perjantai 20. joulukuuta 2013

Kerrosateria

"Se mikä tulee ulkoa sisään, ei teitä saastuta, vaan se mikä tulee sisältä ulos." (Mark.7)

On syöty Satashellin hampurilaispaikassa roskaruokaa ja mietitty. Onko oikein syödä amerikkalaisen ketjun antimia, saastuttaa kenties rasvalla ja suolalla verisuonten sisäpinnat, ja rikastuttaa samalla tahoja jotka valmiiksi jo ovat maailman rikkaimpia varsinkin kun kadun tuolla puolen olisi turkulaisen ketjun ihan yhtä hyvä paikka - kuka ylipäätään pakotti tämmöistä syömään, kun kaupunki kuitenkin on täynnä myös yksityisiä ja terveellisempiä ravintoloita - ynnä että kuuluuko rääppeet ja tarjotin viedä itse saastutuksen jälkeen itse pois, vai mikä tämmöisessä nuorten paikassa on meininki?
"Pääasia on ettei tee virheitä." (Kikka Korea Kummelissa)

Naapuripöydässä rotevat jääkiekkoilijat elämänsä aamupäivässä tietävät koko ajan kuinka toimia. Siksi he voivat nojata pöytään letkeästi, ja huikkailla toisilleen leikkisän aggressiivisia huomautuksia. Suoniaan, globaalia eriarvoisuutta ja tarjottimen viemistä ei kukaan mieti, eikä sitä kuinka hankalia valintoja viereisen pöydän elämän ehtoopuolen pää ja vanhan liiton suorittaja joutuu tekemään. 

Vanhassa päässä alkaa äkkiä tapahtua. Roskat viedään paikkaan jossa lukee "roskat", ilman ongelmia.
Helppous tulee siitä huomiosta, että "minulla" ei ole minkäänlaista oikeutta jättää rääppeitä pöytään.
"Minulla" ei myöskään ole mitään velvollisuutta viedä niitä mihinkään. 

Minulla ei ole mitään oikeuksia eikä ensimmäistäkään velvollisuutta! Minulla ei (minä en) ole mitään! Tilanne tuottaa toiminnan pakottomasti, asioita tapahtuu varsin luontevasti. 
Olisin voinut myös lyödä naapurijääkiekkoilijaa tarjottimella päähän jonka jälkeen minulla olisi pyyhitty paikan lattia, mutta niin ei käynyt. Asiat eivät useimmiten järjesty siten vaan rauhallisemmin, säällisemmin. 

"Minä" selittää toki asiaa. Minulla on oikeus maksaneena asiakkaana olettaa että henkilökunta kerää jäänteet. Minulla on velvollisuus vastuullisena yhteis- ja ihmiskunnan jäsenenä kantaa korteni kekoon ja roskat roskiin, yhteisellä asialla kun ollaan, ja minä sen yhteisen asian manifestaatio. Minun on toimittava säädetyn järjestyksen mukaan, ettei tule puheita.  

(Papin päänsisäisessä johtosäännössä lukee yleensä: On toimittava - esim pidettävä puheita - siten että ei tule puheita.)

Muovisen laitteen päältä kun painaa, ketsuppi tursuaa ulos. Ei se sitä mieti. 
Ei pidä oikeutenaan tai velvollisuutenaan. Se ei pohdi elämänsä taustaa. 
"Tehtäväni on maustaa. Vai onko sittenkään? Ehkä minun pitäisi tehdä jotain muuta? Oikeasti, mitä minulta oikein odotetaan? Mitä haluan elämältäni? Onko kaikki yhtä maustamista aina ja aina?" 
Ei, se vain tursuaa kun on tursuamisen aika ja paikka. Ketsupin toimia ei varjosta ego, jonka syntyperä, isänmaa, temmellyskenttä ja erityisosaamattomuusalue on juuri valintatilanne.
Se vain tursuuntuu, aineenvaihtuu ja ulostuu. 

Murskatun tomaatin muodoton vapaus on mieletön!
Epäjumalille - kuten McDonaldsille - uhratun ketsupin syöminen ei saastuta, toisin kuin vanha liitto uskoo ja opettaa. 
Ei se saastuta mikä tulee ulkoa sisään vaan se mikä tulee sisältä ulos. Ajattelijan ajattelema ajatus. Tekijän tekemä teko. Tekemättäjättäjän tekemättäjättäminen. 

Vanha liitto kyselee ehtimiseen kuulumisia, mitä kuuluu ja mitä ei kuulu. Onko tämä oikein.
Olenko hyvin jos olen näin. 
Mitä saa pistää suuhun, korviin, nenään, ihoon.

Sen sydämessä asuu tekijäminä, suorittaja, ajatusten ajattelija. Se tursuaa lähimmäisen rinnuksille sitä itseään. Niin varmana niin epävarmana itsestään. 
Se ilmentää ajatuksiaan... 

"Totuus tekee vapaaksi" subjektin intentioista. Totuuden tunnistaa totuudeksi valitsemattomuuden vapaudesta!
"Jos vehnänjyvä ei kuole (tomaatti murskaannu jne.), se jää yksin..." Mutta jos se kuolee, se tulee moneksi. Se tulee kaikeksi. Silloin sillä ei ole hätää.
Kuolleen ei tarvitse pelätä kuolemaa, tulen tulta, tyhjyyden tyhjyyttä, toden totta. Jne.

Subjekti sulaa. Valinnat tapahtuvat itsestään. Tuloksia tursuaa, tai sitten ei. Niihin ei pyritä.
Alku hyvin, loppu hyvin, kaikki hyvin.
Ei rajaa, ei muotoa. Ei maalia.

Ei väliä.











keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Kuka on sen kokenut?


"Jumala itsessään on niin ylhäällä, ettei kaipauksemme ja käsityskykymme yllä sinne asti.
Kaipaus on laaja, mittaamattoman laaja. Mutta mikään siitä, mihin kaipauksemme yrittää kurottaa, ei ole Jumala. Missä kaipaus ja ymmärrys eivät enää päde, siellä on pimeää ja siellä Jumala loistaa.”
(Eckhart)

Poika on pahasti sairas, kuolemaisillaan. Isä pyytää Jeesusta tulemaan luokseen ja parantamaan pojan. Tämä ei suostu pyyntöön, sanoo vain: "Mene kotiisi. Poikasi elää."

Isän kaipaus kohdistuu pojan paranemiseen ja täyttyykin.  
Mutta samalla avautuu jokin mikä on paljon enemmän ja vähemmän kuin mikään kaipuun kuvittelema.
Jopa enemmän kuin elämä tai kuolema. Jopa vähemmän, pikkuinen piste. Suunnaton avaruus.

Kaipuu lähtee vaillaolemisen tunnosta, ja johtaa kaikkiin niihin sekasorron lajeihin joista koko elämä maailmassa koostuu, maallisista ja hengellisistä.
Ei se riitä.

Ei se mihinkään riitä.

Sen on tuhottava maa ja taivas, poltettava helvetti. Se ei saa tyytyä. Tultava niin pimeään että ihmiset, käsityskyky, kaipuu ja auringot sammuvat. Sinne missä pyyntöihin ei suostuta eikä vastauksia ole, missä mikään ei enää päde.    
Tultava mitattomaan autiomaahan kuin kotiin, kaiken loppuun ja alkuun.

Mene kotiin. Poikasi elää.
Mene kotiisi, joka on paljon lähempänä kuin luuletkaan, ja paljon loistavampi.


Kuka on sen kokenut
ja kuka ei?
Äkkiä
kaikki käy vieraaksi
Kujan äänet ja askeleet käyvät etäisiksi
jäävät kuin suljettujen ikkunoitten ja ovien taa
vaikka ikkunat ja ovet ovat auki
Tunto menettää voimansa
ja esine jota pidit kädessäsi
putoaa ääneti maahan
Värit sulautuvat toisiinsa
muuttavat hahmoa ja himertävät
kuin pelissä, jossa on pieniä kuutioita
syvällä katselukaapin pimeydessä
Tuntuu jokin läsnäolo
jokin epätodellinen

joka teki tämän.
(Gunnar Ekelöf)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Löysäläinen


KÄÄRMEVAUNUISSA, ohi
valkean sypressin,
läpi tulvan
he veivät sinut.

Mutta sinussa, syntymästä
asti,
kuohui se toinen lähde,
mustaa
muiston suihkua
kapuat päivänvaloon.
(Celan)



Neljä miestä kantaa halvaantunutta Jeesuksen luo. Väkeä on niin paljon että sisään ei mahdu ovista eikä ikkunoista. Katto on siis purettava.
Synnynnäisesti halvaantunut on parannettava katon omistajan mielipiteitä kysymättä.

Syntymähalvaus, perisynty, on ulos kääntymistä kohti ajallisia kuvia, ulkoisia ja sisäisiä, kohti tulevaisuutta.    

Kun paluukutsu tulee, kun se toinen lähde kuohuu, estävät "kestävät" kattorakenteet on purettava heti.
Tai ehkä ne vain romahtavat.

Kestävimmät katot on tehty mielen käsitteistä, ja johtavat aina erillisyyteen, joka kyllä voidaan nimetä kauniistikin, vaikka "ihmiseksi" tai "jumalaksi". Katto eristää sisätilan ulkotilasta. 

