perjantai 28. joulukuuta 2012

Kotiinpaluu



"Yhä sakeampi lumisade,
kyyhkynvärinen, kuten eilenkin,
lumisade, kuin vielä nukkuisit.

Kauas kasattua valkeaa.
Sen ylitse kadonneen
loputtomat kelkanjäljet.

Alla piilossa,
kääntyy esiin se,
mikä niin silmiin koskee,
kukkula kukkulan perään,
näkymättömissä.

Jokaisen päällä,
kotiin haettu, tämänpäiväiseensä,
mykkyyteen luisunut minä:
puinen paalu.

Siellä: jäätuulen pyyhkimä
tunne, joka
kiinnittää kyyhkyn-, lumen-
värisen lippunsa."

(Celan, Kotiinpaluu)


Työnnän tarjoiluvaunuja edelläni vanhainkodin dementiaosastolla. Jaan halukkaille ehtoollista joulunalusviikolla. Halukkuuden selvittämistyö ei ole helppoa.
Keskustelu on usein epäsymmetristä, eikä johda pisteeseen

Eteenpäin, sanoi mummo ajan lumeessa, mutta hanget käyvät yhä korkeammiksi.
Kieli tarttuu kitalakeen.

Tulevaisuutta ei ole.
Mitä saisi olla?

Vain yksi on olemassa. Muita ei.


Ovella käännyn taakseni ja ilostun: hän on jo unohtanut takkuisen keskustelumme ja senkin että kävin!
Kuka täällä on sekaisin...


Elämän varjoja kuoleman varjoissa, mutta jokin luo varjot...
Synnyttäjä synnyttää kuolemalla kuolemalle.

Lapsi on syntynyt meille.
Lapsi ei lakkaa syntymästä, eikä vanhus kuolemasta.
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.

Lapsi ei lakkaa syntymästä, väkevä Jumala, väkevä ihminen.

Aika puki hänet uskonnon kapaloihin ja kätki temppeleihin,
loputtomiin sanavarastoihin.
Hänet on ajettava sieltä ulos, Herran Sebaotin kiivaudella!

Temppelissä hiljaisuus!
Jumalakin on hiljaa.
Rauha on aluton ja loputon.

Kuurot kuulevat, sokeat näkevät.
Vain yksi on.

Tämä maailma on yhtä kuolemaa, varjojen valtakunta.
Aistiharhojen valtakunta, johon eksyimme ja rakastuimme.
Rakastuimme ja petyimme, sillä varjoihin rakastuminen johtaa aina pettymykseen,
kun aurinko nousee.

Kuuletko kuinka hiljaista?
Näetkö kuinka...


"Alla piilossa,
kääntyy esiin se,
mikä silmiin niin koskee..."

Herätä kuin huonosta painajaisesta kuolemaan,
keskellä syntymää.  
Joka ainoa hetki Jumalan ainoa poika on vastasyntynyt joka ainoassa ihmisessä.

Vanhuksen on kuoltava koko ajan.
Lumi peittäköön muistot, eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Missä ei ole mitään, unohduksessa, kadotuksessa, olemattomuudessa missä häntä ei ole
hän yksin on.


Temppelissä ei ole kukaan kotona, se on kaiken koti.
"Riisuttuaan katoavat rievut yltään, hän pukeutui jälleen katoamattomuuteen, jota kukaan ei voi enää riistää häneltä.
Kun hän astui pelottaville, tyhjille poluille, hän kulki niiden ohitse, jotka unohdus oli riisunut alastomiksi.
He oppivat millaisia he itse ovat. Heitä opettaa Isä, ja he kääntyvät takaisin hänen puoleensa." (Tot.ev.)

Lumisade on yhä sakeampi.
Suljen oven takanani.

Joko saisi olla?











torstai 20. joulukuuta 2012

Rafael



"Kauan ennen iltaa
luoksesi saapuu muuan joka tervehtii pimeää.
Kauan ennen päivää
hän herää
ja kohentaa unta ennen lähtöään,
unta, jonka läpi askeleet kaikuvat:
kuulet hänen mittaavan etäisyyksiä
ja sinne heität sielusi."
(Celan, Vieras)








Maarian kirkon saarnatuolissa, saarnaajan jalkain juuressa on täpäkän näköinen enkeli.
Se täytti tänä vuonna 450 vuotta.

Sen profiili muistuttaa hiukan Elvis Presleytä, joka ei ehtinyt kymmenesosaankaan noista ikävuosista, mutta korvasi ehtimisen puutteen runsaalla elehtimisellä.



