tohtorin mieleen tulvii kaikenlaisia uhka-, ja viholliskuvia. Mitä jos ne alkavat saada jälkeläisiä… Siitä silmittömästi!
Etelästä alkaa vyöryä kelmeitä maahanmuuttajia sivistyneeseen maailmaan, muuttajia jotka eivät ole yhtään tarkkoja viisumeista tai pakolaiskiintiöistä. Työtä kyllä löytyy tekevälle, kunhan saadaan alkuasukkaat lyötyä, syötyä, tai jotain muuta hyötyä heistä nyhdettyä!

Frankenstein näkee hirviön ikkunan takana kuolaamassa. Hän ottaa sosiaalivastuullisen lusikan kauniiseen käteen, ja lusikoi potentiaalisen peijoonittaren piloille. Siitäpä ylkä suuttuu, ja kostaa murhaamalla puolestaan Victorin puolison.

Nyt asia käy todella henkilökohtaiseksi, vaikka toisen osapuolen henkilöllisyys on edelleen jotenkin epämääräinen. Hirviö kompensoi statuksensa hataruuden profiilin jyrkkyydellä.
Isä ja poika päätyvät - napapiirille, lähelle pohjoisnapaa. Välillä yksi ajaa takaa, välillä toinen.

Tohtori Frankenstein kuolee sitten omia aikojaan erään laivan kannella. Hirviö jää vaikeroimaan, sekä keskeneräistä kostoa että muutenkin keskeneräistä elämäänsä. Kaikki jäi niin kesken.

Viimeiset näköhavainnot kertovat olennon ajelehtineen jäälautalla pohjoiseen. Aikajanan loppuosan kuvat ovat suttuisia.

(Ehkä se lopulta löysi tiensä Korvatunturille, perusti sinne pajan, ja löysi - sesonkiluonteisesti mutta kuitenkin - paikkansa ihmisten kodeissa. Onkos täällä… mutta missä isi on… jne. Tieteen tiet ovat tutkimattomat.)



Ihminen tulevaisuuden tekijänä on kelmeä optinen harha. Tulevaisuus ei kaipaa tohtorointia.
Tai ainakin pitää olla hyvin tarkka tuossa toimessa. Jos kunnianhimo tai ahneus on pontimena kuten tohtori F:lla, kohta juostaan pitkin napapiiriä kieli vyön alla. Tiedä kuka kenenkin perässä.
Ilmasto lämpenee, vai kylmeneekö se sittenkin?
Golf-virta kääntyy ylösalaisin, ja napapiiri alkaa levittäytyä kohti päiväntasaajaa. Kohta mentäneen taas toiseen suuntaan. Asiantuntijoita haastellaan, enkös minä sanonut.

Pohjois-Korean kansa suree lohduttomasti johtajaansa, joka on ehkä kuollut jo kahdeksan vuotta sitten, ja sitä ennen tappanut melkein sukupuuttoon koko porukan.
Dokumentissa haastatellaan nuorta naista, jonka vältti nälkäkuoleman kun pakeni rajajoen yli Kiinaan. Naisen nyyhkytys ei lakkaa kun hän selittää, kuinka pohjattomasti katuu tekoaan. Hän on pettänyt sen Ainoan joka hänelle jotain merkitsi, Johtajan, Pohjois-Korean ja Koko Maailman Taivaan Armaimman Auringon ja Koreimman Kruununjalokiven.
Herra armahda minua syntistä, joka joen ylittämällä rienasin Häntä, joka kuitenkin
minun tähteni oli lyönyt yhdellä 18 reiän golfkierroksella 11 hole-in-onea elämänsä ensimmäisessä pelissä, kirjoittanut samalla oopperoita, kirjoja, musikaaleja ynnä ohjannut elokuvia, sekä toiminut ”kaikkien alojen asiantuntijana”, hallinnut säätä ja ilmoja ilman että olisi käynyt edes kakalla tai pissalla kertaakaan tämän kaiken kestäessä, inhimillisesti katsoen liian lyhyeksi jääneen kommunistisen elämänsä aikana!


FaceBookin aikajana iskee myös kohta tykö ja päälle kuin salama alusta loppuun ja lopusta alkuun. Tuskin ne janakasvot sen todellisempia ovat kuin Kimin kelmeänpulleat posketkaan, mutta kyllä niitä puolustettava silti on. Jana on siivottava, ettei menetä kasvojaan.
Sinä minut kyllä loit, mutta nyt minä hallitsen sinua.
Tottele!


Adventtitekstien mukaan totuus ilmenee salamana taivaan äärestä ääreen. Älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä! Pysykää siinä. (Tässä on jotakin hillittömän hienoa. En tiedä mitä.)

Pysy hiljaa!

Salama iskee janan katkoviivaksi, ja väleistä näkyy todellisuus, Valtakunta. Kulje janaa kaikessa rauhassa, mutta katso väleihin välillä. Näe niissä kaikki. Älä näe mitään. Mikä tulee janalle, on optinen harha.
Salama sokaisee, jos se lyö lähelle. Korvat soivat.
Se lyö kaiken läpi ja mäsäksi.
Salama lyö läpi lasin, lapsi nukkuu. ”Nuku kaikissa asioissa”, Eckhart sanoo. Älä juokse perässä. Siellä ei ole mitään.

Nähdäkseni kaikki on jo tapahtunut, Eeva-Liisa Manner kirjoittaa jossain.
Jesajan Jahve jakaa saman näkökulman: Enkö ole jo aikoja sitten ilmoittanut näitä teille? … Minä en toista tunne!

Salama lyö äärestä ääreen, kaikkien aikojen, kasvojen, kaikkien sydänten läpi.
Ei toista.
En tunne toista koska toista ei ole. Ei toista jumalaa, eikä toista ihmistä. Yksi ainoa sydän.
Ei hirviöitä.

Korvat soivat. Älä kysy kenelle korvat soivat.

Ne soivat…