perjantai 22. maaliskuuta 2013

Tamminen ja neitsyt Marian ilmestys




"Ei oltu tarpeeksi nälkäisiä." Oman joukkueen jääkiekkovalmentaja selittää omiensa heikkoa peliesitystä.

Se on: Ei ajettu vastustajan maalille toivotun hanakasti. Ei otettu "kaverin" hyökkääjää niin kovasti kuin olisi pitänyt, niin että kaverin hyökkäystaho olisi pitänyt taluttaa joukkosidontapaikalle tai sairaalaan.
"Oltiin unessa koko peli", haastateltu oman joukkueen pelaaja myöntää.
Kylläisyys ja unessa oleminen ilmentävät tässä käsitteistössä yhteneväisiä asennevikoja.

Ensin tuollainen kommentointi suututtaa oman joukkueen kannattajaa; jos kerran tiedetään että ollaan unessa, pitäisikö sitten ehkä herätä! ja pistää vastustajan ylämummo laulamaan virsiä huivi tötteröllä - maali on niin kaunis tms - sen sijaan että ajaudutaan oman pään kulmiin rusettiluistelemaan havaijikiekon perässä ja jätetään kaverin mummo tuppisuuna ilmaan roikkumaan.

Mutta sitten kannattaja tajuaa, että nälkäisyys ja hereillä oleminen ei ole pelkkä tahdon asia. Pää punaisena huutava valmentajakaan ei lisää nälkää eikä herätä unesta. Se on suuremmas käres.


Zen-kirjallisuuden klassikko Zen ja jousella ampumisen taito - joka ei ole missään nimessä mikään zen-kirjallisuuden klassikko, sen enempää kuin Olemisen sietämätön keveys on elokuvahistorian klassikko vaikka nimensä onkin kätilöinyt myriadikaupalla toinen toistaan vähähappisempia otsikkoäpäriä erilaisiin keikaroiviin yhteyksiin (tietenkin, on siinä filmissä Lena Olin ja se toinenkin, paljon eteerisempi mutta ei pahalla tavalla yhtään, jonka nimi ei nyt tule mieleen eikä kirjoitukseen) (kauniit näyttelijät eivät vielä tee filmistä klassikkoa paitsi jos siinä on Greta Garbo, jonka jumalaisia elokuvia ei kukaan ole nähnyt ja jota kukaan ei tunnistaisi jos kävelisi kadulla vastaan, paitsi ehkä Kaikka, mutta Olinskan tunnistaisi ja sen toisen jonka nimi muistaakseni alkaa B:llä ja jonka naaman muistan myös, semminkin kun se oli myös Kieslowskin värisuorassa Sinisenä, sama melankolinen katse) - kertoo ahkerasta oppilaasta joka ilmoittautuu tunnetun jousiampujan ohjaukseen.

Teksti on aika puuduttavaa, mutta niin on ammuntaopetuskin, joka kestää vuosia. Oppilas haluaa hyväksi ampujaksi, mutta törmää kerta toisensa jälkeen samaan vaikeuteen: juuri haluaminen hyväksi ampujaksi on tavoitteen saavuttamisen pääasiallinen este...
(Luoja kuinka pettynyt olin nuorena tähän kirjaan! Pidin sen viestiä lähes kammottavana.)

Mikään ponnistelu ei riitä, vaikka onkin toisaalta välttämätöntä. Mikään ei riitä!
Mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi herrajumala riitä!

On ponnisteltava hysteerisesti vuosikausia, taisteltava kaikkien mahdollisten vaivojen kuten täydellisen kyllästymisen läpi. Vain huomatakseen että taas on seinä edessä, seinä johon sopii lyödä päänsä uudestaan ja uudestaan.

Kunnes - lopulta - seinää ei enää ole...
Ei sen takia että oppilas olisi murskannut sen otsallaan pala palalta.
Vaan siksi, että sitä ei koskaan ollutkaan...

Silloin nuoli tai kiekko lähtee kauniisti, todesti ja oikein. Kuin bambun lehti joka on taipunut lumitaakan alla, ja joka sitten kun aika on eli lumi putoaa itsestään, singahtaa kevyesti suoraksi taas. Asentoon joka on sille ominainen ja jossa sen on hyvä ja vapaa olla.