Tuomiokapituli nimitti minut rovastiksi ensi vuoden alusta.
Yritän ottaa mallia saarnatuolista. Onhan se sentään ollut työtuolini viimeiset kolmetoista vuotta.

Leuka eteen. Tukka hyvin.Vältettävä turhaa elehtimistä.
Terävä katse tyhjään menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

On nähty paljon melkein puolen vuosituhannen aikana.
Messukansaa, hääkansaa, hautajaiskansaa, kasteväkeä, rippilapsia, palokuntaakin muutaman kerran, turisteja,
nuoria pastoreita maailmanvalloitussuunnitelmineen, vanhoja rovasteja ilman niitä.
Kuultu Kuula, Melartin, Bach,
Henkka, Arska.


(Preesensin näkee vain sokein silmin.)
(Sokeat näkevät, kuurot kuulevat.)


Apokryfisessä Tobitin kirjassa esintyy kaksi voimakasta henkiolentoa, enkeli Rafael ja demoni Asmodeus.

Tobit itse oli israelilainen mies, joka eli pakkosiirtolaisuuden kirouksessa Assyrian Niniven kaupungissa. Hänellä meni välillä hyvin, toisinaan sitten taas ei.

Hyvin meni silloin kun oli paikallisen kuninkaan suosiossa, huonommin silloin kun hovissa mieli muuttui. Hyvinä vuosina hän oli ehtinyt kerätä melkoisen omaisuudenkin, muutama sata kiloa hopeaa. Ne olivat tallessa toisaalla, Meedian maassa, sukulaisten hallussa.
Tobit itse kertoo - VT:ssa harvinaisen minäkertojan muodossa - että kun kuningas Salmanassar kuoli ja valta siirtyi "hänen pojalleen Sanheribille, Meedian tiet kävivät turvattomiksi enkä kyennyt enää matkustamaan sinne".
Meedian tiet ovat joskus vaikeakulkuisia, käänteet yllättäviä.

Tobitin meedialaisella sukulaismiehellä Raguelilla oli Saara-tytär, jolla ei mennyt hyvin. Hänet oli yritetty naittaa jo seitsemän kertaa.
Joka kerta paha henki Asmodeus oli tullut väliin, ja tappanut sulhasen, "ennen kuin tämä oli ollut Saaran kanssa sillä tavalla kuin mies on naisen kanssa".

File:Asmodeus.jpg


















Pahat kielet väittivät että Saara itse tappoi miehet juuri ennen kuin "sillä tavalla" astui voimaan.

Syytös sattui arkaan kohtaan.
Demonin osuutta asiaan oli jo tuolloin vaikea osoittaa todeksi inhimillisten tuomioistuinten edessä. Varsinkin näistä epäinhimillisimmän, eli juoruraadin edessä. 

Saara suunnitteli hirteen menemistä, ja kipusi köyden kanssa isänsä talon kattohuoneeseen, mutta päätti kuitenkin ensin rukoilla Herraa, josko tämä voisi ottaa hänen henkensä siistimmällä ja vähemmän häpeällisellä tavalla.


Samaan aikaan Ninivessä Tobitilla oli alkanut mennä myös oikein huonosti:

"Asetuin pihamuurin viereen nukkumaan. Yö oli lämmin, eikä minulla siksi ollut mitään kasvojeni peittona. En osannut varoa varpusia, joita oli yläpuolellani muurissa, ja niin sain päälleni niiden lämmintä ulostetta, joka teki silmiini valkoisia täpliä. Kävin useilla lääkäreillä saadakseni vaivaani avun, mutta mitä enemmän he silmiäni voitelivat, sitä enemmän täplät haittasivat näköäni, kunnes olin täysin sokea." (Tob.2:9-10)

Sokeus merkitsi itse näön heikkenemisen lisäksi sosiaalisen aseman heikkenemistä ja häpeää. Voi kuvitella, että näön menettämisen syy, samalla pihamuurilla sattumalta yöpyneen varpusen satunnainen kakka, ei helpottanut tunnetta että ollaan sokean oikun heiteltävänä, vaikka kansojen kohtaloita johdattavan Jumalan miehenä oli mennyt ikä ja terveys.

Myös Tobit ajautui "mieluummin henki pois" -mielentilaan ja pyysi Herraa päästämään itsensä tästä kurjuudesta ikuiseen kotiin.

"Jumala kuuli molempien rukoukset, kun ne yhtä aikaa tulivat hänen kirkkautensa eteen. Ja Rafael lähetettiin parantamaan heidät." (3:16-17)
Teksti antaa toisaalta ymmärtää, että Jumala kuuli rukoukset siksi, että ne osuivat yhtä aikaa hänen eteensä, kuin vahingossa toisiaan tukevat esitykset yhteiselle agendalle!
Rukoilijat eivät tienneet toisistaan. 

