tiistai 30. kesäkuuta 2009

Hammastikusta asiaa

Piti mennä suuhuollon vastaanotolle asti ennenkuin Tie aukeni edessäni. 

Viime syksynä hammashoitaja vannotti minua ostamaan Oral-B -hammastikkuja ja jynssäämään niillä päivittäin ienvälejä. 
Hän mainitsi ainakin kolme kertaa nimenomaan tuon merkin; taisi olla käynyt sponsoroidulla risteilyllä, jossa oli vaikuttunut niiden ylivoimaisuudesta. 

Kun sanoin että minulla olisi valmiina kotona Lidlin halpiksia, hän hyväksyi sitten nekin pitkin, valkoisin hampain. Kun Lidlin muoviset rassit loppuivat, siirryin suosittelemiinsa, vaikka nimi tuokin mieleen myrkyn. 
Pari viikkoa sitten hoitelin sellaisella taaimmaisten hampaiden väliä. 
Oral, tuo onneton Beelsebub, katkesi sinne. Eikä irronnut millään. Se oli kuin katkennut abloy-avain lukossa, toivottoman jumissa. 
Mikään ei auttanut, ei edes transdentaalinen mietiskely. 

Vähän samanlaisen mysteerin kohtaa, kun pesee valkopyykkiä ja sekaan on unohtunut yksikin värillinen, suhteellisen uusi rätti. Väri siirtyy ketterästi ja kerralla valkoiseen tekstiiliin. Ja pysyy. Ei lähde uudesta osoitteestaan enää ikinä. 
Voit pestä sitä valkopyykkiäsi satoja kertoja sadassa asteessa, ei lähde. 
Voit käyttää niin paljon valkaisuaineita että Aurajoen rannat vaahtoavat päästövedestä satamaan asti monta päivää pesun jälkeen. 
Voit pestä niin kauan että vaate itse kuluu pois, lahoaa molekyyleiksi. Viimeinenkin värimolekyyli pitää silti kiinni viimeisestä paitamolekyylistä. Ne ovat erottamattomat. 

Sama hammastikun kanssa: sisään upposi helposti, kuin olisi kotiinsa tullut, ja lyönyt oven säppiin takanaan. 
Tein kaikkeni, ostin lankoja, ostin kaikkea mitä hampaiden itsehoidon alalla on keksitty, vain pakki puuttui. Peruutusvaihdetta tikulle en löytänyt. 

Hammashoitohenkilökunta! Älkää uskoko lipeviä oralisteja, noita tyrkkyjä hammaspeikkoja! Nauttikaa hyvillä mielin tarjoamansa herkut, mutta älkää myykö sieluanne! 
Tuotteensa saattavat johtaa ihmisen vaivan aikaan ja tilaan! 

Yritin unohtaa koko asian, suhtautua tikkuun kuin hammasperheeseeni tulleeseen, vieraaseen, mököttävään, mutta muuten harmittomaan ulkomaalaiseen vaihto-oppilaaseen. Jonka kanssa ei oikein kommunikaatio luista, mutta joka toisaalta pysyttelee paljolti omassa huoneessaan. Että kyllä se sieltä sitten aikanaan lähtee. 

Eilen, pari viikkoa penetraation jälkeen, se kuitenkin alkoi olla yhä ärsyttävämpi. Harjatessa vuosi verta, vähän särkikin. Soitin kaupungin hammashoidon päivystykseen ja kysyin mahdollisuuksia siirtää tunkeilija muualle. 
Sain ajan puolentoista tunnin päähän, mikä alitti reilusti kaikki odotukseni. Normaaleja hoitoaikoja kun olen saanut odottaa vuodenkin. 

Otin vastaanottolukemisikseni Tien, joka siellä lukiessa aukeni eteeni odottamattomasti, kutsuvasti. 
Laotsen Tao te kingistä löydettiin vuonna 1973 Kiinasta uusia versioita, joita pidetään tähänastisia alkuperäisempinä. Uusia käännöksiä on väsätty, suomeksi Minna Maijala. 

Myös nimet ovat tässä tuoksinassa muuttuneet, ja opus on nykyään Laozi, De dao jing. 
Olen lukenut kirjaa joskus kauan sitten, en ymmärtänyt silloin mitään, kuten en ymmärtänyt nytkään. 
Jotain on silti muuttunut vuosikymmenten takaisesta. Käännös tietenkin, mutta ennen kaikkea ehkä oma lukemisen tapani. On kirjoja joita on luettava kuin katselisi taidemaalausta, tai kuin kuuntelisi musiikkia. Ikään kuin pallealla, ei aivoilla. 

Tie kuuluu näihin (Dao/Tao on profaanilta merkitykseltään "tie", uskonnolliselta ja filosofiselta esim. "totuus", "olevainen", "jumala" jne, tai sitten siinäkin katsannossa yksinkertaisesti - "tie"). 

Laozin taolaistoveri Zuang zi ohjaa tutkimaan (ylipäätään elämää siis) näin: "Tee tahtosi yhdeksi! Älä kuuntele korvillasi, kuuntele mielelläsi. Ei, älä kuuntele mielelläsi, kuuntele hengelläsi. Kuunteleminen lukitsee korvat, mieli lukitsee tunnistamisen, mutta henki on tyhjä ja palvelee kaikkia olentoja. Tie kypsyy vain tyhjyydessä. Tyhjyys on mielen paastoamista." 

Oikea toiminta edellyttää myös tiettyä etäisyyttä, et ymmärrä tietä, sen luonnetta, jos tuijotat sitä nenä ja otsa kiinni asvaltissa. Saati että pystyisit kulkemaan sitä pitkin! 
Mielestäni De dao jingillä on alkukristillisessä perinteessä kauan kadoksissa ollut velipoika: Tuomaan evankeliumi. 
Nimenomaan siten että T on maskuliini, D feminiini, näkeehän sen jo kirjainten muodostakin. T:n ote ja sävy on aggressiivisempi, D:n luo tullaan kuin syliin, vaikka sielläkin puhutaan sotilaista ja aseista. 