Ampua ilman ampujaa.
Kiekkoilla ilman kiekkoilijaa.

Elää ilman eläjää.
(Ei meistä ole eläjiksi.)



Neitsyt Marian tie Jumalan synnyttäjäksi oli lyhyt, ei vuosia kestävän harjoittelurääkin tulos vaan muutaman sekunnin mittainen riisuutuminen.
Viattomuus, köyhyys, tyhjyys, neitseellisyys, kuvattomuus, ilmoitus, usko, armo.
Play off.
Game over.
Synnyttäjä kuolee Jumalan synnytykseen.

That's it.

Neitsyen myöhempien aikojen tie pyhimykseksi ja oppiriitojen aiheeksi on ollut pitkä ja koukeroinen. Koominenkin. Se on ollut mielen kuvaamataiteen juhlaa, viattomuuden muistoksi.
Kuvattomasta ja viattomasta on tehty ehkä enemmän kuvia kuin mistään muusta kohteesta maailmassa, poikansakin mukaan lukien.

Ruumiillisen koskemattomuuden vahvistavat uskonnollisista lähteistä ainakin Raamattu ja Koraani.
Lisäksi rouvani, ma donna, on julistettu taivaan kuningattareksi ja ikuiseksi neitsyeksi. Hänet on otettu taivaaseen ruumiineen sieluineen päivineen, ilman kuolinpäivää kuitenkin. Hän on siinnyt ilman perisyntiä.
(Jonkun on jossain taannehtivassa Daavidin suvun partenogeneettisessä viestiketjussa ollut pakko tehdä perisyntiäkin, kai, että tähän oltaisiin edes päästy. Ei armoa ilman syntiä. Eikä jälkipolvia.)

Maakunnissa Marian tie teki paikallisia mutkia. Suomessa kalevalainen Marjatta, paimentyttö, tulee raskaaksi puolukasta, synnyttää saunassa (ehkä ei ollut sijaa maatalossa), ja rukoilee Ukko ylijumalaa synnytystuskissaan (Wiki).
Puolukan neitsytmorsiamen poika saa nimekseen Kaukomieli. Hänestä tulee Kainuun kuningas ja rahavuoren vartija.
Joosefia tuuraa Suomessa vaka vanha Väinämöinen.
Kyllä kansanperinne tietää.


Ihmisen mieli tietää yllättävän monta asiaa.
Ajatus synnyttää yhtä jos toistakin.

Yhtä se ei synnytä. Hurskainkaan ajatus ei kosketa Jumalaa.
Ajatus ei elä Yhdessä.

Ajatuksen on kuoltava Jumalan syntymässä.
Todellisuus ei saavu luoksemme lauseita pitkin.

Jumala ei surffaa lainalauseilla, todellisuus on meri, lauseet laineita.

Teksti puutuu, puuttuu todesta.
Maailma on sana, sana ei voi olla koti. Tämä ei voi olla tässä. Me olemme hukassa kuin nälkäinen pantasusi tai kylläinen jääkiekkojoukkio.

Nälästä lähdetään Mariankin tapauksessa, ja siihen jäädään kunnes tullaan johonkin mikä ei ole jotakin tämän jatkumolla.
Kaukomieli kääntyy sisään, valtakunta on tullut lähelle, Poika syntyy kaikkeuden kohdussa ilman tuskia.

"Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois."
(Marian ylistysvirsi)


Päätä seinään,
päätä jo!
Hajotkaa, täällä ei ole mitään nähtävää!

Pää hajoaa.


Neitseellisyys on päätöntä mielettömyyttä, viatonta kuvattomuutta.
Jokainen hetki on syntymäjuhla.
Ei omisteta mitään.
Ei mitään kuvaa mistään. Ei omakuvaa, tahtotilaa, ei seinää.

Olematta oikeassa ollaan oikeassa asennossa.
Omissa soi, viimeinen virsi.
Tämä on tässä runsain määrin.

Taakka putoaa huomaamatta.






