sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Tunneli

”Kissaansa pelastamaan kiivennyt nainen autettiin puusta alas Joensuun Utrassa maanantaina iltapäivällä. Nainen kiipesi 5–6 metrin korkeuteen, eikä uskaltanut enää lähteä laskeutumaan.
Paikalle hälytettiin Pohjois-Karjalan pelastuslaitos, joka nouti naisen tikkailla turvaan.
Kissa taas tuli itse alas puusta vahingoittumattomana.
Päivystävän paloesimiehen mukaan kissa pinkaisi maahan puun rungon toista puolta naisen vasta kiivetessä ylöspäin.
Kissanomistajakin selvisi seikkailusta vammoitta.” (Uutinen 9.10.)

Ongelmien ratkaisuyritykset muodostuvat usein isommiksi pulmiksi kuin originaali.

Kissa on puussa, omistaja mielineen maassa. Asetelma kysyy toimintaa, johon päättäväisesti ryhdytäänkin. Kiivetään puuhun. Toinen kiipeää alas rungon vastakkaista puolta. Päädytään tilaan jossa osat ovat vaihtuneet.
Homo non sapiens empaticus puussa, felis sapiens non empaticus maassa.
Homon hermo pettää. Tartutaan puuhun apinan intensiteetillä. Sivistyksen ulkokuori murenee kuin lordi Greystokella Afrikan viidakossa. Tullaan Tarzaniksi.
Sadat tuhannet vuodet karisevat välistä pois. Ollaan taas kuin silloin ennen.
Mutta koska liaania ei ole, eikä Tarzanin rohkeutta, tarvitaan Pohjois-Karjalan pelastuslaitos. Päästään uutisiin ja kasvokirjaan naurunalaiseksi.
(Utra on muuten ristikkosanastossa synonyymi rukalle, pololle.)


Kävelen Runosmäen suunnasta kohti Pallivahan kirkkoa. Sataa kovasti, minulla on sateenvarjo auki. Tampereen moottoritien ali vie kävelytunneli, joka on parikymmentä metriä pitkä.
Tunnelin suulla minut valtaa odottamaton mielentila, sekä sisäisten kysymysten vuo.

Kuinka toimin tunnelissa sateenvarjon kanssa? Pidänkö sitä auki, vaikka tunnelissa ei sadakaan? Näyttää naurettavalta.
Ei tunnu toisaalta järkevältä vetää sitä kiinnikään, koska kohta se on taas työnnettävä auki. On valittava järjettömyyden ja naurettavuuden välillä.
Tulee mieleen, että voisin pitää varjon auki mutta sivuun käännettynä. Se olisi aika teennäinen ratkaisu.

Ehkä voisin välttää tunnelin ja sen tuomat imago-ongelmat vallan. Kävisin reippaana rekkojen väliin, ylittäisin moottoritien sateenvarjo auki, sateessa.
Saattaisin vaaraan itseni. Tulisi ehkä ketjukolari. Pilaisin omani ja kymmenien muiden elämän mokomasta syystä. Taas tarvittaisiin pelastuslaitos. (Voi meitä utria!)
Sulaa hulluutta!

Parasta on kai sulkea ajatus mielestään kokonaan. Sopertaa jotakin mantraa ja antaa sateenvarjon langeta mihin asentoon itse haluaa. Syöksyä tunnelin läpi Pallivahaan kuin mitään ajattelematon zen-zombi. 

Tietenkin voin myös kääntyä takaisin ja ottaa Eikan grillin viereiseltä tolpalta taksin. Herranen aika, parin sadan metrin matkalle! Se edellyttäisi ainakin löysää rahaa. Kuljettaja voisi luulla että pilaillaan.



Ehkä odottelen tunnelin edessä kunnes toinen tulee samaan suuntaan. Toimin sitten hänen esimerkkinsä mukaan. Imitoin.

