tiistai 31. maaliskuuta 2009

Kävin junalla Pietarissa työmatkalla pitämässä yhden saarnan ja raamattutunnin.

Juna on minusta hieno tapa matkustaa, varsinkin kun kustantava taho on toinen kuin itse.

Sibelius Helsingistä Pietariin maksaa muuten vain muutaman euron enemmän kuin pendolino Turusta Helsinkiin! Kuka nämä hinnat oikein laskee ja säätää?

Asemilla on hauska katsella sivuraiteita ja niille hylättyjä vaununrotiskoja, ja myös sitä jokaisen asema-alueen perällä kyhjöttävää rakennusta, jonka kauan sitten päättynyttä tehtävää saattaa satunnainen matkailija mielessään arvuutella, ja jonka seiniin huppariapina on käynyt ruiskimassa imbesillejä, käsittämättömiä hieroglyfejä, jotka kenties ovat kyseiselle piruparalle itselleen tärkeitä tai ainakin vitun siistii.

Vainikkalassa siirrytään toiseuteen, Äiti Venäjän mielettömän laajaan ja muutenkin mielettömään syliin.
Tämä äiti levittää kätensä (en viitsinyt että jalkansa) leveämmälle kuin mikään muu äidinmaa maailmassa.
Jos tästä rajalta lähdetään junailemaan itään, saavutaan vuorokausien keskeytymättömän matkaamisen jälkeen Tyynen Meren rannalle Vladivostokiin, ja ollaan vielä samassa maassa.
Jos sen sijaan lähdetään lounaaseen ja tehdään samanpituinen matka, reissataan läpi eteläisen Suomen, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Saksan, Ranskan, Espanjan, Marokon, ja pitkälle keskiseen Afrikkaan ennenkuin tullaan sikäläiseen vladivostokiin.

Että se on iso, Venäjä!
Ja kuitenkin puhutaan esim. Suomen ja Venäjän suhteista ikäänkuin kyseessä olisi kaksi hyvinkin tasavertaista toimijaa "maan kansain katseen alla".

Pah, finni me olemme äidin poskessa, siitä nimikin, Finlandija. Emme paljon paina. Tosin tässä analogiassa finni voi paljon paremmin kuin emo-organismi, mamma-alien.

(Nyt kun on vietetty näitä kansojemme suhteiden muuttumisen 200-vuotisjuhlia, on muodostunut vaikutelma ettei oikein tiedetä mitä pitäisi juhlia, ja kenen kanssa. Ei se mitään, juhlia voi silti. Jos ei muuta niin kansojen silmitöntä, sattumanvaraista, säälimätöntä ja säädytöntä heittelehtimistä saatanallisen kohtalon kourissa.)

"Äidinmaa" vs "isänmaa" on Venäjästä puhuttaessa sopivaa sikälikin että äiti, näin olen ymmärtänyt, on venäläisen elämän kulussa se Juttu.
Isä on sekundaarinen ilmiö, jos on mitään.
Miehet kuolevatkin keskimäärin alle kuusikymppisinä, ryypättyään sitä ennen itsensä ulos kaikista sosiaalisista kuvioista ja perhepiireistä.
Tältä ainakin tilastot näyttävät, ja tältä kuulopuheet kuulostavat.

Viipurin asemalla kaksi eteläamerikkalaista nelikymppistä liikemiehen näköistä toiviomatkaajaa saa Isolta Äiskältä kenkää. Jos ymmärrän oikein, kummallakaan ei ole viisumia mutta toinen olisi silti saanut edetä Kannakselle ja vain toiselta se vaadittiin.
He ovat toinen Chilestä, toinen Venezuelasta. En saa selvää kumman ongelmasta on kyse. Mitä? Pääseekö joku Venezuelan tai Chilen kansalainen Venäjälle ilman viisumia mutta suomipoika ei?

Kun mietin asiaa tarkemmin, närkästykseni haihtuu, matkustajamäärät ja -ongelmat taitavat olla eri kategorioissa.

Eteläamerikkalaiset jäävät pitkähkön, paljon "nix ponimai"ta sisältäneen pulinan jälkeen Viipuriin asemalaiturille kuin kaksi hämmentynyttä, liian kauas lentänyttä trooppista lintua odottamaan paluukuljetusta jonnekin.

