keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Pääsiäinen 3




Luomakunnan kruunun mielenliikkeet vastaavat uusien tieteellisten tutkimusten mukaan hyvin luomakunnan jalkarättien kuten kärpästen liikkeitä.
Mitä isot ylhäiset edellä, sitä pienet alamaiset perässä ja toisin päin.

Kaikilla meillä on jonkinlainen mieli eli ominainen ja joskus omituinen tapa reagoida tiloihin ja tilanteisiin.
Mutta vain ihmisellä siitä on tullut kiinteä vaikkakin sepitteellinen syövänköntys, joka lähettää ärhäköitä etäispesäkkeitä ympäriinsä: erillinen minuus eli persoona, joka uhoaa hyvää itsetuntoaan tai vaikeroi huonoa.
Useimmiten heiluu näiden päiden välissä. Haluaa ja pelkää, pelkää ja haluaa.

Mielen liikkeistä jotka ovat aitoja vasteita olemassa oleviin tilanteisiin, on syntynyt pesäke joka uskoo olevansa sellainen joka... jolla on ominaisuuksia... jolla on tapana...

Mielenliikkeistä syntyy mieli, joka liikkuu ajassa omana erillisenä, kärsivänä yksikkönään edestakaisin:
katuu ja toivoo, ja on siksi koko ajan kateissa ja toivoton.

Taho joka kuvittelee itsensä olemaan.

Mielenköntys etsii rauhaa ajasta, joka ei voi myöntyä sitä antamaan, koska sen olemus on rauhattomuutta.
Sokea taluttaa sokeaa kohti kenties valoisampaa tulevaisuutta, jota ei määritelmällisestikään voi koskaan tulla.
Kuoppaan lankeavat molemmat, aika ja mieli.

Tai madon reikään, taulun keskiöön, joka on kummankin loppu.


Ylen uutiset 24.4:
"Apea kärpänen voi auttaa kehittämään masennuslääkkeitä."

Otsikko ei voi kuin herättää myötätuntoa.
(Voi se tietenkin ehkä herättää myös kysymyksen, onko tolkkua tulkita eläimen käyttäytymistä ihmisen psykologiasta poimituin määrityksin...)
(Ei! "Apea kärpänen" herättää vain myötätuntoa! Sisältö on sitten erikseen.)
Syttyy halu pelastaa tuo vähäinen veli tukalasta tilastaan.

"Current Biology-lehti julkaisi tutkimuksen jossa tarkasteltiin tiettyjen mahlakärpästen käytöstä ja erityisesti niin sanottua opittua avuttomuutta. Nisäkkäillä opittu avuttomuus liittyy muun muassa alhaiseen vireystasoon, ruokahaluttomuuteen ja unettomuuteen."

(Sellaisia hyttysiä olen ainakin kohdannut elämäni taipaleella, jotka kärsivät unettomuudesta mutta eivät alhaisesta vireystasosta ja varsinkaan eivät ruokahaluttomuudesta.)

"Tutkijat halusivat tietää, oppivatko kärpäset tukahduttamaan synnynnäisiä reaktioita. He tekivät tämän havainnoimalla kärpäsiä eri lämpötiloissa.

Kun kärpänen koki olonsa tukalan kuumaksi, se lähti yleensä kävelemään viileämpään paikkaan. Mutta jos joka puolella oli yhtä kuumaa, kärpänen vähensi ja hidasti kävelyä opittuaan, ettei liikkumisella ole vaikutusta tilanteeseen. Tämän tulkittiin viittaavan tietynlaiseen masentumiseen.

- Kärpäset yrittivät selviytyä stressaavasta tilanteesta, johon niillä ei ollut vastausta valmiina. Kuvattuun reaktioon saattaa liittyä mielialan kaltainen osatekijä, tutkijat selittävät."