Kumpikin edustaa kryptistä, aukkojen kieltä. Päinvastoin kuin esim. synoptiset evankeliumit jotka, Bataillen käsitteitä (vapaasti ja yhteyksiä kyselemättä) lainaten, ovat pelastushistoriallisia "projekteja", suljettuja pelastus- ja kärsimyshistorioita alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. 
Kummastakin sisaruksesta on epäilemättä hyllykilometreittäin kommentaareja, on etsitty oikeaa tulkintaa, että kuka, mitä, ja häh. Sen touhun voi lopettaa. 
Häh? on lopullinen vastaus ja oikea tulkinta. 
"Tie on suuri mutta nimetön." (D) 

Käsityöläiskatu 2:n suuhoitola on yhtä hyvä tutkijankammio kuin yliopistokin. "Suuri Tie on hyvin tasainen, mutta ihmiset iloitsevat kumpuilevista poluista." "Ne, jotka tietävät, eivät puhu. Ne, jotka puhuvat, eivät tiedä."(D) 
Ne, jotka eivät tiedä yhtään mitään, alkavat kirjoittaa blogia. Mutta kas: "On parasta tietää, ettei tiedä. On vika olla tietämättä, ettei tiedä." 

Jos on ihan varma, ettei tiedä, tietää jo! Sitten on enää hylättävä tämäkin tieto... 
Viisas ei tiedä olevansa viisas. 
"Olen viisas" on maailman typerin ajatus. Moni on langennut siihen. 
Olen joskus käyttänyt saarnoissani tähän liittyvää paradoksia: Jos uskot, ajattelet tai kuvittelet uskovasi Jumalaan, et usko oikeasti, vaan palvot harhoja, epäjumalia. Seurakunnalta saamani palaute ei ole ollut varauksettoman myönteistä, minkä saatan kyllä myös ymmärtää. 

 Toisaalta: "Kaikki virtaa kohti Tietä. Se on hyvän ihmisen aarre, ja se suojaa huonoa ihmistä." Oikeastaan harhaan ei voi siis mennäkään. 

Ainoa harha on, että kosketus Tiehen on menetetty. Siis se ajatus että se on menetetty; oikeasti ei ole menetty mitään. 
Mitään tiettyä ei koskaan ollutkaan. Tie on eräällä tavalla tiedon negaatio. (Vaikka nuo suomen sanat ovatkin samaa etymologista alkuperää. Sanoihin voi sotkeutua niin monin tavoin...) 

 Tuomaan evankeliumi esittää tätä samaa: Jeesus (Tie...) sanoi: "Minä olen valo kaikkien heidän yläpuolellaan. Minä olen kaikkeus. Minusta kaikkeus on lähtenyt, ja minun luokseni se on jälleen palannut. Halkaiskaa halko (tai hammastikku), ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä." 

Olisi varmasti latteaa kutsua Tietä itse Elämäksi tai Olemassaolon Kokonaisuudeksi. On varmasti latteaa kutsua sitä miksikään
Ei se ole yhtä kuin elämä tai olemassaolo, mutta ehkä se on perusta joka mahdollistaa nämä. Olentojen olevuus
Se mikä on? Häh? 

Jotkut viisaat ovat verranneet sitä elokuvakankaaksi jolla filmin/maailman tapahtumat vyöryvät väkevinä, tunteikkaina, eroottisina ja väkivaltaisina, tylsinä ja kiinnostavina, naurua ja itkua herättävinä, - ja täysin epätodellisina. Vain kangas on todellinen. 

Cioran toteaa, että on mahdotonta pitää elämää vakavasti otettavana ilmiönä, pikemmin pilana, pelinä, jopa petoksena. Hautausmaan porttien yllä pitäisi lukea: "Mikään ei ole traagista. Kaikki on epätodellista." 

Ok, kuoleman äärellä asia näyttää selvä(hkö)ltä. 
Elävien kärsimys on vaikeampi: Vastaanotolla on lisäkseni nuori maahanmuuttajamies, jolla on niin kova hammassärky, että hyvä kun pysyy pystyssä. Hän muistuttaa ihan Edvard Munchin Huutoa. 

Menenkö sanomaan hänelle: älä huoli, tuo on epätodellista. En. Huutohan ulvoisi minut kaiteen yli vuonoon! Ja heittäisi kaiken maailman Laozit perässä. Siellä sitten kauhoisimme, Lassi ja Laozi, vuonoon syöstyinä, Tieltä sivuun poikenneina. 

Tätä voisi koettaa: se menee ohi, niin kuin kaikki muukin tässä maailmassa, ja lopulta maailma itsekin! (+ pyydä Oxanestia!) 

Ohimenevyys, väliaikaisuus on eräs epätoden kriteereistä. Nisargadatta Maharaj kirjassa Valvetilasi on unta: "Maailma on vain näytelmä, säihkyvä ja tyhjä. Se on eikä kuitenkaan ole...Sillä ei ole mitään syytä eikä se palvele mitään tarkoitusta. Se vain tapahtuu kun olemme hajamielisiä (tässä mennään kyllä ainakin omani ymmärrykseni yli, tajuamisen tuolle puolen). Sen ulkoinen olemus on juuri sellainen miltä näyttääkin, mutta siltä puuttuvat syvyys ja merkitys. Vain katsoja on todellinen..." 

