lauantai 12. tammikuuta 2013

Tukkijoella




Sain uuden unilääkkeen, Klotriptyl.
Siinä on kaksi vaikuttavaa ainetta, amitriptyliini ja klooridiatsepoksidi.
Tuoteselosteessa sanotaan että ensiksi mainittu parantaa mm. aloitekykyä.

Sen kanssa minulla onkin ollut kehityskeskusteluja siitä asti kun synnyin.
Jo ensimmäinen rääkäisyni tuli myöhässä ja ulkopuolisen avun varassa, minulle on kerrottu. En oikein saanut ryhdytyksi hengitystöihin, ennen kuin kätilö ravisti kunnolla ja valehteli, että ei tänne kuolemaan ole tultu.

Tunne on palannut elämän eri käänteissä. Ryhtymiset ovat olleet vaisuja. Olen kyllä vaihtanut maisemia usein ja helposti, maantieteellisesti, sosiaalisesti, mentaalisesti ja uskonnollisestikin, mutta en voi väittää että se olisi koskaan tapahtunut omasta aloitteestani tai kenenkään muunkaan.

Olen ajautunut minne virta vie.
En tukkimiehenä, joka uljaana ja mustavalkoisena taunopalona, luonnonlakeja uhmaten ohjaa tukkiaan kosken kuohuissa ja väkevällä, maakunnan kokoisella baritonilla laulaa jokivarren kylien tytöt kumoon ennen kuin on edes ehtinyt kunnolla rantautua, ja jatkaa huomenissa uusiin kyliin monta kokemusta rikkaampana uusiin entistä rikkaampiin kokemuksiin samalla kun laulu pauhaa non stop, kun tytöt vilkuttavat kaihoisasti nenäliinojaan, solmiipa lopuksi vielä rahakkaan elokuvasopimuksenkin mikä ei suinkaan vähennä tyttöjen kumoushenkeä, päinvastoin lisää sitä - vaan vettyneenä tukkina.

No mutta ajelehdinta on ohi nyt, kiitos amitriptyliinin.

Alan tehdä aloitteita ehtimiseen, rantautua joka jumalan kylään.
Tuskin on yksi tehty ja viety valiokuntakäsittelyyn, kun jo uutta työntää tulemaan.

Saan kuohuvalla aloitevirrallani kaikki maan päättävät elimet sykkimään kiihkeästi uutta verta ja imunesteitä, uusia innovaatioita.
Uusia siltoja Aurajokeen.
Raitiotie Kaarina - keskusta - Raisio - Naantali sekä Nättinummi - Hepokulta - keskusta - Uittamo, ja vielä valiokunta Lieto - keskusta - Ruissalokin.
Teen myös aloitteen kaiken sorron ja ylimielen lopettamiseksi maasta ja maailmasta.

Yhden miehen lentovehje, joka kiinnitetään selkään, ja jolla on helppo suhauttaa parvekkeelta töihin ja vapaa-ajan toimiin kuin metabolisoitunut ylipainoinen sudenkorento tai lepakko, kuuluu sekin aloiteagendalleni. Sen prototyyppi lensi jo Los Angelesin olympialaisten avajaisissa 1984, miksei sitten enää, sitä ei pysty nykyiseni kaltainen aloitehirmu yhtään ymmärtämään.
Varmasti takana on amerikkalaisen autoteollisuuden kulissien takainen kähmintä, mikä saa olla loppu nyt.
(Ne jotka tästä lähin vielä haluavat liikkua maata pitkin ottakoot raitiovaunun.)


Mikäli tulee subjektiivista turhautumista asioiden hitaan edistymisen kanssa, remmiin astuu lääkkeen toinen tekijä klooridiatsepoksidi. Se kun vähentää tuskaisuutta.


(kaksi päivää myöhemmin:


Voi mikään ei muuttunut. En saa edes pöytää hyvin siivottua.
Katteettomia lupauksia lateli Klotriptyl. Edes uneen se ei vaikuta. Ainoa mikä tuli, oli ummetus.
Ei raitioteitä eikä parvekkeelta lähtöjä ainakaan kahtena ensimmäisenä yönä.



Susan Blackmore kirjoittaa New Scientist -lehden artikkelissa 22.7.2002 tietoisuudesta jonakin minkä hän esittelee karusti otsikolla "The Grand Illusion" tai "the last great mystery of science".
Mysteeri jota harva on uskaltautunut käsittelemään.

