torstai 23. joulukuuta 2010

Hiiriä ja ihmisiä

Oli talvipäivänseisaus mutta mikään ei seisahtunut. Se pyörii sittenkin.
Aletaan mennä kohti valoa. Ja kun on päästy perille, suunnataan jälleen kohti pimeää, yhtä passiivisesti.
Enkeli taivaan lausui äsken näin, mutta kohta jo joutui armas aika, suvi suloinen.
Pysytään kyydissä. Ei mennä asioiden edelle. Ei jäädä taaksekaan.
Muun muassa mennään.

In principio erat verbum
Alku oli raisu. Kaikki olennainen syntyi sekunnin murto-osassa.
Maailmankaikkeus puski tykö kuin raamit kaulassa, mutta niistä välittämättä.
Loi omat raaminsa.

Kausaliteetti syntyi ajatuksen kera.
Alussa, periaatteessa mikään ei tarkoittanut mitään.
Ryskeessä syntyivät kaikki raamit, tieteelliset ja uskonnolliset.
Jumala-, suhteellisuus-, ym. teoriat.

Kaikki on sanomattoman sanoittamista. Silmä yrittää nähdä itsensä, mutta joutuu tyytymään heijastukseen. Ellei tyydy, lasiainen pulpahtaa poskelle, ei näy mitään enää.

Aika luo lunta ja lantaa.
Ihminen kaipaa pois ajasta.

Kaikki viittaa siihen, mutta mikä se on?

Kirkossa lauletaan kauneimpia joululauluja. Niissä on kaihoa ja paljon alakuloa.
Haluttaisi seisahtua seimelle, mutta suru seuraa sinnekin.
"Kerran loppuun joulun satu saa..."
Taivasalla on taivas yllä.
Tähtitaivas kaartuu jalkojen allekin.
Pään yllä näkisi Pohjantähden jos kirkon katto olisi lasia eikä olisi pilviä. Kenkien välistä kirkon lasilattian alla näkisi Etelän Ristin jos ei olisi tätä planeettaa.
Tai jos planeetta olisi lasia, ja pilvet.
Konditionaalissa orientaatio onnistuisi paremmin kuin passiivissa.
Nyt kengän alla kirskuu kireä pakkaslumi. Hermotkin alkavat kirskua, joulu on taas, joulu on taas.




Jossakin vaiheessa edistys rupesi pukkaamaan hiiriä passiivissa.
Niiden alussa ei ollut verbum vaan hento vikinä. Mutta annas olla, ihminen kehitti vahingossa aktiivihiiren, joka jo laulaa kuin lintu ja kohta epäilemättä puhua päliseekin:


AFP / STT / HS 21.12.2010 j.Kr: 
”Osakan yliopisto tutkimusohjelma tuotti tutkijoiden yllätykseksi linnun lailla laulavan hiiren. Japanilaiset tutkijat ovat kehittäneet lintujen tapaan visertävän hiiren, jonka toivotaan auttavan sen selvittämisessä, miten ihmisen kieli on syntynyt. Osakan yliopiston tutkijaryhmä ilmoitti keksinnöstään tiistaina. Laulava hiiri syntyi yliopiston tutkimusohjelmassa, jossa risteytetään hiiriä, jotka on geneettisesti muokattu erityisen alttiiksi mutaatioille. 
'Hiiret tutkitaan yksi kerrallaan ja eräänä päivänä havaitsimme yksilön, joka lauloi kuin lintu', kertoi päätutkija Arikuni Uchimura.

Mutaatio oli sattumanvarainen, mutta se periytyi hiiren jälkeläisille, joita on nyt satakunta. Tutkijat toivovat, että laulavat hiiret antavat vihjeitä siitä, millä tavoin ihmisen kieli on saanut alkunsa. Jo aiemmin on havaittu lintujen yhdistelevän erilaisia viserryksiä sanojen tapaan säännönmukaisesti pidemmiksi katkelmiksi.
Löytö hämmästytti tutkijat, sillä he olivat odottaneet mutaatioiden kohdistuvan lähinnä hiirten ulkomuotoon. Osakassa on nähty muun muassa hiiri, jolla on töppöjalat ja häntä kuin mäyräkoiralla.”



Mitä jos se olisi hypännyt välikehitysvaiheet yli, ja alkanut äännellä saman tien ihmismäisesti…
Kysellä eläinten oikeuksien perään.
Tuominnut eläinkokeet epäinhimillisinä, kironnut oman syntymänsä kuin Job konsa!

Alkanut laulaa kauneimpia joululauluja.
”Tuo kotihin, jos pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin…”
”En mä ole lapseni, hiiri tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta…”

Satakunta visertävää jälkeläistä syntyi jo kokeen aikana.
Ne kaikki synnyttävät sata äkkiä, jne.

Kohta miljoona töppöjalkaa mutanttihiirulaista veisaa mäyräkoiran häntä pystyssä: ”miks hämmästyitte säikähtäin?”
Kysyttekin vielä!


In principio erat verbum. Alussa oli sana. Sitä on vähän vaikea ymmärtää.
”Verbum” tuo mieleen kieliopin ja kaikki sen vitsaukset.
Että ensin ei ollut mitään, mutta sitten Joku puhkesi puhumaan. Ja nyt ollaan tässä, helvetillisessä lausetulvassa. Lauseenvastikkeena miljoonannessa sivulauseen sivulauseessa, puhuen kohta hiiretkin ympäri.


Kreikan ”logos” on minusta paljon syvällisempi, monimielisempi.
Logos in principio ei ole hassumpi ajatus, vaikka sekakielinen. Häivyttää paremmin kuin "verbum".
Jotain perin häivyttävää on siinäkin, että alussa oli nuppineulan pään kokoinen Joku, joka sisälsi koko maailmankaikkeuden massan.
(Sellaisen kudin kun lasauttaisi vaikka ilmakiväärillä. Siitä se riemu repeäisi!)
Universumin koko massa...
Kolme Jumalan persoonaa yhdessä persoonassa taitaa olla pikku juttu.


Kyllä lauseetkin pitävät paikkansa ja ylittävät aikansa, joskus.
M.E. piti 700 vuotta sitten saarnan joka keinuu kuin lämpöinen kehtolaulu kohti Syntymäjuhlaa ja sen taakse (eteen), aikaa 14 miljardia vuotta e.Kr. Ja j.Kr. Eaa, jaa. AD. HD. Kuten haluat. 
Ja nyt. 
Ennen kuin oltiin mitään, aktiivissa tahi passiivissa, hiiriä sen enempää kuin ihmisiäkään. Luojia sen enempää kuin luotujakaan.
(Ehkä ennen sanaa olikin laulu.)
"In principio. Sen kautta meille on annettu tiedoksi, että olemme ainoa Poika jonka Isä on ikuisesti synnyttänyt, ikuisen kätkeytyneisyyden salatusta pimeästä. Siellä Isä on ainaisesti pysyvä, ensimmäisen paljauden ensimmäisessä alussa, joka on puhtaan paljauden täyteys. Täällä minä olen ikuisesti levännyt ja nukkunut ikuisen Isän kätketyssä tuntemisessa, sisällä pysyvänä ja ulos lausumattomana."



Siis hyvää syntymäpäivää!

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Snow White, Bloody (As) Well


”Did you think that I found you
by chance, Maiden?

Did you believe
I was drawn to your crystal casket,
like a hummingbird to its nectar,
by the allure of ruby lips,
the gaze of azure eyes?”



Rakennan teitä hiekkalaatikolla koivun alla.
Niitä pitkin ajaa usein panssarivaunuja ja muuta sotakalustoa.
Olen innoissani.

Jotain tulee luo, into on äkkiä poissa. Nousen seisomaan. Monta vuotta nuoremmat veli ja sisko jatkavat rakentelua. He katsovat minuun ja ihmettelevät, mutta eivät sano mitään. Minä en sano mitään.
Taistelu on ohi mutta sota jatkuu.

Seuraavana kesänä tulen paikalle taas. Tartun toimeen mutta toimi ei enää tartu minuun.
Rikon kaiken, myös veljen ja siskon rakenteleman tiestön.
Kaikille tulee paha mieli. Kolme pahaa mieltä on yksi paha mieli, mielen paha kolmiyhteys.

Koivukin on kuin riippa yllään ja yllämme.
Kesä loppuu, ei tule takaisin.
Koivun lehdet kellastuvat ja putoavat.
Hiekkalaatikko peittyy lumeen.

Kesiä tulee ja menee kymmenittäin. Kertaakaan ei osu sama kohdalle.

Ei yhtään kertaa.

Luonto kiertää minua kuin aurinko maata.
Nousen ilmakehän yläpuolelle. Kesiä ei tule enää.

Minä tulen, kuin salama kirkkaalta taivaalta.



Istun työpaikan ruokalassa. Edessäni on kuppi kahvia ja verigreippi.
Asettelen pöydälle valkoisia serviettejä koko liudan, ja alan silpoa greippiä.
Veitsi on aika tylsä. Hedelmän mehu lentää ympäriinsä.
On vaikeaa.
Toiset siirtyvät kauemmas. Saan runsaasti neuvoja.
En ole siinä mukana.
Veitsen työntäminen greippiin on jotain. Verihedelmä, veriveli.
Minua katsotaan kuin teurastajaa.
Toinen varoittaa minua, etten vain pirskota hänen papinpuvulleen, kuukausipalkalla kalliisti ostetulle.



Lumikki ja sen seitsemän laatusanaa, iho on valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri.
Verisisko, kuolemaantuomittu: omenan posket ovat kirkkaanpunaiset.


Tyttö söi, kalpea, kaunis ja kiihkeä, minä jörö, ujo ja utelias. Tyttö antoi, ja minä otin.
Lumelle pisaroi. Neitsyyksiä meneteltiin.
Sormet olivat tahmaiset kuin olisi leikannut sitkeää, mutta mehukasta hedelmää.
Portit sulkeutuivat, kerubi jäi vartioon.



Minä jäin portille juomaan.
Kerubi paheksui ensin, mutta otti sitten itsekin kun tarjosin sinnikkäästi. Kohta nojasimme päissämme päitämme paratiisin porttiin kumpikin, taivaan ja helvetin juopot enkelit.
Viina tekee ensin vilkkaaksi ja lystikkääksi, lopulta enää uneliaaksi.
Riippuvuus on kristityn vaelluksella paha rasti, mutta toisaalta aika antoisa.
Mentävä rastille kuin ristille.
Ei sen tarvitse olla viina, voi olla joku Toivokin tai Tiina. Tai, Herra Jumala…
(Nähtävä itsensä ilman toivoa, tai jakojäännöstä.)
Kristalliarkku, lasihauta.
Unta…

Lasisydän.