Entä jos hänelle tulee mieleen sama ongelma? Samoin seuraaville.
Kohta tunnelin suu tukkeutuu ihmisistä jotka eivät kerta kaikkiaan pääse sisään, mutta eivät tohdi palata takaisinkaan. Yhteiskunta lamaantuu Runosmäen alikulkutunnelilta alkaen.

Tapahtuu kuin arabimaailman viimeaikaisissa ”vallankumouksissa”, Wall Streetiltä alkaen maailman vallanneissa ”mielenosoituksissa” tahi ”lutkamarssissa”. Apinalauma tykkää tehdä mitä toinen apinalauma tekee suuressa maailmassa, varsinkin jos siten yltää tiettyyn paremmuuden tuntoon alhaisempia apinoita kohtaan.

Paikalle tarvitaan liuta psykologeja tilannetta selvittämään. Psykoterapiaa annetaan, lapsuuden traumoja selvitellään. Tunnelin seksuaalisia konnotaatioita puidaan, ihmisiä rohkaistaan kohtaamaan kätketyt tunteensa. Tunteella tunneliin!
On uskallettava elää rohkeasti, heittäytyä mukaan täysillä, sen sijaan että jää moottoritien varteen märehtimään loppuiäkseen!
Diapamia jaetaan myös, mutta vain lyhytaikaiseen käyttöön. Sen verran että tunnelin läpäisy onnistuu.

Pappejakin tulee ja muita homini religiosi empatici, kriisiryhmä perustetaan. He yrittävät osoittaa valoa tunnelin päässä. Meillä on lupa kysellä, ja etsiä omaa tapaamme olla tässä maailmassa. Epäilykin kuuluu asiaan! Saamme hyväksyä itsemme sellaisena kuin olemme!
Meillä on lupa!

Lahkolaiset odottavat ylöstempaamista. Moottoritie ylitetään pian, korkealta ja kovaa! Merkit viittaavat. Tunnelit ovat Antikristuksen heiniä.

New Age -väellä on metodit monenmoiset. Edellisten elämien analysointia, tunnelinreiki-terapiaa, positiivista ajattelua. Seuraavassa elämässä pääsemme jo läpi, varmaan. Tämä on otettava opetuksena.
Tohtori Tolonen suosittelee E-EPAa, se ehkäisee tukkeutumia.

Hieman etäämmällä joukko tiedemiehiä suuntaa kaukoputkiaan tähtiin. On löytynyt uusi tähti. Se saa nimeksi 2XzcY556. Kiva!

Poliitikot tulevat, totta kai. Vasemmisto näkee moottoritien olevan vapaan kilpailuyhteiskunnan ja kapitalistisen ahneuden tuote, joka jyrää pienen ihmisen.
Oikeisto haluaa yksityistää tien ja myydä sen osakkeita. Tottahan oman tien saa alittaa sateenvarjo missä asennossa ikinä huvittaa!
Kepu haluaa alueellistaa. Koko ongelma on saatava maan laajuiseksi.
Persu näkee taustalla EU:n typerät direktiivit ja -töörit.
Kansalaisaktivistit kahlitsevat itsensä tunneliin ja alkavat pössytellä pilveä.  

Kun konsultit ja juristit lopulta ilmestyvät näköpiiriin, minä säpsähdän. Niin rikas en sentään ole, edes unissani.

Naurettavuus, järjettömyys, teennäisyys, hulluus, zombius, äveriäisyys, ylöstempaaminen tai imitointi, siinä näköjään ainoat vaihtoehdot moottoritien tuolle puolen pääsemiseen.



Onneksi sade on tällä välin lakannut. Voin sulkea varjon, mennä muina miehinä tunneliin ja sieltä ulos ja messuun kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.



Sunnuntain teksteissä puhutaan Kristuksen ruumiista. Erisnimi tuo asiaan tiettyä vaikeutta (se on erisnimien tapa), koska se saatetaan yhdistää johonkin tiettyyn uskontoon tai kirkkoon.
Minä olen ruumiin jäsen, mutta tuo ei ole, jne.
Ihmismieli raiskaa kuola poskella kaikki neitseelliset käsitteet, ja tekee niistä oman yksityiseksistenssinsä rakennuspuita.