Jeesus ei kutsu sairasta nimeltä, kuten ei yleensäkään vastaavissa tilanteissa, vaan osoittaa sanansa "pojalleni".
Halvaantuneesta tulee Sanalla sanoen Jumalan Poika, Jeesuksen veli, samaa verta, ilman omaa nimeä.   

Paikalla olleet Jumalan lain tuntijat ja opettajat eivät saa tolkkua moisesta messiaasta.
Heistä näyttää että Sana vedetään lokaan kerta kaikkiaan.
Syntejä jaetaan anteeksi tuosta vain, taitaa olla rienaaja. Missä ovat oikeus ja kohtuus? Rikos ja rangaistus? Missä on syntipukki? Tuomari?
Jonkun pitää kärsiä!

Traditioon perustuva opetus lähtee syyn ja seurauksen laista. Jotain on koska ensin on jotain muuta.

Teknisesti kausaalitarina tietenkin pätee. Jos kosken rautanaulalla pistorasiaa syvältä, koskee. 
Perinteellisen uskonnollisuuden mukaan - jota uskonnollisuus lähes pelkästään on - laki pätee myös olemassaolon perustassa. Uskonnosta tulee historiaa, kertomus jossa on erilaisia vaiheita ja aiheita, konnia ja sankareita. Alku, keskikohta ja loppu.

Nyt katon läpi laskeutuu jalaton ihminen taivaasta maan päälle Jumalan jalkojen juureen, ilman omaa ansiota ja kehityskertomusta, avuton mies. Kirjaton, karjaton kuin Leinon "löysäläinen".
Outoja hänellekin "isänmaa, kotipaikka ja lies, puolue, perhe ja muu, verot, verka ja velka ja ies". Outoja kaikki katot.
Jalat eivät kanna eikä juttu luista, makaa vain. Ei puhu mitään koko episodin aikana.

"Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Kapua päivänvaloon. Mies saa heti jalat alleen, ottaa vuoteen kainaloonsa ja menee kotiinsa. Ei puhettakaan että hän olisi jäänyt korjaamaan kattoa tai istumaan Jeesuksen jalkojen juureen. Nousee vain ja kävelee pois taakseen katsomatta.
Hän katoaa kertomuksesta eikä palaa. 

Kattoon jää aukko, jota ei suljeta. 

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Pääsiäinen 3




Luomakunnan kruunun mielenliikkeet vastaavat uusien tieteellisten tutkimusten mukaan hyvin luomakunnan jalkarättien kuten kärpästen liikkeitä.
Mitä isot ylhäiset edellä, sitä pienet alamaiset perässä ja toisin päin.

Kaikilla meillä on jonkinlainen mieli eli ominainen ja joskus omituinen tapa reagoida tiloihin ja tilanteisiin.
Mutta vain ihmisellä siitä on tullut kiinteä vaikkakin sepitteellinen syövänköntys, joka lähettää ärhäköitä etäispesäkkeitä ympäriinsä: erillinen minuus eli persoona, joka uhoaa hyvää itsetuntoaan tai vaikeroi huonoa.
Useimmiten heiluu näiden päiden välissä. Haluaa ja pelkää, pelkää ja haluaa.

Mielen liikkeistä jotka ovat aitoja vasteita olemassa oleviin tilanteisiin, on syntynyt pesäke joka uskoo olevansa sellainen joka... jolla on ominaisuuksia... jolla on tapana...

Mielenliikkeistä syntyy mieli, joka liikkuu ajassa omana erillisenä, kärsivänä yksikkönään edestakaisin:
katuu ja toivoo, ja on siksi koko ajan kateissa ja toivoton.

Taho joka kuvittelee itsensä olemaan.

Mielenköntys etsii rauhaa ajasta, joka ei voi myöntyä sitä antamaan, koska sen olemus on rauhattomuutta.
Sokea taluttaa sokeaa kohti kenties valoisampaa tulevaisuutta, jota ei määritelmällisestikään voi koskaan tulla.
Kuoppaan lankeavat molemmat, aika ja mieli.

Tai madon reikään, taulun keskiöön, joka on kummankin loppu.


Ylen uutiset 24.4:
"Apea kärpänen voi auttaa kehittämään masennuslääkkeitä."

Otsikko ei voi kuin herättää myötätuntoa.
(Voi se tietenkin ehkä herättää myös kysymyksen, onko tolkkua tulkita eläimen käyttäytymistä ihmisen psykologiasta poimituin määrityksin...)
(Ei! "Apea kärpänen" herättää vain myötätuntoa! Sisältö on sitten erikseen.)
Syttyy halu pelastaa tuo vähäinen veli tukalasta tilastaan.

"Current Biology-lehti julkaisi tutkimuksen jossa tarkasteltiin tiettyjen mahlakärpästen käytöstä ja erityisesti niin sanottua opittua avuttomuutta. Nisäkkäillä opittu avuttomuus liittyy muun muassa alhaiseen vireystasoon, ruokahaluttomuuteen ja unettomuuteen."

(Sellaisia hyttysiä olen ainakin kohdannut elämäni taipaleella, jotka kärsivät unettomuudesta mutta eivät alhaisesta vireystasosta ja varsinkaan eivät ruokahaluttomuudesta.)

"Tutkijat halusivat tietää, oppivatko kärpäset tukahduttamaan synnynnäisiä reaktioita. He tekivät tämän havainnoimalla kärpäsiä eri lämpötiloissa.

Kun kärpänen koki olonsa tukalan kuumaksi, se lähti yleensä kävelemään viileämpään paikkaan. Mutta jos joka puolella oli yhtä kuumaa, kärpänen vähensi ja hidasti kävelyä opittuaan, ettei liikkumisella ole vaikutusta tilanteeseen. Tämän tulkittiin viittaavan tietynlaiseen masentumiseen.

- Kärpäset yrittivät selviytyä stressaavasta tilanteesta, johon niillä ei ollut vastausta valmiina. Kuvattuun reaktioon saattaa liittyä mielialan kaltainen osatekijä, tutkijat selittävät."

Tässä on jotain nyt oudosti. Ammutaan nuoli ja piirretään taulu osumakohdan ympärille, tai jotain.
Otetaan kissa syliin, kuullaan rutinaa: katso se kehrää koska se pitää minusta.
Nähdään kohteessa jotain, mitä itse kohteessa ei ole.

Tutkimuksessa tulkitaan kärpäsen liikkumattomuus masentuneeksi mielentilaksi.
Sitä sopii epäillä.
Liikkumattomuus on sovelias tila, jos ja kun huomaa että liike ei vie mihinkään.
Jos huomaa, että meni minne tahansa, aina on yhtä kuuma, on vain järkevää pysähtyä. Olla paikallaan. Lakata ryntäilemästä.
Kärpänen ymmärtää sen luonnostaan, ihmisellä on vaikeuksia.

Luontokappaleista tiettävästi vain ihmisellä on ylipäätään vaikeuksia. Muillakin on kai vilua ja nälkää tai liian kuuma, mutta ei vaikeuksia.
Lähes koko elämämme ja elämäntapamme, päihteistö, viihteistö, yhteisöelämä, sukupuolielämä, kulttuuri, uskonto, jne, on valjastettu palvelemaan sen välttämistä mikä on - ja niin syntyy kuin varjona vaikeus.

Parmenides (n. 500 eKr.) huomasi, että se mikä on, on ilman liikettä, muutosta, aikaa.
Oleminen on yksi, välttämätön, kaikkiallinen, katoamaton, täydellinen, täynnä itseään ja totta.

Ilmiöt eli mielikuvat edustavat noiden attribuuttien vastakohtaa, rajallisuutta, ajallisuutta, katoavuutta, epätodellisuutta.


Esimerkiksi kärsimyksen lähteistä eräälle suurimmista, kuoleman pelolle, tämä merkitsee kärpäslätkän viuhahdusta: Se mikä on, ei voi olla olematta. Mikä katoaa, ei ollut koskaan.

Kärsimyksen veretseisauttavan järkyttävä paradoksi: Kärsimys syntyy kun paetaan jotakin mikä itsessään on pelkkää iloa, ja yritetään sittemmin vapautua tuskasta sellaisten keinojen avulla, jotka vain lisäävät sitä. Mielikuvien avulla, joista ensimmäinen, kaikkien muiden äiti ja isä, on "minä".

(Vihoviimeinen vitsi on erillinen minä joka on täynnä itseään...)




(kuva Andromega)



Ikkunoiden välissä eräs kärpänen taistelee elämästään. En tiedä miten se on sinne päässyt eli joutunut. Se itsekään ei tiedä, edes missä se on. Lyö päätään lasiin yhä uudestaan. Pökertyy hetkeksi ja jatkaa taas.
Tuskin sitä tutkimalla saa uutta masennuslääkettä markkinoille, vaikka mistä senkään varmaksi tietää.

Yritän auttaa sitä vaikka en tiedä mikä tämmöisessä toimessa on "apua". Se ei ota sitä vastaan. Lopulta räpiköinti välttämätöntä vastaan päättyy ja olento jää selälleen makaamaan karmin päälle.

Liike loppuu. Annan ruumiin jäädä paikoilleen. Muutaman päivän kuluttua, katso: hän ei ole enää täällä.
Kärpänen on yhtynyt kaikkeuteen. Olento olemiseen. Mikään ei ole silti muuttunut.

Kaikkeuden näennäisen liikkeen keskellä on (madon tms.) reikä. Se on kuin silmä. Silmässä vilisee valot ja varjot, mutta se ei välitä siitä. Tuskin huomaa.

