torstai 23. huhtikuuta 2009

Aasien hiljaisuus

Torstaina vietimme kansainvälistä kirjan ja tekijänoikeuden päivää, kirjahyllyni sisältö ja minä. 
 Kävin juhlan kunniaksi läpi kirjahyllyä ja löysin monta monta vuotta sitten muistiin kirjoittamani ajatuksen, joka on hieno ja toimeenpantuna ratkaisee käytännöllisesti katsoen kaikki ongelmat, varsinkin ihmissuhde-, ja muut sosiaaliset kysymykset. 
Pistän sen kohta tähän julki. 
Se ei ole omani mutta huomaan sen vaikuttaneen asenteisiini tiedostamattomalla eli epätietoisella tasolla kaikki nämä epälukuiset vuodet. 

Oikeasti, sellainen päivä oli torstaina, UNESCOn julistama kirjan ja tekijänoikeuden päivä. Sattumalta huomasin joka kodin ABC-kalenterista jääkaapin ovessa. (Jääkaapin ovi näyttää muodostuneen minulle merkittäväksi medit- ja informaation lähteeksi...) 

Tekijänoikeus on sen verran abstrakti juhlittava, etten osannut muuta kuin vilkuttaa parvekkeeltani ja toivottaa noin seitsemälläkymmenellä kielellä: Kaikkea hyvää ja oikeutta kaikille tekijöille! Tehkää hyvin! Just do it! 

Viidenkymmenen vuoden päästä tästäkin on varmasti Taiteiden Yön tapaan - johon se sisällöllisesti liittyykin - kehittynyt kunnon kansanfestivaali kaljatelttoineen ja benjihyppyineen. 
"Mitäs meinaat tehdä tekijänoikeuden päivänä?" jne. 
Jos se tulee myös kirkolliseen kalenteriin, voitaneen se nimetä Tekopyhäksi. 
Varsinainen festivaali sijoittuu varmasti silloinkin Tekopyhän aattoon, teemamusiikkina vaikka globaalia taloudellista epäoikeudenmukaisuutta vastustavien multimiljardöörirokkarien Live Aid -tyyppistä idioottimaista hurskastelua: "Alas länsijohtoinen kapitalismi ja minulle tänne länteen lisää kapitaa!". 
 
Itse juhlaa voitaisiin viettää jonkin kirkkohistorian tekijänoikeustaistelijan kuten Jahven muistoksi (esim. Job 40,15: Näetkö virtahevon? Minä olen sen tehnyt, niin kuin olen tehnyt sinut.). 
 Kahdeksankymppinen emeritusarkkipiispa Milla M. tai Jenni J. loisi juhlapuheessaan katsauksen tekijänoikeuksiin kirkon historiassa, alkaen universumin tekijänoikeuksista, Jumala vs. sattuma, kysymykseen Jeesus Nasaretilaisen urospuolisesta tekijästä, Pyhä Henki vs. Joosef Nasaretilainen, jatkaen moninaisiin ja loputtomiin Raamatun kirjojen tekijänoikeuskiistoihin. 
Kansan karttuisassa suussa Tekopyhän / tekijänoikeuden päivän aatosta tulee ehkä "tekis" tai "tekari". "Mitäs tekis, oliko hauskaa?" "Oliko hyvät tekarit?" -- 

Aasi köpsii nyt tässä ja täten, lopulta kuuliaisena, nimikkosiltaansa myöten sen lauseen luo joka siis minua taas niin säväytti kirjahyllyni ääressä. Se on ilmiömäinen. 
Tekijänsä on filosofi Juha Varto eräässä radiokeskustelussa ainakin kymmenen vuotta sitten. Näin: Kaikkein paras tapa jolla me voimme olla olemassa, on juuri se, että olemme kevyitä kuin tuulen ääni ja henkäys, ja että olemme toisillemme sellaisia. ... 

Voi elämä + elämän kevyt kevät! 
Niin kaunista, niin yksinkertaista, niin totta, niin selvää. Peräti riemastuttavaa. Ja käytännössä, niin epäselvää. 