”Me kierrämme toisiamme niin kuin taivaankappaleet, yhtä ylpeinä, yhtä yksin, ympärillämme ikuinen yö. Lapsoset leikkikööt leluillaan, kohta kaakao jäähtyy. Syntiset rukoilkoot jumaliaan, maailmanpyörä palaa.” (Tuomari Nurmio)

Tämä on aika tarkkaa kuvaa ihmisen yksityisestä olemassaolosta, vaikkakin toki optimismin suuntaan häilähtävää. Emme me oikeasti edes kierrä toisiamme, vaan sitä kuvaa joka meillä on toisista. Ja itsestämme.
Oikea toinen - jos sellaista edes on – on pelkkä hämmentynyt ja himmennyt haamu horisontissa, omassa yksityismaailmassaan.
Kaikki ovat puussa ja pitävät hysteerisesti kiinni oksista, kissa, kissanainen ja lopulta pelastuslaitoskin.

Taivaankappaleet kiertävät itsensä ympäri, yrittävät epätoivoisesti tyydyttää itseään. Sosiaalinen elämämme on pelkkää käteen vetämistä. (Meillä on lupa! jne.)
Eräs suosituimmista itsetyydytysmielikuvista on kuva toivosta. En ole vielä mitään - jokainen keskiverto älykäs tajuaa, ettei ole mitään - mutta minusta on tulossa vaikka mitä!

Jahka vain.
Jahka vain jaksan vaeltaa. Huomenna se saatana tulee! God or not.  


Tuossa ruumiskuvassa on silti jotain. Valitsen saarnan kohde-elimeksi varpaiston. Varvas ei tiedä mitään. Ei edes kasvaako siinä kynsi vai ei. Jos kasvaa, kasvaa. Jos ei, ei.
Huoletonta!

Nurmion kuvakielellä; ei ole syytä samaistua kappaleisiin.
Ruumis on yö. Minä olen yö.
Silloin kaikki käy, liikkumatta itsestään.

Kaakao jäähtyy, maailmanpyörä palaa, Kristus palaa, kaikkeus laajenee ja jäähtyy kohti yhä tyhjempää yötä. Kappaleet jatkavat radallaan kunnes palavat nekin ja jäähtyvät.
Hanhi on ulkona, kissa on maassa, tunnelin läpi ollaan jo.
Päivystävä paloesimies kommentoi tapahtunutta.
Kaikki selviytyvät seikkailusta vammoitta. Minkään ei tarvitse enää tapahtua.

Kirkko on tyhjä, sen väki tyhjä, saarnamies tyhjä, kaakaomuki, kissa, pelastuslaitos, ruumis on tyhjä, tunneli se vasta tyhjä on.

Yö on ihan täynnä. Sujutaan.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Proseduurin aloituskohta

”Proseduurin aloituskohtaa xmlTextReaderConstName ei löydy dynaamisesti linkitettävästä kirjastosta libxml2.dll.”

Salaperäinen Ilmoitus tulee näkyviin tietokoneessani nykyään aina kun avaan sen aamulla.
Sen voi vastaanottaa vain Vihitty.
Samalla kone päästää ikävältä kuulostavan äänen, kläk.
Kläk vain ja huomenta huoneeseen!

Esittääpä vielä kysymyksenkin: ok?

Ok? kysyy tämä koneeseeni, kämppääni ja kirjastoon libxml2.dll dynaamisesti eksynyt Consta, aamunavausta sopertava peijakas!
Jos vihkimätön noviisi silloin painaa että ok, näyttö menee täysin sekaisin. Toiveikkaana uuteen informaatioteknologia-aamuun herännyt pään käyttäjä voi mennä kahville, kebab-kioskille tai mihin haluaa. Kläk itsellesi.


