tiistai 1. toukokuuta 2012

Aurelius

Ylivilkas pieni poika seuraa pääsiäisvaellusta. Avustaja pitää kiinni housun vyölenkistä. Poika eläytyy väkevästi, yrittää vähän väliä syöksyä mukaan tapahtumien pyörteeseen.

Tekee mieli viimeiselle ehtoolliselle yläsaliin, jossa minä olen Jeesus. Huvittaisi mennä rukoilemaan Getsemanen puutarhaan. Hän ei takuulla nukahtaisi opetuslasten lailla. Päinvastoin, hän potkisi hereille mokomat! Kun enkeli kysyy tyhjällä haudalla: ”Mitä te täältä etsitte?” poika kiljaisee: ”Hyvä kysymys!” Poika pääsee karkuun vyölenkistä ja juoksee eteiseen kuin Pietari puutarhahaudalle, avustaja perässään.


Ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai on quasimodogeniti. Sen teemateksti on ote Pietarin kirjeestä: ”quasi modo geniti infantes”, niin kuin vastasyntyneet lapset. Viktor Hugon romaanissa rujo vastasyntynyt jätetään Notre Damen portaille kyseisenä sunnuntaina, jonka mukaan lapsi myös ristitään. Quasimodon elämästä ei tule juuri mitään. Hankkiudutaan kellonsoittajan ammattiin. Kuulo menee. Vammaisuus kumuloituu. Rakastutaan Esmeraldaan. Tätä ei kiinnosta muotopuoli. Quasimodoa ei kiinnosta Esmeraldan kiinnostumattomuus vaan hän jatkaa ”rakkauden” epätoivoista tietä kirottujen hautausmaalle asti. Vuosien kuluttua luurangot löydetään toisiinsa kietoutuneina. Irrotettaessa Quasimodon luusto hajoaa tomuksi.


Sattuma heitti Marcus Aureliuksen Rooman hienoimmaksi ikinä keisariksi vuonna 161. Jos keisarin ammatin harjoittaja voi olla viisas, Aurelius oli. Ainakin niin on pääteltävissä kirjastaan Itselleni. Hän oli myös viimeinen ”suuri” keisari. Poikansa Commodus oli tiettävästi itsekäs typerys, ja päästi Rooman alamäkeen. Pojasta polvi paheni tomuksi asti. Pax Romana raksahti rikki.

”Kaikki asiat ovat muutoksessa. Myös sinä itse olet alinomaisessa muutoksessa ja tavallaan tuhoutumassa, ja niin on koko maailma.” (Itselleni, myöhemmin I)

Teksti on todella ilmiselvästi kirjoitettu vain ”itselleni”. Keisarin ei tarvinnut pohtia lukijakunnan odotuksia tai mieltymyksiä, ehtiikö joulumarkkinoille tahi kirjamessuille. Tuohon aikaan joulumarkkinat olivat vasta ovella (itse asiassa Aurelius yritti estää niiden vakiintumisen vallan…) ja kirjamessut kaukana sieltäkin.
Ei tarvitse esiintyä kuin Euroopan omistaja, jos on Euroopan omistaja, ja vielä osan Afrikkaa sekä Aasiaa. Voi laittaa ärjyimmän näköisen sadanpäämiehen asialle, sadan hampaisiin asti aseistautuneen alaispäänsä kanssa viemään käsikirjoituspinoa kustantajalle, että tulihan se nimi nyt oikein siihen paperiin…

Aureliuksen metodi oli vanha kunnon: varma ja syvä tietoisuus, että kaikki havaittava katoaa. Se on aluksi kitkerä mutta lopulta varsin nopeasti parantava yrtti. Aistikohteisiin takertuminen on kuin rakastumista ohi lentävään varpuseen.
Käänny pois!
 ”Miten helppoa on työntää luotaan ja pyyhkiä pois jokainen vaivalloinen ja vieras vaikutelma ja olla heti täydessä tyvenessä.” (I)
Aureliukselle tosiasioiden maailma on ihan hyvä. Vaiva muodostuu vain vaikutelmasta.
On totta että tiellä on joskus piikkipuskia. Ne voi kiertää. Ruoka on joskus pahan makuista. Sen voi jättää syömättä. Siinä mitään.
Vaikutelman vaikeus ja vaiva on sitä, että jäädään päivittelemään. Miksi maailma ei ole sellainen kuin haluaisin, täynnä pelkkää hyvää, rauhaa ja rakkautta. Kuinka minun tielleni on osunut tuollainen puska, ja ruokakin on aina moskaa.
Miksi aina minä. Miksi aina maailma.