Kiva paikka odottaa tämä Viipurin assa...
Koko kaupunki näyttää junan ikkunasta onnettomalta, eksyneeltä. Tuntuu että varsinkin maaliskuun sohjossa junan penkki ja ikkuna ovat parhaat mahdolliset välineet kaupunkiin tutustumisessa.

Täälläkin synnytään, eletään, kuollaan, syödään, varsinkin juodaan, rakastutaan, rakastellaan (ehkä kaunehimmassa, ihanimmassa Monreposin puistossakin, no jo on kumma jos ei siellä!), petytään, vihataan, kyllästytään, ollaan onnellisia ja onnettomia, käydään töissä, ei käydä töissä, ollaan nuorisosta huolissaan, hylätään se kaduille, pelästytään kyhmyä kainalossa, mennään näyttämään sitä kälyiselle lääkärin vastaanotolle, ollaan helpottuneita, ollaan kauhuissaan, näissäkin kaameissa kerrostaloissa tätä kaikkea.
Ei täälläkään olla vain suruissaan ja onnettomia, vaikka se tietenkin kattava perusvire onkin, kuten muuallakin maailmassa.

Matka jatkuu läpi kaikkea mahdollista hyvää tarkoittaneiden kommunistien raiskaaman Kannaksen.
Junan ikkunasta katsoen kaikki on vinossa. Talot, puhelintolpat, rakennustarvikepinot, jopa - ja se on jo salaperäisempää - metsän puutkin! Kun nekään penteleet eivät kasva suorassa tässä maisemassa, alan jo epäillä että minulla on jotkin ideologiset taikalasit silmilläni.

Uskomatonta kyllä, myös Sibeliuksen vessan saippuahökötys lakkaa toimimasta heti rajan ylityksen jälkeen, kuin tietäisi se että ei ole pakko enää suoltaa sisintään ulos, ja lännen malliin olla kaikkien kanssa, kaikkialla, nyt ja aina, vaan on lupa olla pidättyväisempi, valikoivampi.

Kaikki rakennukset ovat joko hajoamassa tai keskeneräisiä, ja rumia kuin perkeleet.

Kommunismi tuhosi kaiken muun luomisvimmansa kylkiäisenä myös venäläisten arkkitehtonisen älykkyyden.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen on rakennettu pelkkää juosten ripuloitua paskaa.

Matkalukemisena minulla on ranskalaisen kulttikirjailijan (Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi mainitun) Michel Houellebecqin esikoisromaani Halujen taistelukenttä. Takakannessa The Guardianin arvostelija luonnehtii sitä kirjaksi joka on "helppo niellä, kuin pilaantunut osteri".

Se nieltyy tosiaan helposti viiden tunnin matkalla Helsingistä Pietariin. Kaikin puolin ihastuttava kirja.
"Saavuttaakseni tavoitteeni, joka siis on filosofinen, minun on karsittava. Yksinkertaistettava. Tuhottava yksi kerrallaan hirmuinen määrä yksityiskohtia. Siinä minulla on apua historiallisen muutoksen yksinkertaisista kuvioista. Maailma yksinkertaistuu silmiemme edessä, televiestinnän keinot kehittyvät, asuntojen sisustus monipuolistuu uusien laitteiden myötä. Ihmissuhteet käyvät yhä mahdottomammiksi, mikä vähentää samassa suhteessa tarinoita, joista elämä koostuu. Ja vähä vähältä kuoleman kasvot tulevat näkyviin kaikessa komeudessaan. Kolmas vuosituhat alkaa hyvin." (M.H.)

Tavaan ohikiitävän aseman nimen vaikka se on kirjoitettu kyrillisesti: Levasovo. Hyväntahtoiset kommunistit murhasivat täälläkin tuhansia, ja taas tuhansia.

Sibelius tulee Pietariin, säveltäjämestarimme, kansallisten tuntojemme tulkki, lopussa hitain lonksutuksin, kuin varoen säikyttämästä jättiläistä talviuniltaan. Viimeinen liuku on todella pitkä ja hidas mutta kyllä se kuitenkin lopulta pysähtyy.

Pietari on kaunis ja valtava.
Apostolinkyyti vaatii paljon suomalaista sisua, vaikka apostolilla onkin ruotsalaiset eccot kyytipoikinaan.
Onneksi Pyhän Marian seurakunnan tiedotussihteeri tiedottaa minulle ystävällisesti ja henkilökohtaisesti metrokäyttäytymisen salaisuudet. Kun menee luukulle sata ruplaa kädessään ja sanoo "pjat", saa viisi kolikkoa joista yhdellä sitten pääsee itse putkeen.