Maharaj:n mukaan toisaalta vain epätoden voi tuntea, toden voi "tuntea" vain olemalla tosi. Jeesus T:ssa: "Tiedä, mitä edessäsi on, ja niin se, mikä on sinulta salattua, paljastetaan sinulle." 
Tiedä mitä edessäsi (ikenissäsi, aivoissasi, mielessäsi, pöydälläsi jne.) on. Älä välitä mitä siinä on, mutta tunne se! Tiedä myös että se mitä tunnet, ei ole se. Se vain on. Tie itse on suuri, nimeämätön. Tuntemattomaan tupaan vie. "Minä annan teille, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä käsi ei ole koskenut ja mikä ei ole juolahtanut ihmismieleen." (T) 

Laozi lohduttaa meitä, tällaisten lauseiden arvoituksellisuuteen helposti väsähtäviä sillä, että kyseessä ei lopulta ole mikään kovin kumma homma. 
Ei mikään Esoteeriseen Tietoon Vihittyjen Mestarien Kerhon Salaisiin Kansioihin kirjattu asia, vaan lopulta perin yksinkertainen, jopa - kirjaimellisesti - lapsenomainen. 
 Tie on tasainen kuin Pohjanmaalla, mutta ihmiset pitävät vähän kuoppaisemmasta meiningistä. "Sanani on helppo ymmärtää ja helppo toteuttaa käytännössä. Silti kukaan maailmassa ei pysty ymmärtämään niitä, eikä kukaan osaa toteuttaa niitä." (D) Niiden ymmärtämisen vaikeus johtuu juuri niiden helppoudesta. 

Tie on lähempänä kuin luuletkaan, Tie on todella lähellä... hei, kuule: se on vielä lähempänä... T:ssa (ja toki myös synoptikoilla) on sama ajatus. "...minun ikeeni on kevyt, ...te löydätte levon." 
Elämän portti on ahdas, ja monet yrittävät kovasti siitä sisään, eivätkä pääse. Ahtaus on juuri siinä että homma ei toimi yrittämällä
Maharaj toteaa että "totuus", komealta kalskahtavasta käsitteestä huolimatta, on yksinkertainen, aivan yksinkertainen, ja tie siihen helppo: "Teidän ei tarvitse muuta kuin olla tekemättä mitään." 

Meditaatio on tarkkailua, ei risti-istuntoja, mantroja, rukouksia, mielen keskittämistä tai ylevöittämistä, varsinkaan se ei ole jonkin objektin subjektiivista palvontaa. 

 Laozi, vihdoin rannalle räpiköineenä, sanoo tarkkailusta, ettei sekään edellytä kovin kummoisia kommervenkkejä: "Tarkastele yksilöä yksilön kautta, tarkastele perhettä perheen kautta, tarkastele kaupunkia kaupungin kautta, tarkastele valtiota valtion kautta ja maailmaa maailman kautta. Kuinka tiedän, että maailma on tällainen? Tällä tavoin." (D) Olen kovin mieltynyt tuohon viimeiseen: tällä tavoin... Mitenpä miten? Tätenpä täten. Siinä kyselet vielä! Miten todellisuus löytyy? Näin. --- Maailma on löydettävissä, ja myös ylitettävissä, juuri tällä tavoin. Tulin. Näin. Voitin. "Vie tyhjyys äärimmilleen, säilytä kaiken keskellä tyyneys. Kymmenen tuhatta olentoa - nousevat rinta rinnan, ja näin näen niiden palaavan. Olennot tulevat esiin suurina joukkoina, jokainen palaa omille juurilleen." (D) Robert G. Henricks huomauttaa esipuheessa että nämä "kymmenen tuhatta olentoa" tarkoittavat Laozilla (ja taolaisuudessa) elämän monia muotoja, "paluu omille juurille" todellisen luontonsa ymmärtämistä. (Kiinan guan joka on siis käännetty näen, on juuri todellisuuden oivaltamista asioista.) 

 Tikku ikenistänikin löytyy, tosin yllättävän pitkän kaivamisen jälkeen. En ollut siis pelkkä saamaton hammasperheenisä, kun en ollut saanut itse häädettyä sitä. 
Ammattinainenkin kaivoi sitä vartin! 
Liian ahdas oli siis lopulta suuni portti Oral-B:n käydä sisälle, helpompi ehkä Camelille. Kehoni huomasi heti kuinka paljon helpompi ja luontevampi on olla ilman ylimääräistä, vaikka pientäkin taakkaa. 
Mielellä on asiassa paljon opittavaa.

perjantai 26. kesäkuuta 2009

Kynä

Matkailu Intiassa on kovaa säätämistä. 
Oppii odottamaan. Tutustuu tuskastumiseen. Yrittää oppia maan tavoille, olemaan kiirehtimättä, ottamaan kerrankin rennosti. 
Että ajan voi ymmärtää näinkin, mennään kun menemisen välineet menevät. Aina ei tarvitse hosua. 
 Mutta oikeasti ei opi muuta kuin sen, kuinka tärkeää itselle on että aikataulut pitävät. Että oma pinna on lyhyt, ja sekin lyhyt koko mitaltaan kireä. 

Malabarin rannikko sen sijaan on pitkä, kuuma, kaunis ja hidas. Kyniä arvostetaan siellä paljon. 
Saavun Mangaloren asemalle hyvissä ajoin, yhdeksältä aamulla. Junan on määrä lähteä kahdeltatoista. 
Asetun lippujonoon, se on pitkä, eikä lyhene metriäkään tuntikausiin. Olen viimeinen. Jonoissa olen aina viimeinen. Taakseni ei tule koskaan ketään. Oltiin sitten napapiirillä K-marketissa ässäarpaa tai kravun kääntöpiirillä menolippua jonnekin vielä kauemmas ostamassa. Sellainen pistää miettimään. Olisi turvallisempaa jos joku olisi takanakin. 

Aamupäivä kuluu, junan lähtöaika ohittuu ilman että edes lippuluukku avataan. Kukaan ei hermoile, vastaan siitä mielentilasta ilmeisesti yksin koko satapäisessä porukassa. 
Yksi prosentti huolehtii muiden 99 prosentin edestä. 
Olen kuin kadonnut lammas Jeesuksen vertauksessa. Etsijäpaimenta vain ei näy, eksynyt lienee tuokin tähän ihmismassaan. 