”Minä olen ansainnut enemmän, koska olen sen arvoinen!” (l'Oreal) Tämä on vaikutelma. ”Minulla on se, mikä minulle kuuluu.” (I) Tämä on real, tosiasia.

Takertuminen vaikutelmiin on onnettomuuden syy, ei tosiasia – ei karukaan kuten kuolema. Kuolema ei kai ole sen karumpi kohtalo kuin elämäkään.
Vastasyntynyt on vielä lähellä kuolemaa eli kaiken alkuperää, ja juuri siksi se on viaton ja kaunis. Siksi se on ”se”, ei vielä ”hän”. Kun ”hän” tulee, tulee vieraantuminen, hätä ja pelko. (Koska ihminen haluaa alentaa eläimenkin omalle tasolleen, hän on alkanut kutsua sitä häneksi, ja nähdä siinä omien mielenliikkeidensä heijasteen.)
Totuutta on haluttava kuin vastasyntynyt lapsi haluaa maitoa (1. Piet.2), ei laskelmoiden tai tulevaisuutta hamuillen.

Kävin onnittelemassa 91-vuotiasta. Hänessäkin oli samaa kuoleman läheisyydestä johtuvaa viattomuutta. Hengityshommat hänenä ovat muutamaa tuhatta sisään vetoa ja puhallusta vaille valmiit. Ainoa mitä kuulemma vielä pitäisi tehdä, on käydä äidin haudalla Mynämäessä. Eikä sen pitäisi olla ongelma, hän katsoi minua ja hymyili, onhan minulla kaksi jalkaa ja rollaattori, eikä matkaa kuin 30 kilometriä. ”Siinä mitään”. Minulle tuli jotenkin heltynyt olo. Olisin varmaan lähtenyt roudariksi, jos omistaisin auton.

Aurelius ei oikein pitänyt alkukristityistä. Pistipä joutoaikanaan pystyyn pienen vainonpoikasenkin, ja siivitti samalla lentoon uuden uskonnon.
Aatteet pitävät vainoista.
(Mikäli haluat edistää jonkin aatteen leviämistä, ryhdy vastustamaan sitä. Perusta vaikka FaceBook -ryhmä asiaa varten. Ala peukuttaa mieliaatteesi vastakohtaa, mikäli oikeasti mielit ajaa asiaasi. Totta puhuen meitä ei oikeasti kiinnosta joku idea tai mielipide, vaan se ajatus että minä ajan tällaista hienoa hommaa…)

Kristinusko väsähti vasta valtaan, loistoon ja kultaan, kun siitä tuli ensin luvallinen ja sitten pakollinen oppi. Tieteellinen maailmankuva pääsi sittemmin valtaan, ei sen takia että sen löperöt teesit olisivat ylivoimaisia, vaan siksi että sitä siunattiin niin väkevällä vastustajalla. Jne.

Kukaan ei mahda millekään mitään. Commodus ei ollut siksi oikeasti isäänsä huonompi.

Elämäntarinamme on kirjoitettu jo silloin kun siittiö kohtasi munasolun.
”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” (Ps.139)

Aureliuskin sanoo – samassa hengessä kuin VT:n Saarnaaja – että tavallaan kaikki on jo tapahtunut. Ei mitään kovasti uutta auringon alla.
”…neljäkymmentävuotias mies, jolla on vähänkin järkeä, on nähnyt kaiken menneen ja tulevan…” (”Ja nainen myös!” huutaa vaimo Faustina lieden äärestä. ”Ja miksi aina pitää lähteä niihin iänikuisiin sotiin, muka viisas mies! Eikö nyt yksi Rooma pysy pystyssä ilman sinuakin, kolmentoista lapsen isä! Joku hunniakka mielessä tietenkin, mikä lie teutonitar! Kyllä nuo retket tiedetään! Minä sinulle Kattilat näytän!”)