Kuoleman ja elämän suudelma.
Lähdettävä haudasta kuin hiekkalaatikolta.




Ristin jälkeen ei ole mitään.
Sydänveri, verilähde.
Periveri.
Lasinen puutarhahauta. Veriset rätit, ei ketään missään.
Iskariot hirressä Veripellolla.

Lunta…



Did you think that I found you by chance, Maiden? prinssi kysyy Lumikilta Polly Petersonin runossa.
Se on vastaus Delia Shermanin runoon, jossa Lumikki oli kironnut oman kauneutensa; jos ei olisi kaunis, Äiti ei vihaisi eikä prinssi rakastaisi. Kaikki olisi paremmin, jotenkin reilumpaa.
Prinssi selittää, että itse asiassa Äiti – puuskittaisesta murhamielisyydestään huolimatta – ei oikeasti vihaa tyttöään. Vaan rakastaa…
Rivien välistä lukija saa ymmärtää, että kuningatar itse asiassa lähetti prinssin pelastusretkelle.
Viha kääntyy niin äkkiä rakkaudeksi, ja päinvastoin.

Kukaan ei voi rakastaa ketään niin paljon kuin minä rakastan Lumikkia!

”…Still the mirror
told her true.
She was the fading flower –
a fresh blossom
opened in you.


The apple froze you fast –
a talisman
to keep time
from touching her.
Alas, not to avail.

You shall have
your mother’s love.

Indeed, you have it now,
even as you
usurp her place.

Did you think that I found you
by chance, Maiden?

You are beautiful, sublime,
yet not so lovely
as our daughter will be:
your mother’s daughter’s child -
her immortality.”



Kuningatar tapatti tyttärensä rakkaudesta, mutta herätytti hänet kuolleista myös. Muuan Isä toimi samoin Poikansa kanssa, samoin syinkin.
Prinsseillä riittää selittämistä.



Jäljet päättyvät lumiaavikolle. Rakkaus on suunnaton, tappaakin tarvittaessa.
Ei verestä muistoa. Jokin tippa lumessa, siellä täällä.
Sota on ohi.
”Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi…” (Jes.9)
Vaellus on ohi, ja kristitty.


Verestä nousee tuli, kuluttava, kulumaton.


Eckhart lähti inkvisition eteen, mutta jäljet katosivat aavikolle. Voiko kauniimmin päättää päivänsä kuin että kuolinajan perässä on kysymysmerkki.
Ei hautaa, ei muistomerkkiä. Ei jakojäännöstä.  
Voi tietenkin, jos on Jeesus, ja syntymäkin on kysymysmerkitty. Mutta silloin hautakandidaatteja on useita, monumentteja myriadikaupalla.
Jeesus lähti sanaan ja sakramentteihin, uskoviin uniin.

Äiti Maria on kuin Lumikki, lapsi kaunis, kuolematon. Fairest of the fairy tales.




Aikansa naurettuaan greipin kanssa suttaamistani seurakuntien lakinainen – kalpea ja kaunis – antaa vihdoin minulle pätevät ohjeet greipin lohkomiseksi syömäkuntoon.
(Että tarvittiin juristi tähänkin toimeen..!)



Mutta: Veljien ja siskojen teitä ei saa potkia rikki!






(DID YOU REALLY THINK THAT I FOUND YOU BY CHANCE,  MAIDEN?)

tiistai 7. joulukuuta 2010

Hanhi, joka muni kultamunia

”Sana on sielussa kätkettynä, eikä sitä voida kuulla eikä nähdä, ellei sen kuulemiselle luoda tilaa syvyydessä; mutten sitä ei voi kuulla. Kaikenlaisen puheen ja kaikkien äänten on vaiettava ja siellä on oltava täydellinen hiljaisuus ja äänettömyys.” (Eckhart)

Kirkossa lausumieni sanojen jälkeen lähden vessaan, joka on erillisessä rakennuksessa kirkon takana. Sinne johtava rinne on liukas, jalat lähtevät yhtäkkiä etenevään liikkeeseen muuta ruumista nopeammin. Lennän selälleni.
En lyö päätäni, enkä muutenkaan loukkaa itseäni pahasti.
Tilanne ja -ni on silti hämmentävä, ja samalla - oudon antoisa.

Ensin on tietenkin varmistettava ettei kukaan nähnyt, varsinkin kun olin ilmalennon aikana, kirkon lähistöllä, turvautunut miestä huomattavasti väkevämpään retoriikkaan.
Toisen katseen alla kaatuminen joka ei johdu juopumuksesta, eikä johda tajun menetykseen, on hyvin nolo.

Kaatumista on luonnehdittu ehkä hauskimmaksi asiaksi mitä lähimmäiselle voi lähimmäisen silmin sattua, melkein tahattomaan pieruun verrattavaksi. Asian tiimoilla on taannoin järjestetty mestaruuskisojakin, jotka Vesa-Matti Loiri voitti.

Vilkaisen nopeasti ympärilleni, kukaan ei näytä huomanneen. Ei kuulu naurua, ei päivittelyä.
Jostakin laskeutuu äkkiä mielihalu jäädä makaamaan aloilleni. Lähellä on lumesta raskaita, tavattoman kauniita pensaita. Niiden oksat näyttävät taipuvan puoleeni.
Eivät naura. Luminen pensas on kuin itse hiljaisuus.

Työnnän käteni Bugattini taskuihin, ja nostan katseeni taivaalle. Pään lasken jäiseen rinteeseen. Mieleen tulevat luutnantti Kariluodon sanat kuolettavan osuman jälkeen Karjalan mättäällä. ”…nyt ei enää… …enää ei tarvitse…” Tai sinne päin.

Makaan kirkon ja vessan välisessä maastossa kuin ruumiin ja hengen välisen ristiriidan inkarnoitunut manifesti.

Siirrän katseen takaisin pensaisiin. Kuinka kauniita ne ovat. Melkein kommunikoin niiden kanssa. (Löinkö sittenkin pään kaatuessani.)
Jahve puhui Moosekselle palavasta pensaasta, voisiko Hän puhua nyt minulle lumisesta?
Haluaako Hän minun johdattavan jonkin kansan johonkin luvattuun maahan?
Pitääkö minunkin silpoa esinahkani, jotta olisin otollisempi? Kaikkea sitä kerkiää mies miettiä hautausmaan aidan äärellä lojuessaan.
Olen kuullut että joissakin parantamiskokouksissa Hengen kosketus johtaa nimenomaan kaatumiseen… eli Henki pitää kaatamisesta. Ehkä Hänestäkin siinä on jotain hauskaa!

Sattumoisin kaatumispaikkaani lähimmät haudat ovat juuri sodissa kaatuneiden… Tervehdin heitä jotenkin hajamielisesti, mutta silti hellästi. Yhteisellä asialla ollaan, kai.
Unohduksen töissä ja öissä.
Viidenkymmenen vuoden kuluttua minäkin olen enää nimi kivessä, ja jokin vääristynyt muistikuva toisissa kuolemaa tekevissä aivoissa.
Huomenna on itsenäisyyspäivä, siihen mennessä minun on noustava. Muuten laskevat seppeleen minullekin.

Kuulin viikko sitten Budapestissa paljon unkaria. Sekin tulee makuumiehen mieleen, että onko mahdollista että jos nyt avaan suuni, ulostuvat lauseet ovatkin sukulaiskieltämme, eivät suomea ollenkaan? Huomautan satunnaiselle ohikulkijalle, joka kumartuu puoleeni, että ”török sörözö”..!
Mies on muuttunut!
Kirkkomaalla makaava pastorimme on tullut Kafkan törökiksi..!




Saarnatekstissä oli että ”tilinteon hetki!” Se on näitä adventtiajan vitsauksia.
Tiliteon hetkeä ei voi aavistaa. Koska tahansa voivat jalat lähteä alta.
Aika on aavistamaton.
Ei!  Se missä aika liikkuu on aavistamaton!
Vissi ero, kuin timanttiveitsen terällä viilletty.

Ihmisen Pojan tulemus on lähellä. Aina yhtä lähellä. Se on läsnä ja totta kun jalat lähtevät alta.
Se ei tapahdu ajassa. (Tässä moni eksyy, ja alkaa etsiä ajasta ”merkkejä”. Ajaton ei anna aikaan merkkejä itsestään.)
Se on lähellä juuri siksi, ettei se ole ajasta ollenkaan.
Ihmisen Poika, Valtakunta ja Sana ovat tietenkin horjuvaisia ja hataria, kaatumiselle alttiita epiteettejä, jotka viittaavat Yhteen, Samaan.

Aika on kuin rikottu hanhi, ei muni kultaa, ei muni mitään.
Se tuottaa vain revittyä lihaa, verta, höyheniä. Sotia sotien jälkeen, rauhoja rauhojen.
Toiston tympeä, tylsä, tyhjä pysyvyys.

Ihmisen Poika kääntää katseensa pensaista taivaalle taas. Pilvien muodot ovat niin lähellä lumipensaiden oksien muotoa että Poika alkaa sorvata asiasta eksistentiaalista julkilausumaa, suomeksi. Väsymys estää kehittelyn, hyvä on.
Joskus se tulee kuin lumi hennon oksan päälle, väsymys.

Messun jälkeen oli pikku Mintun kaste. Kastekaavassa on lause, jonka haluan lukea, vaikka viime hetkellä aina jänistän, ja luen sen mutisten. En halua tilille asiasta. Se on psalmista 139. ”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”
Huima lause, ja niin täysin arki-intuition vastainen. Minun käsissäni ei ole mitään, ei mikään.
Se ei siis tarkoita vain, että päivien määrä on tietty. Vaan että myös niiden sisältö
Elämäni on jo eletty…

Mitään ei tapahdu, oikeasti. Aika liikkuu ja kuluu, ihminen samoin. Ok. Mutta mitään ei tapahdu.

”Juhlallisesti kulkee yli viljavan tienoon
valkoinen pakeneva turha pilvi,
joka pieneksi mustaksi hetkeksi nostattaa vainioille
vilvoittavan tuulenhengen.