Myös anorektikkofilosofi Simone Weil on kirjoittanut tästä samasta raskaus/keveysasiasta, muun muassa kauniin kirjan, josta en ymmärtänyt juuri mitään, 
Painovoima ja armo. 

Elämä painaa, mutta armo nostaa, keventää. Aivan hirveästi yksinkertaistettuna, ja kenties yhtä hirveästi väärinkäsitettynä. Se mikä keventää, on armoa. 

Samassa vihossa missä oli tuo Varton pommi, oli myös sitaatti Weilin kirjasta Väntan på Gud. Jostain syystä olen lukenut sen nimenomaan ruotsiksi (no, minulla oli taannoin "Weil-kausi" jonka kestäessä luin kaiken mitä jollain itselleni ymmärrettävällä kielellä sain käsiini). "Vi hatar det vi är beroende av. Vi känner avsmak för det som är beroende av oss." ...! 

Nerous on (Weil oli viime vuosisadan alun neroja ilman muuta) juuri tätä: Sen kaikille päivänselvän asian sanoittamista (kuvittamista jne) julki, joka selvänäkin päivänä on kaikille yönepäselvää. 

Ymmärrän asian tietenkin psykologisesti, eli vihaan sitä/häntä josta olen psykologisesti riippuvainen (olenhan tavallaan riippuvainen jääkaapistakin mutta vain fyysisellä tasolla, joten vihaa ei synny, paitsi rikkoutumisen päivänä...). 

Jonkin perkeleellisen inversion kautta juuri riippuvuutta pidetään - rakkautena. Aivan yleisesti. "Tarvitsen sinua", "en tule toimeen ilman sinua" -tyyppiset lauseet mielletään yksiin rakkauden kanssa, vaikka ne de facto pariutuvat insestisesti nimenomaan "vihaan sinua" -lauseen kanssa, ne edustavat painoa, raskautta, rakkauden, armon ja keveyden vastakohtaa. 

Ja siis, halveksin sitä joka on minusta (psykologisesti) riippuvainen. 
Nolottaa että jonkun piti tämäkin ilmiselvyys huomata ja kirjoittaa paperille, jonkun toisen painaa kirjaksi, kolmannen kääntää, neljännen laivata Suomeen, viidennen myydä se kirjastoon, kuudennen lainata se minulle, ja minun se sieltä lukea ennen kuin siitä tuli ilmiselvää. 

Halveksunta on vihan flegmaattinen sisko, raskaana kaiken aikaa. 
Eräs yleinen raskaana olemisen muoto on mustasukkaisuus, vihan sisarusparvea sekin. Joskus kuulee ihan totisena pidettyä puhetta siitä kuinka ripaus mustasukkaisuutta kuuluu suhteeseen, jopa pitää sitä koossa, on tervettä..! Jumala auta! Tervettä!? 

Samalla logiikalla suhteeseen kuuluu myös ripaus fyysistäkin väkivaltaa (henkistähän mustis on), jokin lievä, terveellinen raiskaus silloin tällöin kenties... Ajoittainen mäiskintä avokämmenellä, ilman pysyviä vammoja, piristää kivasti suhdetta, pitää sitä koossa? Njet. 

Mustasukkaisuus on vihan ylipainoinen sisko. Rakkaus kuuluu ihan muihin sukupuihin, se on kevyttä kuin "tuulen ääni ja henkäys". Se on kuin hipaisu, hetkellinen, nyt tässä, kohta ehkä jo poissa. 

Omistaminen, kiinnittyminen ja takertuminen hävittää sen vähän samaan tapaan kuin liikkuvan ilman purkittaminen säiliöön lopettaa tuulen tuuleuden. 

Vaikeinta on tietenkin itsensä ottaminen kevyesti. 
Se johtuu varmaan osin siitäkin että ruumis painaa. Eli että paino kuuluu kehollisuuteen, ei voi olla kehoa ilman painoa. 

