tiistai 20. huhtikuuta 2010

Exodus, pääsiäinen

Ensimmäinen pääsiäinen alkoi, kun Mooses tuli faraon luo ja sanoi:
"Päästä minun kansani lähtemään!"

Monta vaivaa oli, vitsaukseksi asti, ennen kuin kansa ja homma lähtivät etenemään.
Monta Jahven yllyttämää suukopua, veljekset Mooses ja Aaron vastaan farao.

Oli muutettava sauvoja käärmeiksi, Niili vereksi.
Sammakoiden oli noustava kuivalle maalle ja peitettävä koko maa. Inhana yksityiskohtana mainitaan että niitä meni myös "vuoteisiin, leivinuuneihin ja taikinakulhoihin".
Syöpäläisiä tuli kuin maan tomua.
Paarmoja hiippakunta pullolleen.
Paiseita ja märkiviä rakkuloita. (Tässä vaiheessa omat hermoni olisivat viimeistään pettäneet, ja olisin luvannut Israelille minkä maan tahansa.)
Mutta ei, rakeita tarvittiin myös, ja rajuilmoja.
Hepokatteja maanteille ja pelloille poikittain ja pitkittäin.
Kolmen päivän säkkipimeys, ennen keinovaloa paha pala sekin.
Silti vasta kaikkien esikoisten - ihmisten ja eläinten - surmaaminen taivutti jääräpäisen maan isän ymmärtämään omansa ja maan yleisen edun, ja hän päästi kansan lähtemään. Suorastaan vaati.

600000 "marssikelpoista miestä" lähti, naisineen, appivanhempineen  ja lapsineen. Mukana myös paljon ns. "sekalaista väkeä". (2.Moos.12: 37-38)
Kaikilla paljon karjaa. Jos yksi suku eläimineen on mahtunut sadan metrin pituiselle matkalle, koko letkan pituus on ollut noin 60000 kilometriä, puolitoista kertaa maapallon ympäri.
On siinä tanner tömissyt ja muuria kaatunut! On saanut satunnainen beduiinimatkailija ihmetellä kansan ja maailman menoa, juomavuoroa keitaalla odotellessaan.

Toisaalta, kun maa oli silloin vielä litteä, lääniä saattoi olla enemmänkin kansan vaeltaa. Ei niin hirveää tunkua yhdelle lähteelle.

Monta kommellusta kansalla oli vielä edessään. Mutta tämä oli tärkein: lähtö, exodus.

Päästä minun kansani lähtemään.
Kun lähdet, älä haikaile.

Älä pysähdy. Vain tie on totuus ja elämä.

Älä katso taaksesi, siellä on Sodoma ja Gomorra, tulta ja tulikiveä. Sellaisen näkeminen suolaa katseen ja katsojan.
Vitsaus seuraa toistaan. Lihapadat kytketään kahleeksi ranteisiin.

Ei enää tätä. Kaikki tämä.
Exodus, pääsinpäivä.

(Myös kieli lähtee, pääsee pälkähästä kuin Egyptistä tai Sodomasta...)
(Tie vie kielen mennessään, ja kuvat. Ei väliä.)

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Kiirastorstai:

Teksti: "Herra Sebaot valmistaa pidot kaikille kansoille, herkkuruokien aterian, valioviinien juhlan: ydinrasvalla maustettuja herkkuja, kypsiä, kirkkaaksi seestettyjä viinejä."
(Jes.25)

Sebaotimme juhlat eivät ole viherpiperrystä, yrttiteetä ja hapankaalia happaman naaman läpi nautittuna.

Ei, nyt teurastetaan oikein kunnolla, veri vuotaa ja rasva tirisee. Ydinrasva vielä.
Sebaot ei ole koskaan ollut kovin tarkka ihmis-, tai eläinoikeusasioissa, tai vaihtoehtoisissa energiaratkaisuissa.
Mutta juhlia osaa järjestää kyllä.
Ei panttaa viiniasioissakaan. Valioviini virtaa. "Kirkkaaksi seestetty" viini on ilmeisesti pontikkaa, sitä palestiinankuulua "Galilean kirkasta".

Kirkkojemme ehtoolliskäytänteissä ei ole tästä asenteesta enää jälkeäkään. Papeista ja seurakuntalaisista huokuu jähmeä arvokkuus, kuin haluttaisiin varmistella jotain huomista varten.
Kun halutaan tehdä, uskoa, elää kaikki oikein, hukataan se kaikki.

Oikealla Herran aterialla pitäisi syödä ja juoda kuin viimeistä päivää ja -ehtoollista. Sillä se tämä on.
Tätä ei eletä koskaan enää. Ihminen ei jatku.
Horisontti kangastaa.

Oikea uskonto ei anna toivoa, vaan vie sen. Oikea usko antaa olemisen juhlan.
Eli nihiloi itsensä ja tiettävästi kaiken muunkin.
Tie lähtee nyt ylös ja alas.














Leonardo da Vinci: Viimeinen ehtoollinen (1495 – 1498)


                               Keskeltä läpi!

torstai 1. huhtikuuta 2010

Hiljaisen viikon keskiviikko:

Päivän tekstit:
"Autuaita ovat hedelmättömät." (Luuk. 23)
"Turhan takia olen itseni uuvuttanut, tyhjään olen haaskannut voimani." (Jes. 49)
"Meistä ei ollut itseämme auttamaan." (Room. 3)

Minulla oli ja on osittain vieläkin muuan lipasto. Se on oikeaa puuta, siksi aika kauniskin.