Niin liitää sieluni poikki hidas ajatus
joka mustaa mieleni, mutta sitten jo käännyn,
kuin tämä pelto kohti itseään, kohti päivää
ja epätäydellistä elämää.”
(Pessoa, 31.5.1927)

Vainiot ovat täällä nyt valkeita, niin valkeita ettei mielen mustuuskaan niiden valkeutta voi pysäyttää.
Kastemalja on löydetty Koroisten niemeltä. Sen ääreen on tullut vuosisatojen varrella luvuton joukko ihmisiä. Ja lähtenyt, kuin ei olisi koskaan tullutkaan. Yksikään ei ole jäänyt.
Siinä on jotain.
Kaikki katoaa, ruumis, mieli, sielu. Ei säily ensimmäinenkään muisto.
Meistä ei jää muistoakaan.

Yksi jää. Lumi peittää sen.
Yksi kaste, yksi usko, yksi hanhi.
Ehjä ja lopullisesti, täydellisesti vapaa!

Suunnaton hiljaisuus…



Makuupappimme sisällä rakon tulemus alkaa olla lähellä, ja hänen on noustava.

(Mutta siis: hyvää matkaa Mintulle ja muillekin!)
(Ei tämä täydellistä ole, mutta menettelee!)

torstai 28. lokakuuta 2010

Pata joka ei lakannut kiehumasta

Köyhä, nälkäinen tyttö sai metsässä tapaamaltaan mummolta taikapadan. Kun sille sanoi: "Kiehu, pata, kiehu!", se täyttyi heti puurosta jolla köyhän kelpasi täyttää vatsansa. Kun sanoi: "Seis, pata, seis!" pata herkesi puurotyöstään. Mutta kävi kerran niin että tyttö oli poissa, ja äiti halusi puuroa. "Kiehu!" -komento onnistui, mutta kielto ei muistunut äidin mieleen. ”Ei enää!” tai ”pysähdy!” ei toiminut. Puuro pursusi yli äyräiden, pitkin kylän raittia. Pata totteli vain "seis!" -käskyä.

En ollut vielä puhekykyinen mutta tolpillani pysyin jo, kun seisoin kotini takapihalla ja katsoin kauhun vallassa, kuinka pyykit lepattivat tuulessa narulla.

Mikä pyykeissä on?

Lepattavat. En osaa puhua.
Lepattavat jotenkin pahasti.

Jotain irtoaa ja lentää pois.
Minne se lentää? Tuleeko takaisin?
Mikä on?

En osannut puhua, mutta parkua minä osasin. Itku ei loppunut.
Minä olin lapsena melkein mykkä. En saanut (eikä minusta saanut) pitävää otetta.
Elämä oli minulle alun perinkin lähes mahdoton tehtävä.
”Mikä sinun on?”
Mikä sinun on?

Löysin Liedon kirjaston, ja outous hellitti vähän. Lauseita tuli, ja ne tyydyttivät nälän, niitä riitti.
Tulin kirjastoon kuin synnyin kotiin.

Muutuin lännensankariksi. Kaveerasin toisten upeiden urhojen kanssa, vaikka oikeasti olin yksinäinen ratsastaja. Hiukan vahvempi, hiukan nopeampi kaikkia muita. En paljon, mutta tarpeeksi.
Istuimme nuotion valopiirissä pimeällä preerialla.
Joku näppäili banjoa kaihoisasti, varmaan kotipuolen tyttö mielessään.
Vitsailimme karskisti keskenämme, mutta olimme silti valppaina koko ajan uhkaavien punanahkojen varalta. Emme halunneet menettää päänahkaamme.
Luihuja lainsuojattomia oli myös. Ne haastoivat minut usein kaksintaisteluun, maineeni oli kiirinyt laajalle. Ammuin ne vaivattomasti pois, usein haastaja ei ehtinyt edes viedä kättä pistoolilleen.
See you in hell.


Metsästin leijonia Etelä-Afrikan savanneilla. Erään sikäläisen joen rannalla opin ensimmäisen kerran, miten kiihottava alaston nainen voi olla. Puuro alkoi pursuta yli päivittäin. En unohda Amyä koskaan. Tapaammeko taivaassa?
Kotijoen rantatörmillä tuli toisia kivoja tyttöjä, jotka tunsivat padan ja puuron taian, mutta ihan Amyn veroista ei.


Kun tapasin Pariisin kaduilla Kurjat, ymmärsin että aika voi olla kokonaan vailla taikaa.
Ei saarta, ei aarretta. Ei välttämättä edes leivän kannikkaa.
Halusin haastaa sortajat kaksintaisteluun – ”ei enää!” - mutta niitä oli liikaa. Aseestani loppuivat ammukset.
Kurjuus voitti hurjuuden. Oli soudettava kaleerilaivaa, jalat kiinni rautakahleissa.
Teimme vallankumouksenkin mutta kahleet pysyivät.
Vaikka kuinka soutaa, laiva pysyy rauta-ankkurissa.


Sitten tulivat jumalalliset säkeet. Aika muuttui loputtomaksi.
Missä vietät iäisyytesi?
Ne olivat pelon ja vihan lauseita, Sanasta ylikiehuneen nuorisopapin padasta.
Kuinka minä pelkäsin ja vihasin tuota kyykäärmeen hyvää tarkoittavaa sikiötä, joka vaati kaiken eikä antanut oikeasti muuta kuin onnettoman iankaikkisuuden!
(See you in hell.)
Kuinka minä yritin torjua sekä pelon että vihan! Olisi (oltava) rakastettava!

(Päätin viettää iäisyyden pohtimalla, missä sen viettäisin. Uuvuttaa Tuomarin loputtomalla päättämättömyydelläni. Tai Oscar Wilden lailla maata hipihiljaa haudassa, ja toivoa ettei Pasunisti huomaisi muuatta maatunutta makaajaa. Antaisi nukkua.)

Oli toisenlaisiakin lauseita, mutta ne tuhoaa kun ne lausuu.
Ulos lausuttu Jumala on tuhoisa.
Lausuttuina menevät Jeesukset ristiin ja ristiretkille, törmäilevät kerrostaloihin.


”Mestari, levollisia
ovat kaikki hetket
jotka menetämme
jos menetämme ne
kuin asetellen
kukkia maljakkoon.

Ei ole suruja
eikä ilojakaan
elämässämme.
Taitakaamme siis
viisaat varomattomat,
ei elää sitä,

vaan kulkea sen halki
tyynen rauhallisina,
pitäen lapsia
opettajinamme,
ja silmät täynnä
Luontoa…”…

Ajauduin teologiseen, opettelin jähmettyneitä sanoja monella kielellä.
Niitä oli roiskunut huoneiden seinät täyteen, tuhansia kilometrejä. Kymmeniä tuhansia.
Muutuin pyhäksi mieheksi, otin Sanan haltuun.
Leirinuotiolla taoin sillä teinejä päähän, joku näppäili kitaraa kaihoisasti, ties mitä mielessään.
Olin valmis haastamaan kenet tahansa.

Taikapata, aikapata.
Lapsi on kaunis, koska se ei muista muuta kuin oikean sanan.
Siksi se on opettaja.
Ei muista muuta.

Aika valuu kuin puuro pitkin maita ja mantuja. Jähmettyy, kylmenee, muuttuu vastenmieliseksi.
Pata ei liiku.
Tyttö osaa pysäyttää puuron kiehunnan, ei äiti. Lapsi muistaa oikean sanan. ”Seis!”

Saarikosken viimeiseksi jääneen runon tyttö, kaunis kuin voikukka, oli valo joka johdattaa pimeään.
Patatyttö, ei -rouva, pimeä valo. Valon lähde, pimeä. Pimeä on valon ”seis!” ja valo pimeän.
Pata ei liiku.

Aika kuluu kuin puuro, sitä syödään, se syö. Syövä on syöpä ja syöpäläinen.
Mutta sen lähde on liikkumaton, tyyni. Ei tee elettäkään.

Tulen takaisin johonkin, josta en koskaan lähtenytkään.
Pyykit eivät lepata.
En osaa sanoa...

…”Joen rannalla,
tien pientareella,
missä kulloinkin,
aina samassa
elossa olemisen
keveässä levossa.

Aika kuluu,
kertomatta meille mitään.
Vanhenemme.
Taitakaamme tuntea
lähtevämme melkein
vahingoniloisina.

Ei maksa vaivaa
tehdä elettäkään.
Mitään emme mahda
julmalle jumalalle
joka aina ahmii
omat lapsensa.

Poimikaamme kukkia.
Kastakaamme ohimennen
keveästi kätemme
tyyniin jokiin
oppiaksemme
tyyneyttä itsekin.

Kuin auringonkukat,
alati aurinkoa katsoen,
lähtekäämme elämästä,
levollisina, katumatta
edes sitä
että olimme eläneet.”

(Fernando Pessoa, 12.6.1914)

tiistai 19. lokakuuta 2010

Pikku pikku muija

Ilmassa on lähdön tunnelmaa.

Muuttolinnut lähtevät kauas, puiden lehdet lähemmäs, mutta peruuttamattomammin.

Ihmisiä lähtee Suomen ev.-lut. kirkosta kasapäin. Ei tiedä kuinka kauas.
Tulevatko keväällä takaisin, maahan maatuvatko.

Kaivoskohtaloiden lopputulos oli sekin lopulta inhimillisesti katsoen miinusmerkkinen. Chilessä maaemo synnytti 33 ja media hurrasi kuin onnellinen isä, mutta Kiinassa sama äiti nielaisi 37, tekee miinus neljä.
Exodus näyttää jyräävän Genesiksen.


Maapallon biodiversiteettikin on saanut lujan iskun palleaansa, ja kutistuu, puuskuttaa, kutistuu.
Sukupuuttovauhti on tällä hetkellä tuhatkertainen normaaliin verrattuna. Ei ole moista nähty kuulemma kymmeniin miljooniin vuosiin.
On tulossa hiljainen kevät. Ei paljon veisata kirkoissa eikä metsissä.


No mutta ihmiskunta kasvaa. Ja mikroeliökunta.
Kohta täällä on 20 miljardia ihmistä ja valtavasti viruksia, joista yksikään ei kuulu Suomen ev.-lut. kirkkoon.
Kumpi kunta pärjännee paremmin? Onnistuuko liitos?
(Mitäs luulet?)


Tavaraa tarvitaan aika paljon. Kulutustutkimuskeskus on juuri julkaissut tiedon että esim. kaltaiseni yksin asuvan miehen kohtuullinen elo edellyttää 260 tavaraa.
En jaksa ruveta laskemaan kuinka kohtuullisen elämän kaappini ja laatikkoni minulle myöntävät. Luultavasti ihan hyvin menee, ainakin jos vaikka jokainen kalaöljykapseli, sukka, kynä, A4-paperi, irronnut ruuvi, hammastikku, tyhjä tölkki, kampa ja luu lasketaan omaksi tavarayksikökseen.