Neljäkymmenvuotias, aika järkeväkään mies/nainen, ei kenties ole nähnyt tai käyttöön ottanut uusinta iPadin versiota, Suomen menestys tulevissa jääkiekon MM-kisoissa on vielä arvoitus, kuin kuvastimessa. Ja moni muu asia. Mutta olennaiset on nyt nähty. Jo muinaiset roomalaiset olivat nähneet kaiken. Jääkiekossa ei jaeta timantteja, joten kullan uusiminen on ainoa jatkomahdollisuus. Uusi versio iPadista, ja taas uusi. Uusi numero Padin perään: isompi oletuseuforia.
Ennustaminen on helppoa, varsinkin tulevaisuuden.

 Lopulta suurimpien sankarien numerot nostetaan hallin tai operaattorin kattoon kuin Quasimodo kirottujen hautausmaan mullasta.

Tekninen ja jääkiekkoilullinen kehitys on viatonta lastenleikkiä henkiseen ja hengelliseen verrattuna. Viime mainittu on todellinen raatojen ylösnousemus. Separoitujen sielujen kokoontumisajo. Rat race.

Sisäinen ”kasvu” edellyttää ”kasvajan” kuolemaa. Jos vehnänjyvä ei kuole, se jää yksin. Mutta jos se kuolee, kasvu on jotakin muutasanoinkuvaamatonta
Tässä ei ole jaossa sankarin viittaa.

 ”Sielun pallo säilyttää oman muotonsa, kun se ei kurota mihinkään eikä käänny sisäänpäin eikä hajoa palasiksi eikä romahda kokoon, vaan sitä valaisee valo, jossa se näkee kaikkeuden totuuden ja totuuden itsessään.” (I)


Kurottuminen jotakin kohti vie väkisin Quasimodon kohtaloon, kvasimuotoihin, näennäisyyksiin.
Kaikki hajoaa käsiin.
Lopulta hajoavat kädetkin, tomuksi tulevat.
Se ei himmennä valoa.

Mestari Eckhart toteaa, että oikeamielinen tai Jumalan mielen mukainen ihminen ei käänny mihinkään suuntaan. Ei ulos, mutta ei sisäänkään. Ei maallisiin, mutta ei taivaallisiinkaan. Sielun tuntema autuus on ohi menevä ilmiö…  

Mikään ei vaikuta valoon.

”Ota vastaan ilman ylpeyttä, päästä irti ilman kamppailua.” (I)
Mikä on irtipäästäessä, jos ei alkujaankaan ole ollut mitään millä tarttua.

Opetuslapset nukkuvat puutarhassa, Viktor Hugo, Quasimodo ja Esmeralda nukkuvat, Aurelius, Faustina, Commodus nukkuvat. Eurooppa, Aasia ja Afrikka nukkuvat. (Amerikka näyttää olevan hereillä oikein helvetin tavalla, mutta sekin vain säntää ja säätää - unissaan.)

Muodot vaihtuvat mutta uni on yksi ja sama, vastasyntyneen lapsen. Unio, separatio, reunio. Separaatio on tila josta on pidettävä kiinni kynsin hampain.
Älä mene sinne.
”Nuku kaikissa asioissa.” (Eckhart)

Kivi on poissa, maailma tyhjä kuin hauta.
Mitä te täältä etsitte?
Hyvä kysymys.



---

- Aamuhartaus Ylen ykkösellä 2.5:

Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Tämä on ensimmäinen käsky.
Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Minä en ole sinun kiva kaverisi.
Minä en ole sinun toiveittesi täyttymys, en uskosi enkä epäuskosi kohde.
Ilman minua sinä et usko mitään, etkä kiellä mitään.
Minä en ole yläkerran isäntä tai joku taivaan taatto.
En ole kasvo kasvojen joukossa, en myöskään mikään jättiläiskasvo muiden kasvojen yläpuolella.
Minä olen sinun Isäsi joka lähempänä sinua kuin itse olet itseäsi.
Sinä olet tullut Isääsi, ja minä sinun sisääsi.
Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu, ja kaikki mitä osuu niiden väliin.
Minä olen ainoa joka sanoo ”minä olen”. Muita ei saa olla, eikä olekaan jos totta puhutaan.

Sinä joka kuuntelet tätä aamukahvipöydässä: Katso käsiäsi kun ne koskettavat kuppia ja juustosämpylää. Kuka katsoo? Kuka näkee tämän joka-aamuisen toimituksen? Silmät näkevät, iho tuntee, suu maistaa ja aivot tulkitsevat. Sinä näet. Kenen katse sinun katsettasi kantaa?