Valolle ei varjoa ole olemassa.

"Älkää eksykö, rakkaat veljet! Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak.1)

Niinpä. Ei kannata eksyä olemattomiin, varjojen maille, kuvagallerioihin. Tulla joksikin muuksi.

Eikä se loppujen lopuksi ole mahdollistakaan, mikä on hyvä juttu.


perjantai 19. huhtikuuta 2013

Pääsiäinen 2















Jää suli ja vesi nousi nopeasti.
(Kuva on samasta kohdasta mistä edellisen julkaisun kuvakin, pari viikkoa myöhemmin.)
Ranta on ylempänä, kuvan ulkopuolella. Puroa ei näy.
Varjo on poissa.

Vesi liikkuu, joki on paikallaan.

Taivas heijastuu pinnasta.

Pinta loppuu, taivas alkaa. Ne ovat sama.
Toista ei ole ilman yhtä.


"Se joka laski hetkemme,
hän laskee edelleen.
Sano, mitä hän mahtaa laskea?
Hän laskee ja laskee.

Ei tule viileämpää,
ei öisempää,
ei kosteampaa.

Vain se mikä auttoi meitä kuuntelemaan:
se kuuntelee nyt
vain itselleen."
(Celan)


Ei ole syvempää, pinnallisempaa. Ei ole komparatiivia enää. 

Ruumiin, matalimman, ja Korkeimman välissä ei ole korkeampaa eikä matalampaa.
Korkein täyttää jokaisen ruumiin jokaisen molekyylin.
Kukaan ei ole enemmän tai vähemmän kuin toinen.
Kukaan ei ole mitään.

Mieli eli sielu eli psyyke ei tervehdy, kehity, valaistu, ylevöidy, henkisty eikä pyhity.
Se ei kompuroi terveemmäksi, paremmaksi, jalommaksi, vaan katoaa kuin varjo veden pinnalta.

Ei hätää.
Joki laskee takaa edelleen.

Joku tulee ja ottaa valokuvan joesta edessään.
Aurajoki heijastaa saman valon kuin Ganges. Saman kuin jokainen vesipisara.
Kurjinkin ruumis on Kristuksen ruumis.

Taivas, joki, joku, katse, kamera, havainto, muisto (tässä olen ollut ennenkin) (silloin oli erilaista), aika, aivot, tulkinta, kielto, häkeltyminen, metanoia.
Yhtäkkiä koko jumalainen kierto nähdään alastomana ja sellaisenaan: yhtä ei voi erottaa yhdestä.


Joki laski hetkemme, ja laskee edelleen, kohti merta.

Se auttoi meitä kuuntelemaan:
yksi kuuntelee vain yhtä.













torstai 4. huhtikuuta 2013

Pääsiäinen





57-vuotiaana ei ole paljon enää tehtävissä.
Asialliset hommat hoidetaan aika huolellisesti, mutta ilman suurta mielenkiintoa.

Ei "kolmatta tai neljättä ikää".
Ei edes ensimmäistä eikä toista.
Keski-ikää ei varsinkaan.

Aletaan mättää pois.
"If you want to go all the way, throw all away." (Mooji)
Oikeastaan ei aleta mättää vaan mättö alkaa tapahtua.
"Jos vehnänjyvä ei kuole, se ei voi elää." (Jeesus)

On vain tämä, eikä tämän kanssa synny merkittävää haikailua, jos siihen ei liitetä jotain.

Kurapuro laskee kurajokeen joka laskee mereen.

Ei mitään "pää pystyssä urheasti kohti kuolemaa" -höperehtimistä, ei myöskään jatkoaikahaaveita, vaan tässä nyt ei koskaan ennen eikä koskaan enää.
Tässä ei ole kitkaa.




Vanhemmalla iällä ihminen saatetaan palkita rovastin arvonimellä tai jonkin neuvoksen. Tasavallan presidentti saattaa nimittää hänet Valkoisen Ruusun Ritariksi, ja mitä niitä on.

Se lämmittää mieltä, mutta sen saa antaa myös polttaa mieltä, ja sen sidoksia. Se on aika lempeää palamista.

Melko lähellä jokea saatuihin nimiin on helppo suhtautua.
Rovasti tahi ruusuritari en tietenkään ole.

Nimikkeet istuvat sitkeämmässä kun noustaan puron vartta ylemmäs.
Ammatti jota on harjoittanut vuosikymmeniä tunkee juurensa syvemmälle kuin Valkoinen Ruusu tai rovastiteetti, mutta sekin on silti vielä aika kehällinen kohde.

Elämäntavat, ystävä- ja sukulaissuhteet luovat syvempiä uria. Olen sellainen joka istuu kaiket illat kapakassa. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen. Olen autoileva, raitis poikamies. Olen urheilullinen ja eläinrakas, viihdyn luonnossa. Olen hyvä jätkä.

Olen vegetaristi.
Risti ympäristölleni.
Syön kaikkea: olen risti monen elävän yllä.

Olen sitä mieltä että.

Puron yli heittyy ristin varjo, ristin merkki, kuoleman merkki ja elämän.
Kuoleman varjon maan asukkaille loistaa kirkkaus (Jes.9): kuolema on varjo vain!
Varjo entisestään.
Kirkkauden varjo.

Vielä ylempänä puron vartta tullaan mieheksi tai naiseksi. Puro pärskii ja lorisee. Puhuttaisiin kosken kuohuista jos ei puhuttaisi - purosta.
Lähtee pieniä sivuojia.

Irti.
Ylemmäs.
Ei sukupuolta.

Käydään koulut, tullaan uskot.
Kaikki opit menemään!

Saadaan koti, uskonto ja isänmaa, kasvatus, kulttuuri ja kieli.
Tullaan persoonaksi:
Menemään!

Nyt tulee paha: saadaan nimi.
Sitä ei ihan heti unohda!
Mutta ei erisnimi sen kummempi kapine ole kuin ammatti- tai arvonimikään. Merkkien hälinää ilmassa tahi mustetta paperilla. Kukaan ei ole syntynyt nimilappu kaulassa tai otsaan tatuoituna.

Totuuden nimessä, erisnimi on unohdettava.
Ei dementiamerkityksessä herraparatkoon vaan samaistumismielessä.

Mikä helpotus!
Enää ei tarvitse saada nimeä, varjella sitä tahriintumasta, pitää sitä esillä, jne.


No mutta: tullaan esiin, lähdetään naisen jalkojen välistä, joskus myös vatsakalvon läpi.

Ollaan aika rumia, pidetään pahaa ääntä ja haistaan.
Ollaan Jumalan Valtakunnan esikuvia.
Olemalla ollaan. 

Vielä hetki.

Virrataan naisen sisällä.
Jakaudutaan yhdestä hedelmöittyneestä solusta.
Tässä kohden puron vartta katsellaan pois, häveliäästi.

Mies ja nainen kohtaavat. Halu syttyy. Purot yhtyvät.


Pieni poika ja pieni tyttö leikkivät jossakin, eivät tiedä toisistaan mitään.


Vesi sataa maahan.

Pilvet liikehtivät taivaalla.


Nyt. Todelliset kasvomme tulevat näkyviin, kaikessa ei-minkään-näköisyydessään.
Taivas! Taivaan vallat!

(Jää alkaa sulaa.)

Kurajoki virtaa hiljaa Airistolle.
Haihtuu kuin uni aamulla, taivaalle.

Pieni lapsi makaa maassa selällään ja katselee pilviä.
Hän näkee niissä kasvoja.

Alkaa sataa.
Lapsi lähtee kotiin.
























.




perjantai 22. maaliskuuta 2013

Tamminen ja neitsyt Marian ilmestys




"Ei oltu tarpeeksi nälkäisiä." Oman joukkueen jääkiekkovalmentaja selittää omiensa heikkoa peliesitystä.

Se on: Ei ajettu vastustajan maalille toivotun hanakasti. Ei otettu "kaverin" hyökkääjää niin kovasti kuin olisi pitänyt, niin että kaverin hyökkäystaho olisi pitänyt taluttaa joukkosidontapaikalle tai sairaalaan.
"Oltiin unessa koko peli", haastateltu oman joukkueen pelaaja myöntää.
Kylläisyys ja unessa oleminen ilmentävät tässä käsitteistössä yhteneväisiä asennevikoja.

Ensin tuollainen kommentointi suututtaa oman joukkueen kannattajaa; jos kerran tiedetään että ollaan unessa, pitäisikö sitten ehkä herätä! ja pistää vastustajan ylämummo laulamaan virsiä huivi tötteröllä - maali on niin kaunis tms - sen sijaan että ajaudutaan oman pään kulmiin rusettiluistelemaan havaijikiekon perässä ja jätetään kaverin mummo tuppisuuna ilmaan roikkumaan.

Mutta sitten kannattaja tajuaa, että nälkäisyys ja hereillä oleminen ei ole pelkkä tahdon asia. Pää punaisena huutava valmentajakaan ei lisää nälkää eikä herätä unesta. Se on suuremmas käres.