Wikipedia määrittelee ”proseduurin” sarjaksi toimintoja, tehtäviä tai operaatioita, jotka tulee suorittaa aina samalla tavalla, jotta samoissa olosuhteissa saataisiin aikaan aina sama lopputulos. 


Simone Weil ymmärtää ”pahuuden” vähän samalla tavalla.
”Pahan yksitoikkoisuus: ei mitään uutta, kaikki on samanlaista. Ei todellisuutta. Kaikki on kuvittelua.
Tämän yksitoikkoisuuden takia kvantiteetti esittää niin tärkeää osaa. Paljon naisia (Don Juan), paljon miehiä (Celimene) jne. Ihminen on tuomittu väärään äärettömyyteen. Se on helvetti.”

Tämä sentään on tuttua.
On tylsää, kaikki on yksitoikkoista tarpomista. Ratkaisu: lisää!
Lisää kaikkea! Minulle! Viihdettä, viinaa, toimintaa. Seksiä. Lapsia. Lasten lapsia. Lemmikkieläimiä. Kokemuksia ja tuntemuksia. Rahaa. Aikaa!

Uraa! Pitempää uraa. Ylemmäs!

Pahimmanlaatuista tämä on henkisen ja hengellisen saavuttamisen alalla ja tehtäväkentässä.
Henkisillä itämailla tehdään uraa jälleensyntymisten karmivassa panostuotosketjussa. Naistenlehtibuddhismissa joka perustuu 1800-luvun teosofiaan, a la Madame Blavatsky ja Anne Besant, sekä ajalle muutenkin tyypilliseen kehitysoptimismiin, ihminen syntyy maailmaan kuin kiertokouluun oppimaan asioita, korjaamaan edellisten elämien mokia jne.

Paljon (lemmikki)elämiä! Lisää! Minulle!

Lopuksi, useiden elämäkertojen kirjoittamisen jälkeen, saatanallisen chakrojen ja muiden vastaavien säätämisen jälkeen, kouraan rapsahtaa päästötodistus, valaistuminen. Astutaan juhlavasti nirvanaan, päähän lasketaan kruunuchakra kuin ylioppilaslakki.  
Kläk.

Hard core -buddhismille a la S.G.Buddha tämä on roskaa eli harhaa, koko jälleensyntymien ketju. Vapautuminen tapahtuu joko välittömästi, nyt, tai ei tapahdu ollenkaan, ei koskaan. Vapaus ei ole mitään lisää tai enemmän.


Kristillisyydessä kehitysusko ilmenee ajatuksena pyhityksestä: kristitty vaeltaa kohti lopussa kimmeltävää palkintoa. Taistelee verissä päin (Jumalan avulla tietenkin mutta…). Ehkä joskus. Ehkä sitten.
Kärsi, kärsi kristitty! Kruunua pukkaa sitten joskus taivaassa!
Kläketi kläk.

Jeesus puhui Valtakunnan välittömyydestä, sisäisyydestä ja ajattomuudesta. Kieltäminen on tie Tielle ja saman tien päätepisteeseen.
Rosvot ja celimenet omaksuivat tämän vaivatta koska heillä ei ollut menetettävää.
Proseduuri oli vaihtunut molliin. Aloituskohta hukassa, näyttö sekaisin.
Murhaajalle Golgatan ristillä Jeesus sanoi ”tänään paratiisissa…”

Uskovaiset sen sijaan kääntyivät pois, istumaan dynaamisesti linkitetyissä kirjastoissaan, lukemaan pyhiä kirjoituksia, kiistelemään ankarasti pitääkö olla ”libxml2.dll” vai ”libxml3.dll”, kilvoittelemaan, rukoilemaan, harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, taistelemaan pahaa vastaan, ja saavuttamaan (Jumalan armon avulla tietenkin) henkilökohtaisen pelastuksen kläk kläk.



