sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Tie loppuu



 


Espanjan Pamplonassa järjestetään vuosittain rivakka kansanhölkkätapahtuma jossa humalaiset nuoret miehet ravaavat kiihtyneen härkälauman edessä ja osin allakin pitkin kaupungin katuja.

Osallistujien motiivina on jalo itsensävoittamissuorite härkien jaloissa ja mieskunnon osoittaminen, Pyhän Ferminin kunniaksi. Fermin on Navarran maakunnan suojeluspyhimys ja tiettävästi hallinnoi postuumisti myös tätä reipasta kisaa. 

Usein loukkaannutaan, yllättävän harvoin kuollaan - paitsi härät, jotka kuolevat aina kaikki. Niiden kujanjuoksu loppuu härkätaisteluareenalle, jossa juhlittu sukkahousukalukukkarokeikari keihästää suikka päässä ne yhden toisensa jälkeen. Ja jatkoilla haluamansa naiset.  
  
Pamplonassa on ”maailman johtava härkäonnettomuuksiin erikoistunut sairaala”, mikä ei ole yllätys. Pohjanmaalla voisi olla maailman johtava pesispelaajien haavoihin ja palovammoihin keskittynyt erityisosaamiskeskussairaala.  

Tapahtuma on tietenkin flirttailua kuoleman kanssa. Ferminiä ja erikoissairaalaa on kiittäminen tai moittiminen siitä, että flirtti harvoin johtaa kunnon tutustumiseen ja kuolinvuoteeseen asti. Itse asiassa lopullisesti on sadan vuoden aikana kaatunut vain viisitoista. Erikoissairaalan halvausosastolta ei ole tilastoja eikä Ferminkään kerro kaikkea. 
 


Cabo Sardaon rannalla Portugalissa objektiivinen visuaalinen kauneus yhtyy subjektin eksistentiaaliseen kauhuun. Kävelypolku - ja Eurooppa samoin tein - loppuu täysin odottamatta kuin seinään, joka putoaa suoraan alas satakunta metriä.  
Aallot iskevät rantaan jalkojen edessä niin paljon alempana, että niiden äänikään ei kuulu. Juuri se on kaameaa; ei minkäänlaista edeltävää uhan tunnetta.  
  
Subjekti on päässä ja näkee itsensä jo tiensä päässä, murskana terävillä kivillä.  
(En tiedä kestääkö tämmöinen ajatus tolkullisen tutkimuksen.) 
(Sitä ei kysellä siinä tilassa.)
Subjekti on the rocks on kuvottava paukku tai tyrmäystippa.   

Välissä ei ole aitaa tai mitään varoitusmerkkiä.  
Jokin looginen epäselvyys siinä kyllä on, mutta se ei estä putoamista sen enempää kuin pelkoakaan, päinvastoin.  
Pelko heittää subjektin tosi kauas objektista joka näin äkillisesti paljastuu vihamieliseksi paskiaiseksi.  
Kaikki viisaudet haihtuvat päästä subjektin kauhun tieltä.  

Hittoon zenit ja heideggerit, myötätunto ja stoalainen tyyneys, karman lait ja vuorisaarnat!  
Subjekti kauhistuu niin että kehikko jonka päällä/päässä se keikkuu, on luhistua. Siitä tuntuu että jos sen pitäisi hengen pitimikseen räjäyttää saman tien päreiksi koko muu universumi kaikessa kohteellisessa kauneudessaan, se tekisi sen siekailematta.  

Mutta aallot vain jauhavat kallioita, eivät räjäytä. Jauhavat hitaasti ja hiljaa.  

Rotkon kammottavuus on toisaalta oudon kutsuva. Surffaan pois paikalta ison kuohun edessä ja alla.  

Jonkin haluaminen tai sen torjuminen kokonaan on yksinkertaista, vilpitöntä ja viatonta, eikä vie paljon 
aikaa tai energiaa. Tuska ja väsymys syntyvät kun kyllä ja ei suuntautuvat samaan kohteeseen 
yhtäaikaisesti..! 

Tuskasta syntyy - ja samalla tuskan syntymistä edellyttää - se joka tekee valintoja. Syntyy kuin tyhjästä tekijäminä… Silloin kaikki energia on hukassa tai härkien sarvissa.  

Tekijä-valitsija tekee elämästä ejakulaation ja krematorion välisen katastrofikoosteen.  

Jokin kaamea mielikuvitusrotko minän ja maailman välissä saa minut uskomaan että juuri tämä subjekti on erityisen väkevästi vihamielisten tapahtumien kohteena. Ja että sen säilyminen on universumin tärkein projekti.
Tosiasioihin - edes kuolemaan - ei liity pelkoa, mielikuvitukseen vain, eli ennakointiin.  