Mikään ei ole miltä näyttää.
Tietoisuus on olemassa - eikä mitään muuta olekaan - mutta se ei ole se joksi sen kuvittelemme, aistimusten, ajatusten, tunteiden ja tuntemusten virta matkalla menneisyydestä tämän kautta tulevaisuuteen.

"There is no stream of consciousness..."
"Real, physical objects and private experiences are such completely different kinds of thing."

Painokoneet seis!
Tässä menee nyt kaikki uusiksi kuulkaa. Koko elämä.
Se ei olekaan tukin uittoa ajan ja kokemusten virrassa, vaan kaikki on nyt jos nytkään.


Lähes kaikki elämän toimintomme tapahtuvat valvetietoisuuden ulkopuolella.
Olin äsken unessa (joskus sentään), ilman subjektiivista tietoisuutta, mutta elossa silti.
Valveillakin kaikki tapahtuu ilman subjektiivista tietoa asioiden kulusta. Sydän lyö. Keuhkot aaltoilevat. Maksa jauhaa. Munuaiset suodattavat. Amitriptyliini tekee aloitteita. Klooridiatsepoksidi poistaa tuskaisuutta.

Aivoissa syntyy ajatuksia, joista vain yksi on "minä".
Kuulkaa nyt! Se ei ole ajatusten äiti eikä isä vaan yksi kuriton kakara muiden joukossa! Kiusattu kiusaaja.
Täydellisen yksityinen ja yksinäinen, näennäisessä kanssakäymisessä toisten yksityisaaveiden kanssa.

Pystyn hyvin hengittämään ja kävelemään ilman että olen tietoinen ruumiini liikkeistä. Minua ei tarvita sen enempää siihen kuin tähänkään.
Sitä pentelettä ei tarvita ehkä mihinkään...
Ei yhteenkään aloitteeseen.
Sitä tarvitaan vain kärsimiseen.

Minusta ei ole mihinkään.

Olen jonkin sellaisen perustalla, josta en ole tietoinen, mutta joka on silti tutumpi kuin mikään muu. Kaikki ovat. Kaikki on.

Blackmore on kielteinen uskontoa kohtaan, mutta myöntää että tässä liikutaan aika lähellä uskonnollista perikokemusta:
Todellisuus on siinä missä "minun maailmaani" ja sen kohteita ei ole. Missä kohde ja kohteen kokija + kokemuskin ovat sama.
Kello käy mutta aika ei kulu.

Tulkoon sinun valtakuntasi, sinun tahtosi tapahtukoon, tuntematon.
Aamen.


Objektiivinen maailma on todellinen, ehkä, mutta minun kuvani siitä on mielen tuote, keinotekoinen konstruktio, kangastus. Siis sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Minäkuvani on maailmankuvani.



Me emme ole se joka luulemme olevamme.
Voidaanko sanoa toisinkin päin: me luulemme itsemme olemaan? Olen syntynyt kuin yön varjot ja harhakuvajaiset...

"Jos muistan kuka olin, näen itsessäni toisen,
ja muistissa mennyt on nykyisyyttä.
Se joka olin on joku jota rakastan,
tosin vain unessa.
Ja sitä kaipuuta joka ahdistaa mieltäni
en näe minä eikä menneisyyskään,
vaan se joka asustaa
sokeiden silmien takana.
Mikään muu kuin tuokio ei minua tunne.
Oma muistini ei ole mitään, ja tunnen
että se joka olen ja se joka olin
ovat eri unia."
(Pessoa)

Tietoisuuden perustan tutkiminen on mahdotonta, kuin haluaisi tutkia miltä pimeä huone näyttää ja sytyttää sitä varten valot.
Sitä ei lähesty uskonto eikä tiede, runous eikä rukous.
Se lähestyy kaikkea ja nostaa.
Virta vie pois, se ei ole ajan virta.



Sokeat näkevät. Se joka asustaa sokeiden silmien takana.

Mikään muu kuin tuokio ei minua tunne. Tämä ainoa värähtävä hetki, joka sisältää kaiken.
Muistini ei ole mitään.
Värähdys, preesens, unohdus.

Olen kuvitellut kaiken, uneksinut.
Virta on vertikaalinen. Rantoja ei ole. Rajoja ei ole.


Valtakunta on pimeä ja tyhjä, täynnä valoa.
Se ei ole mitään, se ei välitä, mutta se kantaa.