Sinä joka ajat autoa parastaikaa, töihin, töistä pois tai muuten vain: Katso käsiäsi jotka pitelevät rattia, seuraa liikennettä valppaasti ja kaikessa rauhassa. Kuka näkee, kuka katsoo? Mikä voima sinun kättäsi kantaa?

Sinä joka kuuntelet vapun jälkeisen ruumiillisen ja henkisen tukaluuden kourissa: Se solukasa, jota kutsutaan sinuksi tutisee ja järkkyy, mutta minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä minun rauhanliittoni horju.

Sinä joka olet väsynyt töihisi ja toimiisi, ihmissuhteisiisi, itseesikin. Sinä joka tunnet, että mikään mitä teet, ei riitä. Nyt riittää! Jo riittää!
Minä rakastan sinussa itseäni. Minä olen sinun itsesi, minä en väsy itseeni.

Mutta sinun pitää väistyä, koska muita ei ole kuin minä. Jos väistyt, et väsy. Jos et väisty, väsyt välttämättä. Vain minä olen. Älä pidä muita jumalia. (Jos minulta kysytään, tämä edellinen suomennos on parempi. Muita jumalia on nimenomaan ”pidettävä”: ne eivät pysy itsestään.)

Sinä joka kuuntelet vankilassa: minä kuuntelen sinun kanssasi, sinun korvillasi. Minä olen sinun vapautesi. Ruumis on suljetussa sellissä. Minä en ole.

Sinä joka kuuntelet sairaana, ehkä jopa sillä viimeisellä vuoteella jolta et enää nouse: sinun päiväsi ovat luetut, mutta minä joka olen lukenut ne, olen yksi, ainoa, syntymätön, kuolematon.
Minä olen tässä.
Minä olen sinun ensimmäinen ja viimeinen vuoteesi. Älä hätäile ollenkaan!
Kaikkien elävien ja kuolleiden päivät ovat luetut, samoin aamut, illat ja yöt. Mutta ajaton itse ei lue tai luetteloi itseään. Päättyneet ovat päivät ajan leikkikehässä…

Kaikki syntyy, kasvaa, kukoistaa, kuihtuu ja kuolee itsestään. Alku, keskikohta ja loppu ovat yksi ainoa räjähdys tyhjyydessä joka on täynnä kaikkea.

Taannoisen Palestiinan matkani aikana oikeamieliset kuulijani olivat melkein kaikki inhimillisesti katsoen melkoisia pudokkaita ja sivullisia. (Se oli itsellenikin lievä yllätys.) Uskovaiset eivät ottaneet minua vastaan!

En asettunut mitenkään erityisesti syrjäytyneitä puolustamaan, vaikka niin kuulee joskus sanottavan.
Mutta prostituoidun ja isänmaanpetturin oli kai helpompi ottaa vastaan se mitä minulla oli sanottavaa. Helpompi kieltää itsensä eli tajuta, ettei ole mitään - helpompi kuin uskossa ja moraalissa edistyneiden.
Itsensä kauppias kuuli kun sanoin ettei hän oikeasti myy itseään, jotakin ruumista vain, jotakin riepua.
Minä olen ainoa itse, enkä minä ole kauppatavaraa.
Isänmaanpetturi kuuli kun sanoin ettei hänellä ole täällä sen enempää isää kuin maatakaan. Ei perhettä, ei sukua, ei yhteiskuntaa, josta voisi syrjäytyä tai jonka sisäpiiriin voisi kuulua tai olla kuulumatta. Ei muita, ei muukalaisia…

Nyt ei tarvita uskon tai moraalin suoritteita, ei vahvaa tai edes heikkoa uskonnollista identiteettiä.

Vain korvat tarvitaan, korvat kuulla.

Tarvitaan korvat jotka kuulevat hiljaisen mutta koko ajan läsnä olevan äänen, kaikkeuden ydinäänen: Minä Olen nyt tässä. Uskonnolliset jumalat ovat muita jumalia. Heitä ne surutta menemään. Kiellä ne jumalat, jotka on mahdollista kieltää. Kiellä ne jotka ovat vain ajatuksen heijasteita, kävelykeppejä maailman kuoppaisilla käytävillä.
Minä en ole kohde, en edes uskon kohde.
Minä olen uskon subjekti, alkaja ja täyttäjä.
Minä olen se joka sinussa uskoo, toivoo ja rakastaa iankaikkisesti. Aamen.