sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Malabarin ötökät

Mitä nyt? 
Mitä seuraavaksi? 
Hetket joina tämä kysymys ei täytä mieltä, ovat harvinaisia ja välähdyksenomaisia. 
Tärkeää että niitä kuitenkin on, sillä ne saattavat jäädä ainoiksi hetkiksi elämässä, jolloin olimme oikeasti olemassa. 
Loppuaika meni muistellessa ja odotellessa, katuessa, ikävöidessä, toivoessa, unelmoidessa ja pelätessä. 
Menneisyys ja tulevaisuus ovat pirullinen ansa, pitkäveteinen, täysin hengetön hämähäkinseitti, ristilukkina aika itse, Khronos. 
Khronos on antiikin Kreikan ja oman mielemme mytologiaa. Myytti jonka vangeiksi meidät on koulutettu ja ehdollistettu. 
Mutta seittirakenteenkin keskiössä on pieni tyhjä reikä. Voi, se on kaiken kaikki. 

Paluuni pohjoiseen pitkin Malabarin rannikkoa on yhtä hämähäkkien ja muiden hyönteisten paraatia. Toimin itse vastahakoisesti paraatin vastaanottajana. 
Keralan rantaviivaa taustoittaa sisämaan puolella erikoinen vesistöllinen ilmiö nimeltä backwaters. Se on Arabian mereen laskevien jokien, muutaman järven, laguunien, ja niiden väliin rakennettujen kanavien kokonaisuus, joka toimii paitsi kala-apajana ja kastelujärjestelmänä, myös kulkureittinä ihmisille ja rahdille. 

Selkävesien alueella on kasapäin kaupunkeja ja satoja kyliä. Miljoonia ihmisiä, kymmeniä neliökilometrejä lähes seisovaa, trooppista vettä: satoja miljardeja hyönteisiä… Jos mannerlaatat niiaisivat niemimaan länsipuolisella merialueella samalla tavoin kuin itäpuolella Tapanin- ja muidenkin marttyyrien päivänä vuonna 2004, hyökyaalto läikkyisi täällä kauas ja tuhoisasti, koska vesistö ja sen ranta-asutus on aika lähellä merenpinnan tasoa laajalla alueella. 
Ensin tulevat esiin torakat ja luteet, tuo monet – ellei kaikki – historian sodat läpikäynyt armeija, joka on ryöminyt voitosta voittoon niin Lapin hirmupakkasissa kuin Saharan helteissäkin. Lyömätön ruotuväki, sadan asteen lämpövaihtelutkaan eivät tunnu heillä missään, erikoisjoukkoja löytyy joka lähtöön. Sanotaan että torakka on isoin elävä organismi joka tulisi selviytymään mahdollisesta täysmittaisesta, globaalista ydintuhostakin. Lipunkantajamme tulevaisuuden valtakuntaan. Uuteen, vähintäänkin yhtä onnelliseen Yritykseen. 

 Saavun Quiloniin (nyk. Kollam) niin myöhään yöllä, että otan ihan ensimmäisen hotellin mikä sattuu eteen, ja se sattuu olemaan ihan vihoviimeinen laatuaan. Läävä. 

Pienten eläinten kälyinen tuntimotelli, johon ne saapuvat sankoin joukoin, valoa kestämättömiin puuhiinsa. Respaan asti on riittänyt sähköjohtoa, siellä on vielä lamppu, vaikka himmeä. Huoneeseen mennään ikkunoista heijastuvan katuvalon ja sytkärin varassa, kuin Indiana Jones johonkin inhaan lepakkoluolaan. 
En edes kuvittele kaivautuvani lakanoihin tai riisuutuvani. 
Makaan vaatteet päällä, pää tyynyllä, mikä sekin osoittautuu parin päivän kuluttua virheeksi. Nukun tuskin lainkaan. 
Kuuntelen läpi yön pienten jalkojen reipasta tepastelua lattialla ja – herra varjele – seinälläkin. 
Aina kun sytytän tupakan (se on ainoa harrastus mihin osaan tässä tilaisuudessa ryhtyä), pieniin töppösiin tulee sähäkkää liikettä, tyypit törmäilevät toisiinsa, mikä synnyttää oudon, vähän metallisen kalskeen. 

