keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kääntymällä


ja pysymällä hiljaa, te pelastutte.


Parvekkeelta näkyy komea sateenkaari, kaksikin. Sisempi on värikkäämpi ja syvempi, ulompi selvästi haaleampi ja lyhyempi – se häviää komparatiivien taiston ja kohta kokonaan näköpiiristä.
TYKS jää kaaren alle. Siellä synnytellään, sairastellaan ja kuollaan kovalla tohinalla. Ähistään, tuhistaan, voihkitaan ja koristaan, kuin yhdestä suusta.

Sisempikin sateenkaari katoaa. Sen elinkaari jää viiteen minuuttiin.
Sairaalassa viritellään uusia kaaria, peitellään katkenneita ja korjaillaan niitä siltä väliltä.


Jahve asetti sateenkaaren itselleen muistutukseksi: enää ei sovi hävittää ihmiskuntaa tulvalla. Tai vähän sitä voi hävittää, mutta ei kokonaan. Pikku läikkymisiä siellä täällä ei lasketa.

Kääntyminen on uskonnollisena käsitteenä rasittunut. Olin ennen sellainen ja nyt minä olen tällainen, kääntynyt. Sama mies, mutta enemmän, paremmin, korkeammalla. 
Henkisempi ja hengellisempi, mutta sama mies. Jumalan armosta ja kaikkea vielä, mutta – sama tyyppi, ratakierroksella takakaarteessa taivastoivo takaraivossaan.  

Ei pysy hiljaa vieläkään.
Vieläkin tulee ääntä.
Henki pihisee yhä. Sinä kuulet sen pihinän ja tiedät kyllä mistä se tulee, vaikka et tiedäkään mihin se menee.   

Se kaartuu ulommas. Se haalistuu, menettää värin ja voiman.
Jännittyy. Vanhenee. Läikkyy.
Kohta koristaan.
Kaarteen päässä ei ole aarretta, hikinen loppusuora vain. Voittajaa haastatellaan.
Muut suuntaavat katseensa toiveikkaasti ensi kauteen.



On käännyttävä. On käännyttävä vastavirtaan, sinne mihin ei ollut määrä.
Hiljaista on.

Pään määrä on väärä! (Elämä pelissä…)
Takaisin!
Pää kiinni ja suu!
Pää auki!

Tule pois sieltä, siellä on peli!
Se on peili, puusilmä!

Sateenkaari väikkyy enää mielissä ja peilissä.
Loppusuoraa juostaan, kohti lähtökuoppia.
Aukinainen pää tyhjenee nopeasti ja täyttyy. Tyhjenee.
Ei valittamista.

Hiljaisuus tulvii kaiken sydämen läpi ulos ja sisään. Ääntäkään ei pääse.

Ei valittamista!  

maanantai 22. elokuuta 2011

Toukan toive



Arkku lasketaan hautaan. Lapsenlapset heittävät sen päälle punaisia ruusuja. Kuoppa suljetaan vihreällä kannella. Aikuiset laskevat kukkalaitteensa.
Maa haudan ympärillä on sateen jäljiltä vetinen ja pehmeä. Tuntuu että jos seisoo samassa paikassa pitkään, maa imee sisäänsä, jos ei koko miestä, ainakin sen Eccot.
On liikuttava jotta ei uppoa saveen.

Käytävän yli viilettää vihreä toukka. Se todella viilettää! Sillä on näköjään kiire!
Toukan esi-isiltään perimä liikkumistekniikka on vaikuttava.
Ruumis köyristyy. Takimmaiset jalat vedetään etujalkojen tuntumaan. Sitten jalkaparit läpsähtävät tiehen nopeassa tahdissa takaa lähtien. Vihreä putki ikään kuin aaltoilee eteenpäin. Parin metrin levyisen käytävän ylittäminen ei kestä kuin kymmenisen sekuntia.
Se on kolmesenttiseltä hyvin. Miehen mitoissa se vastaisi satasen MM-kisarajan alittamista.

Nykymaailmanaika on niin hektinen, että kiireeltä ei välty perhosen toukkakaan. On painettava niska limassa. On liikuttava eteenpäin. Maan korvessa kulkevi perhoslapsosenkin tie. Maa upottaa.
Metamorfoosia pukkaa.
Ei huvita koteloitua keskellä hautuumaan käytävää, ja jäädä isompien jalkoihin. Usein se käytävä liukaskin lie.
Ruumissaatoilla saattaa olla enemmän jalkoja kuin toukalla konsa. Pikkutoukka liiskaantuu helposti kengän pohjassa olevan ”Eccon” o:n sisään. Puu olisi parempi, sinne siis.
En tiedä onko toukilla suojelusenkeleitä. Se on uskon asia.