Stephen Hawking haluaisi lähettää Telluksen lapset ulkoavaruuteen.
Toiset odottavat samalta taholta pelastusta maan päälle.
Mopot karkailevat pikku pikku kätösistä niin tieteeltä kuin uskonnoltakin.

Piispat sorvaavat lauseita kieli keskellä suuta. Voiko siunata homoja liittoihin vai vain liitoissa, siunata vai vain rukoilla puolestaan. Mikä on oikea verbi ja aikamuoto, substantiivi ja sijamuoto. Jumalaa tympii pikkuhiljaa koko juttu, ei siunaa kohta enää ketään millään muotoa!

Homma voi kyllä ratketa toista kautta, jos jaksaa odottaa: Y-kromosomi on näivettymässä myös. Miessukupuoli on lähdössä Tellukselta tyhjyyteen.
Ko. kromosomissa on alkuperäisestä 1400 geenistä jäljellä enää 45...
Silloin koko kansojen meri alkaa marjasiskoaaltoilla, siunauksia ja sukupuolia sinkoilee solkenaan sinne tänne.
Neutraali avioliitto muuttuu ainoaksi mahdolliseksi.
Lepakot roikkuvat puiden oksilla päät alaspäin partenogeneettisessä hurmiossa.
Virret veisataan ultraäänisesti, kaikulauluna.

(Asiaa tutkinut professori Jennifer Graves Australian kansallisesta yliopistosta, lohduttaa kyllä miehiä, että Y ei ole ihan välttämätön kromosomi: Itä-Euroopassa elää myyriä, jotka pystyvät lisääntymään ilmankin. Miehet "voisivat seurata jyrsijöiden jalanjälkiä" yyttömään eloon. Ok, sinne sitten. Tarkoittaako Itä-Eurooppa Tshernobylin tienoota? Turha tässä ketään on ruveta yyttelemään jos ilmankin pärjää.)


Hanhiemossa on satu, muitakin ihastuttavampi. Se on poikkeuksellinen siitä, ettei sisällä mitään opetusta. Tai että opetus on intuitiivinen, kuin pallealla tai kaikuluotaimella vastaanotettava.
(Minusta kertomuksen loppuratkaisuun sisältyy salaperäinen, hervoton katarsis.)


"Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä. Eräänä päivänä pikku pikku muija pani päähänsä pikku pikku myssyn ja lähti pikku pikku kävelylle. Hän tuli pikku pikku torille ja siellä hän näki pikku pikku luun ja sanoi:

- Tästä pikku pikku luusta saan pikku pikku keiton pikku pikku illallisekseni. Ja pikku pikku muija osti pikku pikku luun.

Kun pikku pikku muija tuli takaisin pikku pikku kotiinsa, hän oli pikkuisen väsynyt ja niin hän pani pikku pikku luun pikku pikku kaappinsa ja meni nukkumaan pikku pikku vuoteeseensa.

Kun pikku pikku muija oli nukkunut pikku pikku hetken, hän heräsi siihen, että pikku pikku kaapista kuului pikku pikku ääni:

- Anna luuni tänne!

Pikku pikku muija pelästyi pikkuisen, pani pikku pikku päänsä pikkuista syvemmälle pikku pikku peiton alle ja nukahti taas. Kun hän oli nukkunut pikku pikku hetken, kuului pikku pikku kaapista taas pikkuisen kovempi ääni:

- Anna luuni tänne!

Pikku pikku muija pelästyi pikkuista enemmän ja pani pikku pikku päänsä pikkuista syvemmälle pikku pikku peiton alle. Kun hän oli nukkunut pikku pikku hetken, sanoi pikku pikku ääni pikku pikku kaapista pikkuista kovemmin:

- ANNA LUUNI TÄNNE!

Tällä kertaa pikku pikku muija pelästyi pikkuista enemmän, pisti pikku pikku päänsä peiton alta ja sanoi kovimmalla pikku äänellään:







O T A  S E!

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Tell me

Syksyn koulutuksissa ja työyhteisön parannuspäivillä on keilattu, uitu, syöty, juotu, pohdittu papin identiteettiä muuttuvassa maailmassa, kuultu oikein hyviä ja oikein keskinkertaisia esitelmiä, sekasortoista yleiskeskustelua, ja ammuttu oikein ilmakiväärillä.


Ruumiillinen toimi on kiistattominta, kehittää yhteisyyttä parhaiten, ja hauskuttaa eniten.

On ilmiselvää - kukaan ei sitä kiellä, ei torju asiaa liberaali, ei konservatiivi - että ilmakiväärin kudin toivotaan osuvan mahdollisimman lähelle taulua, huipputapauksissa keskelle sitä.
Käsi kenties tärisee. Vanhentuneet silmät näkevät vain suttua kun taulu pitäisi.
Onnistumiset antavat odottaa itseään. Voi tulla turhautumista. Nuoremmat tulevat takaa, ja ampuvat tarkemmin. Olisiko valmentaja vaihdettava, tai jotain?

Mutta itse asiasta vallitsee yksimielisyys. Taulu on taulu, kymppi on kymppi. Siihen reikä, ja katso: se oli hyvä.
Liberaali hurraa, samoin konservatiivi.
Ei ammuta toisia, kuin korkeintaan vahingossa eikä silloinkaan silmiin.


Hauskuus päättyy kohta, kun päästään Urheiluhallin alakerrasta yläkerroksiin, toimesta tuumaan, teoista sanoihin, ja niissä kokemaan ”hengen yhteyttä".
Pneumaattis-verbaalisten aseiden kudit osuvat kirkon leveisiin seiniin, korkeaan kattoon ja matalaan lattiaan. Niiden vihellyksen kuulee, mutta ei tiedä mistä ne tulevat, mihin menevät. Pitääkö maastoutua vai ei. Niin on myös hengen miesten ja naisten laita.

Yhtä mieltä ollaan enää siitä, että ”minä olen ilmeisesti oikeassa”.
Nyt yhtäkkiä näen niin tarkasti, että kymppi on aina siellä mihin minä osun.
Kehät piirrän osumani ympärille; siinäpä taulu jota kelpaa esitellä!
Tehkää perässä.

Jotkut tekevät, muut eivät.
Paha juttu muukalaisille, parannuksen paikka.


Papiston päivillä teemana oli ”Kuin kuvastimessa”. ”Kuvastin” -käsitteestä heijastuu ainakin se viesti, ettei auta ruveta ammuskelemaan ympäriinsä, toisten tauluihin.
Peilit särkyvät, sirpaleisiin loukkaantuu.

Katselin siellä kanavaa, joka käsitteli häpeää kulttuurisena ilmiönä, joka on kai korvannut tai korvaamassa periluterilaisen syyllisyyskokemuksen, ja -kulttuurin.

Kanavaan virtasi vettä niin monelta taholta, ettei se itse virrannut juuri mihinkään. Tulvi ympäriinsä pikemminkin. Mutta ehkä sekin juuri sellaisena oli hyvä kuvastin.




Häpeä saattaa liittyä identiteettiin, imagoon. Se on jotain mikä särkee peilissä näkemäni kuvan.
Tulee huti, joka paljastaa: olen yksi saatanan sohlo.
Kanava virtaa outoihin maisemiin, yleisö poistuu kahville aulaan.
Olen itseni vieressä, enkä edes tiedä minkä vieressä silloin.



Toisten imagot on parasta jättää silleen.
(Kärsikää toisianne.)
Mutta omansa on syytä nähdä koko häpeällisessä alastomuudessaan.
Ja nauraa, kuollakseen…

Jokainen imagoni, identiteettini, on huti.

Valtakunnassa ei ole juutalaista, ei kreikkalaista, ei katolista, ei luterilaista.
Ei homoa, ei heteroa.
Ei pappia, ei maallikkoa.
Ei miestä, ei naista.
Ei ketään.

Kaikki.

Ei rajaa, ei ulottuvuutta.



Portilla pitää riisua itsensä.
Vaatteet saa pitää, kunhan itse lähtee.
Kymppi ei ole kehillä, vaikka antaakin niille ohimenevän(-ammutun) merkityksen.


Urheiluhallin alakerrassa ylistelin ympärilleni riemukkaasti että ”napakymppi!”, kun osuin taulun keskellä olleeseen mustaan sisäympyrään. Tunsin itseni W. Telliksi.
Ammunnan ohjaaja tuli tykö, ja sanoi ettei se ole asian laita, keskiöstä puhumattakaan: Napakymppi on se valkoinen, tuskin huomattava piste joka on mustan alueen keskellä.



Jos siihen osuu, se katoaa.
Silloin vasta voi päästä ilo läpi ja irti.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Ruma Ankanpoikanen

Missä kaikki on?

Näin ne toisenlaiset
heijastuksena mutaisen lampeni pinnassa.
Kun katsoin taivaalle, ne olivat jo poissa,
minäkin.

Ei läheisyyttä, ei etäisyyttä.


Ei vierautta.

torstai 7. lokakuuta 2010

Pieni Punahilkka

Edustan ravintoketjun terävintä huippua.
Olen syönyt tähän mennessä lukuisia sikoja ja lehmiä, pari lammasta, 2-3 tuhatta kanaa, ainakin saman verran kaloja ja muutaman kymmenen etanaa, kaksi rapua sekä erään sammakon takajalat.

Viimeisen 25 vuoden aikana olen syönyt 3-4 kananmunaa, joka päivä. Se tekee yhteensä kolmisenkymmentätuhatta kappaletta.
Jokaisesta piti tulla uusi kana, vaan eipä tullut kun söin.

Kasvikunnalle syömätoimin aiheuttamani tappiot ovat nekin valtavat, varmaan talon kokoinen määrä viljaa, vihanneksia, hedelmiä, juureksia, marjoja.

Jos siis "ihminen on mitä syö", olen Piippolan vaarin entinen maatila.

Kehoni on muuttanut pienen farmin verran orgaanista solukkoa muuksi. Energiaksi ja eritteiksi.

Myös olen töineni ja toimineni saattanut päiviltä erilaisia hyönteisiä maalla, merellä ja ilmassa kymmeniä-, ellen satojatuhansia. Ilmassa kai eniten; yksi ainoa automatka Turusta Helsinkiin lopettaa kymmenien itikoiden maallisen lennon, liiskaa hyvin alkaneen elon taipaleen.