Toisaalta kuitenkin kaikkea ajaa tietty vääjäämättömyys.
"Oli määrä". Näin kuului tapahtua.
Kirjoittaja - joka ei ole enää minä-Tobit (sokeutuneen itsemurhakandidaatin Pegasos ei laukanne yhtä kepeästi kuin voiman ja terveyden päivinä) - haluaa painottaa jälkimmäistä näkökulmaa, kun kertoo, että Tobit ja Saara poistuvat omalta itsemurhafoorumiltaan "samalla hetkellä";
Tobit palasi pihalta taloonsa, Saara laskeutui kattohuoneesta.
Eri kaupungeissa, toisistaan tietämättä. Vain kertoja tiesi.

Tobit muistaa Meediassa olevan hopea-aarteensa.
Kun kerran kuolema näyttää tönivän elämää syrjään, hän haluaa poikansa Tobian hakevan aarteen pois.
Hän haluaa myös jonkun lähtevän saattajaksi. 
Matkakumppaniksi ilmoittautuu nuori mies, jonka kertoja tietää enkeli Rafaeliksi, mutta joka ei halua muiden tietävän sitä.
"Miksi sinä kyselet syntyperääni?" hän vastaa Tobitin kysymykseen.

(Ehkä hän ajatteli tiedon aiheuttavan hämmennystä; turhan ylikoulutettu taho tällaiseen suhteellisen maalliseen toimeen.
Rafael on yksi kolmesta Raamatussa nimeltä mainitusta enkelistä. Muut ovat Gabriel ja Mikael.
Kertomuksen lopussa Rafael esittelee itsensä yhdeksi niistä seitsemästä ylienkelistä, jotka kuuluvat Jumalan lähimpään piiriin. Rafaelin erityisosaamisaluetta on rukousten tuominen Jumalan eteen.
Meedian matkan jälkeen hänen työalaansa liitettiin myös matkailijain suojelu, parantaminen, avioliittoneuvonta ja piruntorjunta.)
(Tiedotusvälineiden suojelun voisi ehkä lisätä? Eräänlainen rukoustiedonvälittäjä kun on jo. "Olen monet kerrat käynyt Meediassa..." 5:5)


Tobit haluaa kuitenkin varmistua, että saattaja on oikea, vilpitön israelilainen. Rafael keksii luotettavan peitehenkilöllisyyden. "Minä olen Asarja, maineikkaan Hananjan poika, sinun heimoasi."

Nimet, henkilöllisyydet ja arvonimet ovat hyviä juuri tässä. Että saadaan juttu luistamaan ja tarinat kerrottua.

Ei niihin silti sovi uskoa!
Mitä siitä olisi tullut jos ylienkeli olisi alkanut oikeasti uskoa olevansa jonkun Hananjan poika.
Ei olisi asiaa enää "kirkkauden eteen".
Kenenkään poika, isä, puoliso, sukulainen ei astu kirkkauden eteen.  
 


"Poika ja enkeli lähtivät matkaan, ja pojan koirakin lähti mukaan ja seurasi heitä." (6:3)

Pojan koira on hauska, vaikka mihinkään liittymätön yksityiskohta kertomuksessa.
Koirat eivät olleet korkealla eläinten uskonnollisessa hierarkiassa, saastaisia pikemminkin.
Vain tämä yksi piipahtaa sivulauseen verran raamatunhistoriassa, että "hauhau" ja älkää peljätkö, minä se vain olen, pieni koira, matkakumppaninne, palveluksessanne. 

Koiria paljon keskeisempi eläin on kala. Se ui Raamattuun kymmeniä kertoja niin vanhan kuin uudenkin liiton aikana.
Nyt se ui kiinni Tobian jalkaan, kun he pysähtyvät lepäämään Tigrisin rannalle. Yrittää suorastaan "hotkaista" koko raajan!
Mutta kaikki kuuluu asiaan, jokainen yksityiskohta.
Ylienkeli käskee pojan tarttua kiinni vonkaleeseen ja vetää ylös joesta. 

Sydän, sappi ja maksa otetaan talteen. "Ne ovat hyviä lääkkeitä", Rafael opettaa, "tehoavat esimerkiksi silmien valkoisiin täpliin ja riivaajiin."
Kalan sisälmykset päihittävät lääkärit ja muut eksorsistit koska tahansa.