Zen-kirjallisuuden klassikko Zen ja jousella ampumisen taito - joka ei ole missään nimessä mikään zen-kirjallisuuden klassikko, sen enempää kuin Olemisen sietämätön keveys on elokuvahistorian klassikko vaikka nimensä onkin kätilöinyt myriadikaupalla toinen toistaan vähähappisempia otsikkoäpäriä erilaisiin keikaroiviin yhteyksiin (tietenkin, on siinä filmissä Lena Olin ja se toinenkin, paljon eteerisempi mutta ei pahalla tavalla yhtään, jonka nimi ei nyt tule mieleen eikä kirjoitukseen) (kauniit näyttelijät eivät vielä tee filmistä klassikkoa paitsi jos siinä on Greta Garbo, jonka jumalaisia elokuvia ei kukaan ole nähnyt ja jota kukaan ei tunnistaisi jos kävelisi kadulla vastaan, paitsi ehkä Kaikka, mutta Olinskan tunnistaisi ja sen toisen jonka nimi muistaakseni alkaa B:llä ja jonka naaman muistan myös, semminkin kun se oli myös Kieslowskin värisuorassa Sinisenä, sama melankolinen katse) - kertoo ahkerasta oppilaasta joka ilmoittautuu tunnetun jousiampujan ohjaukseen.

Teksti on aika puuduttavaa, mutta niin on ammuntaopetuskin, joka kestää vuosia. Oppilas haluaa hyväksi ampujaksi, mutta törmää kerta toisensa jälkeen samaan vaikeuteen: juuri haluaminen hyväksi ampujaksi on tavoitteen saavuttamisen pääasiallinen este...
(Luoja kuinka pettynyt olin nuorena tähän kirjaan! Pidin sen viestiä lähes kammottavana.)

Mikään ponnistelu ei riitä, vaikka onkin toisaalta välttämätöntä. Mikään ei riitä!
Mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi herrajumala riitä!

On ponnisteltava hysteerisesti vuosikausia, taisteltava kaikkien mahdollisten vaivojen kuten täydellisen kyllästymisen läpi. Vain huomatakseen että taas on seinä edessä, seinä johon sopii lyödä päänsä uudestaan ja uudestaan.

Kunnes - lopulta - seinää ei enää ole...
Ei sen takia että oppilas olisi murskannut sen otsallaan pala palalta.
Vaan siksi, että sitä ei koskaan ollutkaan...

Silloin nuoli tai kiekko lähtee kauniisti, todesti ja oikein. Kuin bambun lehti joka on taipunut lumitaakan alla, ja joka sitten kun aika on eli lumi putoaa itsestään, singahtaa kevyesti suoraksi taas. Asentoon joka on sille ominainen ja jossa sen on hyvä ja vapaa olla.

Ampua ilman ampujaa.
Kiekkoilla ilman kiekkoilijaa.

Elää ilman eläjää.
(Ei meistä ole eläjiksi.)



Neitsyt Marian tie Jumalan synnyttäjäksi oli lyhyt, ei vuosia kestävän harjoittelurääkin tulos vaan muutaman sekunnin mittainen riisuutuminen.
Viattomuus, köyhyys, tyhjyys, neitseellisyys, kuvattomuus, ilmoitus, usko, armo.
Play off.
Game over.
Synnyttäjä kuolee Jumalan synnytykseen.

That's it.

Neitsyen myöhempien aikojen tie pyhimykseksi ja oppiriitojen aiheeksi on ollut pitkä ja koukeroinen. Koominenkin. Se on ollut mielen kuvaamataiteen juhlaa, viattomuuden muistoksi.
Kuvattomasta ja viattomasta on tehty ehkä enemmän kuvia kuin mistään muusta kohteesta maailmassa, poikansakin mukaan lukien.

Ruumiillisen koskemattomuuden vahvistavat uskonnollisista lähteistä ainakin Raamattu ja Koraani.
Lisäksi rouvani, ma donna, on julistettu taivaan kuningattareksi ja ikuiseksi neitsyeksi. Hänet on otettu taivaaseen ruumiineen sieluineen päivineen, ilman kuolinpäivää kuitenkin. Hän on siinnyt ilman perisyntiä.
(Jonkun on jossain taannehtivassa Daavidin suvun partenogeneettisessä viestiketjussa ollut pakko tehdä perisyntiäkin, että tähän oltaisiin edes päästy. Ei armoa ilman syntiä. Eikä jälkipolvia.)

Maakunnissa Marian tie teki paikallisia mutkia. Suomessa kalevalainen Marjatta, paimentyttö, tulee raskaaksi puolukasta, synnyttää saunassa (ehkä ei ollut sijaa maatalossa), ja rukoilee Ukko ylijumalaa synnytystuskissaan (Wiki).
Puolukan neitsytmorsiamen poika saa nimekseen Kaukomieli. Hänestä tulee Kainuun kuningas ja rahavuoren vartija.
Joosefia tuuraa Suomessa vaka vanha Väinämöinen.
Kyllä kansanperinne tietää.


Ihmisen mieli tietää yllättävän monta asiaa.
Ajatus synnyttää yhtä jos toistakin.

Yhtä se ei synnytä. Hurskainkaan ajatus ei kosketa Jumalaa.
Ajatus ei elä Yhdessä.

Ajatuksen on kuoltava Jumalan syntymässä.
Todellisuus ei saavu luoksemme lauseita pitkin.

Jumala ei surffaa lainalauseilla, todellisuus on meri, lauseet laineita.

Teksti puutuu, puuttuu todesta.
Maailma on sana, sana ei voi olla koti. Tämä ei voi olla tässä. Me olemme hukassa kuin nälkäinen pantasusi tai kylläinen jääkiekkojoukkio.

Nälästä lähdetään Mariankin tapauksessa, ja siihen jäädään kunnes tullaan johonkin mikä ei ole jotakin tämän jatkumolla.
Kaukomieli kääntyy sisään, valtakunta on tullut lähelle, Poika syntyy kaikkeuden kohdussa ilman tuskia.

"Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois."
(Marian ylistysvirsi)


Päätä seinään,
päätä jo!
Hajotkaa, täällä ei ole mitään nähtävää!

Pää hajoaa.


Neitseellisyys on päätöntä mielettömyyttä, viatonta kuvattomuutta.
Jokainen hetki on syntymäjuhla.
Ei omisteta mitään.
Ei mitään kuvaa mistään. Ei omakuvaa, tahtotilaa, ei seinää.

Olematta oikeassa ollaan oikeassa asennossa.
Omissa soi, viimeinen virsi.
Tämä on tässä runsain määrin.

Taakka putoaa huomaamatta.






 













perjantai 8. maaliskuuta 2013

En ma enää aja


"Orlov söi kerran liikaa survottuja herneitä ja kuoli. Kuultuaan tästä myös Krylov kuoli. Spiridorov kuoli muuten vain. Spiridorovin vaimo putosi senkiltä ja kuoli hänkin. Spiridorovin lapset hukkuivat lampeen. Spiridorovin isoäiti alkoi ryypiskellä ja lähti matkoihinsa. Mihailov lakkasi kampaamasta hiuksiaan ja sai rupia päähänsä. Kruglov piirsi naisen, jolla oli ruoska kädessä, ja menetti järkensä. Perehrestov sai sähkeitse neljäsataa ruplaa ja rupesi niin koppavaksi, että sai potkut töistä.
Hyvät ihmiset eivät osaa pitää asioitaan oikeilla raiteilla."
(Harms, Sattumia)



Joskus syväksi koetun rukouksen tai maailmoja syleilevän kontemplaation hetkellä päässä alkaa soida
"tiu tau tilhi äidin ryytimaassa, joko sinä lensit syömähän taas".
Hautajaisissa kaiken eläytymisen keskellä yhtäkkiä muistan jäätelökesää tai että silimät tummat on kuin syksyinen yö.
Häissä möyryää highway to hell tai vonkuu stairway to heaven.
Jne.
Sitenkin saa välähdyksen ihmismielen hauskaan mutta myös ärsyttävään motoriikkaan.
Että asiat eivät pysy oikeilla raiteilla.


Ihmismieli ei ole harmonian tai syvällisyyden manifesti, vaikka sellaisena mieluusti esiintyykin.
Tiutau-tilhi koko vehje.

Se on hyvä teknisissä asioissa, kun esimerkiksi halutaan keittää kananmunia tai suunnitella yhden miehen lentokone, jonka voisi pukea päälleen kuin valjaat ja lähteä parvekkeelta ilmailemaan, tahi toteuttaa jokin muu selkeä tekninen hanke.

Psykologisilla ja sosiaalisilla näyttämöillä mieli on peluri ja petturi.
Herätyksen hengellisissä toimissa se on lavea ja korkea tie helvettiin. Illuusiogeneraattori.



Elämä taaksepäin tai eteenpäin on virvatulia, mielen pyörteitä. Vain värikkäimmät ovat näkyvissä, rumimmat ja kauneimmat.
Harmaan tylsä tausta jota vasten nuo piirtyvät, ja joka muodostaa aikajanasta suurimman osan, ei erotu.
Välähdyksistä olen rakentanut itselleni persoonan ja elämäntarinan kasvatuksen, ympäröivän yhteiskunnan, uskonnon, tieteen ja muun kulttuurin aloitteesta, varoilla, tuella, sanoilla ja herkeämättömällä ohjelmavirralla.

Psykologia yrittää teettää näistä mielteistä hyvän kuvan, paremman itsetunnon, kertomuksen josta voi olla ylpeä tai jonka voi ainakin hyväksyä.

Henkisyys ja hengellisyys haluavat näyttää janalla Jumalan, karman tms. vaikutuksen eli johdatuksen kohti Valoa.

Valo vain ei ole siellä, janan tai tunnelin päässä, vaan odottamaton räjähdys, nyt tässä tai ei koskaan missään.




