Ilo

”Hengen hedelmä on ilo.” (Gal.5)

Jeesus ei tainnut paljon naureskella. Evankeliumeista välittyy kuva totisesta saarnamiehestä, joka osasi kyllä kirota (ainakin puita), itkeä ja suuttua, toisaalta parantaa, rakastaa ja olla hellä. Mutta nauru ei Juudeassa juuri raikunut.

Ehkä Jumalan silmin katsottuna ihmisen elämä ei paljon naurata. Ehkä oman elämän- ja kuolemantehtävän luonne hyydytti hymyn. Via Dolorosan varrelta puuttunee tilannekomiikka. Jos on upottanut koko maailman kaikkien aikojen synnit ruumiiseensa, ainakaan huonot vitsit eivät enää uppoa.

Ajan tie, historia, on tuskien taival. Vitsit ovat täällä vähissä ja ne vähätkin väkinäisiä.

Tie päättyy Golgatalle, Jeesuksen myötä kaikkien ihmisen poikien ja tytärten tie. Viat loppuvat ja dolorosat. Kerronta päättyy.

Ilon lähde aukeaa tuossa loppumisessa, surut seisauttava veren hedelmä kypsyy.

Se ei johdu mistään, ilo. Se ei ole osa kertomusta tai järjestystä, pikemmin ajattomuuden anarkiaa.

”Olen iloinen koska…” sisältää lupauksen tuskasta, kun ”koska” on ohi.

Tämä hedelmä on toisenlainen. Perusteettomasti iloinen. Ihmeellinen, ikuinen.

(TS)