Iltapäivällä kävelen Aurajoen rannalla puista jalkakäytävää pitkin. Senkin ylittää poikittain monijalkainen putki. Se on kymmenen kertaa vihreää toukkatoveriaan isompi, punainen ja irstaannäköinen. Sillä ei ainakaan ole suojelusenkeliä, -piru korkeintaan.
Se ei aaltoile vaan kiemurtelee kuin käärme. Nopea sekin on.
Ja jonnekin senkin tekee mieli, niin kuin meidän kaikkien.


Dalai-lama vieraili Suomessa, että myötätuntoa koneeseen ja vapaa Tiibet.
Väliajalla myötätuntoiset seuraajansa rähisivät kasvisruokajonossa että kenen vuoro ja että minunpas.
Jeesus vieraili maailmassa, että myötätuntoa ja että kääntäkää viholliselle toinenkin poski.
Seuraajansa käänsivät lähinnä vihollistensa poskia.

Olisi muodon muutoksen paikka, sen tiedämme. Olisi sellaisen metamorfoosin aika että ei jäisi muotoa eikä aikaa.
Mutta mielen jalouteen pyrkiminen on epätoivoinen urakka. Liiskaannutaan. Tullaan vihaisiksi, ei jaloiksi.
Tullaan miljooniksi jaloiksi jotka vipeltävät maailman käytävillä toisten yli.
Mieli tekee, mutta ei muutu. Koteloituu vain, ja etsii kaikessa omaansa.

Myötätunnolla ei ole subjektia eikä objektia. Myötätunto ei välitä. Se on.
Mieltä vailla.


”Yksikään luotu ei ole niin alhainen, etteikö se yltäisi kaipaamaan olemista. Kun toukat putoilevat alas puusta, kohta ne jo yrittävät kiivetä takaisin säilyttääkseen olemisensa. Niin jaloa on oleminen. Me ylistämme kuolemista Jumalassa, jotta hän kiinnittäisi meidät olemiseen, joka on parempaa kuin eläminen: yhteen olemiseen, jossa elämämme elää ja jossa elämästämme tulee oleminen. Ihmisen on halukkaasti antauduttava kuolemalle ja kuoltava, jotta parempi oleminen tulisi hänen osakseen.” (Eckhart)

Merkillinen ajatus, mutta merkillisintä on, että vaikka emme tiedä mitä se tarkoittaa – tiedämme kyllä. Toukkakin tietää sillä se on.
Oleminen on ennen kaikkia jakoja, kuten jakoa toukkiin ja ihmisiin. Se on ennen kaikkea ennen kaikkea. Ennen kaikkea "muuta", siksi välittömästi kaikkien tiedossa. Tai tunnossa.
Se on kaiken muun tietämisen ja tuntemisen pohja.
Toisaalta juuri sen välittömyys ja yksinkertaisuus on tavallaan tuntemisen estekin.
Ilmeisimmät ja lähimmät asiat ovat usein vaikeimpia havaita.
Koska oleminen on läheisintä, se on tietenkin myös ilmeisintä. 

Toukka tietää muuttuvansa tietämättään. Muutos on toukan kuolema. Ei aaltoilla alati hautausmaalla, mennään koteloon ja lopulta siiville.
Lennellään sitten kauniina ympäriinsä sen ajan kuin on määrätty, munitaan ja elämä loppuu.
Wikipedia tietää että perhosen aikuisvaihetta, eli sitä kun se pentele lopulta pitkien esivaiheiden jälkeen lentelee, kutsutaan – "imagoksi"!

Imagot lentävät kukasta kukkaan.
Jokin katselee kuvia.
Se jokin ei lennä. Se on paikallaan mutta ei uppoa.
Se on ihan lähellä, tässä. Kuvaton, kuvaamaton.

Turha väittää ettei tämä koske minua, sillä tämähän on ainoa mikä minua oikeasti koskee!
Tämä!


Määrätyn ajan kuluttua, kun olen muninut tarpeeksi ja imagoni on hajalla, ruumiini lasketaan maahan kotelossa ja toukat alkavat aterioida.
Ne menevät puihin ja alkavat rakentaa uutta imagoaan. Olen siis tavallaan kuvassa mukana taas, lennänkin.