Liekin kajossa näyttää hetken, kuin olisin muka ainoa elävä olento tässä huoneessa. Makaan sängyllä hereillä, arvuuttelen askeltajien aikeita, kassi pakattuna jalkopäässä ja visusti suljettuna. Valmiina ryntäämään heti ulos koko korsusta, käpykaartiin, jos joku tosi paskiainen, luteiden Lammio tai kymmentuhatpäistä perilliskatrastaan vahtiva mamma Torakka äityisi johtamaan joukkonsa ennaltaehkäisevään, suoraan ja raakalaismaiseen hyökkäykseen kimppuuni. 

Aamu tulee lopulta, ja valo. Lähden taakseni tai ympärilleni katsomatta, avaan oven kyynärpäälläni, ilmassa ei ole pidäteltyäkään haikeuden tunnetta. 
Maksan huoneesta nykyrahassa mitattuna alle euron. Se on vähän, mutta neljällä, viidellä eurolla saa näissä kaupungeissa sentään oikein puhtaan huoneenkin ja oman kylpyhuoneen käyttöönsä vuorokaudeksi, tulohetkestä laskien. 
Et niissäkään yleensä täysin yksin ole, sinä ihminen, mutta kaiken keskellä huomioonotettavana vähemmistönä kuitenkin, vaa’ankieliasemassa edes. 
Viime yönä ei irronnut edes lautakuntapaikka, syytetyn penkki hyvä jos. 

 Quilonista, aika läheltä äskeistä tomumajaani, lähtee selkävesilaiva järviä ja kanavia pitkin Alleppeyyn (nyk. Alappudzha), joka on kahdeksan tunnin päässä pohjoiseen. Rannikon suunnassa mennään, laivalla, mutta siis maan puolella… 

”Intiassa kuukin on kuumempi”, ja moni muu asia kummempi kuin ennakolta luulisi. Laiva lipuu hiljakseen, pysähtyy välillä jonkin kylän laituriin ja jatkaa taas. Maisemat ovat leppeitä ja kauniita. Ilma ei ole tänään polttavan kuumakaan. Palmut huojuvat kuin matkailumainoksessa. Moottori hurisee, potkuri pyörii, aika matelee. 
Pitkästyminen uhkaa. Ristilukki katselee kiiluvin silmin seitin nurkasta. 
On erityisen ankeaa ikävystyä matkalla, sillä sitä pakoonhan on lähdetty koko reissuun ja maksettu pitkä penni. 
Vaikka koko ajan tulee uusia maisemia ja kokemuksia – Intian kaltaisessa maassa niitä totisesti riittää – ei voi välttyä tunteelta, että kaikki on kuitenkin jo nähty, kaikki on lopulta vain samaa kanavaa, surffailu ei muuta mitään. 
Pessoan mukaan pitkästyminen on ”… (kyllästymistä) siihen että asioiden ja ideoiden näennäisen erilaisuuden alta löytyy kaiken ikuinen samankaltaisuus…” On itse asiassa vaikea kuvitella inhimillisen toiminnan muotoa, jonka motiivina ei olisi pitkästyminen. 

Työn tekeminen välittömän hengissä pysymisen eteen on sellainen tietenkin, mutta siitä nykyihmisellä ei ole mitään kokemusta. 
Viihteen valtaisa vuo viestii niin ilmiselvästi pohjattomasta, epätoivoisesta ja perimmäisestä ikävystymisestä, että olisi sopimatonta edes huomauttaa asiasta. Mutta on viihtyisää lukea, että asia huomattiin jo 1600-luvulla: Blaise Pascal kirjoitti, ettei tarvita kovinkaan kaksisia sielun kykyjä toteamaan, että viihde pyrkii nimenomaan täyttämään ikävyyden + että se ei onnistu siinä. 