Miten autiota kaikki, ja mikä helpotus!































sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Taloa tunnelin päässä

"Mies lähti kerran töihin ja kohtasi matkalla toisen, joka oli ostanut polakan ja oli matkalla kotiinsa.
Siinä olikin oikeastaan kaikki."
(Daniil Harms, Kohtaaminen)


Ajattelin kirjoittaa vuoden vaihteessa jotain henkevää ajan kulumisesta.
Ajattelin myös käydä ottamassa sitä varten kuvan Maarian kirkon saarnatuolissa olevasta tiimalasista.

Korkeampi taho ajatteli sen olevan kovin kliseistä, ja kadotti työpuhelimen kameroineen bussimatkalla.

En huomannut asiaa ennen kuin tyhjässä kirkossa haroin tyhjiä taskujani.

Puhelimen kadottaminen on hämmentävää.
Onko se varastettu? Joko sillä joku soittaa nigerialaisprinssille perintöasioissa?
Joutuuko talousosasto ensi kuussa pitkin hampain hyväksymään Kuuman Lindan oraaliset avautumiset Vanuatulla?
Kopioiko varas parhaillaan puhelimen muistiosastolla olevia salasanoja?
Mitä se kuvittelee tekevänsä M2:ssa!?
Aikooko se häpäistä minut FB:ssa?
Kehenkään ei voi nykyään enää luottaa, kun puoli tuntia puhelimen katoamisen jälkeen sillä on jo soitettu Nigeriaan ja Vanuatulle, sotkettu hieno matkalaskuohjelma, sekä suoritettu häväistystoimi FB:ssa!!

Soitan kirkon puhelimesta omaani. Bussikuski vastaa. Sovimme palauttamisesta.
Puhelin matkustaa linjalla 15 Saramäkeen ja sieltä kaupungin läpi Kakskerran järven ympäri takaisin keskustaan, jossa kohtaamme taas.
Tiimalasi saa olla, korkeampaa tahoa ei kannata vastustaa. 


Teologiassa on käsitelty paljon kärsimyksen ongelmaa.
Miksi totuuden, kauneuden ja hyvyyden läsnäolo maailmassa sallii niin paljon silmitöntä pahuutta.
Se on hyvä kysymys, vastaukset vain viipyilevät, ja hoippuvat ja haisevat kun lopulta tulevat. Vastaukset eivät tunne rajojaan.

Silmittömän pahuuden eli kärsimyksen lisäksi on kuitenkin toisenlaista, löperöä pahuutta, joka ei ole ehkä pahuutta ollenkaan, jos sitä vertaa vaikka kidutuksiin ja sotiin.
Se on pikemmin jonkinlaista joutavaa - huonoutta tai jotain.

Siitä ei ole paljon kirjoitettu tahi teologiaa tehty, vaikka juuri se täyttää elämämme.
Henkilökohtainen elämämme on tämän sortin manifesti.
Huomenna minä... Olisi hyvä jos... Kyllähän minä mutta...
Tahto on, voimaa ei.
Elämä valuu vaisuna ja huonona eteenpäin.
Ei tapeta eikä raiskata, mutta puhutaan pahoja, juorutaan, käytetään liikaa päätä ja alkoholia, vyötäröllä on makkara, ei saada mitään aikaan eikä iankaikkisuuteen, keittiön pöytä on täynnä papereita joita ei jakseta järjestää, sydän lyö liian lujaa. Papereissa avataan isoja, universaalisisia näköaloja, mutta vain uni aukeaa oikeasti.
(No, ei kunnolla edes se...)
Rakastetaan itseään yksipuolisesti.
Tyhjä banaani lojuu tiskipöydällä matkalla roskikseen.  



Iltapäivälehdistö on tietenkin tämän ominaisin tiedotuskanava.
Murhien, pahoinpitelyjen ja raiskausten rinnalla saamme tietää, esimerkiksi tänä viikonloppuna, että:

