perjantai 29. tammikuuta 2010

Rooman kotoisuus saattaa selittyä yksinkertaisestikin. Kaupunkihan on kuin Turku, isompi vain.
Seitsemän kukkulaa, niiden välissä virtaa kurainen joki.

Tiberissä on yksi saari, Isola Tiberina.
Aurajokeenkin paljastuu joskus loppukesäisin saari, heti Tuomaansillan alapuolelle, kun vesi on matalalla. Joku oli kerran vienyt sinne tuolin. Se oli hauskan näköinen, vaikka vinossa ja viraton savisella saarimättäällä.

Ongin pienenä Aurajoella Liedossa. Yleensä tuli kiiskiä, joskus ahven tai minikokoinen lahna.
En pystyisi koko toimeen enää. En kaivamaan matoja, katkomaan niitä kaivuutyössä, en missään tapauksessa työntämään sellaista koukkuun. (Melkein kuin tuntisin että joku iso työntää oman päälakeni läpi rautakankea.)
En kykenisi katselemaan sätkivää kiiskeä siiman päässä, en myöskään irroittamaan sitä.
Muistan kuinka sintti jännitti lihaksensa melkein uuksi, kun yritti epätoivoisesti ja vaistomaisesti päästä irti koukusta, takaisin veteen, sille ainoaan tuttuun elementtiin.
Uskomatonta kyllä, äiti kokkasi niistä pienistä piikkikasoista jonkinlaista keittoa! Jota syötiin!

Kerran otti onkeeni pitkä, häijyn näköinen otus, sen on täytynyt olla nahkiainen. Pelästyin niin että huusin, hukkasin tasapainon, pudotin ongen veteen ja mätkähdin istualleni saviseen rantapenkkaan. Näky oli täysin odottamaton, lähes kammottava.


Eräällä Rooman kukkuloista, Caeliuksen, on San Giovanni in Laterano -kirkko. Se on rakennettu silloin kun Turun kukkulat olivat vielä pentuja, oikeastaan saaria.
Kirkon pihalla on Egyptistä ryövätty obeliski. Se on ajalta jolloin esim. Kakolanmäelle ei olisi mahtunut kuin yksi tuoli, sen korkeimpaan kohtaan, virattomana. Ei edes leivätöntä pöytää sen lisäksi.


Paavilla on Lateranossa oma tuoli. Sitä ei saa kukaan muu lähestyä, koska Isä kantaa Pietarin henkistä perimää. En tiedä miten se siihen liittyy. Ja kantaako edes.
Olisiko kalamies-Pekka itse ollut noin tarkka tuolistaan.

Onko viraton tämäkin tuoli. Kuva ainakin on vinossa.



Seurakunnan tuolit paavin valtaistuimen edessä on ostettu Vatikaanin Tarjoustalosta. Samanlaisia näkee ja istuu Auran rannan terasseilla kesällä.
Kuva paljastaa niiden olemuksen: ne ovat kuin läpinäkyvää, poispyyhkäistävää vaahtoa ikivanhan mosaiikkilattian pinnalla. Kuin haamutuoleja.


Virallinen tuoli Lateranon veskissä. Syötyjen kalojen portti takaisin jokeen, omaan elementtiinsä.






Kun katsoo kerran, vain yhden ainoan kerran, kaiken tyhjään pohjaan, on kuin kiiski koukussa, mielii takaisin, ei pääse.
Ei auta sätkiminen, tulee syödyksi. Muuttuu.
Sulaa kuin outoon rakkauteen.
Ei pääse irti enää.
Melkein kauhistuu, putoaa istualleen.

Ei mieli mitään, ei sydän mitään, ei tiedä mitään.
Pohjaton kaipaus vain, kohteeton.


Kirkon matkamuistolassa nuori myyjätärnunna flirttailee kainosti turistinuorukaisen kanssa. Kauppa on pieni mutta uteliaisuuttani yritän viivytellä, tutkailla tuotteitaan kuin olisin aikeissa isoihinkin uskonnollisiin tilpehööri-investointeihin. Tarkkailen sivusilmin, voi noita nuoria.
Asetelma on kutkuttava. Onkohan tuo mennyt jo antamaan jonkin lupauksen. Tapetaanko hänet, jos pettää. Roviolle kohotetaanko.
Voittaako kaipaus rovion.
Lataus näyttää olevan kunnossa, mutta sytytyslanka on ehkä turhan pitkä ja liian monella mutkalla johtaakseen kovin isoon jysäykseen. Mistä minä tiedän.

Poistumispaine ylittää uteliaisuuspaineen. Kassalla iäkkäämpi nunna katsoo minua, sitten nuoria, taas minua. Rypistää otsaansa muka paheksuvasti, mutta hymyilee sitten hyväntahtoisesti.
Luultavasti nuorta nunnaa ei tapeta.

Giovannin piazzalla löydän pizzerian, jossa tilaan frutti di mare -salaatin. Jonka syön.
Äyriäiset tulevat minuun ja minuksi.
Viimeistään iltaan mennessä ne ovat sulautuneet kokonaan ruumiiseeni. Ne ovat joka solussani.
Aivosoluissa ne muodostavat ilmiön, jota yleisesti kutsutaan ajatteluksi.
Ajattelu on nyt meren hedelmien värähtelyä.
Makaan sängyllä, ja ajattelen näin: simpukka aivoissani ajattelee "simpukka aivoissani".

Siitä tulee jännä olo.

maanantai 11. tammikuuta 2010

On kuin Jumala haluaisi katua kaikkia talvia, mitä on unohtanut näille leveyksille viime vuosina.
Että anteeksi, on mennyt ilmastonmuutostöissä sen verran voimia että esteettinen tarjoilu näillä kulmilla on jäänyt vaatimattomaksi.