Mikroeliöstölle pelkästään siivoamalla, nielun kurlauksella ja antibiooteilla aiheuttamani joukkotuho ei mahdu mihinkään mittareihin.
Toisaalta juuri niiden taholta ovat tulleet omaa tahoani kohtaan myös vakavimmat vastahyökkäykset, ja vielä on tulossa sekin joka johtaa lopulliseen antautumiseeni.
Pikkuruiset jalat ja värekarvat suorittavat voitonmarssin kuolleen ruumiini yli, läpikin.

Kivikuntaan en ole omakätisesti kajonnut, mitä nyt joidenkin yksilöiden maantieteellistä sijaintia jonkin verran muuttanut. Litteitä pikkukiviä olen muuttanut leiviksi vetten pintoja pitkin, mutta se on vain sanonta, eikä vaikuta oikeasti kiven essentiaan.
Itse Jeesuskaan ei puuttunut kiven olomuotoon, vaikka kiusaaja erämaassa kehottikin muuttamaan kiven leiväksi.
Kalevalassa taas Pohjolan tytär antaa Kullervolle kiven leivän sisällä. Ikävä yllätys varmasti saajan mielestä, mutta ei hetkauta kiveä.
Cioran halusi olla kivi, mutta ei ollut.

Ne ovat oikeassa, jotka ymmärtävät maailman jättimäiseksi teurastamoksi. Yhden elämä on toisen kuolema.

(Intialaisen persialais-zarahustralaistaustaisen parsilaisuskonnon piirissä on tapana "haudata" kuolleensa kehikoihin jotka nostetaan ilmaan pystyyn, kuin kapakalakuivattimet Pohjois-Norjassa. Linnut ja muu kynnelle kykenevä eläimistö saa tulla ja käyttää ruumiit haluamallaan tavalla, eli yleensä kai syödä suihinsa. Tapa on moraalisesti kaunis, vaikka visuaalinen estetiikka jättäneekin toivomisen varan. Syödä, tulla sitten itse syödyksi. Eräänlaista energian kierrätystä.)



Viikonloppuna minussa ilmeni tarve saada luettavakseni Hanhiemon Satuaarre.
Harhailin tarkoitusta varten Turun kirjamessuja pitkin ja poikin.
Messukeskuksella on sellainen pohjapiirros ja piirre, että kun se on täynnä pömpeleitä, spatiaalisesti lahjaton eksyy.
Olin kuin etelän turisti tunturissa, tai Punahilkka metsässä. En tiennyt enää mistä olin tulossakaan, saati mihin menossa. Missä on etelä, missä pohja, reuna, missä Hanhiemo.
Vaikka mielestäni olin kulkenut koko ajan samaan suuntaan, huomasin kiertäväni kehää. Ohittavani samat antikat jo useammatta kertaa.

Aina silloin tällöin jossakin nurkassa ahdistuneen oloinen kirjailija esitteli uusintaan.
Tunnetulla elokuvanäyttelijällä oli yleisöäkin. Aivoihini oli luikertelemassa kyy, mutta tapoin senkin.


Pieni Punahilkka, jolla Hanhiemo (Charles Perrault, 1628-1703) aloittaa, on kertomus jonka, niin kuin kaikkien isojen mytologioiden, alkuperä on ihmiskunnan historian hämärässä.
Samansisältöistä tarinaa on kerrottu tuhansia vuosia ympäri maailman. Kauko-Idässä suden tilalla on tiikeri, jne.
Tulkintamahdollisuudet lienevät myös monet, ja varmasti perusteellisesti psykoanalysoidut.
Suden oraalinen, lähes buliminen kiihko...
Punahilkan viattomuus...
Äidin ohjeet: älä pysähdy leikkimään vieraiden kanssa...
Miksi sinulla on noin suuri...


Oikeasti on kyse muuttumisen kaipuusta.
Kadotetun viattomuuden eli paratiisin etsimisestä.

Suden motiivi on luonnollinen, metodissa vain hiomista. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Punahilkka ei ole hukassa mutta susi on.

Se mikä tulee ulkoa sisään, ei teitä saastuta, vaan se mikä tulee sisältä ulos. (Jeesus)
Ei pidä lähteä ulos. Jos lähtee, hukka perii. Tulee susi.

Punahilkankin on kyllä lähdettävä, sairaalloisen isoäidin luo, suden suuhun, silti kuin koskemattomana.
Maailmassa ja metsässä, mutta ei maailmasta, eikä metsästä.
Ulkona, mutta sisällä.

Eckhartin mukaan kaikki mikä koskettaa Jumalaa kerran, vähänkin, nuppineulan pään verran, muuttuu lopullisesti - eikä ole mitään mikä ei koskettaisi. Joka syö yhden kerran leivän ja viinin, muuttuu yhdeksi ruumiiksi ja vereksi. Toista kertaa ei tarvita.
Koskee kaikkea.
Enää ei tarvitse kuin seurata sutta kuolemaan ja elämään.

Punahilkka, susi, metsästäjä ja isoäiti ovat yksi ainoa, samaa satua, samaa olemusta.
Ajatus on hullaannuttava, ekstaattinen.


Eräs versio kertoo kuinka suden kuoleman jälkeen mummon tuvassa vallitsi iloinen tunnelma: "Mummo söi juoruillen ja rupatellen kakkua ja joi viiniä, jota Punahilkka oli tuonut, ja tuli jälleen terveeksi."

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Mikkelinpäivä

Fillaroin Kellonsoittajankatua kohti hautausmaata.
Ohitan Esko Valtaojan joka yrittää käynnistää moottoripyöräänsä. Starttimoottori jankkaa sähköistä käskyään, mutta polttomoottori ei tottele. Tankkaus on ehkä unohtunut.

Hautajaisissa sotkeudun kiusallisesti eräisiin sanoihin, tankkaan kolme kertaa ennen kuin tyydyttävä ilmaisu löytyy. Tällaisissa tilanteissa se on liian myöhään. Tulee typerä olo. Mitä ihmisetkin?

Materia ei tottele materian miestä, eikä henki hengen-.
Miehuus menee.


Perjantaina vieritin keilapalloa ensimmäisen kerran elämässäni. Heti kaikki nurin! 
Seuraavat heitot olivat (ehkä syntymälahjakkaan!?) "keilaajan" suoritteita: kaikki uriin...

Pitää tehdä kuin ei koskaan ennen ja kuin ei koskaan enää.
(Mutta minkäs teet!)

"Tekijä" tuhoaa tekemisen kuin uskovainen Jumalan.

Parhaat tulokset ovat tahattomia kuin elohiiri silmäkulmassa.

"Tekijättömyyden" yrittäminen johtaa tietenkin keskenmenoon, ei paljon naurata, tulee pahaa verta.


Tänään on Mikkelinpäivä. Tekstissä on viehko kohta: "jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois."
Kirkon penkissä on pikkulapsi johon sana sattuu. Hän kiljahtelee koko messun ajan sopivissa ja sopimattomissa väleissä, "hakkaa se pois!"

"Minä uskon Jumalaan, Isään kaikk... hakkaa se pois!"

Joudun pidättämään naurua niin ankarasti että pelkään silmieni pullahtavan ulos kuopistaan, sydämen läpi alban syöksähtävän. Silmäpuolena, sydän syrjällään taivasten valtakuntaan...

Uskoa on joskus havainnollistettu tyhjäksi kädeksi joka ottaa armon lahjana vastaan.
Ei. Hakkaa se poikki, ja heitä pois!
Jos sinun pääsi viettelee sinua, hakkaa se poikki.


Antaja ja ottaja, yksi ja sama. Ei antajaa, ei ottajaa, sama se.
Jos sekään.


Ilman antajaakin syksy saa, itsestään.


Kauan sitten kaukana täältä kirjoitettiin runoja (Zenrin), jotka saavat luvan liittyä tähän:

"Elämän pelastamiseksi se on tuhottava.
Lopullisesti tuhottuna ihminen oleilee ensimmäisen
kerran rauhassa.
Yksi sana asettaa taivaan ja maan;
yksi miekka tasaa koko maailman."

"Villihanhilla ei ole aietta heittää heijastustaan;
vedellä ei ole mieltä omaksua niiden kuvaa."

"Ellet usko, katsopa syyskuuta, katsopa lokakuuta.
Keltaiset lehdet putoavat, putoavat täyttääkseen sekä
vuoren että joen."

maanantai 27. syyskuuta 2010

Nomen est numen?

Ihminen katselee Välimerta lentomatkallaan Roomasta Sisiliaan, samalla kun aurinko laskee Gibraltarin suuntaan, ja hän vaikuttuu sekä näkymän kauneudesta että siitä kuinka monen nimettömän haudan yli lentää.
Hän ymmärtää myös että tuollaista taustanäkyä vasten kysymys, putoaako juuri tämä lentokone mereen, on objektiivisesti ja oikeasti yhdentekevä. Aaltojen tasainen kulku häiriintyy muutamaksi sekunniksi, mereen aukeaa hetkeksi kuin hämmästynyt suu, mutta se sulkeutuu saman tien, nielee saaliinsa. Aaltoilu jatkuu entisellään.
Ihminen liittyy pohjalla odottavien lajitoveriensa - esim. puunilaissotien parisataa e.Kr. meritaisteluissa hukkuneiden - luvuttomaan ryhmään.
Juuri mitään merkittävää ei tapahdu.

Kehoonsa ja henkilöönsä samastuvaa subjektia ei asioiden objektiivinen laita kunnolla tue. Hän hamuaa rintataskussaan olevaa passia, tarkistaa sadannen kerran että se on vielä tallessa.
Passissa on ihmisen nimi, otsallaan hiki.
"...kuinka kukaan, jonka nimi on Pierre tai Paul, voisi kuolla? Kiinnitämme kaikki enemmän huomiota nimemme muuttumattomaan ulkokuoreen kuin olemuksemme haurauteen ja antaudumme kuvittelemaan olevamme kuolemattomia; jos puhe loppuisi, olisimme aivan yksin." (Cioran)

Kone ei avaa mereen aukkoa, vaan lasketuu rämähtäen, silti aika turvallisen tuntuisesti Trapanin kentälle. Siivissä aukeavat nuo jännittävät pellit. Moottorien turbiinisuihkun suunta tuntuu muuttuvan. Jarrutetaan, vauhti hiljenee äkkiä, ihminen helpottuu.
Kaikista lentokoneen ihmeistä laskutelineet ovat ihmeellisimmät. Kuinka ne kestävät tämän kaiken? Aplodeja!

