lauantai 29. toukokuuta 2010

Ensimmäinen käsky

Ei kuvaa jumalasta. Minä olen.
Olen kuvaamaton.
Ei imagoa, ei identiteettiä.

Ei mielikuvia mielen aavikolla.


Ei minkäänlaista käsitystä.



"Uskonnosta erkaantuessaan ihminen jääkin sen alaisuuteen. Uupumukseen asti hän muovaa jumalten kuvia ja omaksuu ne sitten kiihkeästi: hänen fiktion ja mytologian tarpeensa voittaa naurettavuuden ja ilmiselvyyden. Kaikki hänen rikoksensa johtuvat hänen kyvystään palvoa: joka ylettömästi rakastaa jumalaansa, pakottaa muutkin rakastamaan tätä ja on valmis tuhomaan heidät jos he kieltäytyvät siitä. Kaikessa suvaitsemattomuudessa, ideologisessa peräänantamattomuudessa ja käännyttämiskiihkossa näkyy innostuksen eläimellinen perusta. Menettäköön ihminen kykynsä välinpitämättömyyteen: hänestä tulee potentiaalinen murhaaja. Korottakoon ihminen oman ajatuksensa jumalaksi: seuraukset ovat lukemattomat.
Vain jumalten tai väärennettyjen jumalien nimeen tapetaan: Järjen jumalattaren, kansallis-, luokka-, tai rotuaatteet ovat sukua inkvisition ja uskonpuhdistuksen aiheuttamalle väkivallalle. Kiihkeinä aikona kunnostaudutaan verisissä urotöissä...Kovin valjulta näyttää paholainen verrattuna ihmiseen, jolla on hallussaan totuus, oma totuutensa... Todellisia rikollisia ovat ne, jotka perustavat uskonnollisen ja poliittisen oikeaoppisuuden ja tekevät eron uskovaisen ja vääräuskoisen välillä.
Kun kieltäydytään hyväksymästä mielipiteiden keskinäinen vaihdettavuus, virtaa veri... Järkähtämättömien selitysten alta nousee tikari; palavat silmät ennakoivat murhaa." (Cioran)

torstai 27. toukokuuta 2010

2.Moos.17, jano

Vesi ratkaisi yhden ongelman, kun hukutti faraon joukot, mutta sen loppuminen toi eteen seuraavan.
Kovassa kuumuudessa yksikin ihminen hikoilee litroittain tunnissa. Olisi ihme jos kokonainen kansa kuivassa erämaassa ei joutuisi hankkimaan korvaavaa vettä ihmeitse.

Suurin osa Israelin kansasta ja muustakin elävästä on vettä.

Kun avaruudesta etsitään elämää, merkit vedestä ovat avainasemassa.
En tiedä, miksi olevainen ei olisi voinut - jossain H2O:n selän takana - kehittää organismia, joka särpii elinnesteenään esim. palavaa metaania tai jäätynyttä typpeä, mutta uskon kyllä että sellaisesta veikkosesta ei olisi vesipojalle ystäväksi tai edes yhteistyökumppaniksi.
Liian erilaiset maailmankatsomukset ja perusintressit. Ei toimi sellainen suhde.

(Mitä jollekin metaanihemulille tai typpityypille voi sanoa? Miten liehittelet liekinvartta? "Kaunis ilma tänään"? Kun toiselle "kaunis ilma" tarkoittaa herra ties mitä Sodoman tulikaatosadetta, tai Venuksen 500-asteista hiilidioksidihurrikaania!)

Ei, divetymonoksidia sen olla pitää, jos aikoo saada jotain järkevää aikaan. Sitä mieltä on myös Israel Siinailla, ja urputtaa.
Kalliosta saa, kun osaa oikein kopauttaa. Water on the rocks. Mooses osaa, vettä tulee, matka jatkuu.
Kohti uusia seikkailuja ja hervotonta sotimista, joka Israelin osalta ei ole päättynyt vieläkään.



Uskonnollisessa symboliikassa vesi ja jano ovat perin hienovaraisia käsitteitä, joita on lähestyttävä varovasti kuin antilooppi keidasta.
Ei hörppimällä. Menee helposti väärään kurkkuun.

Ulospäin suuntautuva jano vie harhaan, kun ei tyydyty milloinkaan. Johtaa pakkomielteiseen toistokäyttäytymiseen.

Ei tyydyty koskaan, ei kertaakaan.

On saatava lisää. Ei saada koskaan mitään.

Tai saadaan kyllä (ja siinä on asian petollisuus) (nyt oikein varovasti...), mutta hetkeksi vain. Näistä hetkistä halutaan helminauha, joka jatkuu.
Tuska tulee kun ei jatkukaan.