Eräs Rafaelin maaseutumatkan tarkoituksista on puhua Tobia epäonnisen ja -toivoisen Saaran aviomieheksi.
Enkeli esittelee tytön kauniiksi, järkeväksi ja kunnolliseksi. Isäkin on kelpo mies.
Tobiaa arveluttaa. Hän on kuullut aiempien kihlattujen hääyöunelmien kirjaimellisesta murskautumisesta mustasukkaisen Asmodeuksen kynsissä.
Rafael viittaa kalanperkkeisiin. Sitä varten nuo juuri ovat mukana.

Tullaan perille. Raguel perheineen tarjoaa pässiaterian tulokkaille (Rafael enkelinä on vain syövinään), Tobia rakastuu Saaraan, aviopaperit kirjoitetaan.

Hääyöstä tulee kaikkien aikojen temmellys.

Asmodeus hyökkää taas, mutta Tobia panee haisemaan hänkin.

Piruja ei tunneta nimeltä montaakaan, mutta tämä Saaran sinnikäs avionrikkoja kyllä. Nimi tarkoittaa vihan demonia. Ylläoleva kuva on ranskalaisen okkultistin Collin de Plancyn kirjasta Dictionnaire Infernal.
Tyyppi koostuu ihmishahmon lisäksi, kukosta, käärmeestä, lampaasta, leijonasta, härästä ja lohikäärmeestä.
Ulkonäkösyyt ovat estäneet luontevien naissuhteiden onnistumisen, siitä mustasukkainen raivo kilpakosijoita kohtaan. Luonteen kauneus ei tässä tapauksessa kompensoinut ruumiin rujoutta.
- Mites, pääsiskö saatille?
- Enhän minä ulkoisesti mikään Elvis ole, mutta meikä kun hönkäisee Love me tenderin korvaan, siinä polvet notkuvat kuule!
- Ei?
- No, sitten ei pääse kukaan mukaan, siitä pidän huolen! Ei pääse saatille, saati avioon! Prkl.

Hirviö hoippuu jossakin raamatunhistorian liepeillä eri vaiheissa, pääsemättä itse kaanoniin kuitenkaan.
Kabbala-teksteissä hänen alkuperänsäkin on sekasortoinen.
Adam oli erossa Eevasta ja naimisissa Lilithin kanssa mutta sivusuhteessa prostituution suojelusenkelin Naamahin kanssa. Tästä suhteesta syntyi Asmodeus, joka sitten meni naimisiin äitipuolensa Lilithin kanssa.
Kovin tasapainoista persoonallisuuden rakennetta ei tällaisesta kasvukertomuksesta sovi odottaakaan.

Meediassa Asmodeus kohtasi kuitenkin voittajansa, kalanmaksaöljyn.
"(Tobia) meni laukulleen, otti sieltä kalan maksan ja sydämen ja asetti suitsukeastiaan hiillokselle. Kalasta nouseva katku pysäytti pahan hengen, ja se ryntäsi pois ja pakeni Egyptin perukoille saakka. Mutta Rafael lähti perään, otti sen siellä kiinni ja pani sen oitis jaloista kahleisiin." (8:2-3)

Kyllä siinä Siinailla santa pöllysi!
Kalan katkua kauhistunut perkele painelee pakoon kolme päätään kahdeksantena jalkana, tiedotusvastaava ylienkeli kahleet kädessä kintereillään. Eräältä sfinksiltä niistyy nenäkin kun Asmo saatana kaahaa.

Meediassa pöllysi häävuode. Aamulla tuuletettiin huone, istuttiin hetki sängyn reunalla. Melkoista menoa, mutta kyllä kannatti!

Appi-Raguel oli varma, että tämäkin yö tuottaisi ruumiin. Oli kaivanut jo haudankin valmiiksi vävypojalleen.
(Minä tyttäreni tunnen...)
Ilo oli suuri kun vävy olikin hengissä.
Pitoja alettiin puuhata. Kaksi sonnia ja neljä pässiä teurastettiin. (Jonkun pitää maksaa onnistuneestakin hääyöstä hengellään. Aina jonkun.) Syötiin, juotiin, valoja vannottiin. Sinä olet aina... niin sinäkin... eläväisin  vävy mitä minulla on koskaan ollut kuule... Pidot kestivät kaksi viikkoa.

Rafael palaili hiljakseen paikalle, ja tuli myös kaapista ulos saman tien. Itse asiassa olen aina ollut enkeli.
Muu on ollut vain esittämistä sosiaalisen paineen alla.

Palataan sitten koko porukka ja kymmenen talenttia (=nelisen sataa kiloa) pöytähopeita Niniveen jossa huolestuneet vanhemmat ovat jo kauan odottaneet.
- Onko tapahtunut jotain erikoista?
- Eipä juuri... No, aina sitä jotain matkan varrella...