Mutta tämä ei liiku. Tämä on ehkä myötätuntoa ja yhtä olemista.

tiistai 9. elokuuta 2011

Poika kotiin!

Anglikaanipiispa John A.T. Robinson huomasi 60-luvulla että Jumala on muuttanut.
Osoite ei ole enää ylhäällä Kilvoituksenkujan kanssa risteytyvän Taivastien päässä, vaan nyttemmin maan päällä.
Tarkemmin sanoen suurkaupungeissa.
Agraariyhteiskunnan säiden ja ilmojen säätäjän aika on ohi, maalaiskylähenkisen ihmisen aika niin ikään.
Robinson tulkitsi evankeliumin toteutuvan ilmeisimmin siinä anonymiteetissä minkä suurkaupunki tarjoaa asukkaalleen. Ei vallitse enää lakihenkinen ahtaus mikä aiemmin leimasi maalaiskylän elämää. Kaupungissa on ilo ja vapaus, nimettömyys. Oikea etiikkakin nousee urbaanin ihmisen vapaudesta olla oma itsensä ilman kylän yhteisöllistä, jatkuvaa läsnäoloa, ja eksistentiaalisen Pomon päällikkyyttä.


Ei käynyt niin, mister Robinson. Jumala ei viihtynyt maan päällä, eikä ihminen yksin, ilman alati päivystävää yhteisöä.
Jumala muutti takaisin yläkertaan,
ja ihminen perusti FaceBookin ja muut sellaiset uudeksi kyläkseen.  

Kylämökissä on vain yksi ikkuna, mutta siitä näkee raitille.
Saa kommentoida.
Saa tykätä. Saa olla, merkitsevästi, tykkäämättäkin.
Saa heittää ikkunan läpi vitsin tai juorun.
;=)
Saa päivitellä maailman ja päivittää itsen menoa.
:=(
Muoto ja merkit ovat muuttuneet, mutta peli jatkuu.

Verho heilahtaa, kuka tuo nyt on? Joku mikä lie muukalainen. Sillä on varmaan narsistinen persoonallisuushäiriö kun noin kukkoilee. (Se on kiva käsite ja pätee melkein jokaiseen joka ei ole minä.) (Tai meikäläinen, mikä on sama asia.) Ihan sääliksi käy tuollainen!

Kenen luo se mahtaa mennä, tuon! Jopas! Mitä mahtaa olla tekeillä?


Kylä on laaja. Kun tämän kylän raittia rampataan, Mumbain mökissä verho saattaa heilahtaa. Jos Mumbain mökin mummoa kiinnostaa ja mikä ettei kiinnostaisi.
Kylä on mieli ja mieli pieni. Ei auta siinä universaalikaan sosiaalinen media.

Mitä siis on tekeillä, kertokaa se minulle! En kai minä ole jäämässä ilman!
En kai ole jäämässä sitä paitsi!
Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu!
Miksi joudun syömään sikolätissä?




Liityin frisbeegolfkerhoon. Se on herras-, ja rouvasihmisten laji eikä maksa juuri mitään. Tarkoitus on saada kiekko ilmojen halki kohteeseensa metallikoriin, mahdollisimman vähälukuisin yrityksin eli heitoin.

Se on kaunis laji. Osaavan heittäjän kädestä kiekko lähtee kuin ufo tieteiselokuvassa tai kuin ihmisen mieli.
Aloittelija joutuu menettämään kasvonsa joskus ikävällä tavalla kun lätty lähtee suorassa kulmassa toivottuun suuntaan nähden. Kanssakilpailijakin saattaa menettää siinä kasvojaan, ainakin vähän, palkeenkielisesti.

Kierros päättyy silti aina koriin. Aina. Vaikka metri kerrallaan.
Paitsi jos kiekko lentää pensaaseen tai puroon josta se ei enää löydy. Muuten aina.

On päästettävä irti oikeassa kohdassa, rennosti ja liikaa puristamatta.
On myös varottava liian korkealle lähteviä heittoja. Ne näyttävät aluksi hyviltä, mutta voima loppuu ja kiekko peruuttaa omaa lentorataansa pitkin takaisin. Se on noloa ja turhauttavaa, aloittelijan punastuneeseen sieluun tulee palkeenkieli.

Kiekon aerodynamiikka on sellainen, että lento kiertyy loppuosassa, yleensä vasemmalle. Heitto on siis tähdättävä vähän sivuun kohteesta.