Päässäni riitelee siis kaksi tahoa. Ensimmäinen on länsimainen, täsmällisyyttä janoava, kelloa katsova, ympärilleen pälyilevä, vastauksia ja toimintaa tahtova. Toinen taas on se viisas opettaja, jonka mielestä kiire on joutavaa ja turhaa. 
Ajan voi käyttää vaikka meditoimiseen. Ihmisten ja itsen tarkkailuun. Argumentointi käy kiivaana, mutta kumpikaan ei näytä pääsevän lopullisesti niskan päälle. 

 Cioranin mukaan ihmiskunta on niin kiintynyt odottamiseen ja tulevan (illuusion) tähyämiseen, että on keksinyt kuolemattomuuden käsitteenkin vain saadakseen odottaa iankaikkisesta iankaikkiseen… 
Ratkaiseva lankeemus tässä asiassa oli puusta putoaminen ja pystyasentoon nouseminen silloin joskus. Silloin vasta aloimme tähyillä eteenpäin. Tulevaisuuteen. Apina puussa katselee ympärilleen. Se ei vielä halua edetä
Cioran sanoo, että usko edistykseen on kaikkein falskein ja typerin taikauskon laji. Hän myöntää että hänellä on henkilökohtaisiakin ennakkoluuloja kaikkea kohtaan mikä päättyy onnellisesti, ja että tästä taipumuksesta on syntynyt hänen intohimonsa historiankirjoihin. ”Edistyksen käsite häpäisee älyn.” 

Saavun lopulta lippuluukulle, ja ensimmäinen kynäesitys pääsee alkuun. Lomakkeita täytetään kasapäin. Ensin väärin, sitten paremmin, lopulta hyväksytystikin. Virkailija nyökkää tiukasti ja selittää junaan menemisen salat. Annan kynän vieressä jonottavalle miekkoselle. Se ei käy. ”Nou nou!” huutaa virkailija. Ymmärrän hänen haluavan kynänsä takaisin. Vierustoveri antaa sen hänelle. Sekään ei käy. 
Lopulta ymmärrämme virkayskän: sen kuuluu antaa kynä takaisin joka sen alun perin ottikin! Mies ottaa sen, antaa minulle, minä virkailijalle, joka antaa sen sitten kyllä välittömästi tälle uudelle asiakkaalle… Näin se menee täällä, kynän virkatie, mikä lie. 

Vaunun kyljessä on tussilla kirjoitettuna kyseiseen osastoon tarkoitettujen matkaajien nimet. Ja kuinka hienoa: Omani on kirjoitettu muotoon Raja Maki! ”Raja” on tässä maassa ruhtinas tai kuningas (vrt. maharaja)! Loistavaa. 
Ruhtinas Maki astuu ykkösluokan vaunuun. Hän etsii hikisenä mutta ylväänä loosinsa, kuin vapaamuurari konsa. Loosi on iso, kuin pieni huone. Neljä leveää sänkyä, pöytä ja tuolit. Muurariveljet ovat kolme intialaista liikemiestä. 

Juna lähtee sitten, noin kymmenen tuntia ilmoitetun ajan jälkeen. Päivittelen tätä veljille kainosti, mutta he vain naureskelevat, ettei tällaista näillä kiskoilla lasketa myöhästymiseksi ollenkaan. Sama päivämäärä on vielä kyseessä sentään. 

Eräs miehistä esittäytyy: kenkäalan yrittäjä, kristitty, alkoholisti mutta nyttemmin raitistunut. Sen kunniaksi hän vetää kassistaan litran viskipullon ja alkaa hörppiä, tarjoaa toki muillekin. Raitistuneetkin alkoholistit ryyppäävät Intiassa näköjään melkoisesti. 
Viskipullo lähes täydellinen kopio Johnny Walkerista, neliskanttinen muoto, etiketti ja muut. Nimi vain on Johnny Talker… Sisältöön asti kopiointi ei kyllä ole yltänyt. Se on pahaa. 

Kerron olevani suomalainen pappi, reissussa toisen vaimoni kanssa, joka nyt on kyllä muissa maisemissa, vaikka Intiassa hänkin. Muurariveljillä riittää sen tiedon kanssa monenlaista, epäuskoistakin yskintää. Lopulta uskon aurinko nousee, ja epäily sanaani kohtaan hälvenee. 

Ryyppäävän raittiusmiehen kanssa keskustelemme hetken kristinuskon leviämishistoriasta, ja päätämme sen saapuneen tänne ennen Eurooppaa. Mikä seikka sisältänee jonkin verran historiallista totuuden tynkääkin. 
Rantautumispaikkana pidetään juuri tätä, Malabarin rannikkoa. 

Kynä saapuu näyttämölle toisen kerran. Menen tupakalle käytävään. Naapuriloosissa on valtavan hyvännäköinen parikymppinen tyttö, kastimerkit otsassa ja kaikki. Sekä vanhempansa. Tyttö aloittaa aivan uskomattoman flirttailun. Se on keimailua joka tulee jostain todella kaukaa. Täydellistä, atavistista. 
Olen hämmentynyt, en tiedä miten päin olisin. Tuntuu kuin haluaisin lähteä pois ja jäädä, pois ja jäädä. 
Palaan nyt jo humaltuneiden muurareiden luo. Mutta kohta jo takaisin käytävään, ja sama peli jatkuu. Vanhemmat näyttävät olevan mukana showssa, melkein kuin kannustavan tytärtään. 
En todella tiedä miten tässä nyt pitää edetä (taas tämä puusta pudonneen apinan dilemma…). Sitten konduktööri kävelee ohi, ja tyttö vinkkaa hänet luokseen. Supatellaan, minua välillä vilkuillen. 
Lopulta konduktööri tulee luokseni, ja esittää asian: tyttö haluaisi että antaisin hänelle – kynän. 
Kynän. Ok. 
Kynästä on siis ja taas kyse. ”She would be very pleased, if you gave her a pen.” 
Olin jo hahmottanut mielessäni tulevaisuuteni Keralan osavaltion maharaja Makina tämä ruhtinatar viereisellä valtaistuimella, kunnes käy ilmi että se mitä oikeasti halutaan onkin - kynä. 
Onneksi kassistani löytyy joku pallokraaffi, ja sen saatuaan (luultavasti kuitenkaan siihen mitenkään liittymättä) tyttö perheineen poistuu seuraavalla asemalla, vilkuttaa vielä laiturilla ja lähettää lentosuukkoja. 

