torstai 2. helmikuuta 2012

Kuninkaan pojan häät











Elokuvassa Kärpänen tiedemies keksii teleportaatiolaitteen. Aluksi kaikki sujuu hyvin, kuten alkujen tapana on, mutta kun mies alkaa tehdä kokeita itsellään, homma alkaa mennä käteen, ja käsi muuttua kärpäsen koiveksi. Ja pää kärpäsen pääksi, mikä on vielä harmillisempaa. Sellaisesta kärsivät ihmissuhteet ilman muuta, romanttiset varsinkin. Romantiikka ei sovi kärpäsjätkälle. Naisia on kyllä paljon verkkosilmissä, mutta kaikki toistensa kopioita.
Tulee mieheen ajatus, että voisiko tämän jotenkin peruuttaa.


”Missä on tie, jota pitkin saavuin?
Minä tahdon takaisin, täältä pois.” (Mawlana Rumi)

Ajetaan taksilla kärpäsenä sinne tänne. Siellä sen enempää kuin täälläkään ei tapahdu mitään.
Menetetään tulomatkalla Apteekista polkupyörä, takki, silmälasit, toinen kenkä, kotiavain ja pala otsanahkaa. Tutustutaan hissin lattiaan ja itseen. Yritetään hyväksyä viimeksi mainittu, mutta kaikki menee pieleen esittelystä alkaen. Kättelevä käsi huomataan kärpäsen koiveksi.
Äänettömään huoltoyhtiömieheen ei edes haluta tutustua pinnallista, asiallista tasoa syvemmältä: avaa jo se ovi. Hävetään. Pelätään. Unohdetaan kaikki. Voisiko tämän jotenkin peruuttaa?


Herätään keskellä yötä, etsitään isää ja äitiä, mutta ei löydetä. Koti on tullut oudoksi. Herätetään sisko. Tartutetaan hätä. Kävellään paljain jaloin pyjamassa pitkin kylän raittia. Naapurin täti korjaa huomaansa ja antaa karkkia. Asetellaan, asetutaan. Astellaan kotiin. Isä ja äiti eivät olleet kaukana. Nukutaan taas. Huomenna herätään.

Tuulee taas ja pelätään.
(Melkein koko ajan pelätään.)

Astellaan ympyrää pitkin raittia, myöhemmin ajetaan samaa ympyrää. Ajetaan moottoripyörällä poliisiautoa pakoon. Tuulee hirveästi! Takana istuva yrittää peittää rekisterilaatan virkavallan katseilta. Otetaan hengenvaarallisia riskejä, lopulta poliisi ei pysy perässä. Tullaan tallille, vedetään ovi kiinni. Istutaan lattialla ja huohotetaan. Voisiko tämän jotenkin peruuttaa? Poliisi ei tule. Mennään kotiin.

Yö oksentaa aamun. Ralli jatkuu.
Lähdetään naisiin, tullaan pois, mennään taas, tullaan. Tuulee koko ajan. Huohotetaan, pelätään. Yritetään tutustua. Loukataan ja loukkaannutaan. Lennetään tuulessa kuin akanat.

Yksi ei lennä eikä pelkää, ei unohda eikä muista. Ei katoa.

”En tullut tänne enkä lähde täältä oma-aloitteisesti. Kuka tahansa minut tänne kiskoi, saa luvan viedä minut poiskin.” (Rumi)

Etsitään ankkuria uskonnoista. Löydetään vain myrskyssä repeytynein purjein seilaavia natisevia paatteja. Uskovat lentävät tuulessa kuin pakanat.

”Älköön etsijä lakatko etsimästä, ennen kuin löytää. Kun hän löytää, hän järkyttyy, ja järkytyttyään hän ihmettelee. Lopuksi hän hallitsee kaikkea.” (Tuom. ev.)


Evankeliumeissa humala kuvaa pahaa hypnoositilaa, jota kutsutaan arkielämässä ”arkielämäksi”. Siis sitä jossa lasketaan rahoja ja halutaan niitä enemmän, tehdään uraa, maksetaan lainoja, etsitään julkisuutta ja tunnustusta, asemaa, annetaan turpiin ja saadaan, naidaan ja naitetaan, sisään ja ulos, sinne tänne, ylös alas, kuvottavassa karusellissa. Arkielämä on karu selli, maailma outo koti.

Pois! Hetki on tullut! Lasku nyt, eikä yhtään enää!

Etsijän järkytys on siinä, että hetki ei odottanut milloinkaan. Se oli poissa näkyvistä tietenkin, kuin kaunis maisema suljetuilta silmiltä, mutta ei piilossa. Hetki on tullut koko ajan yli ja läpi. Hetki on primaari ja ilman muuta kaikille olennoille kaikkein ilmeisin (ja hiljaisin). Kaikki seurausilmiöt ovat sekundaa, muuta. Minä olen maanantaikappale, enkä sitäkään.

