keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Harmeja

”Tuskin oli kukko ehtinyt kiekaista, kun Timofei syöksyi ikkunan kautta kadulle ja pelästytti jokaisen joka siihen aikaan kadulla liikkui. Talonpoika Hariton pysähtyi, poimi maasta kivenmurikan ja sinkautti sillä Timofeitä. Timofei katosi jonnekin. –
Jo on mato mieheksi! kohahti väkijoukko ja Zubov alkoi ryntäillä ympäriinsä, kunnes syöksyi täyttä vauhtia päin seinää. – Huh! kiljaisi eukko, jolla oli nenälasit. Mutta Komarov otti ja kouraisi eukkoa takamuksista ja eukko pakeni ulvoen porttikäytävään. Feteljushin käveli naureskellen ohitse. Komarov asteli häntä vastaan ja sanoi: - Hei läskipää! ja humautti Feteljushinia mahaan. Feteljushin vajosi seinää vasten ja haukkoi henkeään. Yläpuolella Romashkin syljeskeli ulos ikkunasta yrittäen osua Feteljushiniin. Aivan lähellä hakkasi isonenäinen nainen lastaan kaukalolla. Ja nuori pullea äiti hieroi sievän pikkutytön kasvoja tiiliseinään. Jalkakäytävällä lojui pieni koira, joka oli katkaissut ohuen jalkansa, ja pikkupoika tunki sylkykupista jotain törkyä suuhunsa. Sekatavarakaupan edessä seisoi pitkä rivi ihmisiä jonottamassa sokeria. Eukot kirkuivat ja kiroilivat ja tönivät ostoskasseilla toisiaan. Talonpoika Hariton, joka oli vetänyt päänsä täyteen tenua, seisoi eukkojen edessä housut auki ja päästeli suustaan rivouksia.
Näin alkoi eräs kaunis, kesäinen aamu.”



Sitaatti on Daniil Harmsin kirjasta Sattumia, ”sinfonia” nimeltä Eräänä kauniina kesäaamuna. Ostin kirjan halvalla Akateemisen Hulluilta Päiviltä.
Myyjättärellä oli päällään keltainen muovisuikale. Hän näytti pääsiäiskoristeelta. Teki mieli kiertää se keskeltä auki, ja katsoa onko sisällä jokin pikku lelu.




Kirkossa ei tahdo mennä tänään mikään kohdalleen, vaikka sitä hartaasti tahdotaan.
Ajoitukset ovat aika pielessä. Synkronointi ei toimi.
Alfa sekaantuu Omegaan. Tulee tyhjiä hetkiä, mitä nyt? ja sitten simultaanialoituksia toisten toimijoiden kanssa. Tilaisuus ei käy niin kuin on kirjoitettu.

Seurakunta on pakkautunut pylväiden taakse. Sitä ei näy. Onko se kadonnut jonnekin? Temmattu?

On kaunis, keväinen aamu. Aiheena on ylösnousemus. Kirkko on tyhjä kuin hauta. Minulla on päällä valkoinen kaapu. Minua voisi luulla puutarhuriksi.
Yritän parhaani mutta päädyn hautaan.




Viime yönä näin unta että olin eläintarhassa. Minua vietiin häkissä, ja muitakin, pitkin maailmaa. Se tuntui melko pahalta. Heräilin yhtenään. Odottelin ylösnousemisen aikaa ja pohdin mahdollisuuksiani. Häkkiäni vietiin Afrikkaankin. Se heitettiin - vai lensikö se itse - koskeen. Se mikään koski ollut, putous se oli. Joko voi keittää aamukahvin? Olisiko se ollut itse Viktorian putous; se olisi huimaa!





Torinossa säilytetään käärinliinoja, joiden läpi Jeesuksen ruumiin uskotaan räpsähtäneen ikuisuuteen. Eivät kaikki tosin usko.
Analyysejä tehdään. Voi se olla, ei se voi olla. On se, ei ole.
Se herättää kysymyksiä tutkijan kanta-ajattelun ja -(epä)uskon vaikutuksesta kohdeaineen kemialliseen koostumukseen ja radiohiileen. Milloin aikamerkki annettiin?
Asia pitäisi voida todistaa.  

Surrealismi ei ole vain taidesuunta vaan myös elämän suunta, tai sen puute. Elämä itse. Absurdit sinfoniat soivat joka foorumilla.
Uskonnollisen ja tieteellisen naturalismin yhteinen ongelma: Pitäisi saada haltuun jokin, mutta se jokin virtaa pois suuntaa vailla. Nyt se on jo poissa.
Lähimmäs pääsee kertomalla. (Nyt ei siis puhuta laskennosta eikä radiohiilen kuuntelusta.)