Rippikoulutyttö luki viime sunnuntaisessa konfirmaatiossa Efesolaiskirjeestä, että "siivettömällä ei ole sijaa Jumalan valtakunnassa." "Kavahtakaa siivettömyyttä!"
Tytön ei tarvitse kavahtaa lukutapaansa; se oli kai tahaton mutta hieno silti, tai siksi juuri.
Odottamaton sana sattuu paljon tarkemmin kuin se, jota tänne tultiin varsinaisesti kuulemaan ja sillä uskonnollista identiteettiä vahvistamaan.

Siveettömyys ja siivettömyys ovat lähes yhtä, ainakin suomen taivaassa ja taivaan alla, parin vokaalin volttien varassa.

Ne ovat itsensä junttaamista kiinni lihaan ja aikaan, minuuden iankaikkisessa ryytimaassa. Karnevaalin eli hyvästien, irtipäästämisen ja lentoon lähdön vastakohta.
Samaistumista oman persoonalliseen elämäkertaan ja ruumiiseen, aaveiden takaa-ajoa, tai pakenemista.

Rakennetaan minäkuvaa. Asetetaan se jalustalle ja aletaan kärsiä.
Imago kärsii, eikä muuta osaakaan. Brändi palaa.

Tiu tau tilhi.



Kanaanilainen nainen juoksee miehen perässä. Hän on hädissään, tytär on huonona, pahuuden vallassa. Mies on kuuluisa parantaja, Daavidin ja Jumalan poika, Herra ties vaikka mitä.
Nainen pyytää apua. Miestä ei kiinnosta koko juttu. Hän kääntyy pois.
Tässä on muutakin tekemistä, pitää keskittyä imagon mukaisesti oikeisiin, valitun kansan lampaisiin. Nainen ei hellitä eikä välitä onko valittu vai ei valittu. Auta nyt!
Jumalan poika sättii ihmisen tyttären maan rakoon: pitäisikö antaa lasten leipä ja antaa koirille!? Hän ei edes katso naiseen päin. (Koiraksi vertaaminen oli pahimmanlaatuinen loukkaus.)
Nainen hajoaa, menee palasiksi ja raiteltaan. Herrajumala! Syöväthän koiratkin murusia isännän pöydästä!

Mies hämmästyy noin yllättävästä vastauksesta, kääntyy, katsoo naiseen ja hajoaa hänkin, menee raiteiltaan, tulee murusiksi jotka nainen syö, astuu alas taivaasta ja kirjoitusten mukaiselta jalustalta, kääntyy koiraksi pois valittujen luota, astuu alas taivaasta ja jalustalta, putoaa senkiltä kuin Spiridorovin vaimo, kuolee, nousee ylös ja vetää kanaanittaren perässään.
Katseet kohtaavat, niistä tulee yksi.
Yksi katse, yksi usko, yksi sydän.
Outo ja odottamaton raide, tuntemattomahan tupaan vie.

Jumala sanoo ihmiselle: tapahtukoon sinun tahtosi.
"Siitä hetkestä tytär oli terve."
Käänteinen pater/mater noster on tosi vasta kun rukoilija on hajalla, kokonaan poissa.



Virvatuli eli aarnivalkea on viehko lyyrinen ilmiö, ja tuttu lähes kaikkien kulttuurien perinteistä (Wikipedia).
Usein se ymmärretään henkiolennoksi tai sellaisen hohtamaksi valoksi, joka houkuttelee ihmisiä eksymään ja vahingoittumaan.

Tulet vaappuvat ja huojuvat lähellä maan tai veden pintaa. "Virva" tarkoittaa väreilyä, häilymistä ja lepattamista.
Virvatulia ei voi saada kiinni. Ne häilyvät kauemmas jos niitä lähestytään, tai katoavat kokonaan.




Tyttö herää yöllä ja tuntee tulen taas, mutta ei liiku, jokin pitää kiinni. Hänen nyrkkinsä hikoavat ja puristavat peitettä. Polttaa.
Se tulee kaukaa, se on polttanut vuosikymmeniä, ehkä vuosituhansia, -miljooniakin.
Se lyö aikojen takaa. Se on kuin paha henki tai tie helvettiin. Hiki nousee otsalle.

Pelko puristaa kurkun tukkoon, huuto ei tule. Äitikään ei tule.

Odottamatta tyttö tuntee toisenlaisen tulen.
Se kuluttaa mutta ei polta! Se tulee vielä kauempaa, syntyi ennen muinaisuutta.

Menneisyyden ja tulevaisuuden tulet sammuvat. Helvetti jäätyy.
Ajan piiri supistuu pyöriessään. Se ei ole jana, ympyrä, spiraali tai mitään. Lopulta aika nukkuu seisaaltaan.
Olemisen ja olemattomuuden polttopiste, rauhan tuli.


Paha henki häilyy, lepattaa, huojuu ja häipyy virvana nirvanaan kuin aavehiiri koloonsa.
Tyttö nousee sängyltä linnunkevyenä.
Hän alkaa leikkiä.
Se sujuu itsestään.

Mitään ei ole tapahtunut.


"En millään muista -
Tuntuu aivan kuin joku
olisi käynyt
täällä, tullut ja mennyt
sillä aikaa kun nukuin."
(Kotomichi)

























maanantai 18. helmikuuta 2013

Laskiainen



"Ihmisen mielen
miten kuvaisit? se on
tushipiirroksen
mäntyjen oksistoissa
tuulevan tuulen ääni."
(Ikkyu)




Jouduin kauan sitten jyrkkään tahattomaan laskuun Alpeilla.
Olin sinisilmäisesti ajautunut mustaan rinteeseen, joka ylitti kykyni korkealta ja kokonaan. Oli sesongin viimeinen viikko, eikä muita ollut tarjolla vaikka rinnekartta niin väittikin.
Aluksi rinne oli leveä ja kykenin laskeutumaan loivasti, samalla kun väistelin ja hämmästelin paikallisia alakoululaisia, jotka viuhuivat mäkeä alas kuin pyssyn piipusta juuri ammutut haulit.

Sitten rinne alkoi kaveta. Lopulta tultiin muutaman metrin levyiseen ränniin, joka oli todella jyrkkä.
En voinut enää loivennella. Väkeä oli paljon ja se oli nopeaa. Kanttaaminen olisi johtanut pahaan ketjukolarisumaan, ja kenties loukkaantumisiin.
Käänsin sukset samaan suuntaan mihin muidenkin osoittivat.
Alkoi hervoton syöksy.

Vauhti sen kuin kiihtyi. Olin aika varma että kuolisin aika kohta.

Lopulta rinne kuitenkin alkoi taas levetä ja samalla pehmetä.
Yritin loiventaa. Siitä ei tullut mitään.
Lensin pää edellä lumeen. Vauhti oli siis kova.

Sukset, sauvat, hanskat ja elimistö levisivät kukin omaan suuntaansa.
Tunsin itseni meteoriksi, joka oli juuri saapunut Siperian ilmakehään ja hajonnut.

En loukannut ruumista, mutta mieli pahoittui.
Alakoululaiset toivat varusteitani sieltä täältä.
Itse keräilin "olen mahtava alppihiihtäjä" -kuvan palasia lähimmän rinneravintolan tuopeista.





Laskiaissunnuntain tekstissä tien poskessa lojuu sokea mies.
Hän huutaa apua ohikulkevalta Jeesukselta.
"Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin."

Jotta voi saada näkönsä, on tiedettävä että on sokea.
Etumaisina kulkevat eivät tiedä, ja joutuvat siksi tien sivuun, harhaan.
Ensimmäiset tulevat viimeisiksi, ja päinvastoin.































Tämä on maalattu taidegalleria Titanikin vieressä olevan sähkökaapin oveen Itäisen Rantakadun varteen.
Kuvan yllä on hengenvaara.
Tyyppi näyttää sokealta ja kärsivältä, mutta kärsimys on tushimäntyjen oksissa ujeltava tushiääni.
Hengenvaarakin on täysin näennäinen.



Suomen "laskiainen" on alkuperältään vähän hämärä.
Se voi merkitä laskeutumista paastoon tai päivien laskemista pääsiäiseen.

Hauskin eli todennäköisin alkuperä on tämä:
Romaanisella kielialueella paaston alkamiseen liittyvä termi on "carne lasciare" joka kirjamellisesti tarkoittaa "jättää liha".
Verbi on sitten kieleenmuuttajiin suvaitsevasti suhtautuneiden esi-isiemme toimesta kotoutettu somasti suomeemme.
(Tosin kotoutettu heti substantiiviksi, tekeminen jähmetetty nimeksi...)

Karnevaali-sana on samaa juurta. "Carnem vale" on "hyvästi liha!"
Lihan hyvästely karnevaaleissa suoritetaan usein kai aika lihallisestikin.

Naamiointi kuuluu myös asiaan, ja kaikenlainen arjen ylösalaisin kääntäminen.
Naamioituminen on tavallaan paljastumista ei-keneksikään.

Tietoisesti naamiota pitävä on ei-kukaan. Naamarin takana on vain vapaus, ilokin.

Minä substantiivina olen maski, "persona".
"Persona" voidaan jäljittää etruskien "phersuun", joka myös on naamioitumiseen liittyvä teatteritermi.