”Ainoa mistä saamme lohtua surkeuksiimme on viihdytys. Ja kuitenkin se on surkeuksistamme suurin. Sillä ennen kaikkea viihdytys estää meitä pohtimasta itseämme ja vie meidät huomaamattamme kadotukseen. Vailla viihdytystä meitä ahdistaisi, ja tuo ahdistus ajaisi meidät etsimään jotain pitävämpää jonka varassa siitä nousta, mutta viihdytys huvittaa meitä ja saattelee meidät huomaamatta kuolemaan.” ”Mikään ei käy ihmiselle niin sietämättömäksi kuin täysi lepo, vailla intohimoja, vailla tehtäviä, vailla viihdytystä, vailla pyrkimyksiä. Silloin hän aistii olemattomuutensa, heitteillä olonsa, riittämättömyytensä, riippuvuutensa, avuttomuutensa, tyhjyytensä.” 
Pascal jatkaisi mieluusti: ”Muutama vuosisata oman aikani jälkeen pitkin tellusta tallustaa sukupolvi, joka on hankkinut käyttöönsä niin infernaalisen viihdeteollisuustuotannon, että sen ei tarvitse enää koskaan, vahingossakaan, minään vuorokauden aikana, kohdata mitään muuta kuin tuon koneiston tuotteet. Se on muuttunut itsekin osaksi konetta. Tuo sukupolvi tulee käyttämään iskulausetta: ’hanki elämä!’, joka tarkoittaa: hanki itsellesi televisio, internet, hanki face book -profiili! Hanki rahaa päihteisiin, ja matkusteluun tuonne ja takaisin, hanki trendikkäitä vaatteita ja harrasteita! 
Tuo sukupolvi on toteuttanut vihdoin täytenä esittämäni ajatuksen huomaamattomasta kuolemasta. Sen ei edes tarvitse enää kuolla, sen elämä on jo kuolemaa.” Näin se virkkaisi, noin nimeäisi, jos antaisin. En anna. Ukko liioittelee. 

Ahdistus puskee esiin koneen altakin, elämän (kysymys)merkkinä, kuin torakat seinän raoista. 
Ihminen on ihminen edelleen, pimeydessään ja valon kaipuussaan. Ahdistun, siis olen. Jotenkin ainakin. 
Pascal suositteli Jumala-suhdetta lääkkeeksi surkeuteemme. En tiedä mitä hän tarkoitti tuolla ilmaisulla, mutta sen tiedän että ”Jumala-suhde” voi olla petollisempi pakoreaktio kuin ehkä mikään muu. 
Uskonnollinen viihdesirkus on Sariolan Tivolia hankalammin paljastettava tyhjyyden täyttäjä, koska se näyttää eli kuulostaa syvälliseltä. Ja venyttää Khronoksen toivorikasta, silti pettävää ankkuriseittiä tulevaisuushorisontin taakse, mitä Sariola ei sentään tee. Tietenkin uskonnollinen näkökulma voi tarkoittaa Khronoksen koko ansan purkamista, seittien repimistä, tuntemattoman äärelle pysähtymistä, Tielle palaamista... Silloin… 

Silloin laiva lipuu Alleppeyyn. Vuokraan katetun mopon ja sen kuljettajan, viemään itseni hotelliin. Nyt valinta sujuu paljon paremmin tuloksin, paikka on edullinen, mutta siisti. Huoneessa on muitakin, mutta ne pysyvät taustalla kuin viktoriaanisen ajan brittiläisen kartanon palvelusväki. 
Läsnä, mutta kohteliaan huomaamattomasti. Näihin verrattuna quilonilaiset kollegat olivat kännissä räyhääviä jalkapallohuligaaneja. 
Hotellin baarissa tutustun kahteen hauskaan hollantilaiseen backwaters-risteilijättäreen, ja vietämme mukavan illan. Vertailemme kokemuksiamme yhteisymmärryksen hengessä. (En halua käyttää sanaa ”kohtalontoveruus”, sillä se sisältäisi ylimielisen vivahteen isäntiämme kohtaan.) 
Suomesta katsoen Alankomaat ovat selvästi ulkomailla, mutta tästä kravun kääntöpiirin perspektiivistä naiset ovat kuin naapurirapun tyttöjä. Naamalta tuttuja, mutta nyt vasta tuli eteen tutustumisen hetki ja paikka. 

Toiston suhde ikävystymiseen on mielenkiintoinen, laajan poikkitieteellisen väitöskirjan arvoinen. Mukaan pääsisivät ainakin filosofi, teologi, psykologi, sosiologi, antropologi, kirjallisuus- ja taideteoreetikko, aivofysiologi, historioitsija ja isoisäni. Väitöskirjaa lyhyemmin: Me kaipaamme palavasti toistumista, mutta kyllästymme - juuri siihen… 

Me haluamme sitä mikä on ollut kivaa ennenkin. Psykologinen historiamme toistaa itseään tympeyteen asti. Toisto tuo turvallisuutta. Sama istumapaikka, samat musiikkikappaleet ja -tyylit, TV-ohjelmat, kapakat, samat naamat, samat käyttäytymiskuviot kerta kaikkiaan, läpi elämän. 