Palaan häkeltyneenä kämpille. Raitis Puhuja-Johnny on jo sammunut, muukin seurue vaiennut. 

Yö tulee näillä leveyksillä nopeasti. Juna huojuu eteenpäin, etelään. Jokainen asemapysähdys on edellistä kuumempi. 
Ja kun lopulta aamupäivällä tullaan sinne mihin matkalippu oikeuttikin, Trivandrumiin, Keralan eteläisimpään kaupunkiin, vastassa on jo Kuumuus Itse. Tällaista ei ole koettu koskaan tässä kropassa. 

Kaupunki on pölyinen, aurinko hehkuu lähes suoraan zeniitissä. Mikään ei liiku. Tätä on siis kun on oikea helle. Vitsit loppuvat. Makillamme ei ole enää ruhtinaan olo. Seuraava vesipiste on ainoa mielessä oleva asia. Jano ei ole ihana tekosyy, vaan kehon henkiinjäämistoiveen välitön ilmaus. Tuntuu ja näyttää kuin kaikki juotu vesi siivilöityisi saman tien ihon läpi ulos. Kaikki näyttävät kärsivän. Täkäläiset yhtä paljon kuin turistitkin. 

Trivandrumista pääsee bussilla vielä vähän etelämmäs, Kovalam Beachille, jossa helpottavasti risteävät Arabian meren ja Intian valtameren tuulet. Siihen se sitten loppuukin, etelään meno tällä mantereella. 
Seuraavana tulee kaakossa Sri Lanka, suoraan etelässä Antarktis ja etelänapa, jonka jälkeen oltaisiin taas matkalla pohjoiseen. Mutta oma etenemiseni loppuu siis tänne Kovalamiin, maan ääreen ja loppuun, viimeiselle rannalle. 

Aikakin tuntuu päättyvän. Hukkaan viikonpäivät. Eletään kännyköitä edeltävää aikaa: Kukaan läheiseni ei tiedä että olen täällä, tai edes elossa. 

Istun kuumalla rantakalliolla, ja otan vastaan anonymiteetin, ensin sen pelottavuuden ja painon, sitten sen todellisen olemuksen, keveyden. 
Oikeasti siis en ole kukaan. 
Identiteetti syntyy sosiaalisista suhteista ja on siten täysin keinotekoinen. Matkan pää ja maan loppu herättää ensin rajua levottomuutta. 
Melkein haluaisi tehdä jeesukset ja lähteä talsimaan Intian valtameren aalloille. Että pääsisi edes johonkin. Tai sitten on vain pysähdyttävä, myös mielen. 

On kohdattava tämä. Tämä hetki, tämä olotila. Se tämän tämyys
Uskomatonta kuinka vaikea ihmisen on olla hiljaa ja tyhjä, vaikka se yksin on aito ja todellinen olotila. Tämän hetken tallettaminen tulevaisuutta varten tuhoaa sen. 
Toisto tappaa. Samoin – ja varsinkin – toistumisen toive. Aurinko laskee Arabian mereen uskomattomissa väreissä. 
Mieli pyrkii toistamaan sen, valokuvaamaan, siirtämään muistojen albumiin. Se haluaa toistoa, hetken jatkuvan ikuisesti, tulla huomenna uudestaan… Ja niin se tappaa sen. 

Koen vaikka kauniin ihmissuhteen. Aika seisahtuu. Kaikki on hyvin ja totta. Ja sitten alan haluta toistumista, jatkuvuutta, ”jotain enemmän”. Aletaan vannoa valoja, tehdä sopimuksia, solmia liittoja. Aletaan pelätä menettämistä, tuntea mustasukkaisuutta, omistaa. Varmistella. Suunnitella jatkoja. Tähyillä eteenpäin. Epäillä ja olla huolissaan. Niin menetetään koko juttu. Homma toimii kuin ihmisen mieli: Menetän kosketukseni hyvään, toteen ja kauniiseen juuri pelkäämällä sen kaiken menettämistä… 

Bataille tarkoitti luultavasti tätä kun totesi, että ”projekti” on aina olemassaolon lykkäämistä. ”Sisäinen kokemus toteuttaa silmänräpäyksen ajaksi suvereenin, lykkäämättömän olemassaolon. Tämä on mahdollista voimakkaiden emootioiden aikaansaaman sokin hetkellä, jolloin ajatusten ketju hetkeksi katkeaa. Suvereenit hetket kääntävät asioiden kulun odottamatta ylösalaisin ja sallivat silmänräpäyksen ajaksi aavistaa, ettei ihmisen perustavaan kyselyyn ole vastausta. Ne valloittavat takaisin katkoksen ja aukon, hetken jona odotus haihtuu ei-miksikään.” 
Bataillelle nämä aukot viestivät pyhän läsnäoloa. 
Vuorisaarna henkii myös tätä hetkeen eli lähteelle pysähtymistä. Älkää huolehtiko, katselkaa kukkia, lintuja ja ottakaa opiksenne. Tulevaisuutta ei ole eikä tule. Menneisyys on pelkkää mössöä. 