Mutta nyt, katsokaapa tätä! Hienoakos?
Seison joen jäällä ja teen työtä käskettyä.
Näky on todella järkyttävän kaunis. Ilta laskeutuu, osa rannan puista on valaistu altapäin.

Puut ovat kuin valkoisia fraktaalirakenteita. En tiedä mitä semmoiset ovat, mutta puut näköjään tietävät.

Kävelen siltojen alta kohti Korosten niemeä. Minut valtaa halu jatkaa kaikki kymmenet kilometrit joen latvoille asti. Hävitä sinne, lakata olemasta.
Yhtyä fraktaaleihin.
Lumi vaimentaa siltojen äänet.

Mutta en tiedä mitä ne ovat.
En tiedä mitä mikään on.

(Olkoon.)

Ääni nousee hiljaisuudesta. Hiljaisuus...

Hiljaisuus nousee...



En tiedä...

tiistai 5. tammikuuta 2010

STT 5.1 2010
"Eksynyt mäyräkoira pääsi kotiin löytötavaratoimiston kautta Saksassa tänään.
Uupunut koira tepsutti pohjoissaksalaisen Bredstedtin kaupungin virastorakennukseen ja kävi makuulle lattialle aamulla ovien avauduttua. Vastaanottovirkailija kutsui apuun löytötavaratoimiston, joka rekisteröi koiran löytötavaraksi.
Paikallinen metsästäjä sattui paikalle ja tunnisti Druse vom Höllengrund -koiran, joka pääsi pian kotiin. Druse eksyi lauantaina kesken ketunmetsästyksen ja jatkoi matkaansa kaupunkiin, kun se ei löytänyt kotiin."

Mielestäni on mahdollista että Druse vom Höllengrund vain teeskenteli uupunutta.
Ettei tarvitse ryhtyä itse aktiin, joka tässä tapauksessa olisi ollut ketun metsästys.

Ehkä se oli viimein älynnyt, kuinka tympeä koko asetelma on. Koiraeläin saattamassa satimeen ja hengiltä toista. Karvajalka karvajalan nilkassa kiinni.
Vain siksi että kahdelle jalalle kavahtanut, metsästysvaatteidensa alla alaston apina niin on säätänyt.

Ehkä se oli nähnyt Valon luolassa könytessään, kuin Luther luostarissa.
Ei juma...

Ei armollinen juma...
Jo riittää ketunpojan tappolinja!

Mitä järkeä? Mitä minulla on kettuja vastaan? Miksi käyttäisin lyhyiksi mutta aatelisen jaloiksi jalostettuja jalkojani tuollaiseen arvottomaan, epäoikeudenmukaiseen toimeen?
Ei, vom Höllengrundin akan pojalle ei tämä peli enää vetele!

Käpykaartiin!

(On oltava ovela nyt. Viekas kuin kettu konsa.
En voi vain istua sammalmättäälle pallejani nuolemaan. Apina suuttuu. Antaa kipeät potkut. Evää eväät ja ruokapalkan. "Irti!" sanoo.)

Vom Höllengrund näkee jälleen Valon, ja valossa kaupungin viraston! Sinne!

Mutta aatelinen ketunmetsästysmäyräkoira ei ole niin tyhmä että säntäisi kortistoon suorilta vääräsäärijaloiltaan.
Ensin on esitettävä tarmokasta työn- eli tässä tapauksessa ketunhakijaa.

Druse löytää ketun luolan, ja painelee tottuneesti sisään. Verenhimoinen apinalauma jää väijymään ulkopuolelle. Ei älyä hitdoginsa äkillistä eläinaktivismiherätystä, kaksoisagentiksi muuttumista.

Kettuperhe on kauhuissaan mutta koira kähähtää "hiljaa nyt, jos haluatte pitää henkenne, onko täältä toista tietä ulos?" Ketut eivät ymmärrä mistä nyt tuulee, mutta vilkuilevat luolan perälle.

Koira syöksyy kyseiseen suuntaan ja mulkaisee ohimennessään kettuja. "Jos vinkaisettekaan tästä kenellekään, toimitan teidät helvetin perukoille, niin totta kuin nimeni on vom Höllengrund."

Kohta se on jo ulkona. Niin matalana kuin mäyräkoiralle vain on mahdollista se painelee kanervikossa, ylittää suoaukean että häntä heilahtaa.

Se tarpoo tahallaan upottavissa paikoissa. Uuvuttaa itseään tietoisesti. Sossun luukulla on oltava ryvettyneen näköinen.
Koko yön läpeensä tarpoo tienoota metsästyskoira vom Höllengrund.

Aamulla vihdoin "uupunut koira tepsutti" - osittain oikeasti väsynyt ja loput tarvittavat näyttelevä - kaupungin virastoon.
Mutta apinain käytös on aina arvaamatonta. Vaatteidensa alla alaston vastaanottovirkailija toimittikin sen - ei juma...- löytötavaratoimistoon! Kuin jonkun muuttokuormasta pudonneen nallekarhun!

Uutisen loppu on kuin sadusta. "Paikallinen metsästäjä sattui paikalle" ja toimitti sen kotiinsa.

Vaatteidensa alla alaston isäntäväki, josta osa oli osallistunut eiliseen metsästykseen, todella luuli sen eksyneen metsässä. Drusea harmitti tietenkin luuloon liittyvä arvonalennus, mutta sisimmässään se tiesi toimineensa oikein.
Ulkoinen on vain näytelmää. Elämä apinoiden planeetalla on säätämistä ja sihtaamista.
Tärkeintä on olla sisältä tosi.