Lentokenttäbussissa on lisäkseni kolme muuta, jotka muodostavat tiiviin ryhmän. Kuski ja kaksi matkustajaa. Ryhmään liittyy puhelimitse myös kolme etäosallistujaa. Kaikki kolme puhuvat koko puolen tunnin matkan ajan sekä keskenään että puhelimiinsa. Pulinan määrä ja tauottomuus ovat hämmästyttäviä. Suut aukenevat, huulet liikkuvat, ääniaallot käyvät vaahtopäin.
Korvissani vasarat takovat alasimia, mutta aivot eivät muotoile taonnasta mitään järjellistä kokonaisuutta. Minua alkaa väsyttää.

Hotellin vastaanottaja lausuu kotimaani nimen hauskasti, fine land. En näe tarpeelliseksi korjata.
Huone on kodikas, siellä haisee home, joka saa silmät vuotamaan heti.

Aamulla nousen paikallisbussiin. Alkaa näytös jonka juonesta on melko vaikea saada selvää. Yritän maksaa kuljettajalle, koska en löytänyt muutakaan tapaa, ja koska se oli toiminut lentokenttäbussissakin.
No biglietto. Kuski viittaa astumaan peremmälle.
Kuljettajan vieressä on kaksi virkamiestä, kaulassaan roikkuvat tunnistinlaatat, kuva ja nimi. He ovat täällä kotonaan. He kuulevat hyvin, kuinka en saa ostetuksi pilettiä kuljettajalta, mutta heti kun ollaan liikkeellä he tulevat "tarkastamaan" lippua.
Sitä ei siis ole, ja tarkastajat määräävät sakon, 50 euroa.
Minä levittelen käsiäni. No capito.
Miehet ärtyvät.
Nimeä ja kansallisuutta kysellään. Kerron olevani hienosta maasta, jossa bussimatkustajaa ei huijata juuri koskaan.
Ei kelpaa. Vain 50 euroa kelpaa nyt.
Tukalaa.

Silloin muuan tuntematon kanssamatkustaja tulee, ja antaa minulle lipun..!
Kasvoja venähtelee, äimistellään.
Lappuluigit eivät pidä yhtään asioiden omaksumasta uudesta suunnasta, 50 euroa olisi heidän mielestään oikeampi kurssi.
Miehet rähisevät toisilleen, minuun - itse jänikseen housuissaan - ei kukaan kiinnitä enää lainkaan huomiota.

Lopulta tarkastajat hyväksyvät saamani taannehtivan lipun. Helpottaa.

Hyväntekijäni menee takaisin paikalleen. Yritän tavoittaa hänen katseensa kiittääkseni, mutta mies tuijottaa vain ulos. Anonyymi auttaja.
Älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee.
Lähtiessäni läppään miestä olalle, ja sanon että grazie.
Mies vilkaisee minua, hymyilee että prego, ja kääntyy pois.

Ehkä Sisiliassa ei vain pidetä viranomaisista. Cosa nostra, eikä minkään virkavallan.

Linja-autoasemalla Trapanin luultavasti ainoa juoppo tulee pyytämään euron lahjoitusta viinin hankinnasta aiheutuviin välttämättömiin kuluihin. Annan mukisematta. Vaihdamme hetken kuulumisiakin. Jostain syystä ymmärrän hänen puhettaan, ja hän minun.


Minulla on matkalukemisena kulttuurihistorioitsija Veikko Litzenin kirja Tie Nikeaan.
Se kertoo eriskummallisesta tapahtumasarjasta, jonka seurauksena radikaali, kommunistinen veljien ja sisarten muodostama Jeesus-liike pönäköityi hierarkkiseksi kirkoksi, ja sai Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 tunnustuksellisen manifestinsa.
Kirjan mukaan keisari "tässä-merkissä-olet-voittava" Konstantinus lähes pakotti erimieliset piispat erimielisine seurakuntineen allekirjoittamaan kyseisen tunnustuksen. Poliittisin syin.
Näillä sanoilla mennään vieläkin.
(Paluumatkalla Roomaan Konsta tappoi vanhimman poikansa Crispuksen, ilmeisesti pikaistuksissaan. Myöhemmin kylvetti kuumassa altaassa keisarinna Faustan hengiltä. Kristillinen eetos oli miehellä ilmeisesti vielä hakusessa, vaikka dogma olikin jo hallussa.
Tuollaisista tempuista tulee kenelle tahansa paha mieli jälkeenpäin. Keisarin kerrotaankin kylvettäneen lopulta itsensä kristillisen kasteen kautta uuteen, anteeksiantoa korostavaan uskoon, tosin vasta kuolinvuoteellaan.)

Litzen spekuloi ohimennen mutta mielenkiintoisesti nimen, "nomen", suhteesta "numeniin", jonka uskonnonhistoriallinen merkitys liittyy jumalalliseen voimaan tai sellaisen läsnäoloon jossakin kohteessa, paikassa.
Ehkä nimessäkin siis?
(Kristillisessä perinteessä ainakin Jumalan nimeen liittyy eräänlainen läsnäoleva voima.
Joissakin piireissä on tullut tavaksi lausua "Jeesus" tietyllä väkevällä nuotilla: mikä tahansa "jeesus" ei vastaa toiveisiin ja rukouksiin, eikä esimerkiksi paranna sairauksia, vaan "JjEIsszyssz" sen olla pitää. Siinä on enemmän potkua ja taikaa.)

"Numenia" vastaavia termejä ovat "mana" ja suomalaiskansallinen "väki".
Litzen lisää samaan sanaperheeseen myös suomen "naaman"... Mithra-kultissa "numen" kun on "nama"...
Etymologinen hyppy on melkoisuudestaan huolimatta kiehtova.

Naamani kautta olen läsnä, subjekti. Sen perusteella voi päätellä paljon mielentilastani.
Kasvot liittyvät myös nimeen, kuten passissa.

Ihminen menettää kasvonsa kun hänen nimensä tahriintuu.
Väkijuomalla voidaan "vetää naamat", jossa olotilassa edellisellä on hyvä mahdollisuus toteutua...

Uskontotieteilijä Rudolf Otto luultavasti torjuisi "numenin" yhteyden "nomeniin". Hänellä "numen" viittaa nimenomaan selittämättömään ja nimeämättömään.
Samoin Eckhart: "Jumalalla ei ole nimeä."
Myös esim. Mooseksen lain toinen pykälä kehottaa olemaan varovainen Jumalan nimittelyssä. "Älä turhaan lausu..." (Ehkä on parasta ettet lausu ollenkaan...)

Nimen alkuperä on nimetön, nimeämätön. Ration irrationaalinen, jne.
Se on ihan lähellä, mutta lausumaton.


Kerään kamppeeni, passini ja suuntaan naamani kohti Roomaa taas.
Aaltojen kätköistä nimettömät puunilaissoturi-isät katsovat yli lentäviä nimellisiä ja nimekkäitä poikiaan, ja odottavat yhä.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

I have a Dream

Ihmisen mieli toimii usein kuin ihmisen mieli, holtittomasti.
Siinä on kosolti ennakoimattomia piirteitä ja sävyjä.

Yksi jännittävimpiä on se, miten parhaat aikomukset tuottavat yleensä huonoimmat lopputulokset.

Kun tarkimmin yrittää varjella itsensä sairastumasta, esimerkiksi loman, tärkeän työn tai tapaamisen takia, herää viimeistään tuon päivän aamuna kurkkukipuun ja aivasteluun, vaikka olisi ollut tepoterve viimeisen vuoden päivät.
Tai kun yrittää työskennellä poikkeuksellisen "tietoisena" ja huolellisesti, syyllistyy johonkin mokaan tai unohtamiseen, jota ei normaalin, turran huolimattomuuden vallitessa koskaan tekisi.
Kun eniten yrittää miellyttää, syntyykin pahimmanlaatuinen loukkaannus.
Ankarinta raittiuspäätöstä seuraa tolkuttomin humala.
Parhainta rauhantahtoa totaalinen sota.
Ratkaisu jättää hyvästit maailmalle ja lähteä luostariin tuottaa hervottomimman sosiaali-, ja sukupuolielämän.

Juuri kun uskoo rakastavansa koko maailmaa, työntyy äkkiä jossakin lehtikuvassa esiin S. Oksasen violetti kuontalo...

Ryhdistäytyminen lysähdyttää. 
Päätös olla tänään ahkera johtaa haukotukseen, joka ajaa leuan lähes sijoiltaan ja muunkin biosfäärin sohvalle loppupäiväksi.

Pyrkimys onneen kätilöi onnettomuuden.

Agejev huomasi tämän ilmiön, ensin kokaiinin käytön yhteydessä, sitten laajemminkin. Huume toi esiin ensin perin jaloja, humaaneja tunteita. Sitten, aineen vaikutuksen lakattua, eläimellistä raivoa.

Agejev torjuu ajatuksen joka tietenkin tulee ensimmäisenä lukijansakin mieleen, että kyse olisi huumausaineen synnyttämästä kemiallisesta reaktiosta.
Hänen mukaansa aine vain vahvistaa elimistöön jo itsessään sisältyvää periaatetta:
Korkeinta humaanisuutta seuraa matalin eläimellisyys kuin ruoste rautaa.
(Tiedän että on tahoja joissa "eläimellisyyden" käyttö näin ikävässä sävyssä herättää vastustuksen ynnä pahan veren, mutta Mikhail aloitti!)

Kirjailija istuttaa nuorukaisen nimeltä Ivanov teatteriin, havainnollistamaan ajatusta.
Ivanovin seuraama näytelmä kertoo hyvän ja pahan välisestä taistelusta, jossa näyttää ensin että paha voittaa. Lopussa kuitenkin tapahtuu onnellinen käänne. Katsomossa sydämet ylevöityvät odottamaan konnan rankaisemista, ja hyvien palkitsemista.
"...Ivanovissa jännittyy ja voimistuu hänen ylevimpien humaaneimpien tunteidensa kristallinkirkas värinä. Hän ei voi kuvitellakaan tuntevansa noina autuuden hetkinä himoa, vihaa tai arkista laskelmoivuutta. Hän istuu pimeän katsomon hiiskumattomassa hiljaisuudessa kasvot hehkuen ja tuntee kuinka suloisesti ja intohimoisesti hänen sielunsa janoaa uhrautumista korkeimpien inhimillisten ihanteiden nimessä, tässä, nyt ja heti."

Silloin.
Silloin joku Ivanovin lähistöllä istuva saa kovan yskäkohtauksen...
Se vain jatkuu jatkumistaan...
"...ja Ivanov tuntee kuinka jotain kauheaa, eläimellistä ja sameaa kohoaa hänestä esiin, kasvaa ja saa hänet valtaansa."
Yhtä väkevästi kuin Ivanov äsken oli jalojen tunteiden valtaama, hän nyt haluaa lähes tappaa vierustoverinsa pois siitä yskimästä!