Kaikki on kiinni samaistumisesta. Jos samaistun täysin omaan persuuni, minusta tulee rajojen vahti. Kyräilen kaikkea minun persulleni tuntematonta. Olen tarkka isänmaastani, uskonnostani, maineestani, saamastani arvostuksesta, kaikesta mikä on "minun".
Rooli jää päälle.

Näkeminen vaatii sokean sokeutta, tietäminen tietäjän tietämättömyyttä.
Perille pääseminen on alkuun pääsemistä, loppujen lopuksi.

Näkevä sokea nousee tien sivusta Tielle, joka loppuu heti. Ensimmäinen askel on samalla viimeinen.

Loppu on tuntemattoman, katoamattoman rakkauden käsissä. (1.Kor.13)
Rakkaus ei tunne mitään tai ketään lihan tai nimen mukaan.
Rakkaus ei tunne.

Jumalan laskiainen:
luopua uskonnon tarjoamista suojista, ei jättää liha vaan tulla siksi, syntyä ihmiseksi, lakata olemasta auktoriteetti ja jumalanpelon kohde, lakata säätämästä lakeja ja valvomasta niiden toteutumista, tulla ensimmäisestä viimeiseksi, joutua pois tieltä, ylittää kaikki rajat, istua missä jumalattomat istuvat (vaikka jumalansana kieltää), ottaa päälleen kaikki maailman synti ja pyhyys, täyttää kaikki, kuolla ja nousta elämään, yksi kaikkien puolesta, yhtyä koko luomakuntaan, laskeutua aikaan ja siitä läpi kuin meteori, tehdä siihen syöksyränni joka tyhjentää sen.
Täyttää kaikkeus presenssillä, joka persoonan näkökulmasta on silkkaa ei-mitään.

Ihmisen laskiainen:
jäähyväiset lihalle syöksymällä Jumalan tekemään ränniin josta ei ole paluuta, muuttua substantiivista verbiksi, tehdä holtiton kuperkeikka, antaa minäkuvallisten suksien ja muiden varusteiden paiskautua pitkin maisemaa, kadota itsekin maisemaan (olla maisemissa mutta ei maisemasta...) karnevalistiseen ei-mitään-olemiseen, luopua uskonnon tarjoamista suojista, nähdä sokeutensa, kuulla mielen olematon ääni tushipiirroksessa ja graffitissa, kääntää kaikki ylösalaisin, kääntyä pois,
antaa kaiken olla mitä on.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Pillerin pyörittäjä


HS 27.1.2013 julkaisi uutisen ruotsalaisesta tutkimuksesta, joka valottaa eräiden vähäisimmistä veljistämme/sisaristamme, sontiaisten, elinkeinoelämää. 
Se millä tavalla tällaisen tutkimuksen pariin päädyttiin, ei käy ilmi artikkelista. 
Varmaan syynä on se vanha kunnon: joku tutkimus pitäisi valmistaa, että mainittaisiin, mutta kun kaikki tolkun työ on jo tehty! 

Lopputulos on joka tapauksessa hieno ja allegorisille tulkinnoillekin altis. 


Näin se menee lyhennettynä:


"Sontiaisilla voi olla leuat lannassa, mutta katse on kohotettu kohti taivaita. Tuore tutkimus nimittäin paljastaa niiden olevan ainoita hyönteisiä, jotka osaavat suunnistaa Linnunradan tähtien avulla.
Sontakuoriaiset, joita pillerinpyörittäjiksikin kutsutaan, pitävät ympäristön siistinä norsujen, antilooppien ja muiden kasvinsyöjien lannasta.
Koiraat saapuvat lantakasalle usein yöllä, leikkaavat siitä pyöreän palleron, ja pyörittävät sen mahdollisimman kauas lantakasasta. Kuoriaisen on syytä pitää kiirettä, sillä jos se viivyttelee tai jää pyöriskelemään, toiset koiraat voivat varastaa palleroisen.

(Koiraat ovat näköjään aina valmiita varastamaan toisten palleroisia.)
Normaalisti kuoriaiset etenevät pallonsa kanssa suorassa linjassa. Muutama vuosi sitten tutkijat kuitenkin havaitsivat, että jos kuoriaista estetään näkemästä kuunvaloa, se lakkasi kulkemasta suorassa linjassa ja jäi harhailemaan päämäärättömän näköisesti.
He päättelivät, että kuoriainen suunnistaa polarisoituneen kuunvalon avulla
Nyt ruotsalalaistutkijat ovat havainneet, että kuoriaisten suunnistustaito on tätäkin verrattomampi. Nimittäin seuratessaan eräänä kuuttomana yönä erään sontiaisen aherrusta, he hämmästyivät nähdessään, että se kulki täysin suoraan.
Tutkijat testasivat kuoriaista planetaariossa erilaisten tähtitaivaiden alla ja havaitsivat, että se osaa suunnistaa ilman kuutakin, kunhan se näkee Linnunradan. Sen sijaan jos taivaalla oli vain muutama hajanainen tähti, se alkoi harhailla."

Tässä tutkimuksessa on jokin sotku.

Tai siis sen uutisoinnissa tietenkin. 

Että onko se kuu mikä sontiaisen aitan polulla pitää, vai Linnunrata.


Joka tapauksessa kuoriaisen pitää suoralla ja kaidalla tiellä sontapalleroisensa kanssa ylöspäin suuntautuva katse. 




Piispa Eero Huovinen kirjoitti hyvän kirjan "Ei on kyllä", jossa hän esittelee Karl Barthin teologiaa. 

Siinä on jotakin rakastettavaa, jotain mikä lyö palleaan, ja jättää sinne nyrkin tai Jumalan mentävän aukon.
Täsmennys: siitä aukosta ei mene edes nyrkki eikä Jumala.
Siitä aukosta ei mennä. Silti ja siksi juuri se on kaikki.

Horisontaaliahdistukset, kuolemanpelko ja muut sen kaverit saavat vertikaaliselta nyrkiltä turpaansa, jopa kuolettavasti.

Paradoksaalista ja ambivalenttiahan se on, niinkuin kaikki todellinen.
Looginen yhtenäisyys luo komeita mutta kaameita maisemia. Logiikka on kuoleman teologiaa. Sellaisen kuoleman, joka ei johda todellise(e)n ylösnousemukseen.

Barthilla eräs lähtökohtainen paradoksi on dualismin ja monismin yhtäaikaisuus.

Dualismia hän edustaa julistaessaan Jumalan (todellisuus) ja ihmisen maailman (epätodellisuus) ääretöntä kvalitatiivista eroa. Näillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Tästä ei johda mikään todellisuuteen.

Vaikka pyörittäisit kuinka henkistä tai hengellistä palleroa, se on sontaa alusta loppuun.

"Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä."

Jumalisen ja jumalattoman välillä ei ole eroa. Jos onkin, se on viimeksi mainitun eduksi.
Jumalaton ei kuvittele... Jumalattoman vanhurskaus...

Asiaan liittyy totta kai myös ajan ja ikuisuuden välinen totaalikieltäytyminen.
Ikuinen kieltätyy ajasta kokonaan.
Aika haikailee kyllä ikuista ja keksii sen takia monenmoista soopaa kuolemattomuudesta ja henkisestä kehittymisestä.
Tällä sontapalleroisella vaikka se nimettäisiin rovastiksi, paaviksi, valaistuneeksi, apostoliksi, guruksi, messiaaksi, jumalan pojaksi tai miksi tahansa, ei ole mitään kosketusta Jumalan eli Todellisen kanssa. 
Tästä ei johda mikään mihinkään muualle kuin tähän takaisin. 

Me emme voi uskoa tätä!

Jumalan ja ihmisen välinen ääretön ero ei liity ihmisen syntisyyteen, siis siihen että tässä meni nyt jotain pieleen, ja tarvitaan anteeksiantoa, sovitusta tai muuta sellaista.
Synnin käsitettä voidaan käyttää mutta se on silloin nähtävä yhteydessä ihmisyyteen, ei joihinkin vääriin valintoihin ja tekoihin.
Ihminen on syntiä. Perisynti on perimässä.

Aika ja sen myötä koko maailma on yhtä pillerin pyörittämistä. 
Syntiin ei "langettu" vaan se kuuluu luomisen olemukseen; synti on on luotuna olemista.

Joku lankesi luomaan jotain vähän kuin toinen juomaan. Ämpärikään ei riitä. Pitää olla koko universumi. 

Huovinen torjuu gnostikoiden vaikutteet Barthilla, mutta ehkä intuitio kummallakin viittaa samaan kummalliseen suuntaan.

Aletaan lähestyä dualismin loppua. 
Kristus tulee, mutta ei suurena opettajana, tai edes tiennäyttäjänä, vaan kaiken "inhimillisen negaationa". 

Negaatio on avain. 

Kuolema ristillä toisten samanlaisten kanssa. 
Nyt tullaan lähelle jotain minkä jälkeen jotain ei ole enää jotain. 

Ikuisen paikka ajassa on tyhjä.
Siinä kohdassa missä ajaton koskettaa aikaa, ei nähdä mitään.

Negaatiossa kaikki on yhtä.

Usko on tyhjiö.
Sillä ei ole minkäänlaista historiaulottuvuutta. Siinä missä Jumala tarkoittaa ajallista läsnäoloa, Jumalaa ei ole. 

Kyllä on ei, ja ei kyllä.

"Sillä me seisomme jälleen sen rajaviivan edessä, jolla ei voi olla mitään ulottuvuutta."