Pysymme huonoissa, jopa tuhoisissa elämäntilanteissa, ihmissuhteissa, työpaikoissa jne., vain siksi että outo, tuntematon tulevaisuus on sittenkin pelottavampi kuin tämä, surkea ehkä, mutta kuitenkin tuttu kuvio tässä. Sama identiteetti ja persoona, hyväksi koettu… tylsä, mutta tuttu… toistuu… jatkuu… Ja sama ikävystymisen seitti kasvoilla. 

Haastava tuijotus nurkasta. Ristilukki (cross over! -look) odottaa. On muututtava, mentävä yli rajan, mutta kenelläkään ei ole aavistustakaan, kuinka ihminen muuttuu. On jäätävä. Jäätävää… 

Uskonnollinen ritualistiikka ilmentää samaa paradoksia. Ollaan – ajatellaan ainakin oltavan – lähteellä. Mutta kierretään ympäri sitä, ympäri, ympäri. Kuin Sariolan karuselli akseliaan. Rituaalit elävät toistosta. 

Pienetkin viilaukset liturgiassa, rukouksissa, virsissä aiheuttavat turvattomuutta. Mihin voi enää luottaa, kun Isä Meidän yritetään muuttaa muotoon Isämme? (Se ei tietenkään onnistunut, Suomen kirkkokansa ymmärsi, että nyt on itse perkele asialla! Stop tykkänään sellainen peli. Jossain on raja, ja se on tässä.) 
Tai kun enkeli taivaata ei lauleta enää samalla kirjaimistolla tai nuotilla kuin sitä enkeliä jota lapsena laulettiin. 
Isoisälleni kirkollinen meno oli äärimmäisen tympääntymisen ruumiillistuma. Elävimpiä lapsen muistikuviani hänestä on, kun hän joskus illalla, leukoja repivän haukottelurupeaman jälkeen huokaisi, ”väsyttääp ko kirkos!” Ytimekäs, selväpäinen huomio, vaikka ei usein selvin päin lausuttu ollutkaan. 

Alleppeystä matkani jatkuu taas laivalla, nyt sisämaahan päin, suurehkon järven yli Kottayamin kaupunkiin. Ilmavoimien ja sissien paraatijoukot ovat vielä saapumatta katselmukseen. 

 Niitä odotellessa saan yllättäen kutsun kylään. 
Viereeni istuu nuori mies, esittäytyy ja alkaa jutella. Sanoo olevansa menossa kotiinsa joka on läheisessä kalastajakylässä. 
Hän kutsuu minut vieraakseen, käy saman tien kysymässä rahastajalta koska seuraava laiva menee samaa reittiä Kottayamiin, sanoo että minulla olisi neljä tuntia aikaa olla heidän vieraanaan, ja että se olisi kovin ilahduttavaa. 
Kun en hämmästyksissäni löydä painokasta estettäkään, hyväksyn kutsun. Jäämme pois seuraavalla pysäkkilaiturilla, joka on aivan uskomattoman vesikasviryteikön keskellä. Ihmettelen mielessäni mikä ihmeen kyläpaikka tällaisessa ruokoviidakossa voi sijaita. Jostain ilmestyy kohta pitkä, kapea, korkeakokkainen venho, jota liikutetaan sauvomalla, ja joka todella muistuttaa gondolia. 
Alleppeytä ei turhaan kutsuta Keralan Venetsiaksi. Sillä sitten lähdemme kahisemaan ryteikön läpi, kohta tullaan avoimempaan veteen. Ja kylään. Sellaisessa miljöössä en olekaan ennen kyläillyt. 

Asutus on keskellä järveä, pitkän ja kapean maakaistaleen päällä. Parikymmentä savitaloa jonossa, kannas on niin kapea että parijonoonkaan ei olisi tilaa. 
Yhteensä parisensataa asukasta vauvasta Vaariin, joille kaikille minä taidan olla Se Vuoden Tapaus. Ihmiset kerääntyvät ympärilleni. Vaari jää tosin kämpille. 