Tästä eteenpäin kun tarvitsee asioida metroluukulla, toimin aina oppimallani "pjat"-metodilla, vaikka en tarvitsisi enää kuin yhden. Muut lukusanat kun jäivät kysymättä.

Metro on syvällä suossa, mutta ei "syvältä" vaan hieno ja toimiva.
Voisin matkustaa täällä ees taas ja taas ees koko viikonlopun.
Tuubi on kuin Äiti Venäjän kohtu tai munanjohtimet.
Ulkona iskee vastaan kylmä tuuli, koordinaattien alituinen tutkailu ja muut ulkomaailman ilkeydet, mutta sisällä vallitsee lämpö ja rauha.

No, on näissä johtimissakin meitä elämän yrittäjiä, solurakenteita monenlaisia. Nuori mies tulee näyttämään lappua kädessään, njet ponimai, näyttää kolikoita ja anoo katseellaan, annan kympin ja tunnen itseni erittäin laupiaaksi samarialaiseksi, myöhemmin lasken päässäni paljonko laupeuteni oli euroissa, ja kun päädyn 20 senttiin, antamisen ilo laimenee vähän mutta ei poistu kokonaan, niin halvalla saa ihminen näissä putkissa hyväntekijän mielen.

Majoitun Moskova-hotelliin.
Samoin tekee vain kourallinen muita. Hotellissa on yli 800 huonetta, mutta käyttöaste näyttää olevan alle 10 prosenttia.
Tuntuu kuin omistaisin yksin koko sata metriä pitkän kuudennen kerroksen. Kolmen päivän vierailuni aikana tällä käytävällä ei näy eikä kuulu yhtäkään toista fyysistä hahmoa.

Mutta huoneeni ikkunasta näkyy Dostojevskin hauta, ja hotlan alakerrassa on uudehko Prisma. Huomaan että näistä kahdesta viimeksimainittu on itselleni verrattomasti merkittävämpi lyhyen vierailuni aikana.
Mietin mitä tämä huomio itsestäni paljastaa, mutta en päädy mihinkään tulokseen.

Kun nousee metrosta Gostiny Dvorin asemalla ja lähtee kävelemään luterilaista Pyhän Marian kirkkoa kohti, vasemmalla on valtaisa Kazanin katedraali. Sillä on syli auki, kaksi hervotonta sivusiipeä kurottuu Nevski Prospektia kohti, kuin sillä olisi ollut jotain asiaa mutta asia unohtunut jo kauan sitten.

Kävelen sen pihan läpi ja mietin mitä tapahtui. On Marianpäivä, evankeliumikirjan tekstit puhuvat alhaisuudesta, nöyryydestä, hengen köyhyydestä ja sen sellaisesta. Miten tästä hengen köyhyydestä pääsikin vain parissa vuosituhannessa kehittymään tällainen pönäkkä katedraalinen megalomania.

Jotain sotkua siinä oli, jokin väärinkäsitysten suma, nyt ollaan tässä, ja näillä mennään.

Luterilainen seurakunta on sentään köyhä, täällä. Myös suomen kieli on täällä, hm, köyhää, luulen että vetelee viimeisiään vallan.
Mikä sen pitäisi hengissä edes köyhänä, ei mikään.

Pidän saarnani, avustan ehtoollisessa, ja lähden ajelemaan tuubeissa.
Vasilinsaarella käyn tervehtimässä Suomenlahtea. Yritän kysellä Rasputinin hukuttamispaikkaa, mutta sitä ei oikein osattu neuvoa, eikä vähiäkään neuvoja vastaanottaa. Neuvontatoimi ei yleensäkään ole pietarilaisten ykkösosaamisaluetta, eikä venäjän kieli minun.

Olisin vain moikannut sadan vuoden takaista pappismiestä, rankkaa munkkia, vaikeimman kautta tapettua.

Pietari on kärsinyt helvetillisesti historian aikana.
Paavo Rintala kirjassaan Leningradin kohtalonsinfonia esittää että myös edustamallani kansalla, meillä finneillä, on ollut oma luovuttamaton osuutensa tuohon kärsimykseen toisen maailmansodan tuoksinoissa, pohjoisen rintaman sulkijana.