Ilmoitus on siis myös jollain tavalla positiivinen.
Ei kylläkin.

Sen paikka on tyhjä, mutta se täyttyy jollakin, josta sinänsä ei ole mihinkään.
Kaikki on vain viittausta.

"Jäljelle ei jää mitään inhimillistä, mikä haluaisi olla enemmän kuin vain tyhjiö, puute, mahdollisuus ja viittaus..."


Jeesuksen ihmisyys todellistuu kuolemassa, ihmisyyden kumoamisessa.
Ikuisuus ilmentyy ajallisessa ja ajan kuolemassa.
Ihmisen maailma on tyhjää täynnä.

Jollakin tavalla me olemme unohtaneet sen.
(Toisaalta, miten jotain tuollaista voisi muistaakaan..!)

Dualismi kääntyy sittenkin monismiksi, jopa aika ja ajallisuus on Yhden kuva tai peili.

Sekin mikä ei ole itsestään, on itsestään olevan kuva.
Kun poistun peilin edestä, jää vain peili.

Armon ilmoitus on vertikaalinen ihme, vailla horisontaalista ulottuvuutta.
Uskon objekti ja sen subjekti ovat yksi ja sama.
Ääretön ero onkin yhtä ääretön ykseys.

Sontakuoriainenkin voi saada tähdistä suunnan, vaikka ei lakkaakaan olemasta pelkkä lantapillerin pyörittäjä.

No, toisin päinhän se menee. Linnunrata näyttää tien sontiaiselle, joka ei totta puhuen tiedä mistään tähtisumuista mitään.

Sama se.
Se pyörii sittenkin, pilleri.









lauantai 12. tammikuuta 2013

Tukkijoella




Sain uuden unilääkkeen, Klotriptyl.
Siinä on kaksi vaikuttavaa ainetta, amitriptyliini ja klooridiatsepoksidi.
Tuoteselosteessa sanotaan että ensiksi mainittu parantaa mm. aloitekykyä.

Sen kanssa minulla onkin ollut kehityskeskusteluja siitä asti kun synnyin.
Jo ensimmäinen rääkäisyni tuli myöhässä ja ulkopuolisen avun varassa, minulle on kerrottu. En oikein saanut ryhdytyksi hengitystöihin, ennen kuin kätilö ravisti kunnolla ja valehteli, että ei tänne kuolemaan ole tultu.

Tunne on palannut elämän eri käänteissä. Ryhtymiset ovat olleet vaisuja. Olen kyllä vaihtanut maisemia usein ja helposti, maantieteellisesti, sosiaalisesti, mentaalisesti ja uskonnollisestikin, mutta en voi väittää että se olisi koskaan tapahtunut omasta aloitteestani tai kenenkään muunkaan.

Olen ajautunut minne virta vie.
En tukkimiehenä, joka uljaana ja mustavalkoisena taunopalona, luonnonlakeja uhmaten ohjaa tukkiaan kosken kuohuissa ja väkevällä, maakunnan kokoisella baritonilla laulaa jokivarren kylien tytöt kumoon ennen kuin on edes ehtinyt kunnolla rantautua, ja jatkaa huomenissa uusiin kyliin monta kokemusta rikkaampana uusiin entistä rikkaampiin kokemuksiin samalla kun laulu pauhaa non stop, kun tytöt vilkuttavat kaihoisasti nenäliinojaan, solmiipa lopuksi vielä rahakkaan elokuvasopimuksenkin mikä ei suinkaan vähennä tyttöjen kumoushenkeä, päinvastoin lisää sitä - vaan vettyneenä tukkina.

No mutta ajelehdinta on ohi nyt, kiitos amitriptyliinin.

Alan tehdä aloitteita ehtimiseen, rantautua joka jumalan kylään.
Tuskin on yksi tehty ja viety valiokuntakäsittelyyn, kun jo uutta työntää tulemaan.

Saan kuohuvalla aloitevirrallani kaikki maan päättävät elimet sykkimään kiihkeästi uutta verta ja imunesteitä, uusia innovaatioita.
Uusia siltoja Aurajokeen.
Raitiotie Kaarina - keskusta - Raisio - Naantali sekä Nättinummi - Hepokulta - keskusta - Uittamo, ja vielä valiokunta Lieto - keskusta - Ruissalokin.
Teen myös aloitteen kaiken sorron ja ylimielen lopettamiseksi maasta ja maailmasta.

Yhden miehen lentovehje, joka kiinnitetään selkään, ja jolla on helppo suhauttaa parvekkeelta töihin ja vapaa-ajan toimiin kuin metabolisoitunut ylipainoinen sudenkorento tai lepakko, kuuluu sekin aloiteagendalleni. Sen prototyyppi lensi jo Los Angelesin olympialaisten avajaisissa 1984, miksei sitten enää, sitä ei pysty nykyiseni kaltainen aloitehirmu yhtään ymmärtämään.
Varmasti takana on amerikkalaisen autoteollisuuden kulissien takainen kähmintä, mikä saa olla loppu nyt.
(Ne jotka tästä lähin vielä haluavat liikkua maata pitkin ottakoot raitiovaunun.)


Mikäli tulee subjektiivista turhautumista asioiden hitaan edistymisen kanssa, remmiin astuu lääkkeen toinen tekijä klooridiatsepoksidi. Se kun vähentää tuskaisuutta.


(kaksi päivää myöhemmin:


Voi mikään ei muuttunut. En saa edes pöytää hyvin siivottua.
Katteettomia lupauksia lateli Klotriptyl. Edes uneen se ei vaikuta. Ainoa mikä tuli, oli ummetus.
Ei raitioteitä eikä parvekkeelta lähtöjä ainakaan kahtena ensimmäisenä yönä.



Susan Blackmore kirjoittaa New Scientist -lehden artikkelissa 22.7.2002 tietoisuudesta jonakin minkä hän esittelee karusti otsikolla "The Grand Illusion" tai "the last great mystery of science".
Mysteeri jota harva on uskaltautunut käsittelemään.

Mikään ei ole miltä näyttää.
Tietoisuus on olemassa - eikä mitään muuta olekaan - mutta se ei ole se joksi sen kuvittelemme, aistimusten, ajatusten, tunteiden ja tuntemusten virta matkalla menneisyydestä tämän kautta tulevaisuuteen.

"There is no stream of consciousness..."
"Real, physical objects and private experiences are such completely different kinds of thing."

Painokoneet seis!
Tässä menee nyt kaikki uusiksi kuulkaa. Koko elämä.
Se ei olekaan tukin uittoa ajan ja kokemusten virrassa, vaan kaikki on nyt jos nytkään.


Lähes kaikki elämän toimintomme tapahtuvat valvetietoisuuden ulkopuolella.
Olin äsken unessa (joskus sentään), ilman subjektiivista tietoisuutta, mutta elossa silti.
Valveillakin kaikki tapahtuu ilman subjektiivista tietoa asioiden kulusta. Sydän lyö. Keuhkot aaltoilevat. Maksa jauhaa. Munuaiset suodattavat. Amitriptyliini tekee aloitteita. Klooridiatsepoksidi poistaa tuskaisuutta.

Aivoissa syntyy ajatuksia, joista vain yksi on "minä".
Kuulkaa nyt! Se ei ole ajatusten äiti eikä isä vaan yksi kuriton kakara muiden joukossa! Kiusattu kiusaaja.
Täydellisen yksityinen ja yksinäinen, näennäisessä kanssakäymisessä toisten yksityisaaveiden kanssa.

Pystyn hyvin hengittämään ja kävelemään ilman että olen tietoinen ruumiini liikkeistä. Minua ei tarvita sen enempää siihen kuin tähänkään.
Sitä pentelettä ei tarvita ehkä mihinkään...
Ei yhteenkään aloitteeseen.
Sitä tarvitaan vain kärsimiseen.

Minusta ei ole mihinkään.

Olen jonkin sellaisen perustalla, josta en ole tietoinen, mutta joka on silti tutumpi kuin mikään muu. Kaikki ovat. Kaikki on.

Blackmore on kielteinen uskontoa kohtaan, mutta myöntää että tässä liikutaan aika lähellä uskonnollista perikokemusta:
Todellisuus on siinä missä "minun maailmaani" ja sen kohteita ei ole. Missä kohde ja kohteen kokija + kokemuskin ovat sama.
Kello käy mutta aika ei kulu.

Tulkoon sinun valtakuntasi, sinun tahtosi tapahtukoon, tuntematon.
Aamen.


Objektiivinen maailma on todellinen, ehkä, mutta minun kuvani siitä on mielen tuote, keinotekoinen konstruktio, kangastus. Siis sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Minäkuvani on maailmankuvani.



Me emme ole se joka luulemme olevamme.
Voidaanko sanoa toisinkin päin: me luulemme itsemme olemaan? Olen syntynyt kuin yön varjot ja harhakuvajaiset...

"Jos muistan kuka olin, näen itsessäni toisen,
ja muistissa mennyt on nykyisyyttä.
Se joka olin on joku jota rakastan,
tosin vain unessa.
Ja sitä kaipuuta joka ahdistaa mieltäni
en näe minä eikä menneisyyskään,
vaan se joka asustaa
sokeiden silmien takana.
Mikään muu kuin tuokio ei minua tunne.
Oma muistini ei ole mitään, ja tunnen
että se joka olen ja se joka olin
ovat eri unia."
(Pessoa)

Tietoisuuden perustan tutkiminen on mahdotonta, kuin haluaisi tutkia miltä pimeä huone näyttää ja sytyttää sitä varten valot.
Sitä ei lähesty uskonto eikä tiede, runous eikä rukous.
Se lähestyy kaikkea ja nostaa.
Virta vie pois, se ei ole ajan virta.