Weilinkin mukaan painovoima on eräällä tavalla kohtalomme. 
Mutta armo on jotain mikä herättää kaipuun toiseen, keveyteen ilmeisesti. Toiseen tapaan olla
 Taitaa olla tärkeintä vain katsoa sitä minkä kuvittelee omistavansa, kuten ruumiinsa ja persoonansa, toiset ihmiset, muusta matskusta puhumattakaan, ja nähdä kuinka äkkiä se kaikki on ohi, kuinka hetkellistä. Aasimme näyttää nyt köpsineen paasauksen puolelle, ihaan kevyesti. Kuulemiin siis.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Aukot

Lintuja harrastava veljeni kävi pääsiäisenä naulaamassa pönttöjä puihin tuulihaukoille. Ihmettelin kuinka se niin segmentoitunutta toimintaa voi olla, että juuri esim. tuulihaukoille pitää olla omansa, että eikö voi vuorotella, tai että kuka ehtii ensin, saa. 
Mutta ei kun omat asunnot pitää olla, kullekin lajinsa mukaan. 

Sain kuulla että ratkaiseva on reikä. 

Tärkeintä pesäpöntön kiinnostavuudessa on oviaukko, ei rakennusmateriaali, koristelu, maisema, eikä edes naapurit. 
Reikä. Sen pitää olla millilleen oikeankokoinen jotta juuri haluttu, kohderyhmään kuuluva asiakas mahtuu sisään, mutta pahikset eivät. 
Toisen vaivalla hankkimaa pesämunaa hamuava ilkiö jää ulos. 

Minä siitä tiedosta ahdistumaan, että mitä jos sinne munituista poikasista kasvaa esim. yliruokinnan tai geenimutaation takia niin isoja etteivät mahdu ulos! Kaameaa. Kuristavaa. 

Jos muuten minulta joku joskus haluaa päkistää esim. valtion- ja sotasalaisuudet ulos, ei kannata uhitella ampumisella, vaan tulokseen pääsee kun uhkaa ahtaan paikan kidutuksella. Silloin paljastan heti kaikkien valtioiden kaikki salaisuudet, ja keksin niitä vaikka lisää, kuulustelijan tarpeen niin vaatiessa. Kunhan pääsen ulos

Toivon hartaasti että myös tuulihaukan poikaset pääsevät ajallaan säädetyssä järjestyksessä ulos pesästään. Emme pärjää ilman sopivankokoisia aukkoja, olimmepa sitten lintuja, hiiriä tai ihmisiä. Olemme reikien lapsia. Aukkojen tuotteita. Aukkoja täynnä itsekin. 

Itse saavuin tänne eräästä sellaisesta, keväällä 1955 Keltakankaan sairaalassa Sippolassa nyk. Anjalankoskella. 
Tai siis oikeammin silloin tuli se fyysinen kehys aivoineen, joihin minä puolestani synnyin hiljakseen ja vaiheittain joskus vuosien 1957-60 välisenä aikana sosiaalisten peilausten, erinäisten yhteensattumien ja niistä kertyneiden muistikuvien aikaansaannoksena. Ruumiillinen alustani syntyi siis tuolloin, tuolla. 

Mutta kutsun sitä nyt "minun syntymäkseni", koska se kerran on tuttu tapa + yleinen ymmärrys. 
Ei ollut helppoa, voin kertoa - koska minulle on kerrottu. Ahdasta oli sillä oviaukolla. Henki oli lakata kulkemasta ennen kuin oli kulkemaan ruvennutkaan. Exitillä oli tulla heti exit. Täältä tullaan elämä ja kuolema. Ja sitten kun minut lopulta kammettiin ulos, tulin sinisenä, vaiti ja karmit kaulassa! Napanuora neljä kertaa kaulan ympäri kiertyneenä. 
Kaiken kukkuraksi sain kuulemma kätilöltä turpiin heti kun olin paikalle tullut! Hirttonaru irti, ja ei kun lätty lätisemään.., että tervetuloa Kymenlaaksoon, ihmisen kokoiseen maakuntaan! Se läpsintä taisi kyllä tehdä hyvää eloon jäämiseni ja järkiin tulemiseni kannalta, mutta sählinki tuloselvityksessä oli kyllä sen verran rankkaa touhua, että ihan kun olisin ollut entiseen Itä-Saksaan pyrkimässä Mossadin kirjoittamalla ilmeisen väärennetyllä passilla. 