Maailman uhanalaisimmasta kissaeläimestä, Ruokolahden leijonasta on saatu uutta tietoa (IS 10.7).  
Se ei ehkä sittenkään ole lopullisesti kadonnut tai kuollut sukupuuttoon. Se on kyllä saattanut kesyyntyä parissa kymmenessä vuodessa Pyreneitten koiraksi nimeltä Miska. Varmuutta ei ole.
Uusi tieto ei koske tuoreita havaintoja vaan tuoretta tietoa vanhoista havainnoista.  
Näitä on ollut kuulemma paljon enemmän kuin aikanaan julkaistiin.  

Luin Wikistä mitä eläimestä aikanaan vuonna 1992 uutisoitiin.  
Se nimettiin silloin Elviksi.  
Kiteellä aika pian kuolemansa jälkeen traktorin ratissa nähty rockin kuningas Elvis Presley ei liity nimitykseen, vaan Elvi on allakassa ensimmäistä havaintopäivää lähinnä oleva naisen nimi. Leijona havaittiin alusta asti naaraaksi.

Eläinten kuninkaan ensimmäinen vapaa elämä Suomessa oli komea vaikka häilyvä.  
Ensin sen näki yksi. Kun yksi oli tullut julkisuuteen, muitakin silminnäkijöitä tuli, sellaisia jotka eivät olleet aiemmin tohtineet, ettei luultaisi hulluiksi. 
Tulpan auettua näköhavaintoja ilmoitettiin useita.  
Elvi paistatteli päivää havaintomaisemassa, se karjui, se hölkkäsi, se vieraili kesämökkien pihoilla, jolkotti pitkin öistä rautatietä kohti Lappeenrantaa.  

Ruotsalaisturistit saivat sen jopa videolle, jonka MTV3 osti ja esitti Seitsemän uutisissa.  
Asiantuntija arveli Elviä ehkä ilvekseksi, koiraksi tahi - rusakoksi. 
(Jos E oli tosiaan leijona ja sattui näkemään jonkun kesämökin ikkunasta uutiset, ja viimeksi mainitun arvion, kyllä niillä seuduin tanner tömisi ja aitaa kaatui tovin.) 
(Minä teille rusakot näytän!) 
(Rusakkoko sen hirvenhaaskan jätti?!) 
(Hurjia taitavat olla rusakot näillä nurkin!) 
(Tässähän vapisee savannien valtiaskin: ettei vain tulisi rusakko eteen metsäpolulla, että ruskrusk sanovat leijonan luut ja pupun poskeen koko kissapeto, vai?!)  

Elvi lähti loikkimaan siitä sitten ympäri maatamme. Varsinkin ruotsinkielinen Pohjanmaa sai sen silmiinsä useasti. Se on osin yllättävää, ja osoitus että leijona oli oikea lihallinen lihansyöjä, eikä mikään Venäjältä karannut vodkadelirium-aave.  
Närpiön kirkon hautausmaa on viimeinen paikka Suomessa missä hörhöillään, ja sielläkin Elvi spatseerasi muina leijonina.  
Havaintojen hajautuminen ympäri maata toi esiin senkin mahdollisuuden, että Elvillä on herraparatkoon perhettä!
Ei kai matalaan maahamme ole pesiytynyt kokonainen leijonakolonia..!


Tasavallan hallitus päätti että Elvillä ei ole sijaa maamme laaksoissa ja kukkuloilla senkään vertaa kuin läheskaimallaan kyntöpelloillamme.
Ministeriöt pähkäilivät keskenään, mille osastolle asian hoito oikeastaan kuuluu. Maa- ja metsätalous siirsi pallon ympäristöministeriölle, koska leijonasta ei ole mainintaa metsästyslaissa. Ympäristö taas ei huomannut moista eläintä suojelukohteidemme joukossa. Lopulta ymmärrettiin että yleinen turvallisuus kun kyseessä oli, oikea taho on sisäministeriö. Puolustusministerin oven kohdalla mentiin sentään hipihissukseen ohi.
 
Hallitus lähetti valtiollisen suurpetotutkija Erik.S.Nyholmin asialle. S. yritti roikkua leijonan kannoilla muut viranomaiset ynnä media perässään, mutta ei. Elvi ei esittäytynyt.