Jeesus käy syömässä tuttavaperheen luona.
Yksi läsnäolijoista, Lasarus, on kertaalleen jo kuollut, ollut haudassakin neljä päivää (kauemmin kuin itse messias tulevana viikonloppuna), mutta syö taas hyvällä ruokahalulla.  
Maria-sisarensa käyttää nykyrahassa mitattuna noin 30 000 euroa Jeesuksen jalkojen voitelemiseen. Marialla ei ollut eurot mielessään, miksi olisikaan.
Sillä olisi kaivettu tuhatkunta kaivoa Afrikkaan, mutta päävieraan mielestä sen kyllä kerkiää tehdä myöhemminkin.
En tiedä onko jo keritty.
Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa aasilla kaupunkiin. Hurrataan ja hoosiannataan.
Kaupungille päästyä sävy tummuu, yö myös ja kohta läski.
Matkalla koetaan muutama ihme.
Nautitaan ensimmäinen ikinä viimeinen ehtoollinen.
Leonardo on paikalla ja maalaa siitä kalliin taulun johon hän kätkee Koodin. Sen hinta ylittää taulunkin sitten aikanaan.
Juudas alkaa pettää ja suudella.
Ylipapin palvelijalta silpaistaan korva irti mutta se kiinnitetään saman tien.
Jolla on korvat kuulla, kuulkoon. Juuri kellään ei ole.
Pietari alkaa kiellellä ja sitten itkeskellä. Temppelin pihalla ryntäillään ympäriinsä kirjoitusten mukaan. Kukko kiekuu!
Voi sitä Juudasta, kun meni sitten kuitenkin tekemään sen mikä aikojen alussa jo jumalallisessa säätämyksessä osakseen määrättiin. Tahdon vapauteen sopii hirttäytyä. Minäkö se olen? Herra?
(En se minä ole.) (Kuka minä olen?)
Ystävistä tulee vihollisia, vihollisista ystäviä temppelien pihoilla. Missään ei rähjätä niin kuin temppelien porteilla.
Sisälle ei mennä koska se vaatisi sisälle menemisen.
Pilatuksen vallan ja juhlien sumentama, kyllästynyt katse etsii vain pesukulhoa ja kaiken loppua, mutta pihalla leimuavat silmät himoitsevat kuolemaa ja helvettiä. Niiden palo läpäisee ajat eikä sammu ikuisuudessakaan.  
Toisaalta yhteinen vihollinen yhdistää entiset viholliset, Pilatuksen ja Herodeksen.
Jo on mato mieheksi! kohahti väkijoukko.
Ristiinnaulitse!
Jeesusta viedään kuin näyttelyeläintä tai karrelle palanutta puuseppää pitkin pihoja.
Hänet naulitaan. Joku tunkee kepin päässä olevasta kupista jotakin törkyä hänen juoda.
Sanat hyytyvät huulille.
Isä hylkää.
Taivas on tyhjä.
Missään ei ole enää ketään.


Juudas petti, ja logiikka. Jos alussa olikin Sana-Logos, sen eväät on nyt syöty.
Von Wrightin metsot jäävät taistelemaan kauas taustalle, että onko vai eikö ole.
Tullaan Dalin ja Picasson maisemaan. Ei päätä eikä häntää enää omalla paikallaan.
Eksegetiikka sekoaa ”pelastussuunnitelmiinsa”: susi siitä tuli, metsokukko tunkiosoitimella ja Juudas.
Astutaan Absurdiin.
Historia loppuu. Aika pursuu hajonneesta kyljestä maisemaan kuin Viktorian putous, voiton koski. Haudan sulkijakivi riippuu ilmassa tyhjän päällä. Häkki menee rikki.
Jeesus astuu alas tuonelaan, mutta lupaa vierusrosvolleen että paratiisissa nähdään jo tänään. Illaksi kotiin. Ei tuonelassa niin kauan mene.

Ei missään niin kauan mene.
Odota, rosvo, odota! 

Ei mene kauan koska aikaa ei enää ole! Ei mene missään koska tuonela… koska paratiisi…
Kello valuu pöydän reunan yli tyhjyyteen.  




Kirkossamme valutaan kohti viimeistä aamenta. Yritän parhaani mukaan lausua sen oikeassa kohdassa, mutta en onnistu.

Ei haittaa.
Niin päättyi eräs kaunis, keväinen aamu.

Aamen.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Päks

Tänään kaaduin vuorostaan keilaradalla. Asia vaati. Pikkuasiat ovat joskus semmoisia vaateliaita.
Pallo törmäsi puomiin ja juuttui uraan. Tunsin sympatiaa ja itseni urheilijanuorukaiseksi joka auttaa ystävää.

Vaaksa väärää öljynliukasta rataa ja päks minä kuulin. Jos olisi ollut räks, en olisi kuullut.
Päks päihittää räksin kun puhutaan omasta päästä; peen ja ärrän välissä on täysi kuu, ehjä vaikkakin tärähtänyt pallo. 

Cioran sanoo valaistuneensa kun kuuli kastanjan putoavan katuun räks. Se sen kummempaa kysy. Isoimmat asiat eivät vaadi paljon.
Luther istui isolla asialla luostarin vessassa, kerrotaan, kun sola gratiae välähti eikä maailma jäänyt entiselleen. Sitä solaa mennään yhä ja tapellaan mennessä gratiaen sisällöstä verissä päin kuin taannoin Thermopylaissa.

Kuuleminen on erityistä silloin kun kuuloelin on kastanjan osa, kokonaisvaltaisempaa, sisäisempää, puhuttelevampaa, paljon sähäkämpää. Epäusko sellaisesta kuulemisesta syntyy. 

Pääsin puhumaan päästä lääkäriin.
Sahalaitakyitä ajattelin kun lääkäri kysyi mitä näin mutta vastasin kynän ja vain yhden en useita koska halusin päästä pois.
Yritä herätä yöllä silloin tällöin hän sanoi eikä arvannut kuinka helpon reseptin antoi.

Läksin lääkäriltä yhä käärmeissäni.
Ampaisin Mehiläisestä Anttilaan, syötin niille suklaata cocoa mix.
Ne alkoivat luikerrella pikku hiljaa pois. Ei se sen kummempaa ole.