Osumasta tulee helähtävä ääni, kun kiekko törmää korissa riippuviin ketjuihin. Helähdys merkitsee onnistumista, ja sielu taivaaseen vilahtaa. Sielu ei välitä vaikka viimeinen heitto lähtisi metrin päästä. Se iloitsee silti, ja on valmis uhraamaan vaikka vohlan tahi teurasvasikan. Poika on perillä.


Mielen kiekko on sana ja lause. Ei vain välineellisesti vaan, mikä huimempaa, myös sisällöllisesti. Mieli ei käytä sanoja, vaan koostuu niistä. On vain sanoja, ei sanojaa.
Sanoja on vain sanoja eli ajatus.
Tämä on hankala niellä. Ei sanojaa noin vain syödä. Täytyy löytyä joku joka vastaa sanoista(an). Löytyy kyllä mutta ei ole.
Sanat ovat tosia, mutta niiden subjekti ei. Se on kadonnut puskiin. Uskottava se on.
Kierros jatkuu kevyemmin.
Paljon kevyemmin.   

Raitilla ja reitillä kun ollaan, kiekkoja lentää. Se on niiden tapa ja tottumus. Ei haittaa.

Korkeita sanoja tulee välttää. Ne palaavat yleensä omaa rataansa pitkin kuin tuhlaajapoika, vaikka lähtöliito oli kaunis. Ei helähdä.

Suoraa tähtäystä ei suositella myöskään. Tulee kuitenkin outo tuulenpuuska ja tulee pensas. Monta pensasta, mikä on se oikea? Kahahtaa ja kohahtaa, ei helähdä.
Kierteellä helisee helpommin.
Helky laulu kautta rantain!

Joskus kuullaan, omastakin suusta, tunnistamattomia lentäviä objektilauseita. Ne tulevat korkealta ja kovaa, mutta eivät ole oikein mitään kieltä.

Objektilauseiden kanssa saa olla varovainen.


”Kun huomaa olevansa olemassa, on aistimus sama kuin mielipuolella, joka havaitsee hulluutensa ja yrittää turhaan nimetä sitä…
Olen sovinnainen, elän, yritän elää, matkimalla, pelisääntöjä noudattaen, omaperäisyyttä kammoksuen. Automaatin alistuneisuutta: teeskennellä intoa ja nauraa sille salaa, tyytyä sovinnaisuuksiin torjuakseen ne salaa, olla kirjoilla kaikissa rekistereissä mutta vailla asuinpaikkaa ajassa, pelastaa kasvonsa, vaikka olisi välttämätöntä menettää ne…” (Cioran)



Mielen perustila on yhtä tuskaa. Rahat paloivat porttoloissa. Tämä tosiasia on yritettävä torjua.
Mieli on saatava askartelemaan. Liitytään kerhoihin, lähdetään kylille. Heitetään kiekkoja, usein toisia otsaan.
Ollaan jotain mieltä ja osoitetaan sitä.
Ollaan tuskassa kuin kiekot puskassa.
Hortoillaan raitilla ja hoilotetaan.
Tullaan uskoihin monenmoisiin. 

Halutaan enemmän. Kaikki ei voi olla tässä.
Näin ei voi olla!  


Ihmisen mieli on sikolätti, kasvot...

Siksi olisi välttämätöntä menettää kasvonsa ja mielensä. En tiedä miten se käy, paitsi ehkä näkemällä: Täällä ei ole mitään.
On käännyttävä, mutta ei juuri mihinkään suuntaan.
Pois.
Tullaan puskista.
Kohti koria ja kotia. 

Eckhartilla on hurja määritelmä tai ei-määritelmä oikeamielisistä:
”He ovat niitä, jotka ovat jättäneet itsensä ja omansa kokonaan taakseen eivätkä etsi mitään minkäänlaisista asioista, eivät pienistä eivätkä suurista. He eivät katso minkään olevan alapuolellaan, yläpuolellaan, vierellään tai sisimmässään. He ovat niitä, jotka eivät tavoittele hyvyyttä, kunniaa, mukavuutta, tyydytystä tai hyötyä, eivät sisäisyyttä eivätkä pyhyyttä, eivät palkkaa eivätkä taivasten valtakuntaa. He ovat erkaantuneet kaikesta tästä… He antavat hänelle (Jumalalle) sen, mikä on hänen.”

No niin. Siitä sitten. Jotain... Ei jotain.

Yksin. Ilman muuta.


Ei mieltä, vain suunnaton…
Teurastakaa vohla...

en todellakaan tiedä...

Never mind.