Mietin sitä ensin vakavissani. Sitten huomaan etten mieti sitä enää vakavissani. Piirittäjät ovat jo kuolleet, piiritetyistä puhumattakaan.

Leningradin piiritys oli järkyttävä, kaduilla kuoli porukkaa nälkään, seisoville jaloilleen.
Nyt näillä samoilla kaduilla kävelee järkyttävän kauniita naisia.
Adjektiivit taipuvat moneen, samoin tekee tämä kaupunki.

Pidän kirkossa raamattutunnin jonka aiheeksi keksin hätäpäissäni yhteyden Saarnaajan "kaikki on turhuutta" -filosofian ja vuorisaarnan huolettomuussanoman välillä, ja paasaan siitä puoli tuntia, olen aika innoissani.
Puheeni tulkataan mikä saa minut tuntemaan itseni amerikkalaiseksi born again -herätyssaarnaajaksi.
Seurakunta ei ehkä ole yhtä innoissaan, en tiedä.
Pidättyväistä ryhmää, inkeriläiset.

Paluumatkalla Sibeliuksessa yhytän tupakkakopissa virolais-venäläis-suomalaisen naispuolisen seurakunnan, ja rojahdan heidän keskuuteensa kuin ukko Rasputin, the late.
Tosi hauska porukka, ja sen myötä loppumatka.
Samppanjaa valui kurkkuun kuin väkeä Pietarin metroon, non stop.

Helsingin asemalla käy ilmi että kaikki tilaisuuteen osallistujat luulivat koko ajan että kaikki muut tuntevat entuudestaan kaikki muut, ja että vain itse olen ulkopuolinen. Istun aseman yössä penkillä ja mietin asiaan kätkeytyvää opetusta (en tietenkään miettinyt, mutta niin blogissa voi valehdella).

Opetus on tämä: Muilla ja muualla on alituiset bileet, minä vain olen aina niistä ulkona ja yksin.

Turun juna peruuttaa laiturille, ja matka jatkuu länteen auringon perässä.
Emme saa sitä kiinni.

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Olen lukenut joitakin neurofysiologisia ja -psykologisia tutkimuksia tietoisuutemme luonteesta. Ne ovat vaikuttavia ja epäilemättä tosia ja oikeita.
Mutta jokin kuilu jää silti niiden ja tämän väliin.
Kai se on samansorttinen kuilu kuin mikä jää painovoimateorian ja tuolilla istumisen väliin.
Tai no, tietoisuusteoria on kyllä vaikeampi koska sen pitää sulkea tutkija tutkimuksensa piiriin.
Tutkia sitä joka tutkii. Eli lopulta tutkitaan vain peilikuvaa. (Eikä päästä koskaan epäilyksestä että se on vino.)
Hätäinen maallikko saattaisi johtua ajattelemaan että se jopa mahdotonta...
Mutta onhan meillä kaikilla tämä. Siinä sitä on ihmettelemistä!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Henkilön ambivalenssin hyväksyminen on tärkeää. En ole jotain johdonmukaisesti. En ole järin looginen henkilö.

En jatku, en ole kuolematon, en pysy. Olen jokeri, hetkellinen. Henkilö on suhteessa, ei substanssissa. Suhde on muistissa eli aivoainetta. Materiatonta sielua jonkinlaisena todellisena minuutenani ei ole olemassa. Aivotoiminnan lakatessa tai muuttuessa henkilö katoaa kuin metaanikaasu Saharaan. Eihän sen aivotoiminnan tarvitse kuin aika vähän muuttua, esim syvässä unessa, kun meikäläistä ei ole enää mailla halmeilla...

"Kuka minä olen?" on uskonnon ja tieteen ykköskysymys. Kaikki muu on näpertelyä ja nappikauppaa. Mitä tahansa vastauksia löytyykään, ne on hylättävä. On kysyttävä kuolemaan asti, siihen asti kunnes kysyjä loppuu.

On kannettava oma ristinsä omalle pääkallonpaikalleen. Se ei ole vieraalla maalla kaukana.
Vastauksia ei ole eikä tule mutta kysymys päättyy.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Elämällä ei ole näytä olevan suuntaa mutta onko sillä pohjaakaan, perustaa? Ja jos on, onko se vain "uskossa" vai onko se vääjäämätön, horjumaton, timanttia kovempi? Kaikkien alkujen alku ja loppujen loppu. Kaiken uskon ja tiedon lähtö- ja päätepiste.

