keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Arska, penska ja Lootska

”Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.
Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.
Hänellä ei ollut käsiä tai jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.
Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.”
(Daniil Harms, Sininen vihko n:o 10, kirjassa Sattumia)

Puhun mikrofoniin radioiltahartauksia.
Vähän jännittää. Pyydän saada puhua seisten, jotta voin työntää kädet housun taskuihin. Se on jostain syystä rauhoittavaa. Oikeassa taskussa on 50 sentin kolikko, sitä on mukava pyöritellä sormissaan samalla kun luo henkeviä katsauksia ylös, alas ja keskelle.
Kolikko on aistivoimainen kova esine.
Sillä on käyttöä.
Ei sillä onnea saa mutta jotain pientä vähän.
Se tuntuu sormissa.
Samalla kun suu puhuu, sormet yrittävät erottaa kruunan ja klaavan. Raha rauhoittaa kiihtymiseen alttiit aivot.  

Kaikkea on niin vähän, jos ollenkaan. Mutta suu puhuu suuria.

Penkillä tavaratalon edessä makaa kuoleman kolkkapoika, elämän kaukopartiolainen, etanolinuijalla uneen kolkattu ostovoimaton. Olen tuntenut hänet näöltä yli kaksikymmentä vuotta.
Kipujen mies, sairauden tuttava, roskisten asukas. Hirvittävän sitkeä sissi.
Sisältä viaton ja koskematon kuin kaikkein pyhin. Sielun kipinävahti.
On epäselvää kenestä on kysymys. Kaikki loppuu, kivut ja sairaudet, mies loppuu. Ei sen väliä.
Sielu sammuu, kipinä ei ikinä, syttymätön, sammumaton.


Kummin sylissä makaa kastettava lapsi, unessa hänkin. Nimettömänä kutsuttu hetkeksi nimellisyyteen, tulen kantaja, tulen lapsi. Tuli polttaa tulevaisuuden ja muun ajan. Kaikki palaa tähän.
Lapsi avaa silmänsä. Ne eivät kohdistu mihinkään. Lapsella ei vielä ole isää eikä äitiä, ei nimeä eikä yhteiskuntaa, mutta Valtakunta hänellä on!
Tulisilmät, eivät näe vielä mitään. Katse ei kysele kenestä on puhe,
tulisilmät.


Minut kutsutaan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Potilas on menettämässä henkensä. Kello on varttia yli yksitoista maanantaiaamupäivällä. En ole osannut varautua ollenkaan. Minulla on päälläni teepaita ja siniset farkut. Paidassa lukee Esprit, että pitikin... Mietin sitä vain hetken, kuoleva ei kai sitäkään.
Hän katsoo minua, minä katson häntä, vaihdamme jonkun sanan. Hän on kuihtunut miltei olemattomiin. Hänellä ei ole enää yhtään mitään.
Huoneessa ei ole muita. Silmissä on hätää, pelottaa irrota. Haluan sanoa kuolevalle jotakin kuolematonta, mutta minun on vaikea puhua, tuntuu kuin ei olisi suuta. Pidän kädestä kiinni. Se on vielä hetken lämmin.
Luen Herran Siunauksen, kun en muuta keksi. Kerrankin se toimii. Hätä hiipuu silmissä.
Minä näen kun hän irrottaa!
Esprit menee exitukseen, ja sielu. Kipinä ei liikahda.

Kipinä ei edes liikahda!

Kello tulee minulle kaksitoista, hänelle ei. Hänen aikasavottansa loppui viittä vaille.

Minä kuljen loppupäivän kuin pumpulipilven päällä. (Tämä oli elämäni juhlavimpia kokemuksia.)
Tuntuu kuin pitäisi hankkia kultainen harppu, pitää sitä polvien välissä, suloisia sointuja siitä tykö näppäillä.


Sodoman tien poskessa pönöttää suolapatsas. Se on erään Lootin ex-vaimo. Ero tuli Lootille yllättäen. Nyt vaimon päätä ei käännä enää mikään.
Suolasilmät, suolaiset kyyneleet. Suolainen jäykkä niska.