Tobitin silmät parannetaan kalan sapella.
Rafael toivottaa samat sanat kuin kollega sittemmin Beetlehemin kedolla:
- Älkää pelätkö! Rauha teille!

Enkeli nousi taivaalle, kirkkauden eteen.

Kirkkaus itse odottaa vielä syvemmällä, kirkkauden kirkkaus.
Kehtojen kehto.

Siellä missä kukaan ei ole jotain.

Missä ruumiin on riisuttava ruumiinsa, ja hengen annettava henkensä.

Missä ei ole nimeä eikä arvoa.
Missä Jumalallakaan ei ole ominaisuuksia.
Valtakunnassa jossa ei ole mitään ylhäällä eikä alhaalla. Ei tuolla eikä täällä.

Jonka rinnalla kaikki muu on vain "unta jonka läpi askeleet kaikuvat".
Jumalan, enkelin ja ihmisen. Ei eroa, ei ajan varjoja, ei mittoja. 

Kauan ennen iltaa.
Kauan ennen päivää.

Hän herää
Hän herää

Hän mittaa etäisyyksiä, mittaamattomia

Sinne heität sielusi, mittaamattomaan

Terve pimeä!

Terve valo!






















 


















torstai 6. joulukuuta 2012

Hävityksen kauhistus ja kehto

















Tiskialtaalla tapahtui ihme.

Kaikki alkoi ylen arkisesti, niin kuin ihmeet yleensäkin.
(Gennesaretin järvi, myrsky, kalastajat veneessä, siinä mitään, normipäivä.
Mutta sitten yksi ottaa ja lähtee kävelemään pitkin pintaa. Muut katselevat perään, että se siitä normipäivästä.)


Oma tiskipäiväni alkaa melkein aina siitä kun verensokerini / henkeni silmä laskeutuu speculatio spiritu -tasolta tasolle, joka ajautuu törmäyskurssille keittiön työtason sotkujen kanssa.
Niin tänäkin ihmeen päivänä.
Raivokkaasti kerään astioita sieltä täältä paljuun. Valutan kuumaa vettä. Vaahdotan kunnolla. Odotan vaahdon laskeutumista ja varsinkin veden jäähtymistä.
Pesen.
Astiat puhdistuvat. Mielikin puhdistuu ja tulee rauhallisempi olo.
Pistän astiapyyhkeen asianmukaisesti sille osoitettuun paikkaan, ja kävelen tietokoneelle. 

Mieli menee matalaksi, kun huomaan läppärin vieressä kaksi lusikkaa, jotka ovat välttäneet astiainpesutoimen.

Matkaa tiskialtaalle on jokunen metri. Heitän lusikat siihen suuntaan.

Toiselle lusikoista ei tapahdu mitään ihmeellistä, vaan se ottaa pari kolme kimmoketta kaapin ovesta ja lattiasta, ja jää makaamaan oven eteen lattialle. Se tyytyy kohtaloonsa ja jää odottamaan nostajaa.

Vaan katso: toinen lusikka ponkaisee seinän kautta varsi edellä Lidlistä ostetun tuoremehupullon suuaukosta sisään!

Se on varsin epätodennäköistä!

Se on ihme, vaikka luonnonlakeja ei taidettukaan kumota.
Lusikka jää kuin hartioistaan kiinni pullon suulle. Purskahdan nauruun. Nostan yritteliään syömävälineen hellästi hanan alle ja pesen puhtaaksi.


Vuosia sitten joessa oli paksu jää.
Hyppään Pinellan edessä jäälle ja samalla suoraan sen läpi.
Joku ällöttävä Mätäjärvi laskee ammoisia vesiään pitkin Kerttulinmäkeä edelleen jokeen ja hapertaa jään paikoin arvaamattomaksi.
Ehdin levittää käteni jään reunalle, ja jään kuin silloisen tulevaisuuteni ja nykyisen nykyisyyteni lusikka killumaan siihen, alaosa vartta nestemäisessä olomuodossa, yläosa, hapetusaukkojen sijaintipaikka, onneksi yhä kaasuosastolla.
Pääsen nopeasti ylös avannosta, ja alan hävetä.
Että tällaisessakin tapauksessa, lähes hengenvaarassa ollut ihminen ensimmäisenä nolostuu!
Ei kai kukaan nähnyt...

Luultavasti sitten kun aikani oikeasti kuluu loppuun täällä, keskeisin tunne on nolous.
Ei kai kukaan nähnyt kun kuolin.  

Loikin joka tapauksessa mahdollisimman nopeasti kotiin vastaantulijoiden katseita vältellen, lasken lämmintä vettä kylpyammeeseen. Vasta siellä, mutta sitäkin väkevämpänä, nauru tulee.
Nauru on jossakin yhteydessä häpeään.
Ja kuolemaan.
 