Aina on tietysti tarjolla jokin illuusio toivon perustaksi.

Nyt on kaikki pelkkä sekasortoa mutta sitten joskus taivaassa, ratki taivaassa kaikki on paremmin. Paha saa palkkansa, ja hyvä (+ että minä olen yleensä se hyvä...). Seuraavassa elämässä suksi luistaa liukkaammin, pitää paremmin ja hanki hohtaa tätä nykyistä kirkkaammin, lopulta saattaa jopa valaistumisen maalinauha katketa.

Uskonnollistyyppisiä, transsendenssiin ankkuroituja toivon malleja riittää.
Samoin maallisia: nyt on matkamiehen maallinen vaellus vielä vaivalloista mutta vaiva poistuu jahka tiede vain kerkiää sen kimppuun. Jne.

Toivoa on siis tarjolla, mutta pohjalla ei voi olla kyse toivosta. Pohjalta päästään vain ylös (sinnekin vain hetkeksi), eteen ei ollenkaan... Toivo viittaa luonteensa mukaisesti aikaan, tulevaisuuteen, joka on vain mielessä. Vai onko se vain kielessä? Tulevaisuus ei koskaan tule tykö. Vanheneminen vain ja kuolema (paitsi että kuolema ei tule tykö, kohti kyllä mutta ei luo). Tulevaisuuden toivo vaatii vahvaa uskoa sepitteeseen, fantasiaan.

Pohja ei tarjoile toivoa, eikä toki sen mahdollinen puuttuminenkaan.
Meister Eckhart puhuu pohjasta Grunt tai Seelengrunt jonka hän muotoilee kristillisin käsittein (intialaistaustaisilla mystikoilla on oman taustansa mukainen terminologia). Sen ei tarvitse antaa hämätä, jos ei halua hämääntyä. Eckhartin pohja on nimittäin kaiken olevan perusta. Minun, jumalan, hiiren, katuojaan hylätyn tupakantumpin, ja mitä kaikkea porukkaa meitä täällä onkaan.

Jos tuon perustan haluaa mieltää Jumalaksi isolla J:llä, sen saavuttaminen edellyttää pienijiisten jumalien kieltämistä, eli kaikkien niiden joita luonnehtivat attribuutit. Ja kaiken muunkin kieltämistä tietysti. Kaiken mistä voidaan sanoa että se on jotain.

Jumala sielunpohjana siis on ja ei ole. Olevana on ei-oleva, herranen aika mitä lauseita nämä...
Bataille ei välttämättä tiedä mitä tekisi perustan kanssa. Heinämäen väitöskirjassa siteerataan muutamaa kohtaa joiden perusteella (..!) B näyttää torjuvan perustan, tai ajattelee että sen paljastaminen on sen tuhoamista.

B:n kieli on muuten niin pakottoman lyyristä että melkein pala kurkussa näitä lukee eläväinen kuolevainen:
"Mahdollisuuksien kuilussa edeten, yhä kauemmaksi viskattuna, kiiruhtaen kohti pistettä, jossa mahdollinen on mahdoton itse, ekstaattisena, hengästyneenä, kokemus raottaa näin kerta kerralta vähän enemmän Jumalan horisonttia (haavaa), venyttää vähän enemmän sydämen rajoja, olemisen rajoja; se tuhoaa sydämen pohjan, olemisen pohjan, paljastaessaan sen."

Oi.
Kaunista. Mutta sisällöltään kovin julmaa. Bataille sanoisi tähän varmaan että kauneus edellyttää julmuutta! En tiedä.

Mutta ainakin kielen tasolla B näkee avoimen, venyvän, kauhistuttavan haavan siinä missä Eckhart kaiken negaation jälkeen näkee perustan ja Jumalan (Pojan) syntymän, tai jonkinlaisen sielun pohjien yhtymisen.
"Itsensä menettäminen olisi silloin itsensä menettämistä eikä millään tavalla pelastusta." (B)
Heinämäen mukaan B:n tekstit huokuvat pikemmin kadotuksen kuin pelastuksen halua.