Hän pääsee hyvin lähelle Harmsin kuvaamaa punatukkaista miestä jolla ei ole hiuksia.
Ex-Lootska, pelkkää suolaa. Outo kattaus.

Käytän häntä jonkinlaisen carpe diem -asenteen profeetattarena iltahartaudessa.
Minua epäilyttää. En halua esiintyä elämäntaito-oppaana. En osaa itsekään elää, suolaniska!
Minua eletään.
”Hän täyttää kaikkeuden läsnäolollaan.” Lootin exänkin.
Tuo efesolaiskirjeen lause on Raamatun komein.

Paavali hukkasi ajatuksen aika ajoin pelottavan pahoin. Ja alkoi puhua kilparadasta jota ympäri juostaan voittopalkintoa tavoitellen…
Taitaa olla parasta, ettemme siitä mikä täyttää kaikkeuden läsnäolollaan, järin paljon enempää puhu.


Saan lopulta radiopuhesavottani päätökseen. Kysyn äänitarkkailijalta, että oliko tämä tässä.
”Tämä oli tässä”, ja minä pyöräilen Samppalinnan maauimalaan.

Sen pukukaappi toimii 50 sentin kolikoilla.







Tämä oli tässä 1.6:



"Kävelykadulla tavaratalon edessä Arska makaa penkillä sammuneena. Kuola valuu suupielestä. Peli on pelattu. Pokaalia ei tullut. Jokainen laukaus meni ohi. Omassa päässä kyllä soi usein, tuomion pasuunat, tappion tyhjien maljojen ontto kaiku.
Arska jää lojumaan paitsioon. Yhteiskunta ympärillä jatkaa pelejään.
Ohikulkijoiden katseet koskettavat, mutta eivät koske Häntä.


On helatorstain aatto. Jeesus valmistautuu astumaan taivaaseen ja istuutumaan Jumalan oikealle puolelle.

Galilean miehet jäävät ihmettelemään. Maakunnasta ei ole useinkaan noustu taivaskuntaan, mitä nyt profeetta Elia joskus taannoin tulivaunuissa ja tuulen pyörteessä.

Historiallisen realismin sukset menevät ristille ja jäävät sinne roikkumaan.
Ylösnousemus ja taivaaseen astuminen ovat surrealismia, ylitodellisuutta. Ne eivät ole tätä, eivätkä tuota. Ne eivät ole kuvia jotka esittävät jotakin tuttua ja turvallista. Ne eivät kuulu peliin tai kertomukseen. Ne eivät ole pudotuspeliä tai jonkin kertomuksen jännittävä jatko-osa. Ajan ja tilan koordinaatit joutuvat kadotukseen.
Valtakunta ei ole tuolla, tai tuolla. Se on tullut lähelle, hirvittävän lähelle. Ihastuttavan lähelle. Kuolettavan lähelle.

Jeesus ei voita peliä, vaan hän lyö naulitun kätensä keskelle pelilautaa ja rikkoo sen. Nappulat lentävät ympäriinsä. Mikään ei ole enää kohdallaan. Historia päättyy, loppuvihellys kuuluu.
Tulevaisuuskaan ei ole enää entisellään. Se ei ole enää tulossa. Se on jo.

Ylhäinen luopuu ylhäisyydestään, ja astuu maan alimpiin paikkoihin, sen surkeimpiin loukkoihin.
Ylhäinen ei käy täällä pelastuskeikalla, vaan hänestä tulee noiden loukkojen asukki. Alhaisista alhaisin. Ylhäisistä ylhäisin.
Hän täyttää kaikkeuden läsnäolollaan (Ef.). Hän nukkuu Arskan kanssa penkillä joka on Isän valtaistuimen oikealla puolella.
Hän tekee miehestä kaltaisensa, ihmisen pojan.
Ydinsäteily leviää pitkin maailman kehää, eikä ydin sammu, sammuttamallakaan.
Kaikesta tulee Jumalan valtakunta. Kävelykadun penkkikin on Jumalan valtaistuin, - tai sänky.
Joku on sanonut että Valtakunta on pallo jonka keskipiste on joka paikassa. Sellaista palloa ei potkita, heitellä tai lyödä paikasta toiseen. Pelit on pelattu.
Kaikki tiivistyy yhteen, pyhään ja yhteiseen pisteeseen. Piste laajenee suunnattomaan, ikuiseen.  
Suhteilla ei enää voi pelata, jumalasuhteillakaan.