Yritän hahmottaa tilanteen luonnetta mielessäni. En onnistu. Kaikki ovat innoissaan. Huudetaan, hihkutaan. Itse jätän hihkumishommat nuoremmille. Tunnen itseni melkein Martti Rautaseksi ensimmäisellä lähetysmatkallaan Ambomaalle. 

Erona on se että minulla ei ole mitään näkyä silmieni edessä, ei juuri julistushenkeä irtoa tästä saarnamiehestä nyt. En aio kastaa näistä yhtäkään. Kielenkäännöstyökin täkäläisiltä ihmisiltä sujuu paremmin kuin itseltäni tulee koskaan sujumaan. Kylässä on paljon nuoria, parikolmekymppisiä. He puhuvat sujuvaa englantia. 

Keskustelu on vuolasta. Käy ilmi että nuoret aikuiset ovat kaikki koulutettuja, kuka mihinkin ammattiin, on opettajia, insinöörejä, vaikka mitä. 
Keralassa on maan korkein koulutustaso. Koulutus on pitkälle julkisin varoin rahoitettua. Hämmentävä tieto on sitten se, että kenelläkään ei ole töitä. Eikä juuri toivoa saadakaan. Työttömyysongelma on todella massiivinen. 
Yksinkertaisesti: täällä on ihan liikaa porukkaa. Vähintään joka toinen on liikaa. Ja tässä maan kolkassa menee vielä hyvin muuhun maahan verrattuna. Miljardi ihmistä, lisää tulee Skandinavian verran joka vuosi. 
Mistä päästä aletaan harventaa, alku-?, loppu-? Kuka päättää? Millä moraalilla?
Ihan alusta tietenkin olisi hommat aloitettava, siittiön sauvonta munasolun tykö olisi estettävä kondomilla, vain harvoille ja harvoin suotava se, mutta juttu on täällä paljon helpommin sanottu kuin tehty. 
Millä rahalla? 
Jos olisikin rahaa, tulevat muut, uskonnolliset ja muut traditioon liittyvät syyt. Asian ajattelu saa minut hyperventilaation partaalle. 
Kieltäydyn siis siitä. En aio hakea tänne työministeriksi, enkä Väestöliiton Keralan piirisihteeriksi. 
Nuoret ovat palanneet koulutuksensa jälkeen kotikyläänsä, ja omien sanojensa mukaan tänne myös jäävät, jos ei tapahdu ihmettä. Nopeita vilkaisuja kylän temppeliin päin. Isoissa kaupungeissa työttömillä on kuulemma kaksi vaihtoehtoa, kerjääminen ja huumekauppa. Omalla matkallani en ole missään vaiheessa kohdannut väkivallan uhkaa. 
Se ei kuulu intialaiseen meininkiin. 
Kerjäläisiä olen kohdannut kaupungeissa valtavin joukoin, samoin huumekauppiaita, ja muita hämärän helppoheikkejä. 

 Kyläkannaksen yli singahtaa äkkiä kuin ruoskanisku, vihreänkeltainen parimetrinen, ohut käärme (täällä pätee näköjään laajalti tuo laatusanapari pitkä ja kapea: vene, kylä itse ja nyt tämä). Se todella kuin lentää maiseman poikki. Muut huomaavat säpsähdykseni ja rauhoittelevat: ”Only a rat snake.” ”?” ”Not very poisonous.” ”Not a cobra?” ”No, sir, no.” 

Miehet vakavoituvat kyllä hetkeksi ja sanovat ettei oma veikkaukseni mitenkään tuulesta temmattu ole. 
Tuolla on kaikenlaista, he viittaavat vetiseen ryteikköön. Myös tästä kylästä moni on oikaissut noiden puskien kautta seuraavaan elämään. Melkein joka perheestä joku, mm. erään läsnäolijan äiti, ei edes kovin kauan sitten. 
Olen aivan mykistynyt. Käärmeet ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Otavan Iso Eläinkirja on kulunut melkein puhki tuon eläinryhmän kohdalta. Tiedän niistä aika paljon. 
Kyläläiset taitavat tietää liiankin paljon. ”This is no Iceland, you know.” 

Sepä sekaannus ei ollut ehtinyt mieleeni vielä juolahtaa näiden matkaviikkojeni aikana… Kylä on siis köyhä kuin temppelinrotta, ei puhelimia, ei lääkkeitä. (Ei ehkä enää niitä rottiakaan, jos äskeisen rottakäärmeen vauhdista ja yleisotteesta voi jotain päätellä.) 