Sokeat näkevät. Se joka asustaa sokeiden silmien takana.

Mikään muu kuin tuokio ei minua tunne. Tämä ainoa värähtävä hetki, joka sisältää kaiken.
Muistini ei ole mitään.
Värähdys, preesens, unohdus.

Olen kuvitellut kaiken, uneksinut.
Virta on vertikaalinen. Rantoja ei ole. Rajoja ei ole.


Valtakunta on pimeä ja tyhjä, täynnä valoa.
Se ei ole mitään, se ei välitä, mutta se kantaa.


Miten autiota kaikki, ja mikä helpotus!































sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Taloa tunnelin päässä

"Mies lähti kerran töihin ja kohtasi matkalla toisen, joka oli ostanut polakan ja oli matkalla kotiinsa.
Siinä olikin oikeastaan kaikki."
(Daniil Harms, Kohtaaminen)


Ajattelin kirjoittaa vuoden vaihteessa jotain henkevää ajan kulumisesta.
Ajattelin myös käydä ottamassa sitä varten kuvan Maarian kirkon saarnatuolissa olevasta tiimalasista.

Korkeampi taho ajatteli sen olevan kovin kliseistä, ja kadotti työpuhelimen kameroineen bussimatkalla.

En huomannut asiaa ennen kuin tyhjässä kirkossa haroin tyhjiä taskujani.

Puhelimen kadottaminen on hämmentävää.
Onko se varastettu? Joko sillä joku soittaa nigerialaisprinssille perintöasioissa?
Joutuuko talousosasto ensi kuussa pitkin hampain hyväksymään Kuuman Lindan oraaliset avautumiset Vanuatulla?
Kopioiko varas parhaillaan puhelimen muistiosastolla olevia salasanoja?
Mitä se kuvittelee tekevänsä M2:ssa!?
Aikooko se häpäistä minut FB:ssa?
Kehenkään ei voi nykyään enää luottaa, kun puoli tuntia puhelimen katoamisen jälkeen sillä on jo soitettu Nigeriaan ja Vanuatulle, sotkettu hieno matkalaskuohjelma, sekä suoritettu häväistystoimi FB:ssa!!

Soitan kirkon puhelimesta omaani. Bussikuski vastaa. Sovimme palauttamisesta.
Puhelin matkustaa linjalla 15 Saramäkeen ja sieltä kaupungin läpi Kakskerran järven ympäri takaisin keskustaan, jossa kohtaamme taas.
Tiimalasi saa olla, korkeampaa tahoa ei kannata vastustaa. 


Teologiassa on käsitelty paljon kärsimyksen ongelmaa.
Miksi totuuden, kauneuden ja hyvyyden läsnäolo maailmassa sallii niin paljon silmitöntä pahuutta.
Se on hyvä kysymys, vastaukset vain viipyilevät, ja hoippuvat ja haisevat kun lopulta tulevat. Vastaukset eivät tunne rajojaan.

Silmittömän pahuuden eli kärsimyksen lisäksi on kuitenkin toisenlaista, löperöä pahuutta, joka ei ole ehkä pahuutta ollenkaan, jos sitä vertaa vaikka kidutuksiin ja sotiin.
Se on pikemmin jonkinlaista joutavaa - huonoutta tai jotain.

Siitä ei ole paljon kirjoitettu tahi teologiaa tehty, vaikka juuri se täyttää elämämme.
Henkilökohtainen elämämme on tämän sortin manifesti.
Huomenna minä... Olisi hyvä jos... Kyllähän minä mutta...
Tahto on, voimaa ei.
Elämä valuu vaisuna ja huonona eteenpäin.
Ei tapeta eikä raiskata, mutta puhutaan pahoja, juorutaan, käytetään liikaa päätä ja alkoholia, vyötäröllä on makkara, ei saada mitään aikaan eikä iankaikkisuuteen, keittiön pöytä on täynnä papereita joita ei jakseta järjestää, sydän lyö liian lujaa. Papereissa avataan isoja, universaalisisia näköaloja, mutta vain uni aukeaa oikeasti.
(No, ei kunnolla edes se...)
Rakastetaan itseään yksipuolisesti.
Tyhjä banaani lojuu tiskipöydällä matkalla roskikseen.  



Iltapäivälehdistö on tietenkin tämän ominaisin tiedotuskanava.
Murhien, pahoinpitelyjen ja raiskausten rinnalla saamme tietää, esimerkiksi tänä viikonloppuna, että:

"Venäläisbussi betoniporsaan kautta aidan läpi - suuronnettomuus lähellä."
"Tänään alkaa Putous."
"Kinastelua rauhoitelleen Sofia Vergaran mekko liukui pois päältä: nyt näkyy."
"Kyynelehtineen suomalaishiihtäjän selkä petti."
"Liian laihat mallit kiellettiin lailla."
"Vastaa kyselyyn: käytätkö ripsiseerumia."
"Kevään odotetuin trendivillitys: raitojen paluu."
"Tutkimus: naiset lässyttävät ja sössöttävät."
"Ärsyttävä ilmiö yleistynyt: korvamadon voi karkottaa."
"Kaakao maistuu parhaalta oranssisesta mukista."
"Oksentava robotti Larry auttaa norovirustutkijoita."
"Kissa käy omistajansa haudalla ja vie lahjoja."
"Auschwitz teki kävijäennätyksen."
(1,5 miljoonaa meni rikki?)
"Sylitanssiliike epäonnistui pahasti - strippari kriittisessä tilassa."
"Katso kuva!"
"Katso video!"
"Ilmaveivi!"
(Tämä ei ole huono: "Mikko asui vuosikymmeniä metsässä ilman sähköä - joutenolo on mukavinta."
Joutenolo on mukavinta, koska "ei täällä muuta voi tehdäkään." Cool.
Päivä kerrallaan, pikkuaskareissa, ilman yhtäkään sosiaalista kontaktia.
Ilman tietoa keneltä näkyy nyt mitäkin, ja kuka tänään on pudonnut.)
"Matti iski Maijan."
"Maija kiistää."
"Nyt puhuu Matti."
"Matti pisti korkin lopullisesti kiinni."
"Maija kiistää."



Mitä teologia tai filosofia sanoo jonninjoutavuudesta?
Mitä sanoo dogmatiikka ja etiikka korvamadosta, kyynelehtivän hiihtäjän selkäepätoivosta, petollisista betoniporsaista, liian laihoista malleista, lässyttämisestä, iskuhommeleista, kyynelehtivästä kissasta omistajansa haudalla, käytätkö ripsiseerumia? -kysymyksestä, kyynelehtivästä korkki-Matista, kevään trendeistä, Sofian liukkaasta mekosta, Tepsin huonosta menestymisestä, lottovoittonsa tuhlanneesta apu-Hannasta, palkka-alepäivittelystä, presidentin puheesta, Helsinki-keskeisyydestä, kinastelusta ja sen rauhoittelusta?
On se hyvä ei se ole on se ettekö te tajua on se ei ole.
Joutuuko kriittinen strippari helvettiin?
 

Joko riittää? Joko mennään Mikon kanssa metsään?
Joko sanotaan "ei täällä muuta voi tehdäkään"?
Joko: "Nyt puhuu Jumala"?

Tässä on jotain epätodellista kuulkaa.

Nyt puhuu hiljaisuus.





Se täyttää kaiken.
Sekin pitää jättää, ettei synny taas uusi käsite, jonka mukaan pitäisi ojentautua.
"Olen syntynyt kuin yön varjot ja harhakuvitelmat", sanoo gnostilainen Totuuden evankeliumi, ja kanonisoidut komppaavat.
Erillistynyt todellisuus on helvetti, jossa kaikki ovat kriittisessä tilassa.
Tämä elämä unta josta on herättävä.
Yhtä helvetin kyynelvirtaa. 

On lähdettävä kotiin läpi tämän saatanallisen sohjon.
Käytävä taloksi varjojen läpi. 
































Taidemaalari Otto Mäkilä asui Villa Romassa Ruissalossa (kuva) viime vuosisadan alkupuolella.
Hänellä oli motto: "Hylkää kaikki mitä olet saavuttanut".

Vain sillä tavalla tullaan tyhjään Taloon. Kaikkeuden kotiin.
Aika isoja sanoja, mutta viittaavat pienistä pienimpään, ulottuvuudettomaan pisteeseen, joka on kaikessa.
Olemattomaan olevan lähteeseen.




Mäkilän tunnetuimpia teoksia on "He näkevät jotain, mitä me emme näe". En tiedä tekijänoikeuksista joten en kehtaa pistää sitä tähän, mutta siinä on kolme laihaa tyyppiä jotka seisovat horisontissa selkä katsojaa päin, kuin kuilun reunalla.
Voi olla että näkevätkin, mutta sillä ei ole väliä.
Tässä ei ole mitään kovin mystistä, kaikki näkevät oikeasti jo kaiken. Luulemme vain ettemme.
Yksilöllisyys on luulotauti. 

Nähdä näkijä, katsoa katsojaa...

Yön varjot...

Aurinko...


Siinä olikin oikeastaan kaikki.
Eihän täällä muuta voi tehdäkään.