Maan ylhäisille tällainen valtakunta on outo kenttä. Olisi voitava sanoa kuka pelaa hyvin, kuka huonosti. Olisi voitava erottaa jyvät akanoista, ja oikein uskovat pakanoista.

Mutta kun ei voi. Kotijuoksu merkitään sillekin jonka lyömä pallo on hukassa jossain kaukana, takalaittoman tuolla puolen, metsän pimennossa. Ja pelaaja itse palanut poroksi.
Ensimmäisestä tulee vihoviimeinen ja päinvastoin. Joka uskoo voittavansa, häviää.
Ennen voittoa on hävittävä. Hävittävä kokonaan.  

Se joka on puskenut töitä tammikuun alusta joulukuun loppuun, lomia pitämättä, saa saman vuosipalkan kuin se joka tuli töihin vasta uudenvuoden aattoiltana, minuuttia ennen aikamerkkiä, ja silloinkin humalassa.  

Valtakunnan laki on armo, eikä armo tunne oikeutta.
Se ei ole juridinen akti, jonkinlaisen jumalallisen oikeudenkäynnin onnellinen päätös, vaan jotain kokonaan muuta. Kukaan ei tiedä mitä. Tieto ei auta näissä asioissa.
Armo ei ole realismia, vaan surrealismia.
Sillä ei voi pelata, se ei ole osa peliä, tai pelinappula.


Kun yö laskeutuu kävelykadulle, Arska herää uuteen päivään. Keskiyön kello lyö, helatorstain aatto loppuu. Aika loppuu, Arska loppuu. Mies astuu taivaaseen, ja katoaa sinne. Se on armoa. Kaikki on. Aamen."


8.6:
"Kastetilaisuus alkaa. Paikalla on paljon väkeä. Se on pukeutunut parhaimpiinsa. Tunnelma on juhlavan jännittynyt.
Minä pukeudun albaan ja yritän olla mukava. Muutkin yrittävät.
Me pohdimme kaikki mitä muut ajattelevat minusta.

Vain yksi on näin ajattelevasta joukosta poissa. Päivänsankari ei piittaa piiruakaan mitä muut ajattelevat hänestä.
Hän sylkäisee tutin suustaan, alkaa parkua täyttä kurkkua.
Kastemekon alta kuuluu rutinaa. Jotain tulee vaippoihin, eikä se jokin tuoksu pyhältä suitsukkeelta.

Jumalan Valtakunta kuuluu hänen kaltaisilleen, minä luen.
Uskooko siihen oikeasti kukaan? Onko se liian karua tekstiä meille aikuisille?

Tuo kakkiva ja kiljuva rääpäle on meistä läsnäolijoista ainoa joka pääsee Valtakuntaan. Aikuisten kaltaiset jäävät raapimaan portteja ulkopuolelta.
Valtakunnassa ei nähdä pappeja, insinöörejä, muurareita, ei edes vapaita muurareita, ei sairaanhoitajia, bussikuskeja, ei liikemiehiä.
Kaikki tuollainen on jätettävä portille.
Sisään mennään tämän vaippasankarin perässä, ilman ammatteja, nimiä tai kansalaisuuksia. Ei kreikkalaista, ei portugalilaista, ei suomalaista. Suomalainen ei pääse Valtakuntaan. Passit ja henkilötunnukset joutuvat helvettiin. Yksikään kansa tai kansalainen ei ole luvattu.  

Lapsella ei ole vakaumuksia. Vakaumukselliset eivät siis pääse taivaaseen. Lapsi on siellä jo.