Kobrat eivät ole edes pahimpia; paljon tehokkaampi teloittaja on kuulemma crait. Sen myrkky on paljon voimakkaampi, ja myös tuskallisempi. En halua rampata sellaista kraittia tämän kylän polulla. 
Eivät ne kuulemma päälle käy, tai perään lähde; kannaksen läpijuoksua ei tarvitse pelätä. Itse on tehtävä aloite. 
Yöllä pimeässä sen tekee huomaamattaan. Tai järvellä kalassa ollessaan. Taidan jättää aloitteen pöydälle. 

Minut esitellään Vaarille, kylän ainoalle varsinaiselle vanhukselle, jota kaikki näyttävät kunnioittavan kovasti. Hän ei puhu englantia, mutta tiirailee minua tutkivasti, melkein epäuskoisesti, ja sanoo jotain nuorille miehille. Nämä vastaavat totisina. 
Keskustelu päättyy nopeasti. Kaverit vievät minut kuulomatkan ulkopuolelle, ja pyrskähtävät nauruun. 
Vanhus ei ollut kuulemma nähnyt koskaan länsimaalaista – nyt minulle selviää lopullisesti kuinka harvinainen vieras oikeastaan olen -, ja oli päivitellyt ankarasti että minkä kummajaisen pojat ovatkaan yhyttäneet, mitä se täällä tekee, oudolta ainakin näyttää. Hän oli veikannut minun olevan jostain maan ääristä, ettei vain Bombaysta asti olisi tämä peijakas? 

Seuranneessa keskustelussa käy ilmi että vanhimmat kyläläiset eivät ole koskaan poistuneet kannakselta, eivätkä käyneet mitään kouluja. Kaikki kaukaiset paikat, Bombay, Andromeda, mitä näitä on, ovat kuulopuheiden varassa. Ja täysin yhdentekeviä. 
Samaa ”siellä jossakin” -osastoa. 
Tämä seuraava sukupolvi, jonka kanssa siis keskustelen, on ihan eri maata, sivistyneitä ja oppineita, kielitaitoisia. Sitten minulle kerrotaan, että heistäkään kukaan ei ole milloinkaan käynyt tunnin päässä sijaitsevaa Alleppeytä kauempana. 

Siellä on käyty koulut ja opiskeltu. Islannin faunat sun muut. Taas on aika mykistyä. Sitten kysytään, haluanko syödä. Minä että miksei. 

Nuorukainen hakee pienen verkon, riisuu päällysvaatteet ja hyppää saman tien jumankauta järveen! Vesi on häntä vyötäröön asti. 
Ei mikään Baikal siis tämä. 
Eikä tuo siellä kauan visko verkkoaan, kun jo tulee kuiville, iso häijynnäköinen kala hyppysissään. Avotulella se valmistuu todella maukkaaksi. Kyläläiset katselevat ympärillä, kukaan muu ei syö, mikä on aika kiusallista. Minulle kerrotaan että ilman järveä ja sen kaloja kylä olisi kuollut nälkään jo kauan sitten. Se sanotaan kuin sivulauseessa, mutta ymmärrän heti, että se on kirjaimellisesti totta. Valtio ei maksa ropoakaan työttömyyskorvausta. Täällä eletään alati kuilun partaalla. 
Kalaverkko on ainoa turvaverkko. 
Ruokajuomana on kaimani lassi. Jonkinlainen veden ja jogurtin sekoitus. Maku on hyvä, mutta silti vähän hirvittää. Tähän asti olen juonut vain pullovettä, tämä ei ole sitä. En ilkeä silti kieltäytyä, tulkoot sitten amebatkin samaan paraatiin. Kättä lippaan vain. Ja kroppaa kyykkyyn myöhemmin. 
Huvitun itsekseni ajatuksesta saada lassilta ameba. Khronos veivaa kampeaan, laivan summeri kuuluu ja on aika lähteä. Vanhasta kokemuksesta tarjoan kiitokseksi kaikesta kavereille kynää, mutta ele torjutaan leveästi hymyillen. ”You are very kind, sir, but we have no writing paper.” 