Tänään ryhdyin tiettyihin sisäisiin huonekalusiirtoihin asumisyksikössäni, ja lipasto paljasti rumemman puolensa melko äkillisellä tavalla.
Se ei kestänyt kosketustani. Lipaston sisältö on sellainen että en ole käyttänyt sitä kovin usein. Ehkä juuri tämä seikka selittää sen, että nyt kun kosketin sitä oikein kunnolla, siirtotarkoituksin vieläpä, se repesi.
Ensin irtosi alimman laatikon etulauta, sitten - jumalauta - toiseksi alimman takalauta!

Tämän olen huomannut ennenkin vastaavanlaisissa tilanteissa: Kun ryhdyn korjaaviin toimenpiteisiin, ei synnykään korjaantunutta lopputulosta.
Ei, pikemmin päinvastoin. Jokainen korjaustoimeni tuottaakin vaihe vaiheelta yhä rikkoutuneemman tarve-esineen. Kun toisen pään saa kiinni, toinen irtoaa yhä julmemmin ja peruuttamattomammin elein.
Entropian synkeä laki.

Se on lattialla nyt, lipasto sisältöineen.
Levinneenä ympäriinsä kuin pienen pojan eväät ruokkimisihmekertomuksessa.

Jos olisin iskelmänikkarointiin halullinen sielu, saattaisin kynäillä sisällöstä Isoisän olkihattu- tahi Mummon kaappikello -tyyppistä nostalgiatunnelmaa. Halullinen sielu olisi tässä tapauksessa itse sekä isoisä että mummo.

Vanhoja Bilteman ja Clas Ohlssonin luetteloita, kuitteja jo ammoin särkyneisiin kodinkoneisiin.
Nappeja housuihin ja takkeihin, joilla olen joskus pyrkinyt vaikuttamaan vastakkaiseen sukupuoleen myönteisesti, tai ainakin pitämään kehoni lämpimänä. Mutta jotka Pelastusarmeija on jo trokannut toiselle, ja käyttänyt myyntihinnan pelastustarkoituksiin tahi muihin välttämättömiin kuluihin.
Avaimia oviin, joiden taakse minulla ei ole ollut asiaa pitkään aikaan. Käyntikortteja yrityksiin jotka kaatuivat jo edellisen laman aikana. Kyniä ja kampoja, niitä riittää.
(Jos siellä olisi vanhoja ehkäisyvälineitä, en minä sitä tähän kirjoittaisi, tietenkään.)
(Käytettävä ennen.)
Liikuttunein olen rasiallisesta ompelutarvikkeita. On erivärisiä lankoja, erikokoisia neuloja. Olen raahannut niitä muutosta muuttoon, mitä minä niillä?
Kaappikello raksuttaa.

Lipaston sekä taarallisten että netollisten jäänteiden äärellä istuessani totean, että minusta ei ollut itseäni auttamaan, että tyhjään olen haaskannut voimani.

Mestarit puhuvat tuloksiin tähtäämättömän toiminnan ilosta. Katsokaa kedon kukkia, taivaan lintuja, eivät tee työtä nuo. Katsokaa, nähkää ja ihmetelkää.
Zen ei muusta puhukaan.

Tällainen toiminta on vastakohta touhuamiselle, jonka on määrä tyydyttää jokin tarve.

Toiminta toimeen tulemiseksi lienee pikku pakko, mutta psykologinen touhukkuus...
Heideggerin mukaan touhu on pakoa pitkästymisestä. Tässä ei ole kyse mistään hohhoijjaa -tyyppisestä mitähän sitä tekisi -ikävystymisestä vaan olemassaolon peruskattauksesta ja -tunnelmasta, "Langeweilesta".
"Diese Langeweile offenbart das Seiende im Ganzen."
Tämä ei ole satunnaista ja ohimenevää, vaan todella syvää tuntoa, pitkästymistä joka sulkee piiriinsä kaiken, ihmiset ja jopa esinemaailman... kuten nyt vaikka edesmenneen pikku lipaston pikku esineineen.

Heidegger on vaikea pentele luettavaksi, enkä oikein tiedä mitä tuo hakee. Sen kyllä ymmärrän, että Langeweilea ei tule paeta, vaan nähdä mitä se näyttää. Olla sen kanssa, sen äärellä ja sisällä.
Olla.

Eckhartin mukaan oikeamielinen ei tavoittele teoillaan mitään. "Jotta kasvaisit kiinni oikeamielisyyteen ja muuttuisit sen vaikutuksesta, älä suunnittele teoillesi tarkoituksia äläkä tähtää mihinkään ajassa tai ikuisuudessa, ei palkkioon eikä autuuteen, ei siihen eikä tähän, sillä kaikki sellaiset teot ovat kuolleita."

Täydellisestä hiljaisuudesta saattaa syntyä oikeamielinen toiminta. Sellaisella työllä ei ole henkilökohtaisia intressejä. Se ei pyri pois eikä tykö. Silloin toiminta ei ole olemisen ja olevan kanssa ristiriidassa.
Tee ilman tekijää, ole ilman olijaa, rakasta ilman rakastajaa.
Hieman kryptistä, nicht wahr?

"Jokaisella on tästä lähtien tämänsä
johon hän on täällä sidottu.
Mitään ei vaihdeta enää.
Ei se on tullut mahdottomaksi.
Sitä ei ole ruvettu paheksumaan
koska se on tullut mahdottomaksi.
Tästä lähtien täällä on jokaisella
tämänsä josta hän pitää kiinni.
(Saarikoski)