"Venäläisbussi betoniporsaan kautta aidan läpi - suuronnettomuus lähellä."
"Tänään alkaa Putous."
"Kinastelua rauhoitelleen Sofia Vergaran mekko liukui pois päältä: nyt näkyy."
"Kyynelehtineen suomalaishiihtäjän selkä petti."
"Liian laihat mallit kiellettiin lailla."
"Vastaa kyselyyn: käytätkö ripsiseerumia."
"Kevään odotetuin trendivillitys: raitojen paluu."
"Tutkimus: naiset lässyttävät ja sössöttävät."
"Ärsyttävä ilmiö yleistynyt: korvamadon voi karkottaa."
"Kaakao maistuu parhaalta oranssisesta mukista."
"Oksentava robotti Larry auttaa norovirustutkijoita."
"Kissa käy omistajansa haudalla ja vie lahjoja."
"Auschwitz teki kävijäennätyksen."
(1,5 miljoonaa meni rikki?)
"Sylitanssiliike epäonnistui pahasti - strippari kriittisessä tilassa."
"Katso kuva!"
"Katso video!"
"Ilmaveivi!"
(Tämä ei ole huono: "Mikko asui vuosikymmeniä metsässä ilman sähköä - joutenolo on mukavinta."
Joutenolo on mukavinta, koska "ei täällä muuta voi tehdäkään." Cool.
Päivä kerrallaan, pikkuaskareissa, ilman yhtäkään sosiaalista kontaktia.
Ilman tietoa keneltä näkyy nyt mitäkin, ja kuka tänään on pudonnut.)
"Matti iski Maijan."
"Maija kiistää."
"Nyt puhuu Matti."
"Matti pisti korkin lopullisesti kiinni."
"Maija kiistää."



Mitä teologia tai filosofia sanoo jonninjoutavuudesta?
Mitä sanoo dogmatiikka ja etiikka korvamadosta, kyynelehtivän hiihtäjän selkäepätoivosta, petollisista betoniporsaista, liian laihoista malleista, lässyttämisestä, iskuhommeleista, kyynelehtivästä kissasta omistajansa haudalla, käytätkö ripsiseerumia? -kysymyksestä, kyynelehtivästä korkki-Matista, kevään trendeistä, Sofian liukkaasta mekosta, Tepsin huonosta menestymisestä, lottovoittonsa tuhlanneesta apu-Hannasta, palkka-alepäivittelystä, presidentin puheesta, Helsinki-keskeisyydestä, kinastelusta ja sen rauhoittelusta?
On se hyvä ei se ole on se ettekö te tajua on se ei ole.
Joutuuko kriittinen strippari helvettiin?
 

Joko riittää? Joko mennään Mikon kanssa metsään?
Joko sanotaan "ei täällä muuta voi tehdäkään"?
Joko: "Nyt puhuu Jumala"?

Tässä on jotain epätodellista kuulkaa.

Nyt puhuu hiljaisuus.





Se täyttää kaiken.
Sekin pitää jättää, ettei synny taas uusi käsite, jonka mukaan pitäisi ojentautua.
"Olen syntynyt kuin yön varjot ja harhakuvitelmat", sanoo gnostilainen Totuuden evankeliumi, ja kanonisoidut komppaavat.
Erillistynyt todellisuus on helvetti, jossa kaikki ovat kriittisessä tilassa.
Tämä elämä unta josta on herättävä.
Yhtä helvetin kyynelvirtaa. 

On lähdettävä kotiin läpi tämän saatanallisen sohjon.
Käytävä taloksi varjojen läpi. 
































Taidemaalari Otto Mäkilä asui Villa Romassa Ruissalossa (kuva) viime vuosisadan alkupuolella.
Hänellä oli motto: "Hylkää kaikki mitä olet saavuttanut." Cool. Ja totta.

Vain sillä tavalla tullaan tyhjään Taloon. Kaikkeuden kotiin.
Aika isoja sanoja, mutta viittaavat pienistä pienimpään, ulottuvuudettomaan pisteeseen, joka on kaikessa.
Olemattomaan olevan lähteeseen.




Mäkilän tunnetuimpia teoksia on "He näkevät jotain, mitä me emme näe". En tiedä tekijänoikeuksista joten en kehtaa pistää sitä tähän, mutta siinä on kolme laihaa tyyppiä jotka seisovat horisontissa selkä katsojaa päin, kuin kuilun reunalla.
Voi olla että näkevätkin, mutta sillä ei ole väliä.
Tässä ei ole mitään kovin mystistä, kaikki näkevät oikeasti jo kaiken. Luulemme vain ettemme.
Yksilöllisyys on luulotauti. 

Nähdä näkijä, katsoa katsojaa...

Yön varjot...

Aurinko...


Siinä olikin oikeastaan kaikki.
Eihän täällä muuta voi tehdäkään.