Tuomaan evankeliumissa Jeesus täsmentää lapsen iänkin. ”Vanha mies ei epäröi kysyä seitsemän päivän ikäiseltä lapselta elämän paikasta, ja hän saa elää.”
Vanhan miehen on mentävä viikon ikäisen luokse lakki kourassa. Kysyttävä nöyrästi. Vastaus tulee saman tien. Lapsi nukkuu, parkaisee, tai vain hymyilee.
Jos se ei ole joku ihmelapsi, se ei ainakaan pukahda puhumaan, herra paratkoon, tai parkaiskoon. 
Juuri se on olennaista vastauksessa. Valtakunta ei ole puheessa.
Lapsi sanoo omalla vaitonaisella, viistolla tavallaan vanhalle miehelle: Sinun on lakattava olemasta tuo vanha mies! Sinun on käännyttävä. Pois itsestäsi. Kohti lasta.
Mestari Eckhartin mukaan olisi oikeastaan päästävä vielä kauemmas omassa henkilöhistoriassa: olisi päästävä hetkeen joka edelsi siittiön tunkeutumista munasoluun. Olisi oltava yhtä tyhjä kuin silloin kun ei oltu vielä ollenkaan…
Sinun on lakattava olemasta kaikkea sitä mitä kuvittelet olevasi. Se on ahdas portti elämään.
Portti on niin ahdas että sen läpi ei kulje kukaan, ei ihminen - eikä kyllä kamelikaan. Kamelin taljankin voi pudottaa hartioiltaan, ei se ketään petä. Portista pääsee läpi vain Jumala itse. Vain hänelle se on mahdollista.

Kaikki taljat ja vaatteet on jätettävä. Kaikki mikä peittää alastoman ja paljaan olemisen, on riisuttava portilla. Kaikki roolit, olivat ne sitten ammattiin, uskontoon, sukupuoleen, kansallisuuteen, persoonallisuuteen liittyviä, on hylättävä. On unohdettava että olen semmoinen ja semmoinen.
Valtakunnan portti on unohduksen siunattu ovi.  

Viikon vanha ei tiedä mistään mitään.
Tämä taitaa olla rankka rasti nykyihmiselle: Valtakunnassa kukaan ei tiedä mistään mitään!
Se ei ole tietoyhteiskunta. Tiedon lavea valtatie vie kadotukseen. Vain rakkaus pysyy.

Tieto vetää rajoja. Varsinkin tieto että olen joku tai jotakin.
Todellinen Jumalan lapsi ei tiedä olevansa sellainen. Ajatus ”minäpä olenkin Valtakunnan lapsi, sinäpä et”, on pelottavan huono vitsi.

Aikuisten toivo on siinä että lapsi on meille annettu, ja sen mukana Valtakunta. Se on sisäisesti meissä. Lähempänä kuin yksikään ajatus ja aivot, lähempänä kuin sydän ja tunne. Lähempänä kuin usko, joka on vain jo tyhjentyneen täyteyden ja täyttyneen tyhjyyden häilyvä heijaste tai kuvajainen.
Me olemme kuin vaahtopäisiä ja vaippahousuisia aaltoja rakkauden merellä. Väliaikaisia aaltoina, merenä ikuisia.  

Hänessä me elämme, liikumme ja olemme, sanoi Paavali. Hänessä me parumme, nukumme ja hymyilemme, sanoo tämä pikkuinen kiljuva apostoli tässä. Aamen."

9.6:

"Lootin vaimolle kävi köpelösti. Tuli käsky paeta Sodomasta taakse katsomatta, mutta katsoa vain piti. Näky jähmetti naisen suolapatsaaksi. Suolasilmät, suolainen katse, ei mitään näkyvissä enää.
Aviomies ja tyttäret jatkavat matkaa. Noin suolaisella perheenäidillä ei ole käyttöä enää edes ruuan laitossa.