Jatkuminen tuo mukanaan hervottoman sodan. Päättömän, hännättömän.

Elämän jano jatkuvuuden toivona on kärsimyksen ja kirouksen kasvualusta. Jatkuvuuden jano synnyttää kaikki kangastukset. Uskonnolliset, ideologiset, (viis näistä mutta ennen kaikkea:) henkilökohtaiset.

Kaikki loputtomat turhaumat ja pettymykset.

Toivon kohde ei petä koskaan. Toinen ihminenkään ei petä.
Ei petä ooppiumi, ei uskonto.
Ihminen pettää itsensä...

Minä en petä sinua, sinäkään et minua, minä petän minut.


Mutta annas olla, antilooppi! On toisenlaistakin janoa.

Näyttää siltä että tämäkin edellyttää autiomaata, - tai ehkä se synnyttää sen! Ei ulkoista, sisäisen.
Ei luolia, ei luostareita, ei välttelyä tai pakenemista, "on osattava olla olla kotona sisäisessä autiomaassa, olimme missä tai kenen seurassa tahansa" (Eckhart).

"Kotona sisäisessä autiomaassa". Voiko olla ilahduttavampaa? Kuin tulisi keitaalle 40 vuoden erämaahortoilun jälkeen



varovasti



mutta ilman pelkoa.

lauantai 15. toukokuuta 2010

2.Moos.16 eli manna

Ihmeiden aika ei ole ohi Israelin kansan erämaavaelluksella.
Jos kohta ei nurinankaan.
(VT 38 käytti "nurinasta" vielä "napinaa". Muutama vuosikymmen on syönyt kansan napinahenkeä, ja muuttanut sitä passiivisemmaksi, kyräilevämmäksi nurisemiseksi.)

Ruoka loppuu.
Jos on matkustanut Siinailla, ja kuvittelee sinne muutaman miljoonan valittua kansalaista karjoineen, ei ihmettele.
Ei kasva mitään. Ei säily mikään.
Kuuma kuin Sodomassa tuhon päivänä. Ruoka loppuu, vesi, vitsitkin. Vain nurina jää, sitä riittää.

Cioranin mielestä kaikki nöyryytyksemme johtuvat siitä, ettemme kykene tekemään päätöstä kuolla nälkään.
Kuinka totta!
Palkkatyö, raha-anelut, säästöpyrinnöt, toimeentulohuolet monenmoiset, kaikki nurina ja napina vain tuon eläimellisen toivon takia. Että saisi tämän tomumajan etu-, ja takaoven käymään, ainakin nyt vielä jonkin aikaa. (Mieluiten ikuisesti.)

"Köyhyys ei ole väliaikainen olotila: köyhyyteen kuuluu varmuus siitä, että tapahtuipa mitä tahansa, teillä ei koskaan ole mitään, että olette syntynyt omaisuuden kiertokulun ulkopuolella, että teidän on ponnisteltava voidaksenne hengittää, että jopa ilma, toivo ja uni on valloitettava, ja että yhteiskunnan kadottuakaan luonto ei olisi lempeämpi eikä vähemmän kieroutunut... Niille, jotka ovat ainaisesti puutteenalaisia, köyhyys on kuin huume, jota he kerran ottivat ikuisiksi ajoiksi niin ettei sen vaikutusta voi poistaa; tai kuin synnynnäinen tietämys, joka ennen mitään tietoa elämästä näyttäisi kyenneen kuvaamaan sen helvetillisyyden..." (Cioran)

Maailmankaikkeuden suuret Mysteeritkin aukeavat ennen kuin ahneiden rikkaiden raha-arkut. Cioran ihmettelee etteivät vielä ole astuneet esiin ne "toivottomat ja hyvät, kunnolliset" ihmiset jotka olisivat pyyhkineet yhteiskunnan jäljetkin pois maan päältä.
Toisaalta, hän ei olisi oma, äärimmäinen itsensä jos jättäisi pohdinnan tähän.
Jos ei lisäisi että ahneus hallitsee sydämen lisäksi myös - materiaa... Luomista ei valvonut mikään isällinen hyväntahtoinen periaate, vaan "demiurgi Harpagon, Korkeista Korkein saituri ja kätkijä".

Minusta Cioranin köyhyys jää silti uupumaan - kirjaimellisesti...- eckhartilaisesta siinä, että kaikesta sarkasmista ja pessimismistä huolimatta haikaillaan vielä jotain, vaikkakin määrittelemätöntä. Ollaan kitkeriä... on kitkaa... Että jospa edes jokin olisi toisin.
Eckhartin köyhä ei enää halua mitään. Nurinat on nuristu.