Reissu sen jälkeen Tervon, Turun, Liedon, Kuusiston, Södertäljen, Raision ja puolen vuosisadan kautta tähän läppärin ääreen nyt ja tässä, onkin ollut sitten lähes lasten leikkiä ajoittaisine hiekkalinnojen sortumisineenkin. 

Sitä vain minä tässä, että tervetuloa maailmaan tuulihaukan jälkikasvu; on täällä karua pojat, mutta on täällä kaunistakin. 
Mahtukaa hyvin! 

Olen lukenut jostain että myös lähtöportti saattaa olla reikämäinen. Läheltä-piti-mutta-ei-sitten-kuitenkaan-kokonaan-kuolleet ovat muistelleet tunnelia jonka läpi on häädytty kulkemaan, ikäänkuin valoa päin. 
Olen aika varma että tuo on syvimpiin aivokerroksiimme muhimaan jäänyt muistikuva tuloportilta, output on inputin toisinto. (Mutta kumpi on kumpi...) 

Olen ymmärtänyt että itse ainekin on reikä. Että se koostuu molekyyli-nimisistä hökkeleistä joissa ei ole käytännöllisesti katsoen mitään sisällä, ei ketään kotona. Atomiydintä kiertää muutama elektroni. 

Jos ydin on mittakaavassa Tuomiokirkko, elektronit ovat tennispallon kokoisia, ja kiertävät kirkkoamme 5000 kilometrin säteellä, eli Välimeren etäisyydellä täältä, ja siinä välissä ei-kenenkään-maalla ei ketään eikä mitään, tyhjiö, nietu. Ja itse ydinkirkon sisässä, yllätysyllätys - reikä. 
Päivittele tässä sitten kirkkojen tyhjenemistä kun materialistisessakin ydinseurakunnassa lähin sisäpiiri luuhaa pitkin Välimeren rantoja... 

Makrokosmoksen tasolla veisataan samaa virttä: esim. Linnunradan keskiössä on, mikäpä muukaan, reikä. 
Musta aukko on taivaankappale jonka fyysiset ominaisuudet muistuttavat enemmän poissa- kuin läsnäoloa, se havaitaan ja määritetään ympäristönsä avulla, sillä miten muut kappaleet vaikutuspiirissään käyttäytyvät. 

Linnunpöntön suuaukostakin voidaan määrittää sen koko, muoto, aukkoa ympäröivä materiaali jne, mutta itse reikyyden määrittelyn osalta on hiljaisempaa. Maailmankaikkeus - niin olen ymmärtänyt - ilman mustiksia ei ole mahdollinen, vähän niin kuin pönttö ilman suuaukkoa ei ole mahdollinen: ontto laatikko ilman reikää on menettänyt pönttöytensä mahdollisuuden. Juuri reikä on pönttöyden edellytys. 

Stephen Hawking mm. on spekuloinut myös tähtitieteellisillä madonrei'illä. Ne mahdollistaisivat periaatteessa aikasiirtymät. En etäisestikään tajua mitä sellainen voisi käytännössä tarkoittaa (epäilen että sellainen siirtymä edellyttäisi niin hienon ja kalliin mopon etten ainakaan nyt vuorotteluvapaalla pysty sellaista hankkimaan...), mutta sen täytyy tarkoittaa ainakin sitä että aika on suhteellinen, täynnä reikiä, jokainen hetki on reikä. Exit on alati luonamme, salaperäisesti, monimerkityksellisesti. 