Jeesuksella ei ollut normipäivä hänelläkään, kun hän päivänä joka sittemmin tullaan muistamaan ensimmäisenä adventtina lähestyi Jerusalemia aasin selässä. Kristus ratsasti kaupunkiin vuonna jotain 30 jälkeen Kristuksen.

Vastassa oli paljon ihmisiä, jotka veisasivat "hoosiannaa".
He eivät ilmeisesti tienneet mistään mitään. Ehkä se oli intuitiivinen reaktio toisenlaiseen preesensiin. 
Sana tarkoittaa avunhuutoa.
Aito avunhuuto nousee tilasta jossa ei ole ennakointia, ei edes pelastuksen toivetta. Huuto vain. Vain hätä ja avuttomuus.
Muutama päivä myöhemmin sama kansa huusi "ristiinnaulitse", mutta sekin meni "kirjoitusten mukaan".
Me ihmiset olemme tyhjiä marionetteja, joita ohjaa uskonnon kirjoituksissa Jumala, jota ei voi valita, tieteen kirjoituksissa genetiikka ja olosuhteet, joita ei niitäkään voi valita.
Ei ole ketään valitsemassa.
Ei ole ketään valittamassakaan, ja siinä on jo hävitystä ja vinkki vapauteen. Toisenlainen ja toisenlaisen läsnäolo.

Vapaata valitsijaa ei ole oikeasti. Sanotaan että on vapaus olla samaistumatta minäkuvaansa, mutta enpä tiedä. Ehkä kääntyminen pois tapahtuu sekin kun aika on täyttynyt ja hajonnut riekaleiksi armosta tai vastaavasta.

Me huudamme mitä sattuu aina kun johonkin kohtaamme sattuu, ja melkein ainahan sattuu ja tapahtuu.

Luther havainnollisti tahdon sidonnaisuutta vertaamalla ihmistä aasiin, jolla ratsastaa joko Jumala tai saatana.
Kumpi on ratsailla, ei ole aasin päätettävissä.
Hummani hei, folks, huputiti hummani hei.
Toisaalta Luther piti myös saatanaa Jumalan marionettina tai synkkänä ilmeenä, jolla ei ole omaa itsenäistä voimaa.
Ehkä kuolemaakin voisi pitää elämänä, jolta on mennyt naama mutruun.
Yö on joka tapauksessa vain miinusmerkkinen päivä.

Vai onko se toisinpäin!?
Juuri on löydetty tähän asti suurin musta aukko eli miinusmerkkinen valo. Sen massa vastaa 17 miljardia aurinkoa.  
Se kun tömähtäisi Pinellan edessä Aurajokeen, pitäisi uuden sillan paikka ja moni muu asia miettiä eri tavalla. Pinellan keittiön lusikat lentäisivät moniaaseen, tarkemmin määrittelemättömään suuntaan.

Valinnan vapaus kärsisi tappioita joen rannalla: juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma.
Ketään ei taatusti nolottaisi, aukkoa itseään vähiten.
"Käyttäjä NGC 1277 tuli juuri Turkuun, täällä on kylmä, hrrrr..."
"Nielin tullessa 17 miljardia aurinkoa, mutta kun ne kaikki paistavat sisäänpäin tai jotain!"

Pimeyttä, energiana tai massana on paljon enemmän kuin valoa, ja se hallitsee ja laajentaa tätä kaikkeutta. Auringot ovat himmeneviä pisteitä laajenevassa pimeydessä.
On parempi siis samaistua pimeyteen.

Sekin on tietoisuutta. Tietoisuuden ulkopuolella ei ole mitään. Tai jos on, mitään tietoa sellaisesta olemassaolosta ei ole, kun ei ole sitä kanavaa...

Tiedon kohde on yhtä tietämisen ja tietäjän kanssa.
(Tästä johtuu tietämiseen usein liittyvä siilikonservatiivisuus: joka uhkaa tietoni ytimiä, uhkaa minua.)
Havainnon kohde on yhtä havaitsemisen ja havaitsijan kanssa.
(Me havaitsemme luultavasti suurin piirtein yhteisen maailman, mutta sen arvotus ja nimeäminen sulkee jokaisen omaan koppiinsa.)
Uskon kohde on yhtä uskon ja uskovan kanssa.
(Tästä johtuu herkkänahkaisuus jumalanpilkka-asioissa: emme me jumalan puolesta ole huolissamme, vaan oman uskomme ja uskonnollisen identiteettimme. Jumalaa ei ole mahdollista pilkata.)
Mielihyvän kokemisen kohde on yhtä kokemisen ja kokijan kanssa.
(Tästä mustasukkaisuus, alkoholiongelman kieltäminen, jne. Joka uhkaa tätä minun tärkeää juttuani, uhkaa minua. Kohde sinänsä on merkityksetön. Minua uhataan.)