Takana sataa tulta ja tulikiveä, siellä kuollaan. Rakennukset romahtavat. Koko Sodoman seutu muuttuu tuhkaksi. On jatkettava matkaa. On oltava matkalla kaiken aikaa. Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta ihmisen pojalla ei ole mitään mihin päänsä kallistaisi. Ei voi olla. Ei saa olla.

On vaikea sanoa mitään Lootskan motiiveista. Ehkä kyseessä oli vain koti-ikävä. Halu asettua aloilleen, koti se on huonokin koti.

Taakseen katsominen jähmettää. Näkee vääristyneitä kuvia.
Päästä tulee suolaa, jos ei päästä irti.

Erään pohjanmaalaiskunnan siirtolaisten matka Uudelle Mantereelle kesti tolkuttoman kauan, syystä että he päättivät säästää matkakustannuksissa, ja käydä alkumatkasta kotona yötä.
Ei siitä mitään tule, sellaisesta matkanteosta. Eivät löydy hetikään silloin uudet maat ja mannut.

Ihminen elää vaikka kuinka kurjissa oloissa, onnettomassa suhteessa tai työpaikassa, vain siksi että tuo tila on kuitenkin kaikesta surkeudestaan huolimatta tuttu - ja jopa turvallisempi - kuin outo ja tuntematon tulevaisuus ilman vanhaa kunnon Sodomaa, tai muutakaan pään kallistamiseen soveliasta paikkaa.

Vanhan hylkääminen on oikeastaan vain kuvien kaatamista, ei sen kummempaa. Väärien kuvien rikkomista. Aavikon kangastusten jättämistä sikseen.
Uusi maa on kuvaamaton. Valtakunta on tullut niin lähelle, ettei siitä saa minkäänlaista kuvaa. Se sulattaa itseensä objektin ja objektiivin.

Menneisyys on Sodoma eikä siitä ole kodiksi kenellekään. Tulevaisuus puolestaan on Gomorra eikä senkään asukeille hyvin käy. Tulevaisuus on sekin vain kangastus.

Jossakin tässä pienessä välissä on jokin toisenlainen, jokin läsnäolo. Se on ihan pikkuinen, melkein kuin ulottumaton piste, kuin värähdys. Se on hyvin kevyt kantaa, toisin kuin eilinen ja huominen.
Totuuden tuntee keveydestä, valheen raskaudesta. Sen mikä tekee kulustamme, elostamme ja olostamme raskasta, täytyy olla jokin kangastus.

Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Valtakunnassa ei ole suolapatsaita, ei ehkä patsaita minkäänlaisia. Kuolleet haudatkoot kuolleensa, patsaiden päät koliskoot ja kallistukoot toisiaan vasten. Kotiväkeä ei ole tarpeen hyvästellä, sillä koti ja sen väki on nyt tässä.

Minä olen tie, Jeesus sanoo. Tässä tie ei vie mihinkään, vaan on itse päämäärä. Alku, keskikohta ja loppu.
Siitä erikoinen tie että ottaa kulkijansa, ja vie mennessään. Tie, kulkija ja kulkeminen ovat nyt yksi ainoa.
Bonaventura kirjoittaa tällaisesta matkanteosta kirjassa Sielun matka Jumalaan: ”Jos ihmettelet tätä puhtain mielin, täytyt yhä kirkkaammalla valolla nähdessäsi, että Oleminen on viimeinen koska se on ensimmäinen. Koska se näet on ensimmäinen, se tekee kaiken itsensä vuoksi, ja siksi se on välttämättä myös viimeinen päämäärä, alku ja täyttymys, Alfa ja Omega.
Ja koska se on ikuinen, se on kaikkein nykyisin. … Siksi sillä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan se on pelkkää läsnä olevaa olemista.”
Sodoma palaa, Gomorra palaa. Menneisyys ei enää palaa, eikä tulevaisuus.
On tultu aavikolle, kulumattomalle, syntymättömälle, häviämättömälle. On kadottu sinne mikä on tyhjä mutta räjähtelee uutta.  
Näin räjähtävä oleminen voi saada tien poskeen hyytyneen suolapatsaankin taas liikkeelle tien päälle ja alle.
Aamen."