Tässä on jotain nyt oudosti. Ammutaan nuoli ja piirretään taulu osumakohdan ympärille, tai jotain.
Otetaan kissa syliin, kuullaan rutinaa: katso se kehrää koska se pitää minusta.
Nähdään kohteessa jotain, mitä itse kohteessa ei ole.

Tutkimuksessa tulkitaan kärpäsen liikkumattomuus masentuneeksi mielentilaksi.
Sitä sopii epäillä.
Liikkumattomuus on sovelias tila, jos ja kun huomaa että liike ei vie mihinkään.
Jos huomaa, että meni minne tahansa, aina on yhtä kuuma, on vain järkevää pysähtyä. Olla paikallaan. Lakata ryntäilemästä.
Kärpänen ymmärtää sen luonnostaan, ihmisellä on vaikeuksia.

Luontokappaleista tiettävästi vain ihmisellä on ylipäätään vaikeuksia. Muillakin on kai vilua ja nälkää tai liian kuuma, mutta ei vaikeuksia.
Lähes koko elämämme ja elämäntapamme, päihteistö, viihteistö, yhteisöelämä, sukupuolielämä, kulttuuri, uskonto, jne, on valjastettu palvelemaan sen välttämistä mikä on - ja niin syntyy kuin varjona vaikeus.

Parmenides (n. 500 eKr.) huomasi, että se mikä on, on ilman liikettä, muutosta, aikaa.
Oleminen on yksi, välttämätön, kaikkiallinen, katoamaton, täydellinen, täynnä itseään ja totta.

Ilmiöt eli mielikuvat edustavat noiden attribuuttien vastakohtaa, rajallisuutta, ajallisuutta, katoavuutta, epätodellisuutta.


Esimerkiksi kärsimyksen lähteistä eräälle suurimmista, kuoleman pelolle, tämä merkitsee kärpäslätkän viuhahdusta: Se mikä on, ei voi olla olematta. Mikä katoaa, ei ollut koskaan.

Kärsimyksen veretseisauttavan järkyttävä paradoksi: Kärsimys syntyy kun paetaan jotakin mikä itsessään on pelkkää iloa, ja yritetään sittemmin vapautua tuskasta sellaisten keinojen avulla, jotka vain lisäävät sitä. Mielikuvien avulla, joista ensimmäinen, kaikkien muiden äiti ja isä, on "minä".

(Vihoviimeinen vitsi on erillinen minä joka on täynnä itseään...)




(kuva Andromega)



Ikkunoiden välissä eräs kärpänen taistelee elämästään. En tiedä miten se on sinne päässyt eli joutunut. Se itsekään ei tiedä, edes missä se on. Lyö päätään lasiin yhä uudestaan. Pökertyy hetkeksi ja jatkaa taas.
Tuskin sitä tutkimalla saa uutta masennuslääkettä markkinoille, vaikka mistä senkään varmaksi tietää.

Yritän auttaa sitä vaikka en tiedä mikä tämmöisessä toimessa on "apua". Se ei ota sitä vastaan. Lopulta räpiköinti välttämätöntä vastaan päättyy ja olento jää selälleen makaamaan karmin päälle.

Liike loppuu. Annan ruumiin jäädä paikoilleen. Muutaman päivän kuluttua, katso: hän ei ole enää täällä.
Kärpänen on yhtynyt kaikkeuteen. Olento olemiseen. Mikään ei ole silti muuttunut.

Kaikkeuden näennäisen liikkeen keskellä on (madon tms.) reikä. Se on kuin silmä. Silmässä vilisee valot ja varjot, mutta se ei välitä siitä. Tuskin huomaa.

Valolle ei varjoa ole olemassa.

"Älkää eksykö, rakkaat veljet! Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak.1)

Niinpä. Ei kannata eksyä olemattomiin, varjojen maille, kuvagallerioihin. Tulla joksikin muuksi.

Eikä se loppujen lopuksi ole mahdollistakaan, mikä on hyvä juttu.