Weil liittyy Raamatun ajatukseen että aika on paha. Mikä vielä jännempää, ei vain paha vaan myös valhetta. Aika ei ratkaise ainoaakaan synnyttämäänsä ongelmaa. Se parantaa ehkä haavat, mutta vain näennäisesti. Ruven alla muhii.
Ruven repiminenkään ei auta sillä sekin edellyttää aikaa.

Esimerkiksi kirjallisuudessa: …”Kuviteltu paha on romanttista ja vaihtelevaa, todellinen paha taas harmaata, yksitoikkoista, autiota, ikävystyttävää. Kuviteltu hyvä on ikävystyttävää; todellinen hyvä on aina uutta, ihmeellistä, juovuttavaa.”

Todellinen hyvä ei siis linkity dynaamisesti kirjastoihin ja niissä säilytettäviin muistojen arkistoihin, siis aikaan, vaikka toki ilmenee jotenkin välillisesti tai peilillisesti siinäkin.
Hyvä ei toistu!
(Tämä on paha pala Constalle ja meille muillekin.)
Hyvä on aina tuoretta, uutta ja ihmeellistä! Juovuttavaa!

Toiston kaipaaminen eli jatkuvuuden haluaminen tuhoaa kaiken oikeasti hyvän, vääjäämättä. Saavutettu kruunu putoaa päästä.
Kuviteltu kultakaupunki onkin homeinen peräkylä. Nirvanan solisti ampuu itseään haulikolla suuhun.

Kuljetaan autiota ajan hiekkarantaa, toteutetaan proseduureja.

Jonakin aamuna aloituskohtaa ei löydy.
Kläk.
Astutaan ulos. Ei vastata Constalle että ok!
Proseduurin aloituskohtaa pähkäilevästä kentästä, sen oikeasta ylälaidasta löytyy ristinrastinmerkki.
Ristirasti on lepoa.
Klik.
Onneksi olkoon!

Ei muuta kuin aamukahville kaikessa rauhassa.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Kas tässä


Hämeenkadulla 13.9.2011 kello 19.55 - 19.57 ohi mennen tämä.
Bar Bristolin ja tuomiokirkon välissä ennen humalaa ja jumalaa tämä. Paljon,
paljon ennen.

Niin monta kertaa ohi ja kohtikin.
Ennen kuin mitään oli tämä.

Ennen jumalaa ja ihmistä, ennen uskoa ja tietoa, ennen syntymää, kuolemaa, elämän nälkää, ennen tämän puoleista, ennen tuon puoleista, ennen maata ja taivasta.
Ennen kaitaa tietä, ja laveaa.
Ennen ”ennen”. Ennen ”sitten”.
Ennen ”miten?” ja ”joten kuten!”

Ennen pelastuksen tai valaistuksen tarvitsijaa. 

Ennen ensimmäisiä pyrähdyksiä ja pyrintöjä, ennen yhtään värähdystä. Viimeisen värähdyksen jälkeen. Ennen toimeliaisuutta, tämä ennen ”tuota!”
Ei hätää, tätä vain.

Ennen riippuvuutta, riippumattomuutta ja riippumattomuuden halua. Ennen mitään halua. 
Ennen vietin viettiä.

Ennen hedelmöittymistä, nimeä, ruumista, sukupuolta, perhettä, ennen suhteita, ennen eroja ja surua.
Ennen surua. (Ennen kuin oli surijaa!)  

Ennen koteja koti. Kotien jälkeen koti, ei hätää. Ei sijaa majatalossa mutta kotona ollaan.
Elämän jättämien jälkien ja nälkien jälkeen.

Ennen nykyhetkeäkin, siksi juuri nyt ja aina.  



Tulee takaa, ei jätä jälkiä eteen. Poistuu taakse hiljalleen.
Ollaan hiljakseen. Kyyneleet jotka tämä tuo, kuivuvat. Poskille ei jää jälkeä.

Tämä vain.

(Eikä ihan tämäkään.)