Olemisen perusta on tuhoutunut paljastuessaan.
"Hiljaisuus särkyi, koska sanoin...
Jokin lama sabaktani pysäyttää aina tarinani kulun huutaen kyvyttömyyttämme vaieta: minun on annettava merkitys merkityksettömälle: oleminen on aina annettu meille mahdottomana!" (B)

Tietämättömyyden yö ei paljasta B:lle mitään, ei anna mitään merkitystä millekään. On vain se yö, läpinäkymätön. Hän on totta kai, kuten ylläolevasta sitaatistakin näkyy, tietoinen näiden ilmaisujen paradoksaalisuudesta. Sanomattoman pukeminen sanoiksi on kieltämättä - vähän pöhköä. B etsii "liukuvia sanoja" kuten "hiljaisuus" joka on kuulemma sanoista "perverssein ja runollisin", "itse oman kuolemansa tae".
Eckhartille yö on yhtä musta, mutta se on myös Jumalan syntymän yö, vähän kuin takavuosina Beetlehemissä.
En minä tiedä mitä pitäisi ajatella. Tekisi mieli liittyä Eckhartiin, se on tutumpaakin, ainakin kielellisesti, hm, lohdullisempaa? Lohdullisuus tuo aina mukanaan itsepetoksellisen elementin. Todellisuus ei nimittäin välttämättä ole lohdullinen. Se on avoin, käsittämätön haava. Ei-tiedon yö.
No niin tähän on jäätävä, en tiedä on juuri se jäätävä juttu.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Hesarissa oli artikkeli jackrussellinterrieristä joka joutui huuhkajan kynsiin, mutta pelastui kun hänellä oli takki päällä, eikä huuhkis saanut kunnon otetta.
Haastateltu eläinlääkäri sanoi että koira saattaa tällaisessa tapauksessa tarvita terapiaa ja mielialalääkitystä ettei jää traumoja (HS 3.3.2009).

Se on oikein, varmaan itsekin tarvitsisin hoitoa jos petolintu nappaisi minut ilmaan ruokailu mielessään.

Mutta on silti kysyttävä: Kuka hoitaa kyseisen hyökkäyshuuhkajan mieltä epäonnistuneen operaation jälkeen? Ei ainoastaan jäänyt ruoka lautaselle, vaan tuli kova isku itsetunnolle! Syrjäytyminen uhkaa! Uskaltaako tässä enää mitään tämä lintu yrittää kun edes kesyä lemmikkiä en saanut pyydykseen, ajattelee hän näin, metsän siimeksessä allapäin.
Uhkaa myös kiusatuksi joutuminen kanssahuuhkainten taholta. Ja mitä sanoo pesässä hautova ehdoton emäntä! Huhuilee pystyyn moisen saamattoman lökähöyhenistön! Alkaa katsella vieraisiin puihin!

Nopeasti pystyyn luuserihuuhkajien kriisiryhmätoiminta, sanon minä.
Voisiko kirkko olla tässä aloitteellisena? kysyn minä.
Ehkä jotain petolintudiakoniaa? Huuhkajalähetystyötä. Jotain edes.
Voitaisiin vaikka ruveta jakamaan ilmaisia hiirenraatokasseja epäonnistuneille metsästäjälinnuille. Jumalan kämmenellä ei pelkää petolintunen, jne.

Ja mitä aikoo tehdä maamme hallitus? Nostaa pöllöjen eläkeikää kenties? Pöllöt!

---

Sain tänään loppuun Elisa Heinämäen väitöskirjan Tyhjä taivas. Georges Bataille ja uskonnon kysymys.
Oi mikä tykki. Väitöskirjana en tietenkään osaa arvioida, mutta esittelemänsä G.B. on se tykki. Eikä mikään kevyt ilmatorjuntasellainen vaan järeä suorasuuntausase kerrassaan.
Sääli etten osaa palaakaan ranskaa joka on G.B:n kirjoituskieli. On tyydyttävä näihin kauttakulkusitaatteihin.
Näinkin Bataille kuuluu ilman muuta niihin joilla on itseeni Vaikutus.
Uskonto on G.B:lle kaiken kyseenalaistaja, kaiken kysyjä. "Uskonnot" eli ilmeisesti siis manifestoituneet uskonnolliset järjestelmät kiirehtivät puolestaan latomaan vastauksia pöytään.
Mutta siis, juuri kysyminen on tärkeää, ei vastaaminen. Kysyä niin että sydän särkyy, loppuun asti. Subjekti on survottava suohon, vaikka väkisin. Tämä osio vähän hirvittää kyllä itseäni, väkivaltainen itsensä tuhoaminen, esim kristillisten mystikkojen malliin kidutettuun Kristukseen samastumalla. G.B:n mukaan kuka tahansa kidutettu käy...
En tiedä pitääkö sen olla niin vaikeaa. Toivon ainakin ettei.