Israel haluaa ruokaa nyt. Sitä alkaa sataa taivaalta, viiriäisiä ja mannaa kuin kissoja ja koiria.

(En tiedä onko Israelin Jahve demiurgi - gnostikot ovat ehdottaneet tätä -, mutta melkoinen nipottaja Tuo kyllä on. Kadehtii, kerskuu, pöyhkeilee, etsii omaa etuaan, katkeroituu, muistelee kärsimäänsä pahaa.
Anteliaisuuteen liittyy aina toive vastapalveluksista tai vastajumalanpalveluksista.
Jokin opetus, testi tahi koetus.)

Mannassa on pätevä opetus. Se säilyy vain päivän. Jos yrittää säilöä, kuten jotkut tietenkin tekevät, siihen tulee toukkia ja se alkaa haista.
Manna on preesensin ruokaa.

Mannaa ei viedä pakastimeen, ei pankkiin.
Imperfekti on haiseva aikamuoto, toukkia täynnä.

Futuuri häilyy, oleva säilyy hetken, ei seuraavaa.
Säilöminen tuhoaa olemisen.



(Ei jatku huomenna.)

tiistai 11. toukokuuta 2010

2.Moos.14

Kaislameren rannalla alkaa kova vääntö, säätö ja syytös. Kaikki toistensa kimpussa, farao Israelin, Jahve faraon, Israel Mooseksen, Mooses Jahven, mäiske on ankaraa. Kohta loiskekin.

Herra säätää faraon sydämen siihen asentoon, että tämä lähtee ajamaan takaa juuri pois päästämäänsä Israelia.
Näin siksi että tuleva katastrofi osoittaisi faraolle ja egyptiläisille että "minä olen Herra". Se näyttää olevan asia joka ei ilman toistuvia tuhoja mene jakeluun, edes valitulle kansalle saati hylätylle.

Katastrofit ovat arvaamattomien toimijoiden etsikkoaikaa.
Kysymyksiä herää. Totuuksia paljastuu.
Outoja onkaloita aukeaa. Tuhka nousee. Toimijoiden välineet rikkoutuvat.
Nousee kurssi, laskee kurssi.
Kreikka on varjo entisestään, luolan takaseinällä. Sokrates tyhjentää pikarin ja tarjoaa muillekin.
Raha virtaa, myrkky virtaa, kaikki virtaa.

Puhutaan paljon.
Kukaan ei tiedä mistään mitään. Puhutaan silti.
Puhutaan että minä olen herra.
Tuhka nousee Feeniks-linnun raadosta.

Farao ylivoimaisine joukkoineen lähestyy, vaunujen kolina kuuluu jo, ja myös Israel herää säätämään ja syyttämään. Se valitsee tyylilajikseen sarkastisen itsesäälin: "Oliko Egyptissä niin vähän hautatilaa, että sinun piti tuoda meidät tänne autiomaahan kuolemaan?"
Haluttaisi lähteä takaisin.
Ei huvittaisi jatkaa.

Kahleet ovat siitä mukavia, että ne vievät vapauden. Ja auttavat ymmärtämään että toinen on syypää.

Hamassa ja hartaassa nuoruudessani piehtaroin usein itsesäälin katkerassa sulossa. Se loppui, kun luin jostain että itsesääli on saatanasta. (Hurskas nuorimies peljästyi suuresti.)
Itsesääli on saatananpalvontaa.
Olen oman onnettomuuteni alku ja loppu, A ja O, vapaa ja vaarallinen.
Toinen ei aiheuta minulle mitään.

(Eckhart vastasi ihmisille jotka pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan: "Miksi te lähdette ulos? Miksette pysy itsessänne ja ota kiinni omasta hyvästänne? Te kaikki kannatte totuuden olemusta sisimmässänne.")

Olen reilusti yli puolen välin elämässäni. Faraon sotajoukot lähestyvät jo, vaunut kolisevat. Kohta alkaa mäiske. Kaikki liikenevä voima on käytettävä sen ajatuksen torjumiseen, että minä olen herra. Tai edes jotain. Kuulun ihmisenä samaan mytologiseen perinteeseen kuin saatana.

Herra räjäyttää jonkinlaisen kasapanoksen merellä, joka jakautuu, ja Israel pääsee kuivin jaloin Siinain puolelle.
Farao joukkoineen hukkuu. Hengästynyt kansa rientää Mooseksen johdolla Herran luo: "Jumala, kuule, se oli temppu..!" Kiitosvirsiä veisataan. On taas kivempi kuulua valittuun kansaan kuin hylättyyn.

("Itse" mahtaa olla aika monikäyttöinen käsite.)

Edessä autio maa, takana ei mitään...