Jeesuksella oli kolme vuotta julkisuutta takana. Kirjoitusten mukainen loppunäytös odotti lähestyvässä Jerusalemissa. Aika läheni loppuaan, riekaleiksi repeämistään.

Erästä ajan riekaletta pitkin, 40 vuotta myöhemmin, kaupunkia lähestyi taas ratsumies, Titus Flavius Vespasianus.
Keisari Nero oli nimittänyt hänet kapinalliseen ja syrjäiseen Juudeaan maaherraksi. Nimitys oli kosto siitä että T.Fl.V. oli nukahtanut taiteilijakeisarineron lauluesityksen aikana.

Kohtalo heittelehtii pikkuasioista suurempiin, jotka nekään eivät liene kovin suuria, paitsi kun osuvat omalle kohdalle. 
Juutalaiskapinan kukistaminen oli Jerusalemia vaille valmis. 

Samaan aikaan toisaalla: Nero yritti osua lusikalla pulloon, mutta nurkkaanhan se lensi. Rooma taisi palaakin siinä sivussa.

Keisarin virka tuli auki. 
Titus Flavius Vespasianus päätteli että on ylennyksen paikka, ja pisti hakemuksen vetämään. Hän ei ollut ainoa hakija, mutta voitti kisan hurmeisen vaalikampanjan jälkeen.
Moni ääni meni hukkaan kampanjan aikana.

Jerusalemin Titus Flavius Vespasianus jätti poikansa Titus Flavius Vespasianuksen hoideltavaksi.

Taistelu kaupungista oli suurin surmin raaka. Epärealistiset lähteet mainitsevat miljoona kuollutta, realistisemmatkin vähintään 200 000. Tästä ryhmästä yllättävän moni oli taistellut roomalaislegioonissa. Tytär Siion ei antautunut ollenkaan heti.

Tappioista hurjistuneet legioonalaiset viimeistelivät kaupungin tuhon hävittämällä Suuren temppelin.
Isä-Jumala ratsasti saatanalla, joka ratsasti isä- ja poika-Vespoilla, jotka ratsastivat sotaratsuilla ja hävitti temppelin, jonka aasilla ratsastava poikansa oli jo aiemmin vimmoissaan ruoskinut tyhjäksi kauppiaista.
Vain pala läntistä muuria jäi pystyyn. Siellä itketään yhä. 
Kauppiaat yrittivät tallettaa arvoesineitään nielemällä ne, mutta viholliset keksivät avata tallelokerot miekalla.

Eloonjääneidenkin eloonjäännin kanssa oli vähän niin ja näin. Amfiteatterit ympäri valtakuntaa kärsivät jatkuvasta työvoimapulasta. Roolit olivat kuluttavia, ja vaativat esittäjiltään kokonaisvaltaista eläytymistä.
Rooli jäi usein alle, kun vastarooli tuli päälle. Valloittettujen maiden ja kaupunkien eloonjääneet olivat etusijalla kiinnityksiä myönnettäessä.


Ajan riekaleet on vihitty tulelle. Kaupungit palavat. Kaikki palaa. Anna palaa!
Mikä ei pala, ei pala kuitenkaan.

Ensimmäisen adventin Jesaja-tekstissä puhutaan Kaivatusta kaupungista, Kaupungista jota ei hylätä.
Sitä kaupunkia ei voi polttaa.

"Lähtekää, menkää ulos porteista..."
Kaupunkisi palaa, jätä se. Se on vieras, vieraiden legioonien valtaama. 
Temppelit palavat.
Titusten rakentama komea Colosseumkin, monien ammoisten roolien näyttämö, on rämä muisto vain, turistien täyttämä.
Pois.

Lattialla makaava, nostajaa odottava lusikka on sittenkin saanut hyvän, todennäköisen osan.
Ei tarvitse rimpuilla tai roikkua. "Itsestään" lähteminen käy itsestään.
Totuuteen kääntyneet kasvot eivät punastu häpeästä.  

Jätä kaikki. Älä turhaan tiedä mistään mitään. Älä yritä! Anna vaahdon laskeutua rauhassa.
Käy neulasilmästä kaivattuun kotikaupunkiin, josta et ole koskaan poistunutkaan, autuuden kehtoon, jossa uinuva ei kaipaa mitään.

Sitä kaupunkia ei hylätä, sillä se on ennen kuin on mitään muuta.