On elettävä kuin aurinko, hillittömästi tuhlaten! On annettava kaikkensa! Tultava kaikeksi!
Rikottava kaikki rajat!
Jos oikein ymmärsin... minä taidan tässä vaiheessa kyllä vain juoda vähän kahvia... mutta sen sentään juon loppuun! Tippaakaan en jätä!

Sartre kuulemma kritisoi G.B:a lievästä ristiriidasta henkilön ajatusten ja tosiasiallisen elämän välissä. G.B. kun oli oikeassa elossaan melko tavis, turvallisessa pikkuvirassa kirjastossa.
Jo ennen kuuttakymppiä "Euroopan terävimmät aivot" (sanoi Heidegger!) kalkkeutuivat ja kaikkeuteen yhtyminen tapahtui 65-vuotiaana.

Mutta ovat nämäkin otteet kyllä ihania:

"Kuuntele. Puhun korvaasi hiljaisella äänellä. Älä enää ymmärrä lempeyttäni väärin. Mene ahdistuksentäyteisessä, alastomassa yössä polun mutkaan saakka."

"Jumalallinen äärettömyys toimii ensisijaisesti katoamisen välineenä olennoille, jotka itsensä kadottaessaan löytävät itsensä taas uudelleen hänessä. Mutta silloin jäävät tyydytystä vaille he, jotka pyrkivät vain kadottamaan itsensä vailla uudelleenlöytämistä. Kun Teresa Avilalainen huudahtaa kuolevansa siihen ettei hän kuole, hänen kahlitsematon intohimonsa avaa halkeaman universumiin, josta ehkä puuttuukin rakenne, muoto ja oleminen ja on kenties vain kuoleman voittokulkua."

"On totta että kadotan itseni siihen ja tavoitan olemisen tuntemattomuuden, mutta täyteys vaatii minun huomiotani, tämän tuntemattoman läsnäolon huomoiva minä kadottaa itsensä vain osittain ja myös erottautuu siitä tuntemattomasta. Tuntemattoman pysyvä läsnäolo vaatii edelleen kiistämään sen subjektin ilmiasun ilmiasun joka yhä olen, ja objektin ilmiasun, joka se yhä on. Sillä minä pysyn: kaikki pakenee, jos en ole voinut mitätöidä itseäni, se minkä vilaukselta näin, palautetaan tuntemieni objektien tasolle."

Huhhuh, ja herranenaika!

"Nukun. Vaikka Jumala onkin mykkä, hän puhuttelee minua hiljaa vihjaillen (kuin rakkaudessa):
Isäni, joka olet maan päällä, paha joka on sinussa päästää minut vapaaksi. Minä olen kiusaus johon sinä lankeat. Loukkaa minua niin kuin minä loukkaan niitä jotka minua rakastavat. Anna minulle joka päivä minun katkera leipäni. Minun tahtoni poissa niin taivaasta kuin maan päältä. Voimattomuus on kanssani. Nimeni sammuu.
Epäröiden ja hämmentyneenä vastaan:
Amen."

Aamen.

torstai 5. maaliskuuta 2009

Tuo eilinen mikä-se-nyt-onkaan-(kertomusko?) julkaistiin eri muodossa Vartijassa joskus 1995, henkevin pohdinnoin kehystettynä.

Itsepetoksen vaara on alinomainen. Tärkeintä on simultaaninen luopuminen kaikesta, varsinkin kaikesta mitä voisi kutsua spirituaaliseksi kokemukseksi.
"Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta." (Vuorisaarnan ensimmäinen lause)

Nyt paastonaikana aion harjoittaa ankaraa askeesia kaiken uskonnollissävytteisen toiminnan ja spiritualiteetin suhteen. En ole varma onnistunko, pelkkä maallinen elo on kuitenkin sen verran raakaa ja rankkaa. Jokin hurskas, toiveikas ajatus saattaa lipsahtaa mieleen. Mutta kuka sanoi että askeesin pitäisi olla helppoa.
Vuorotteluvapaa tietenkin auttaa: ei tarvitse työn puolestakaan esittää hengen miestä.
Se auttaa myös maallisessa askeesissa, kun lompakkokin on hengessään köyhä.
"Päästä minut rahasta" (mukailtu Isä Meidän -rukous)