Agejev torjuu yhden kerrallaan pinnalliset motiivit Ivanovin reaktiolle. Kyseessä ei ollut yskä sinänsä (raitiovaunussa tuo tuskin olisi huomannut koko kröhää), puutteet miehen keskittymisessä (päinvastoin!) tai patoutunut, jostakin ihan muusta aiheesta johtuva vihamielisyys, joka vain odotti mitä tahansa täkyä purkautumiselleen.
(Tämähän on nykykatsannossa varmasti yleisin selitysmalli, josta on kai kiittäminen psykoanalyysia.)
(Jota Agejev ei tietenkään tuntenut.)

Ei.
Kirjailijan vetämä johtopäätös on karu: raivokohtauksen aiheutti nimenomaan edeltävän tunnetilan korkea, jalo laatu!
Korkein pyrintö tuottaa matalimman tuloksen.

Agejev tiettävästi eli ja kirjoitti Venäjän vallankumouksen alla ja ehkä aikanakin. Silloin oli isoja pyrintöjä, jykevää tahtoa kohti Oikeudenmukaisuutta. Ja tulostaso perkeleellisen matala.

Kokaiiniromaanin ajoitus on ymmärtääkseni vähän vaikeaa, kun kirjoittajastaankaan ei ole varmaa tietoa.
Mutta tämä on ajatonta ihmiskuvausta ja sosiologista analyysia:
"...katsokaapa meitä kun lähdemme kadulle kapinoimaan humaaneimpien tunteiden myrskytessä sieluissamme, katsokaa tarkasti kasvojamme, huuliamme ja erityisesti silmiämme - ja mikäli ette suostu tunnustamaan että katselette laumaa raivoisia villieläimiä, niin paetkaa pian pois tieltämme, sillä kyvyttömyytenne erottaa ihmisen pedosta saattaa maksaa teille henkenne."

Saattoi se maksaa...
Kymmenille miljoonille se maksoi, tietää myöhempi historiankirjoitus, jota jo virkistävät uudet, entistäkin humaanimmat visiot.
Toivo elää...
Veri valuu...

Agejev pitää puheen Profeetoille, jotka vetoavat Ihmisyyteen ja Oikeudenmukaisuuteen, ja kehottaa heitä vaikenemaan hyvän sään aikana. Älkää hyvät ihmiset yrittäkö tehdä meistä parempia! Jos ymmärrämme pahuutemme, "emme syyllisty muuhun kuin pikku halpamaisuuksiin, mutta kun muutumme paremmiksi, alamme tappaa..."

Cioran on tietenkin tämän aihepiirin pääanalyytikko ja kunniatohtori.
Voi sitä rienauksen määrää, minkä esim. piruparka Nietzsche saa osakseen, tuo Elämän Tunnon Profeetta ja Antikristus, jonka rinnalla kuka tahansa väsynyt keisari (varsinkin Marcus Aurelius) kohoaa pelkän kyllääntyneisyytensä takia mestariksi ja voittajaksi! Nietzschessä oli "sykähdyksiä" ja "väristyksiä", jotka johtavat aina harhaan, ja hulluuteen. ("Väristys" on Cioranista lähes yhtä kuin "Saatana".)

Rooman rappioajan keisareissa niitä ei ollut, ja noina aikoina ihmiskunta elikin onnellisinta aikaansa barbarian, kuten Ristin ritarien jo lähestyessä, mutta kuitenkin vielä sen raakuuksien ulottumattomissa.
Myös nykyisen kristinuskon siedettävyys johtuu ennen kaikkea siitä, että sitä ei ota kukaan enää tosissaan, toisin kuin inkvisition ja ristiretkien aikaan.

Cioranin maailmassa juuri saamattomuus on ylin hyve. Se saattaa jopa pelastaa maailman jos siinä pysytään uskollisina, kaikkia "väristyksiä" vastaan. Ja jos jostain syystä ajatellaan että maailman pelastaminen on tärkeä päämäärä.

Agejev jakaa selvästikin tämän näkökulman:
"Pyrkimys liikuttaa keinua humanisuuden suuntaan ja siitä välttämättä seuraava keinahdus Eläimellisyyden puoleen kulkee ihmeellisenä ja samalla verisenä linjana läpi ihmiskunnan historian, ja me voimme nähdä kuinka juuri ne erityisen kiihkeät aikakaudet, joille on ominaista pyrkimys Hengen ja Oikeudenmukaisuuden korostamiseen, vaikuttavat meistä hyvin pelottavilta tuon pyrkimyksen vuorotellessa ennennäkemättömien julmuuksien ja saatanallisen väkivallan kanssa.
Ihminen riutuu sielunsa keinuliikkeen aiheuttamien kärsimysten kourissa kuin karhu, joka verissä päin puskee yhä uudestaan narussa roikkuvaa pölkkyä, saaden sitä kovemman iskun, mitä kovemmin se puskee."

Eckhartin kryptinen teologia ja eksegetiikka käsittelee luotua maailmaa, ja ihmistä sen osana, pehmeämmin ja armollisemmin.
Se ei pidä luomakuntaa Luojansa syntiinlankeemuksena, kuten Cioran ja esim. gnostikot.
Vaan eräänlaisena unena.
"Nuku kaikissa asioissa."

Nuku kaikissa asioissa!

Asiat eivät ole mitään. Jos joku nukkuisi vaikkapa sadan vuoden ajan niin ettei tietäisi mitään ajasta, luoduista ja kuvista, hän löytäisi Jumalan, todellisuuden. Kun luotu nukkuu, Jumala toimii.
(Voisiko satoja vuosia myöhemmin kirjoitettu satu prinsessa Ruususesta unineen ja prinsseineen olla jonkinlainen kollektiivisen alitajunnan manifestaatio.)
(Voi se olla pelkkä satukin.)

Jumala on käsite, mutta niin on ihminenkin, maailma ja sen sellainen.
Nuku!
Väsy jo!
Nuku, nuku!

Olen kopioinut vuosikymmenten mittaan tekstejä jotka ovat tehneet itseeni lukuhetkellä vaikutuksen. Jostain käsittämättömästä syystä en ole merkinnyt kaikkiin "yhteystietoja". Jos tunnistat tämän, kerro kuka kirjoitti että


Seireenien rannikko:
Kajahtelevassa luola-asunnossa
Välimeren maininkien
seitsenkertainen kaiku
yö yöltä:
Hän nukkuu, hän nukkuu
hän hengittää raskaasti
mutta sinä olet herännyt
olet tapellut varjojen kanssa
hän nukkuu, hän nukkuu
ja sinä olet hänen lapsensa -
sinä hengität niin raskaasti minussa
miten sinä pikastut äiti
miten sinä lepyt
minä voin hengittää vain sinun kanssasi
mikä rauha sinussa -
mikä rauhattomuus sinussa -
Hän nukkuu, hän nukkuu
sinunkin täytyy nukkua
mutta sinä heräät ja huudat
ja tappelet varjojesi kanssa
hän hengittää, hän hengittää
hän ei ole koskaan heräävä
hän nukkuu, hän nukkuu
ja sinä olet hänen lapsensa

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Titanic

Samoinin aikoihin vähän toista sataa vuotta sitten kun Arvid Järnefelt tutkii sisintään Helsingissä politiikan, julkisuuden ja muun itsetyydytyksen kautta, venäläinen Mikhail Agejev tekee sen kokaiinin avulla Moskovassa.
Sekopäinen valtakunta kaupungin kaduilla hajoaa ja uutta, ainakin yhtä sairasta pystytetään, samalla kun tämä yksi vajoaa kohti tuhoa yksin huoneessaan, ja ottaa samalla eläviä ja tarkkoja kuvia sisältä ja ulkoa.

Kymmeniä vuosia myöhemmin ne löydetään ja julkaistaan Pariisissa. Kirjoittajaansa ei löydetä eikä tunnisteta. Hän on uponnut ja hukkunut kokaiinin ja kommunismin kaaokseen.
Kirjan nimeksi tulee Kokaiiniromaani.
Sen muutamat lauseet kertovat ihmisestä enemmän kuin Leninin, Freudin, Marxin, Engelsin ja Jungin yhteen kootut ja sidotut teokset.

Avainkäsite Agejeville kuten Järnefeltillekin on "vaikutelma" tai "heijaste". Eroa käsitteen sisällössä saattaa olla jonkin verran. Siinä missä AJ:lla on kyse annetusta ja annettavasta, MA:n fokus on saadussa.
Ihminen ei elä ulkoisen maailman tapahtumista, vaan hänelle tärkeitä ovat niiden mielessä synnyttämät heijastukset. Samasta asiasta taitaa lopulta olla kysymys.

"Ihmisen koko elämä, työ, teot, tahto, fyysinen ja älyllinen voima - kaikki tämä tuhlataan ja puristetaan tyhjiin vain siksi, että ihminen saisi aikaan jonkin tapahtuman, mutta ei tapahtuman itsensä takia, vaan ainoastaan jotta hän voisi kokea sen heijastuksen mielessään. Ja jos tähän vielä lisätään se, että ihminen pyrkii saamaan aikaan vain sellaisia tapahtumia, jotka heijastuessaan hänen mielessään herättävät ilon ja onnen tunteita, niin paljastetaan koko mekanismi, joka ohjaa jokaisen ihmisen elämää, riippumatta siitä onko hän paha ja julma vai hyvä ja lempeä. (Kursiivit MA:n)

Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Yksi haluaa kumota tsaarin hallituksen, toinen vallankumoushallituksen. Yksi on rasisti, toinen anti-. Yksi tykkää kokoomuksesta, toinen bemareista. Yksi kristillisyydestä, toinen islamista, kolmas ateismista. jne
Kaikki pyrkivät yhteen ja samaan, onnen tunteen heijastumiseen mielessä ulkoisten aktioiden ja symboleiden kautta. Agejevin tuhoisa löytö oli että tämän kaiken vaivan voi korvata yhdellä nuuhkaisulla.