Monet zen-mestarit puhuvat tästä: ”Peruuttakaa matkaliput, ette ole menossa mihinkään.” (Osho) 
Ambrose Biercen Saatanan Sanakirjassa: ”(Menneisyys on) se osa ikuisuutta, joka sisältää sen murto-osan, johon meillä on ollut mitätön ja ikävä tuttavuus. Nykyisyydeksi kutsuttu liikkuva linja erottaa sen kuvitellusta jaksosta, jota kutsutaan tulevaisuudeksi. Nämä kaksi suurta ikuisuuden osaa, joista toinen jatkuvasti jättää varjoonsa toisen, ovat täydellisen erilaisia. Toinen on pimeä, täynnä surua ja pettymyksiä ja toinen kirkas, täynnä hyvinvointia ja iloa. Menneisyys on murheen laakso, tulevaisuus laulun valtakunta. Toisessa kyyristelee muisti, pukeutuen säkkiin ja ripotellen tuhkaa päälleen, mutisten katumusrukouksia, toisen auringonpaisteessa toivo lentää vapain siivin, viittoen menestyksen temppeleihin ja mukavuuden lehtimajoihin. Kuitenkin menneisyys on eilisen tulevaisuutta tulevaisuus huomisen mennyttä. Ne ovat yhtä - tieto ja unelma.” 

Vain tämä värähtävä hetki on tosi ja pyhäkin siis, tiedon ja unelman negaatio. Mutta sitten alkavat ”projektit”, itse valitsen itseni projektipäälliköksi, ja niin pyhä on menetetty. 

Pyhän olemukseen kuuluu juuri sen odottamattomuus. Ennakoitu ajatusten ja ajan pysähtyminen – pyhän kokeminen – johtaa uskontoihin, ja sitä kautta pyhän hukkaamiseen. Emme voi odottaa odottamatonta! 
En tiedä mitä tehdä. Tai kuinka olla. Olen eteläisen valtameren ja herra ties minkä äärellä, mutta en voi jäädä. Etelämmäs en enää pääse: seuraava projekti on siis pohjoinen. On kuitenkin alettava hankkia matkalippuja. 
On lähdettävä ihmisten ilmoille. Hylättävä nimettömyys. On ilmoittauduttava taas joksikin joidenkin joukkoon.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Unta

Nukkumaan menemiseni on kehittynyt lay down and stand up ­-komiikan suuntaan jo kauan. Lajityypiltään se on päänsisäinen monologi. 
Toimin itse sekä pääosan esittäjänä että yleisönä. 
 Näyttämönä toimii Suomi-soffasta pakkosyötetyllä Aktiiviraha-kortilla ostettu leveydeltään 120-senttinen sänky. 
En usko että rahoitustapa on ainoa selittäjä sille että mielen deaktivointi ei tahdo, käytännössä juuri koskaan, onnistua ilman biokemiallisia täsmäaseita. Esitys on valitettavan usein päättynyt sekä yleisön että pääosan esittäjän vaivaantuneeseen poistumiseen paikalta, keittiöön, sanaristikkoja tekemään tai vaikka kohtalotoveria, E.M. Ciorania lukemaan. Esirippukin on usein jäänyt jumiin puoliväliin, tai jopa irronnut kannattimiltaan ja rämähtänyt kokonaan alas. (Kouluikäisenä saatoin impotentille nukkumatille suuttuneena repiä jopa laskeutumatonta esirippua merkkaavia lakanoita siivuiksi...) 
Fiasko, ilta toisensa jälkeen. 
Silti sama uudestaan huomenissa, sama käsikirjoitus, sama esittäjä, sama yleisö. Ain’ valvoen meriä kulkee, mies kiukusta musta kuin tropiikin yö. Lentävä hollantilainen. Unettomuuden ulapoiden useasti kirottu kyntäjä. 

Nyt viimeisen vuoden ajan ohjaajanani on ollut mirtatsapiini, sisar hento, keltainen. Vartensa vähäisyydestä (15 mg) huolimatta Mirta ”Tsa Tsa Tsa” Piini on saanut esitykseen uudenlaista pontta ja rytmiä. 
Uni on nyttemmin ottanut yleisönsä, usein jopa lääkintöhallituksen alaisilleen suosittelemaksi ajaksi, 7-8 tunniksi. Sellaista ei näissä punkissa ole koettu vuosikymmeniin. Biokemiallisista aseista voi tietenkin muodostua myös pakkomielle, riippuvuus. 

Kuten muistamme, George Kaksoisvee Bush hyökytti joukkonsa Kaksoisvirtain maahan juuri niitä etsimään, ilmeisesti vastoin järjellisiä perusteita, pelkän biokemiallisen obsession ajamana. 
Sellaisia aseita ei löytynyt, uni tuli silti monelle, ikuinen. 
Siinä REMmissä moni hukkasi uskontonsakin. Paljon varoitellaan kemiallisista koukuista ja ansoista. 
Että pitäisi etsiä esille todelliset syyt unettomuuteen. Eikä heti rynnätä lääkekaapille. Voi siinä varoituksessa ollakin jotain. Paitsi että myös ne Todelliset Syyt ovat biokemiaa. 

Mikäpä ei olisi? 
Cioran ajoi nukkumattia takaa polkupyörällään pitkin Ranskan maaseutua, kunnes taintui edes hetkeksi jonnekin tien poskeen. Ja äityi samalla ajatteluun, jota sarkastisempaa, pessimistisempää ja hauskempaa ei liene kuunaan kirjoitettu. 
Mm. Samuel Beckettin kerrotaan sanoneen ystävyytensä Cioranin kanssa irti, koska ei kestänyt niin synkkää meininkiä. Eikä Beckettkään sentään mikään BumtsiBum -tyyppinen elämän tulkitsija kai ollut… 

”Siihen aikaan kun tein kuukausien mittaisia pyöräretkiä halki koko Ranskan, suurin huvini oli pysähtyä maalaishautausmailla ja maata kahden haudan välissä joitakin tunteja, ja tupakoida. Ajattelen noiden tuntien olleen elämäni aktiivisinta aikaa.” (C) 