Meister Eckhartin mukaan hengessään köyhä on se, joka ei tahdo, tiedä eikä omista mitään. "Tätä eivät ymmärrä oikein ne, jotka katumusharjoituksissa ja askeesissa eivät kuitenkaan pääse tahdostaan eroon... he sanovat haluavansa noudattaa Jumalan armollisinta tahtoa. Näiden ihmisten tarkoitus on oivallinen, ja he ansaitsevat kiitosta. Jumala lahjoittakoon heille armossaan taivaan valtakunnan. Mutta jumalallisen totuuden nimessä minä sanon, etteivät he ole todella köyhiä, sillä tahtoessaan täyttää Jumalan tahdon he ovat vielä kiinni omassa itsessään. Minä sanon, että he ovat aaseja jotka eivät ymmärrä hiukkaakaan jumalallisesta totuudesta."
(E saarnassaan in pauperes spiritu)

Olla tahtomatta mitään...
Tietämättä mitään...
Toivomatta mitään...
Saattaa tulla seuraavakin paastonaika eteen ennen kuin tuossa askeesissa täydellisyyden aamu valkenee tähän huoneeseen.





keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Istun kirkkoherranvirastossa ja juttelen kanslistin kanssa niitä näitä. Lähden ulos ja kävelen pihalla kohti vanhaa Saabiani, kun odottamatta jokin muuttuu.

En harjoita meditaatiota, en käytä huumeita, eikä minulla ole henkilökohtaista rukouselämää. Jokin muuttuu silti odottamattomalla tavalla, sekunnin murto-osassa. Jokin ihan toinen on läsnä, ehkä vain toinen näkemisen tapa. Maailma näkyy oudossa valossa, tai outo valo läpäisee maailman. En tiedä olenko tuon toisen lähde vai kohde. Se liikkuu merkillisesti kohti ja pois.
Se on kaikki ja kaikessa. Kaikki kaikessa...

Silmät eivät muljahtele, suusta ei tule vaahtoa, en vaivu katatoniseen hurmioon. Istun autoon ja lähden ajamaan. Kaikki aistittava on täynnä räsähtelevää voimaa, kuin sähköä. Hetken ajattelen että kroppa hajoaa. Sitten totean ettei se hajoakaan.

Näen kaiken maiseman, Nousiaisten proosallisen saviset pellotkin, kuin hologrammina jonkin muun päällä. Kaikki on niin kuin ennenkin, mutta silti toisin. Itse olen läsnä mutta poissa. Toimin - herra paratkoon! - järkevästi liikenteessä.

Hetkeä myöhemmin istun palaverissa toisten kanssa, toisetkin ovat sitä samaa valoa tai mitä se nyt onkaan. Onneksi minulla ei ole koskaan mitään mielipidettä mistään, joten en tunne tarvetta käyttää puheenvuoroa. Tuntuu näet että jos puhkeaisin puhumaan, suusta puskisi vain jotain hämärää, naurettavaa glossolaliaa. Pyydän kuitenkin vieressä istuvaa toista ojentamaan kahvimaidon, ja se sujuu suomeksi.
Kahvi maistuu kahvilta, sämpylän välissä on juustoa ja vähän paprikaa.

Valon takana, ei vaan sisällä, siihen sisältyy, jokin vielä paljon suurempi. Mustuus, tyhjyys. En tiedä. Lähde? Koti? Koti ja kuolema! Kadotus ja taivas. Kaiken alku ja loppu. Mutta silti se on vain tämä tässä. Ei jotain jossain. Sieltä tulemme kaikki ja sinne katoamme jälkiä jättämättä. Tuntuu että kaikki on hyvin ja rauhallisesti.

Kokous loppuu, tulen ulos, kävelen auton viereen. Kosketan sen haalistunutta sinistä kattoa kuin en olisi tehnyt sitä koskaan ennen. Lähden ajamaan, käännyn huoltoaseman editse kasitielle.
Aivot palaavat ajattelemaan niitä näitä.

Outous on poissa. En jää sitä kaipaamaan eikä se minua.