(Ja pese ne astiat, äläkä jää ihmeitä odottelemaan siellä.)

  












lauantai 1. joulukuuta 2012

Jälkiä ja kehto
















Näköjään meitä on täällä tänään paikalla monta, mutta oikeasti vain yksi on saapunut.
Vain yksi tulee, ja menee taas.
Ehkä ei sekään.

Kun minä puhun sinulle, puhuttelen itseäni.
En tiedä sinusta mitään, sen enempää kuin itsestänikään.
Tiedän kaiken tarpeellisen: sinä olet. Sama täällä.

 

Tänään syntyy 490 000 ihmistä yksin, ja 130 000 kuolee, yksin.
Plus 360 000... Joka päivä pitää rakentaa kaksi uutta Turkua, kämpät, kioskit, kirkot ja kapakat uusien olla.
Tarvitaan myös kouluja, joissa uudet oppivat kaiken järjen ja järkyttävyyden. 

Jyrsijöitä ja muita eläimiä on vielä enemmän, mutta kerrotaan että niiden luku vähenee.
Turut tarvitsevat tilaa. 


Estonian myötä meni pohjaan yksi ainoa, se sama joka nostettiin hengissä helikopteriin: sama joka nosti ja kantoi sylissä.
Aasian tsunami otti syliinsä vain yhden, vaikka puolesta miljoonasta raportoitiin. Se sama sai jo 1300-luvulla Mustan Surmansa, ja selvisi hengissä. 
   


Yksi syntyi neitsyt Mariasta joka ei toisesta mitään tiennyt, kärsi sen yhden Pontius Pilatuksen aikana joka pesi kätensä toisen asioista, kuoli yksin ja haudattiin, nousi yksinään kuolleista, astui yksin ylös taivaisiin, istuu yksin yhden Isän kaikkivaltiaan oikealla puolella, ja on sieltä tuleva yksinään tuomitsemaan yhtä ainoaa, pyhää, yhteistä itseään.

Rippikouluhartaudessa kerrotaan tarinaa hiekalla olevista kaksista jalanjäljistä, Jeesuksen ja ihmisen.
Jäljistä toinen katoaa, ja ihminen syyttää Jumalaa: miksi jätit minut?
En jättänyt, otin sinut syliin. Jumala ihmisen ja ihminen Jumalan.
Minä olen, minä otan. 

Loppu menee väärin, kun on taas kahdet jäljet ja kaikki kysymykset:
Lopussa on vain yksi jälki. Sekin katoaa.
Tuuli tasoittaa hiekan jäljettömiin.

Jäljetön peili heijastaa kasvot jälkineen.
On puhdistettava peili, ja kun yhden jäljettömän peilin laittaa toisen eteen, ilman että välissä on mitään, heijataan vain mutta ei heijasteta.
Se on olemisen kehto: ei kuvaa, ei tahraa, jälkeä. Ei vaikutelmia.

Kotikehto: kaikkea keinuttaa.
Yhden kehto ja kaiken. 
Sylikehto.



Bussi pysähtyy Mullintiellä. Pysäkin lähellä on hylätty kioski. Se on jätetty siihen lahoamaan ja kiihottamaan mielikuvitusta.
Ei yhtään huvita aukaista ovea tai mitään. Siellä on varmasti kolkkoa ja jyrsijöitä.

Ennen kolkkoa ja jyrsijöitä, vuosikymmeniä sitten, kauppa kävi vilkkaana. Kuumana kesäpäivänä ostettiin limsaa ja jäätelöä.
Nuorisoa hengaili kioskilla. Korskeasti mutta sydän väpättäen Hannu lähestyi Liisaa, mitäs tyttö, haluuks röökin, joo kiitti, nyt heillä on lasten lapsia.

Jyrsijäpojan sydän väpättää Hannuakin nopeammin kun se lähestyy hyvännäköistä jyrsijätyttöä, ja vaikka se ei paljon kuulumisia kysele tai tarjoa tupakkaa, sukupolvia tulee ja menee.
Toivottavasti niillä on aika lämmin kioskissa.

Aika menee eikä mene.
Olemisen kehto keinuu paikallaan. Olevaiset löytävät toisia, yhtyvät ja syntyvät. 

Tämä ei jää tähän.

Kehto keinuu syntymän ja kuoleman, olemisen ja olemattomuuden äärten väliä.
Kunnes se lahoaa.

Ennen kaikkea ja yhtäkin, keinumatta, ulottumatta aikaan ja paikkaan silti niitä keinuttaen, lahoamaton jakamaton tuntematon. Ainoa mikä todella tunnetaan.