Kohta mykistyn lopullisesti. Vaikenen vallan. 
Koko kylä tulee vilkuttamaan minut matkaan, lapset juoksevat laivan perässä kannasta pitkin niin pitkälle kuin sitä riittää. Nieleskelen. 

Kun aurinko laskee ja yö putoaa päälle, selkävesien ilmavoimat iskevät. Hyökkäys se on, ei mikään paraati. Valkyyrioiden ratsastus. Backwaters Air Force. Se on isku vasten kasvoja, ja muitakin ruumiin osia. 
 Sääskiä tulee kaikista ovista ja ikkunoista. Niitä menee suuhun ja silmiin. Pohjoisen mies huitoo minkä ehtii, BAF menettää paljon lentäjiä, mutta yhden pudottua kymmenen tulee tilalle. On menossa toivoton taisto taivaan valtoja vastaan. Roikun lopulta laivan ikkunasta ulkona, kuin humalaiset ammattikoululaiset bassobuusteroidusta Corollastaan perjantai-iltana. 
Se mitään auta. Minua imetään. Otetaan pitkiin, kapeisiin suihin. 
Vuodatan vereni ihmistä paljon menestyvämmän lajin jälkeläistuotannon alttarille. 

 Onneksi Kottayam ei ole enää kaukana. Veriooppera loppuu. Valkyyriat ratsastavat takaisin märkiin majoihinsa, maha pullollaan vertani. Lars Fr. H. (!) Svendsen lopettaa ikävystymistä käsittelevän kirjansa (Ikävystymisen filosofiaa) viehkoon ajatuksenkulkuun. ”Silmänräpäys – itse elämän Tarkoitus – on olemassa vain negatiivisessa muodossa, poissaolona, eivätkä pienet silmänräpäykset – rakkaudessa, taiteessa, päihtymyksessä - koskaan kestä. Ongelmana onkin ensisijaisesti hyväksyä se, ettei meille anneta muuta kuin pieniä silmänräpäyksiä ja että näiden silmänräpäysten välillä elämä tarjoaa kosolti ikävystymistä. Elämähän ei olennaisesti koostu silmänräpäyksistä vaan ajasta. Suuren Merkityksen poissaolo ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki merkitys elämästä haihtuu. Yksipuolinen keskittyminen Merkityksen poissaoloon voi jättää varjoonsa kaiken muun merkityksen, ja silloin maailma todella näyttää siltä, että se on murskana. Yksi syvä ikävystymisen lähde on vaatimus käyttää isoja kirjaimia siellä, missä meidän olisi tyydyttävä pienaakkosiin. Vaikka Merkitystä ei annetakaan, on silti olemassa merkitys – ja ikävystyminen. Ikävystyminen on hyväksyttävä ehdottomana tosiseikkana, elämän omana painovoimana. Se ei ole kummoinen ratkaisu, mutta ikävystymisen ongelmaan ei olekaan ratkaisua.” Olisiko se tässä? En tiedä. Kunpa tietäisin, mutta kun en tiedä. Itse jatkaisin tuota keskittymällä paremmin noihin ”silmänräpäyksiin”. 
Khronos on kyllä, räpäys ei. Aika kuluu, oleminen ei kulu. 
Ruumis, ja sen sisällä ”minä” kuluvat, mutta niillä ei ole mitään väliä. Seitin keskellä on reikä. 
Kyllä pitkästyttää, ei ei. 

 Paraatin loppu häämöttää. Täit tulevat katselmukseen. Istun Kottayamissa ilmastoidussa kapakassa, särvin Kingfisheriä. Diskomusiikki jytkyy mielettömän kovaa. Olen pää täynnä. Ainoa oman lajini edustaja koko paikassa. Telkkarista puskee jokin idioottimainen bollywood-draama. Sairaanhoitajatar saa järkyttävän puhelinsoiton. Hän ilmentää järkytystään siten, että luuri ei pysy kädessä. Kuuntelee hetken, ja taas luuri lipsuu menemään. Salatut Elämät on kulttuuriteko tähän paskaan verrattuna. Tyhjennän päätäni hiljakseen, täi täiltä. Jos tämä olisi luokkaretkeä kuvaileva kansakouluaine, lopettaisin sanoihin: Päivän seikkailuiden jälkeen palasimme kotiin, väsyneinä ja monta kokemusta rikkaampina. Mutta kotia ei enää ole. Se on mennyt ja tullut kaikkialle.