Valomerkki on tullut. Lasku on tyhjä paperi! Hän yrittää selittää asiaa kavereilleen sarkofagin ympärillä, mutta puhe on pelkkää solkkausta.

Aavikolla tuulee, mutta se ei heilauta aavikkoa.

Joka ainoan asian taustalla on sen poissaolo. Päivän taustalla on yö.
Päivä nousee parastaikaa biljoonissa aurinkokunnissa outojen kylien oudoille kulkijoille isää ja äitiä etsimässä, ympärillä tyhjä yö ja pimeä energia. Jossain on aina aamu. Biljoonat vuorokaudenajat ovat joka hetki. Nyt on yhtä aikaa.
Kuin led-johdon valot: läheltä katse tarvitsee aikaa kun se siirtyy lampusta toiseen, mutta jos peruutetaan vähän kauemmas, koko komeus on kerralla näkyvissä.


Eckhartin mukaan yksi silmänräpäys olemisen kokonaisuutta ja välittömyyttä riittää näyttämään ihmiselle, että hän omana itsenään on yhtä tärkeä kuin sontakärpänen. Pörrääminen jatkuu silti, karavaani kulkee, mutta vieraalla maalla, kaukana.

Rumille karavaanin tie ei ole rumuudestaan huolimatta epätoivoinen. Se halkoo aavikkoa, joka on yksin todellinen. Se on jopa rakkautta, välin pitämätöntä, kärsimätöntä.

”Tie
on täynnä kärsimystä mutta
rakkaus on meidän oppaanamme
opettaa, kuinka kuljemme siellä.

Vaikka kuninkaan armo
vartioi meitä
on parempi kulkea
karavaanin myötä.

Me olemme sade
vuotavalla katolla
varotaan reikiä
suunnataan kulkumme rännin uomaan.

Me olemme käyrä jousi
jousenjänne kaulallamme.
Kun oikaisemme vartemme,
me lennämme kuin nuoli.

Me piileskelemme talossa
hiirten tavoin
varokaa kissaa!
me olemme leijonan pentuja,
leijonan luokse lähdetään!”


Ei tässä mitään. Leijona ei pelkää kissaa, eikä aavikko tuulta.
Hiiri ei ”kasva” leijonaksi, leijona vain lakkaa luulemasta itseään hiireksi.

Henkinen ja hengellinen kehitys ovat geenimutaatiokärpäsen puremia, ja tekevät yleensä ikävän farisealaista jälkeä. Aavikon tie on nopea: yksi kärpäslätkän viuhuva läsähdys.


Kuninkaan pojan häihin tullaan odottamatta ja vammaisina, teiltä, toreilta ja aitojen vieriltä, silti ja juuri siksi aitoina.
Uskonnollisten teiden kulkijat eivät osu koko juhliin. Jolla on päämäärä, ei ole aito.
Joka ajattelee olevansa aito, ei ole sitä missään tapauksessa.
Häävieraalla ei saa olla omaa pukua. Hän ei ole kristitty, muslimi, itäisten uskontojen edustaja, tai uskonnoton.
Sellaiset taivaan poliisi käy hakemassa putkaan, jossa on itku ja hampaiden kiristys.


Kuninkaan pojan morsiamella ei saa olla kärpäsen kärsää.
Hänellä ei saa olla persoonaa, sukupuolta, sukua, isää ja äitiä, elämäntapoja, uskonnollista identiteettiä tai sen puuttumista, ei mielipiteitä, vakaumusta, elämäkertaa, menneisyyttä, tulevaisuutta.

Morsian ei saa olla kertomus. Häihin ei tulla selittämään tekemisiään, tai selaamaan muistojen kultaista albumia.
Kaikki pitää peruuttaa, kaiken voi peruuttaa.
Albumit paloivat pitkissä polttareissa.
Edessä on nimettömyyden juhla-ateria. Rakkaus on järkyttävää.

Hääyön jälkeen morsiamella ei ole enää miestäkään, eikä juhlissa vieraita: on vain yksi. Hän hallitsee kaikkea. Vain putkassa on porukkaa enemmälti.

Mutta juhlat jatkuvat. Arkielämässä humala on paha, mutta juhlissa hyvä.

”Koko vuoden rakastaja olkoon
juovuksissa ja häpeätahra
hullu, riivattu, mieltä vailla.

Vielä selvinä
me kannoimme murhetta kaiken tähden
mutta juovuksissa:
tulkoon, mikä on tullakseen.”
(Rumi)