Eläinjärjestöt huolestuivat, ettei vain tapeta. S. hermostui. Kuinka minä sen sitten hoitelen, paljain käsin? Juttelen kauniisti että suurpetotutkija Suomesta päivää, mahtavatkos nuo passiasiat olla kunnossa?
Kiintiön sisältäkö ollaan vai ulkoa?
Sijoituspaikkaa etsittiin. Tanska mainittiin tässä yhteydessä. Sikäläinen Aller-kustannusyhtiö olisi maksanut siirtokustannukset. Tanskaan mahtuu melkein kaikki.
Suomen PR-asemasta oltiin ministeritasoa myöten huolissaan.
Ettei vain ulkomailla tulkita maahanmuuttopolitiikkaamme antileijonistiseksi.

Mutta ei Suomi Elvinsä kanssa yksin ole. Muuallakin Euroopassa on vastaavaa koettu. Englannissa on ilmiölle oikea termikin: ABC, alien big cats; tunnistamatta jääneitä kissoja näyttää olevan Eurooppa pullollaan.
(Asiassa on ilman muuta piirteitä jotka muistuttavat ufokeskustelua.)
(Ehkä Elvikin tuli Siriuksesta kertomaan meille ihmisille kuinka tärkeää olisi oppia elämään sovussa ja rakkaudessa kaikkien luontokappaleiden kesken. Rantaruotsalaisetkin mukaan lukien.)
Peugeot lanseerasi Elvistä mainoskampanjansa veturia, logonsa antamalla oikeutuksella.
Mika Kaurismäki kaavaili siitä esiintyjää elokuvaansa The Last Border – viimeisellä rajalla.  Ellu ei tullut edes koekuvauksiin. Ruokolahden ja Närpiön raja riitti sille, ynnä niiden välinen ei-kenenkään-keskisuomi.

Lions Club pysytteli oudon hiljaa. Ehkä siellä odoteltiin E:n edesottamuksia hyväntekeväisyysalalla, että onko Elvistä toimijaksi sillä sektorilla. Saattaako Ruokolahden eukot kiltisti jumalanpalvelukseen, vai syökö heti kirkonmäellä. Ei ole hyväksi LC:n imagolle, jos juuri kutsuttu kunniajäsen kietaisee huivit sisältöineen huiviinsa.  

Tulkinnallinen ja tutkinnallinen mopo lähti käsistä viimeistään silloin kun Albert S. Kivinen esitti käsityksensä, että Ruokolahden leijona on Suomen ensimmäinen ”kryptozoologinen” olento. Tämä eläintieteen tunnustettu haara tutkii tuntemattomia ja hämyjä eläinmaailman ilmiöitä.
Elvimme alkoi lopulta löytää paikkansa Loch Nessin hirviön ja Himalajan lumimiehen rinnalta.

Jos vain, jospa vain eläin olisi jaksanut sen verran koota itsensä että olisi tullut esiin!


Erään asiantuntijan mukaan raskauttavin todiste leijonan olemassaoloa vastaan on se että sen jäljiltä ei löydetty ulostetta.
Jotta jokin olisi totta, sen pitää paskantaa. Uloste on väkevä todiste.
Haamu ei kaki. Sen tajuaa toopekin. 
"Fiction doesn't fart" (vanhaengl. sanonta, poimittu talteen Thamesin varrelta niinkin aikaisin kuin 1600-luvulla)
(tai on Avon, en ole varma)
Jo silloin lienee Englannin joilla ja teiden varsilla tehty ABC-havaintoja.
Mutta ottiko asiantuntija huomioon sen pikkukissoiltakin tutun refleksin, että peräjälkiä pyritään peräjälkeen peittämään, silloinkin kun se inhimillisesti katsoen on mahdotonta?



Mikä meillä on?
Mitä on?
Mikä tämä juttu on?

Se on uskontojen alkukysymys ja tieteenkin tietenkin:
Havaintomaailman hiukkaset kalpenevat tämän tästä: Kuka ne näkee ja miten?
Susan Blackmore, meemien äiti, on osoittanut että yksilöllistä tekijää ei ole eikä tarvitakaan.
Richard Dawkins pitää yksilötekijää tarpeellisena harhana, SB vain ja ainoastaan harhana, jolle ei ole mitään syytä eikä tarvetta.

Jeesus pitää yksilöllistä "itseä" totuuden esteenä ja kaiken tuskan lähteenä, jonka orjuudesta on käännyttävä.
Näin kääntymys ei ole kääntymistä jotakin kohti, vaan jostakin pois.

Polku loppuu yhtäkkiä.
Keihäs lävistää kaikki kyljet.

Kaikki kääntyy yhteen suuntaan, yksi kaikkeen, odottamatta, kuin rotko Euroopan reunalla.

Takana on monenmoista härkähölkkää ja haamuelvistelyä, edessä ei ole mitään.



(Oi, ehkä mitään ei koskaan ollutkaan!?)