"Tottumuksen voima oli niin suuri, että kun haaveilin onnesta, en kuvitellut onnen tunnetta, vaan tapahtumaa, joka (jos se todella tapahtuisi) saisi minussa sen aikaan; en kyennyt erottamaan näitä kahta elementtiä toisistaan. Jouduin siis ensin kuvittelemaan jonkin suuremmoisen tapahtuman tulevassa elämässäni, ja vasta sen jälkeen saatoin tuota näkyä ihastelemalla kiihdyttää sisälläni myrskyävää, riemukasta onnen tunnetta."
""Olisin kyennyt vastustamaan sitä (kokaiinin vetovoimaa) vain yhdessä tapauksessa: mikäli onnen tunnetta ei olisi minussa herättänyt niinkään jokin ulkoinen tapahtuma kuin sen aikaansaamiseksi vaaditut ponnistelut. Mutta tällaista onnea ei elämässäni ollut."

Sattumalta sekä AJ:n että MA:n alkuperäinen onnela siinsi nimenomaan menestyksekkään juristin uran lakipisteessä, sen tuomassa rahassa, kunniassa ja kuuluisuudessa, ja siis onnen tunteissa.
(Eilen julkaistiin muuten Princetonin yliopiston tutkimus, jonka mukaan onneen tarvittava rahamäärä alkaa olla selvillä. Se on 58000 euroa vuodessa. Siihen yltämätön tulotaso on onneton, sen ylittävä ansio taas ei tuo mitään ylimääräistä bonusonnea. Arvokkaita tutkimuksia nämä. Tietää missä mennään; onnestain on vasta puolet minun tai jotain.)

Järnefeltin urapursi törmäsi Galilean vuoreen ja siellä pidettyyn saarnaan, Agejevin siis kokaiinikekoon.
Oikeastaan vasta tuon kolarin jälkeen syntyi se retrospektiivinen herkkyys ja äly, jota heidän kirjansa huokuvat.
Emme voi nähdä totuutta jostakin asiasta niin kauan kuin olemme itse osa sitä asiaa.
Tämä pätee tietenkin myös uskonnollisen (poliittisen jne) maailmankuvan suhteen, sekä päihteiden ja niistä suurimman: oman itsen ja maailman.

Viime sunnuntain evankeliumiteksti kuvasi kymmentä haaksirikkoista, eli spitaaliin törmännyttä miestä, jotka Jeesus kohtasi "Galilean ja Samarian rajaseudulla". Tauti oli sellainen, että se ajoi sairaan ulos kaikesta, koko tähänastisesta yhteisöstä, perheestä ja suvusta. Kaikista yhteisöllisistä rooleista. Menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
Loppuelämä tulisi olemaan "rajaseuduilla" raahustamista. Toisaalta juuri rajoilla voi kohdata uuttakin, oikeastaan vain siellä.

Jeesuksen kerrotaan parantaneen nuo miehet, mutta se ei ole tarinan ydin.
Yhdeksän spitaalista palasi irtonaisen rentoutuneina ja Jumalaansa ylistäen takaisin vanhoihin kuvioihinsa "näyttämään itsensä papeille", kuten raamatullinen ohje kuului. Ottamaan paikkansa takaisin maailmassa.

Yksi ei palannut.
Yksi kääntyi.

Sinun uskosi on sinut pelastanut. Nouse ja mene.
Ei tiedä mihin hän meni. Hän katosi historiaan kuin Agejev Moskovaan.

Yksi kääntyi, ei palannut. Vain yksi on todellinen.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Ground Zero

Arvid Järnefelt on julkaissut kirjan nimeltä Heräämiseni.
Hän lähestyy ihmisen tragikomediaa itsensä kautta, mikä tekee tekstistä vakuuttavaa.

Hän kärsi nuorena itsesaastutuksesta, nuorena aikuisena isänmaallisuudesta ja sen jälkitautina politikoinnista, sekä Heräämisensä jälkeen tolstoilaisen vuorisaarnan tulkinnan synnyttämästä paatoksesta.
Ihan viimeksi mainittuun asti hänen ironiansa ei yllä, mutta sitä edeltävät analyysit saattavat olla aikansa jäätävintä kärkeä.
Vuosikymmen oli sadaskahdeksaskymmenesyhdeksäs siitä kun ajanlaskun alku kapaloitiin, ja laskettiin seimeen makaamaan.

Voi kuvitella että kustannustoimituksissa virkayskittiin merkitsevästi ennen painolupaa.
Runebergiläisen kansallismaiseman arkkitehtien parissa kansankodin makuuhuoneessa itseään saastuttava isänmaan keulakuva - jollaista AJ:sta muiden mukana oltiin sorvaamassa - ei varmaan herättänyt "bestseller!" -mielikuvia. (Juuri toisin olisi tänään, tietenkin.)
Lupa tuli sitten silti, ja hyvä on.

Kirjastosta lainaamani kappaleen vanhat rivit notkuvat ja natisevat, mutta kantavat silti yli viime vuosisadan, jota tunnetusti eivät vuorisaarnan pasifistiset visiot isosti päässeet elähdyttämään.


Ihmiset on saatava rakastamaan minua, ja tyhjyys siten täytettävä.
Sitä varten on muodostettava itsestä jäntevä, kantava ja melko yhtenäinen kuva. Tämän AJ äkkäsi jo varhain, niin moni muukin.
Mutta kirjailija näki myös itsensä tuota kuvaa rakentamassa sekä sen tyhjän jonka ympärille sitä kyhätään. Niin ei moni muu.

Itsesaastunut nykyisyys ei riitä eikä päde, yhtään enempää kuin riittää ja pätee chileläiselle kaivosmiehelle nykyisyys nokisessa, ahtaassa loukossaan.
Kuvan kehykset ja tukirangat ovat tulevaisuudessa. Nykyhetkessä ei ole seinää johon imagonsa ripustaisi.
Yhtä paljon kuin kaivosmies on toisten taholta tulevan avun varassa, myös minäkuva on sen varassa, mitä toiset ajattelevat minusta. Tai oikeastaan, mitä kuvittelen heidän ajattelevan, tai toivottavasti tulevat ajattelemaan tulevaisuudessa.
(Jokaiselle lienee armeliainta, ettei se jokainen tiedä, mitä jokainen oikeasti jokaisesta ajattelee...)

Sain eilen meilitse kutsun oppikoulun viidennen luokan luokkakokoukseen. Liitteenä tuli myös luokkakuva, vuodelta 1970.
Katsellessa tuli tunne, joka muistuttaa vähän sitä kun nousee hissillä korkeaan torniin, ja varovasti lähestyy kaidetta. Kaide pitää kyllä, järki tietää. Silti pohkeissa käy jokin hailea, voimaton vihlaus.

Parikymmentä silloista subjektia katsoo kameraan ja ylös tulevaisuuteen. Kuten tähän hetkeen 40 vuoden erämaavaelluksen jälkeen, ja torniin, josta nyt katsellaan alas menneisyyteen, ja uskotaan että kaide pitää.


Kuvien välisen kuvitellun rakkauden Arvid saattaisi tuomita prostitutsiooniksi.
Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani, hän sanoo karusti, torni sorrettava. Kaivosmiehet vapautettava maanpinnan tasolle, tulevaisuuden loputtava.


......  silloin ..... pirstaleet lepäävät  .....

torstai 26. elokuuta 2010

Son of a mikrobitch

Yleinen ja yhtäläinen väärinkäsitysten sarja on leimannut tätäkin viikkoani.
Ehkä ne eivät ole väärinkäsityksiä. Jospa olen vain paljastumassa. Jospa muutkin ovat.

Tunnen itseni hullujen seassa hortoilevaksi umpihulluksi.
Olisi keskityttävä teknisiin yksityiskohtiin, niissä sanat toimivat.

Katselen ikkunastani ulos, bussi kulkee kadulla vasemmalta oikealle, äänettömästi. Sen numero on 20.
Toimii.


Jos astuisin sisään autoon, kuskin kanssa syntyisi varmasti jokin tora.
Ainakin särö.
Joutuisimme nielemään pettymyksiä. Katumaan tyhmiä sanojamme.
Paljastumaan.
Olen samanlainen kuin kuski. Meitä yhdistää ihmisyys, siitä kitka. Ihmisyys on jätelautta, tuuliajolla tappion maisemissa. Meitä ei yhdistä mikään.

Eckhartin mukaan samanlaisuus on harhauttavaa, teennäistä. Samanlaisuus johtaa lopulta hylkimiseen.
"Jumalassa ei ole samanlaisuutta." Jumala oksentaa suustaan jumaliset ja pyhät ihmiset. Huorat ja maanpetturit ovat ok, koska harrastuneisuutensa pohjalta ymmärtävät ei-samanlaisuutensa.
Siihen mikä on alhaalla, Jumala tulee kuin vesi joka virtaa alamäkeen, painovoiman tai jonkin sellaisen ajamana.
Ylämäkeen ei juokse vesi, ei Jumala.


Tietämättä mitä tekevät, mikrobit ovat ryhtyneet syömään - vai mitä kyseinen toiminto sitten onkaan - valtamerillä ajelehtivia saatanallisia muovijätelauttoja. Se on viime aikojen kaunein uutinen. Lautat eivät ole kuulemma kasvaneet sitten vuoden 1986, vaikka mereen syydetty muovimäärä on moninkertaistunut.
Mikrobi tekee mitä mikrobin on tehtävä, ilman asiaan liittyvää ensimmäistäkään ajatusta.
Ne ovat todellisia zen-mestareita.
Kaikkien aikojen suurimman meritaistelun sanattomia sankareita, tuppisuita amiraali nelsoneita. Mikrobin pieni suu ei ole suurisuu, mutta tehokas.

Jatkoseuraukset ravintoketjulle taitavat olla paikoin arvaamattomia... typpi... Merilinnusto, kalasto ja sitä suurempi fauna saattaa menehtyä, ja sittemmin kaikki kuivalta maalta, mutta se ei olisi eka kerta.
On sitä ennenkin lähdetty puhtaalta pöydältä.
Kukaties uhkaavaa tuppervaaraa jossakin Naurusaaren edustalla mässyttää juuri nyt pikku massuunsa uuden, entistä ehomman eliöstön ja homokaartinkin Aatami ja Eeva!
Rakkaat pienviljelijät! Maailma on teidän!

Kaltaisuus on Eckhartin sanastossa ihan muuta kuin samanlaisuus. (Suomi ei oikein tunnista tuota, mielestäni.) Kaltaisuudessa ei ole kitkaa.
Jumala on yksi.
"Ykseydessä ei ole mitään vierasta. Ykseys antaa minulle yhtä olemisen ikuisuudessa, ei samanlaista olemista."
Kuski, minä ja mikrobit, tuo Herran Sebaotin Uuden Maailman siunattu armeija.

Mutta jos on yksi ja yksin, ei kai oikein ole sitä yhtäkään.
Paljastunut ykseys lopettaa samanlaisuuden ja yksinäisyyden.