 













perjantai 8. maaliskuuta 2013

En ma enää aja






"Orlov söi kerran liikaa survottuja herneitä ja kuoli. Kuultuaan tästä myös Krylov kuoli. Spiridorov kuoli muuten vain. Spiridorovin vaimo putosi senkiltä ja kuoli hänkin. Spiridorovin lapset hukkuivat lampeen. Spiridorovin isoäiti alkoi ryypiskellä ja lähti matkoihinsa. Mihailov lakkasi kampaamasta hiuksiaan ja sai rupia päähänsä. Kruglov piirsi naisen, jolla oli ruoska kädessä, ja menetti järkensä. Perehrestov sai sähkeitse neljäsataa ruplaa ja rupesi niin koppavaksi, että sai potkut töistä.
Hyvät ihmiset eivät osaa pitää asioitaan oikeilla raiteilla."
(Harms, Sattumia)



Joskus syväksi koetun rukouksen tai maailmoja syleilevän kontemplaation hetkellä päässä alkaa soida
"tiu tau tilhi äidin ryytimaassa, joko sinä lensit syömähän taas".
Hautajaisissa kaiken eläytymisen keskellä yhtäkkiä muistan jäätelökesää tai että silimät tummat on kuin syksyinen yö.
Häissä möyryää highway to hell tai vonkuu stairway to heaven.
Jne.
Sitenkin saa välähdyksen ihmismielen hauskaan mutta myös ärsyttävään motoriikkaan.
Että asiat eivät pysy oikeilla raiteilla.


Ihmismieli ei ole harmonian tai syvällisyyden manifesti, vaikka sellaisena mieluusti esiintyykin.
Tiutau-tilhi koko vehje.

Se on hyvä teknisissä asioissa, kun esimerkiksi halutaan keittää kananmunia tai suunnitella yhden miehen lentokone, jonka voisi pukea päälleen kuin valjaat ja lähteä parvekkeelta ilmailemaan, tahi toteuttaa jokin muu selkeä tekninen hanke.

Psykologisilla ja sosiaalisilla näyttämöillä mieli on peluri ja petturi.
Herätyksen hengellisissä toimissa se on lavea ja korkea tie helvettiin. Illuusiogeneraattori.



Elämä taaksepäin tai eteenpäin on virvatulia, mielen pyörteitä. Vain värikkäimmät ovat näkyvissä, rumimmat ja kauneimmat.
Harmaan tylsä tausta jota vasten nuo piirtyvät, ja joka muodostaa aikajanasta suurimman osan, ei erotu.
Välähdyksistä olen rakentanut itselleni persoonan ja elämäntarinan kasvatuksen, ympäröivän yhteiskunnan, uskonnon, tieteen ja muun kulttuurin aloitteesta, varoilla, tuella, sanoilla ja herkeämättömällä ohjelmavirralla.

Psykologia yrittää teettää näistä mielteistä hyvän kuvan, paremman itsetunnon, kertomuksen josta voi olla ylpeä tai jonka voi ainakin hyväksyä.

Henkisyys ja hengellisyys haluavat näyttää janalla Jumalan, karman tms. vaikutuksen eli johdatuksen kohti Valoa.

Valo vain ei ole siellä, janan tai tunnelin päässä, vaan odottamaton räjähdys, nyt tässä tai ei koskaan missään.




Rippikoulutyttö luki viime sunnuntaisessa konfirmaatiossa Efesolaiskirjeestä, että "siivettömällä ei ole sijaa Jumalan valtakunnassa." "Kavahtakaa siivettömyyttä!"
Tytön ei tarvitse kavahtaa lukutapaansa; se oli kai tahaton mutta hieno silti, tai siksi juuri.
Odottamaton sana sattuu paljon tarkemmin kuin se, jota tänne tultiin varsinaisesti kuulemaan ja sillä uskonnollista identiteettiä vahvistamaan.

Siveettömyys ja siivettömyys ovat lähes yhtä, ainakin suomen taivaassa ja taivaan alla, parin vokaalin volttien varassa.

Ne ovat itsensä junttaamista kiinni lihaan ja aikaan, minuuden iankaikkisessa ryytimaassa. Karnevaalin eli hyvästien, irtipäästämisen ja lentoon lähdön vastakohta.
Samaistumista oman persoonalliseen elämäkertaan ja ruumiiseen, aaveiden takaa-ajoa, tai pakenemista.