Näin pääsiäisen jälkimainingeissa putosi pesäpöntöstäni myös muuan huomion poikanen: Ylösnousemuskertomuksissa opetuslapset kokivat jotain mikä muutti maailmanmenon, törmäsivät exit-exitiin, output-inputiin. Kerrotaan että juuri Ylösnousseen kädet todistivat uudesta todellisuudesta. 
Nimenomaan se että niissä kummassakin oli ristiinnaulitsemisen jäljiltä reikä.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Tämä


1. Sillä kuinka uskon asioiden olevan, ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka asiat todella ovat

2. Jos minulla on maailmankatsomus, en katso maailmaa sellaisena kuin se on. 

3. Todellisuuden katsominen edellyttää jyrkkää kieltäymystä, kieltoa, negaatiota. 
3.1. Varsinkin "itsen" kieltoa. 

4. En ole menossa mihinkään, tai tulossa johonkin / joksikin. 
4.1 Tämä on matkan pää. 
4.1.1. "Ah, this!" (Osho) 
4.2. Olen. "Vain suvereeni olento voi tuntea ekstaasin tilan - mikäli ekstaasia ei tulkita tuonpuoleisen lahjoittamaksi ilmestykseksi." (Bataille) 4.3. 
Jumala on Minä Olen. Olen Olen. 
4.3.1. "Tuolloin minulla itselläni ei ole enää merkitystä, ei liioin millään minusta eroavalla läsnäololla - olipa sitten kyse vaikka Jumalasta. En usko Jumalaan, koska en usko itseeni ja olen vakuuttunut siitä, että on uskottava suorastaan järjenvastaisesti siihen mitättömään minään, joka kukin meistä on, uskoakseen johonkin tuon minän kaltaiseen eli Jumalaan (joka on ainoastaan minän takaaja). Ainakin se, jonka elämä on pyhitetty, sanoisin mieluummin elämälle itselleen, elämiselle, itsen kadottamiselle kuin mystiikalle, voisi avata silmänsä maailmaan, jossa hänen olemisensa voi saada merkityksen vain haavoittamalla, raatelemalla, uhraamalla itsensä ja jossa myöskin jumaluus voi olla vain raatelemista (surmaamista) ja uhraamista." (Bataille) 

Luterilaisessa laki ja evankeliumi -tematiikassa: 

5. Laki: Et ole mitään. 
5.1. Sinusta ei ole tulossa mitään. 
5.2. "Ainoa tuntemaani ekstaasiin liittyvä ilmestys on ihmisen täydellinen, teeskentelemätön paljastuminen omalle itselleen. ... Vain ihminen on ihmiselle laki siitä hetkestä lähtien, jolloin hän haluaa riisuutua alastomaksi itsensä edessä." (Bataille) 
5.3. Todellinen synnintunto on hajoamista, haavan aukeamista, tapahtuipa se, kuten Bataillella "suvereenisesti", tai "jumalan" edessä, kuten uskonnollisissa yhteyksissä. "Tee rohkeasti syntiä". (Luther) 
5.3.1. Rituaalinen synnintunnustus ja sitä seuraava "päästö" on usein egon kokoonparsimista, ei hajoamista. 

6. Evankeliumi: Ei se mitään. 
6.1. Se on täytetty. 
6.1.1. Tyhjä on täysi. Pimeys on valoa. Kuolema on elämää ja elämä kuolemaa. 
6.2. Lain julistus koskee yksilöä, persoonaa. Evankeliumin julistus ei kohditu persoonaan, vaan on "koko maailman autuaaksi julistamista". 

7. Ulkona on mielettömän kaunis ilma. 
7.1. Lähden pyöräilemään. 
7.2. "Luullakseni harhailu on väistämätöntä." (Bataille) 

8. Se jatkuu, virtaa. Ei. Vaan kumpuaa, ei jatku. 
8.1. Syntyy, täydentyy. Genesis. 
8.2. Kuolee, tyhjentyy. Exodus. 
8.3. Singulariteetti, ulottuvuudeton ulottuvuus, laiton laki, portti jossa tyhjä kohtaa tyhjän ja kumoutuu. 

9. Tämä
9.1. Tämän tämyys!