Rakennetaan minäkuvaa. Asetetaan se jalustalle ja aletaan kärsiä.
Imago kärsii, eikä muuta osaakaan. Brändi palaa.

Tiu tau tilhi.



Kanaanilainen nainen juoksee miehen perässä. Hän on hädissään, tytär on huonona, pahuuden vallassa. Mies on kuuluisa parantaja, Daavidin ja Jumalan poika, Herra ties vaikka mitä.
Nainen pyytää apua. Miestä ei kiinnosta koko juttu. Hän kääntyy pois.
Tässä on muutakin tekemistä, pitää keskittyä imagon mukaisesti oikeisiin, valitun kansan lampaisiin. Nainen ei hellitä eikä välitä onko valittu vai ei valittu. Auta nyt!
Jumalan poika sättii ihmisen tyttären maan rakoon: pitäisikö antaa lasten leipä ja antaa koirille!? Hän ei edes katso naiseen päin. (Koiraksi vertaaminen oli pahimmanlaatuinen loukkaus.)
Nainen hajoaa, menee palasiksi ja raiteltaan. Herrajumala! Syöväthän koiratkin murusia isännän pöydästä!

Mies hämmästyy noin yllättävästä vastauksesta, kääntyy, katsoo naiseen ja hajoaa hänkin, menee raiteiltaan, tulee murusiksi jotka nainen syö, astuu alas taivaasta ja kirjoitusten mukaiselta jalustalta, kääntyy koiraksi pois valittujen luota, astuu alas taivaasta ja jalustalta, putoaa senkiltä kuin Spiridorovin vaimo, kuolee, nousee ylös ja vetää kanaanittaren perässään.
Katseet kohtaavat, niistä tulee yksi.
Yksi katse, yksi usko, yksi sydän.
Outo ja odottamaton raide, tuntemattomahan tupaan vie.

Jumala sanoo ihmiselle: tapahtukoon sinun tahtosi.
"Siitä hetkestä tytär oli terve."
Käänteinen pater/mater noster on tosi vasta kun rukoilija on hajalla, kokonaan poissa.



Virvatuli eli aarnivalkea on viehko lyyrinen ilmiö, ja tuttu lähes kaikkien kulttuurien perinteistä (Wikipedia).
Usein se ymmärretään henkiolennoksi tai sellaisen hohtamaksi valoksi, joka houkuttelee ihmisiä eksymään ja vahingoittumaan.

Tulet vaappuvat ja huojuvat lähellä maan tai veden pintaa. "Virva" tarkoittaa väreilyä, häilymistä ja lepattamista.
Virvatulia ei voi saada kiinni. Ne häilyvät kauemmas jos niitä lähestytään, tai katoavat kokonaan.




Tyttö herää yöllä ja tuntee tulen taas, mutta ei liiku, jokin pitää kiinni. Hänen nyrkkinsä hikoavat ja puristavat peitettä. Polttaa.
Se tulee kaukaa, se on polttanut vuosikymmeniä, ehkä vuosituhansia, -miljooniakin.
Se lyö aikojen takaa. Se on kuin paha henki tai tie helvettiin. Hiki nousee otsalle.

Pelko puristaa kurkun tukkoon, huuto ei tule. Äitikään ei tule.

Odottamatta tyttö tuntee toisenlaisen tulen.
Se kuluttaa mutta ei polta! Se tulee vielä kauempaa, syntyi ennen muinaisuutta.

Menneisyyden ja tulevaisuuden tulet sammuvat. Helvetti jäätyy.
Ajan piiri supistuu pyöriessään. Se ei ole jana, ympyrä, spiraali tai mitään. Lopulta aika nukkuu seisaaltaan.
Olemisen ja olemattomuuden polttopiste, rauhan tuli.


Paha henki häilyy, lepattaa, huojuu ja häipyy virvana nirvanaan kuin aavehiiri koloonsa.
Tyttö nousee sängyltä linnunkevyenä.
Hän alkaa leikkiä.
Se sujuu itsestään.

Mitään ei ole tapahtunut.


"En millään muista -
Tuntuu aivan kuin joku
olisi käynyt
täällä, tullut ja mennyt
sillä aikaa kun nukuin."
(Kotomichi)