Näyttää olevan hengen maailmassakin niin että kun jonkin tien kulkee jääräpäisesti ja hellittämättä loppuun asti, saavutaan muualle. Sinne mikä ei olekaan enää samaa tietä. Sinne missä on itse äärimmäisyys, musta aukko, ja madonreikä, joka johtaa toiseen, peilikuvamaailmaan. Ehkä yli senkin. 
Missä yö muuttuu päiväksi, itku nauruksi jne. 
Kaunokirjallisuuden puolella tämäntyyppinen äärimmäisyyden hengen jättiläinen on 1. maailmansodassa päähän ammuttu Louis-Ferdinand Céline. Kun menee ”Niin kauas kuin yötä riittää”, yötä ei enää riitäkään. Päivä koittaa, jos ei kirjoittajalle itselleen, lukijalle kuitenkin. 
Célinen fiktio kuvaa maailman niin mustaksi että sinne ei paista yksikään valon säde. 
Sen raadollisempaa ei ole kuin itse todellisuus... Silti itse ainakaan en ole irrottanut yhtä hervottomia nauruja minkään muun kaunokirjan ääressä. 

Myös Cioran puski pessimistisyyden viisarin niin tappiin asti, että lopulta koko tappi katkesi, eikä lukija voi kuin nauraa. 
Erona Célineen on tässä se että Cioran nimenomaan ajatteli, kun Céline vain – kirjoitti. (Célinen uran alussa luoti söi aivoja, Cioranin lopussa taas alzheimer.) 

Cioranin mielestä onnettomuus alkaa syntymässä. Jos sellainen pääsee tapahtumaan, kaikki on hukassa. Loppu on pelkkää sotkua. Syntymän jälkeen elämän kaari laskee kuin lehmän häntä. ”Kun synnyimme, menetimme yhtä paljon kuin tulemme menettämään kuolemassa. Kaiken.” ”Oleminen on epäilyttävää. Mitä pitäisikään sanoa ’elämästä’, joka on sen harhapolku ja häpeätahra?” 

 Jos Cioran olisi osannut suomea, kuvittelen että hän olisi ollut yhtä jos toistakin sanottava "synty(mä)" ja "synti" sanojen ulkoisista ja sisäisistä yhtäläisyyksistä... (On muuten mahdollista että huumorissa, varsinkaan sen ironisessa muodossa, ei lopulta ole kyse mistään muusta kuin merkitysten sivuliirroista, sanallisista inversioista. Tätä on takuulla tutkittu jossain.) 

Myös sänkyhommia Cioran käsittelee vanhan rintamajermun ironialla, kuin holkkisavuke hampaiden välissä törröttämässä, ”puhdas väsymys, väsymys ilman syytä, väsymys joka tulee kuin lahjana, tai kuin vitsauksena: sen kautta astun taas omaan itseeni, tiedän että olen ’minä’. Kun väsymys päättyy, olen vain eloton esine.” 

 Unettomuus ajaa tilaan jossa mielenterveyden lopullisen menettämisen estävät vain - imagosyyt… ”Tiettyinä aamuina olen tuskin astunut jalallani ulos ovesta, kun kuulen ääniä jotka kutsuvat minua nimeltä. Olenko se tosiaan minä? Onko tuo oikeasti nimeni? Se se ilman muuta on, se täyttää ilman, se on ohikulkijoiden huulilla. Kaikki sanovat sen, jopa postikonttorin nainen. Unettomat yöt kuluttavat viimeisetkin järkemme ja häveliäisyytemme rippeet, ja saisivat meidät sekoamaan kokonaan, jos emme pelkäisi niin kovasti näyttää naurettavilta.” (Nämä sitaatit ovat omia vapaahkoja suomennoksiani ruotsinnoksesta Om olägenheten i att vara född. Suomeksi on ilmestynyt kirjana vain Katkeruuden syllogismeja, Loki-kirjoilta. Sen sisältämät fragmentit eivät ole mielestäni ihan yhtä hillittömiä. Outoa sinänsä että näin vähän on suomennettu. Joitakin yksittäisiä artikkeleja taitaa lisäksi olla, niitä en ole lukenut.) 

 Cioran kertoo tavanneensa jossakin maalaisnaisen joka ihmetteli kuinka unettomuus voi olla kenellekään ongelma. Nainen kertoi että hänen tarvitsee vain sulkea silmänsä, ajatella tuulessa aaltoilevaa viljapeltoa, ja uni tulee välittömästi. ”Tuohon tulokseen ei päästä ajattelemalla kaupunkia. On selittämätöntä, lähes ihmeenomaista, että yksikään kaupunkilainen nukkuu koskaan silmällistäkään.” 

Oma uneen pääsyä helpottava tuutulaulukuvani - seksuaalisten ohella tietenkin – on ydinpommin räjähdys. Suosikkini on varsin tunnettu 50-luvulla kuvattu filminpätkä Bikinin atollilta jossa on etualalla hylättyjä sotalaivoja, joita käytettiin pommin vaikutusten testaukseen, sekä taustalla aivan saatanallisen kokoinen ja näköinen, juuri jysähtänyt sienen muotoinen ydinreaktio. 
50 megatonnin ydinpommi ja 15 milligramman pilleri luovat välilleen sen luokan tyrmäysjännitteen ja säteilyn että jos siihen et tainnu, ihminen, olet todellinen Pimeyden Ruhtinas tai Yön Kuningatar. 

Uskonnollisessa kielessä nukkuminen, unessa oleminen on sisällöllisesti jotain kielteistä. Herääminen on vastaavasti toivottavaa. Uusi Testamentti pursuaa kehotuksia valvomiseen, heräämiseen. 
Nukkuminen ja juovuksissa oleminen ovat kadotukseen johtavia, tai sen jo sisältäviä olotiloja. Tässä symboliikassa on kyse siitä että juuri normaali arkielo, ihmissuhde- ja taloushuolet ynnä muu sellainen, kaikki tämä tavallinen taaperrus, ovat tuota vaarallista henkistä ja hengellistä turtumusta. Josta on mitä pikimmin herättävä. 

”Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” (Matt. 25:13) Uskonnollista uudistumista kutsutaan yleisesti herätykseksi. 

 Itämaisissa uskonnoissa samaa asiaa ajaa valaistumisen käsite. Valaistuminen on heräämistä todellisuuteen, pois unesta tai hypnoosista. 

Tietoisuus ja meditaatio ovat herpaantumatonta hereillä oloa. Ollaan maailmassa ilman että ollaan sieltä kotoisin, tai mistään. Tämä on valtaisaa, siihen on palattava laajemmin. 

On oltava hereillä, mutta nyt on mentävä päikkäreille. Elo on täynnä paradokseja, jopa koostuu niistä. Hyvää Juhoa! (Älä?) nuku! Älä huku! 

”Vedän verhot ikkunan eteen ja odotan. Itse asiassa en odota mitään, teen vain itseni poissaolevaksi. Vapautettuna, vaikka vain muutamaksi minuutiksi, epäpuhtaudesta joka pimentää ja rasittaa henkeä, saavutan tilan jossa ei ole minää, ja on niin rauhallista, että on kuin lepäisin maailmankaikkeuden ulkopuolella.” (Cioran)

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Viimeinen sana

Kävin uimassa Samppalinnassa ja siellä kaiuttimista käsin Maija Vilkkumaa hankki teostokorvauksia vakuuttamalla pontevasti sanovansa viimeisen sanan, ja että se sana on ihan takuulla ei
(Tarkistin asian nyt kun aloin tätä kirjoittamista, että se taisi olla laulajattaren "äiti" joka oli näin varma asiastaan.) (Kaupungin liikuntatoimi ei takuulla maksa Maijalle mitään teostoja, rosvot.) 

Tuntenet ilmiön: jokin laulu jää soimaan aivoihin ja muuhun keskushermostoon, hellittämättömin kertosäkein. Jos et tunne, olet outo, hanki elämän valttikortit vaikka! Tälle ilmiölle on tarjolla evolutionaarinen selityskin, meemiteoria. 

Susan Blackmore mm. on kirjoittanut siitä ansiokkaasti ja kiinnostavasti ainakin kirjassaan Meemit - kulttuurigeenit. Kuulemamme tai lukemamme "kulttuuri-ilmiö" pyrkii replikoitumaan eli toistamaan itsensä mahdollisimman moniaalla. 

Samalla tavalla kuin fyysisellä puolella geenit. Sekä meemien että geenien ainoa "pyrkimys" on toistua. Järjettömyys tms. ei ole este. Se toistuu joka pystyy toistumaan, ja tämä on ainoa asiaan liittyvä "järki". Tämän teorian mukaan myös uskonnot ja ideologiset maailmankatsomukset ovat jättimäisiä meemikokonaisuuksia, meemipleksejä, jotka replikoituvat periaatteessa samalla tavalla kuin muutkin rallit.
Jatkoon pääsevät ne joille pallo sattuu pomppimaan; meemikisojen finalistit eivät välttämättä ole parhaita pelaajia paperilla, eli materiaaliltaan. (Sama pätee tietenkin geeneihin: Ei olisi moni veikannut vuoden 65 milj eaa. Jukatanin raveissa että maaliin asti ei pääse yksikään dinosaurus, mutta sen sijaan kyllä kooltaan ja voimaltaan Tee Reksin kynnen alle mahtuva päästäinen: kaskelotin, gnun ja Vesterisen Pirkon yhteinen, vaikkakin varhainen esi-isä!) 

Rationalisointi (näin kävi, koska...) tulee vasta jälkikäteen historioitsijoiden ja sellaisten toimesta. Tarvitaan kunnon pelialusta, meemien tapauksessa ne ovat ihmisen aivot. 
Nekään eivät aina enää riitä: sen takia, Blackmoren mukaan, on kehitetty - tai siis oikeammin kai, on tullut kehitettyä... - esimerkiksi koko informaatioteknologia. 
Karkein vedoin: ihminen ei tarvitse teletekniikkaa, internetiä, jne, meemit tarvitsevat, levitäkseen tehokkaasti ja myös varastokseen. 

Tämä on valtava ja kiintoisa aihepiiri, mutta siitä ei nyt oikeastaan pitänyt, kun piti vain näistä maauimalamme inspiroimista kärpässarjan meemeistä. "Kevyen" aivohäirinnän ikivihreitä ovat tietenkin Tiina menee naimisiin ja muutkin SIGin kappaleet, Paula Koivuniemeltä löytyvät ainakin Sydänystäväksi aiikuiisen naisen ja Tummat silmät, ruskea tukka. Koskaan niitä lauluja unhoita en. Kappaleen ei tarvitse välttämättä olla typerä, mutta sen on hyvä olla yksinkertainen ja napakka, sanoiltaan sekä melodialtaan. Jonkin progeyhtyeen pitkät, sosiaalieettisesti valveutuneet huokailut eivät sulostuta arkeamme läheskään yhtä intensiivisesti. Typeryyskin on tarttuvuuden kannalta kyllä ilman muuta elämän valttikortti, vai mitä sanotaan tästä: "...vittu joo, mä en pelle oo, jos mies en o-o-lla saa..." (Freud, Engels, Marx ja Jung) Kertosäkeestä ei itse perkele helvetissäkään saisi typerämpää ja tarttuvampaa. 

Alkuperäiset froikkarit kääntyilevät haudoissaan, että miksi emme tajunneet yksinkertaistaa viestiämme kaimamme tapaan! Ei tarvitsisi silloin kääntyillä haudoissa, ja ihmetellä aatteidemme murenemista ja katoamista ihmisten mielistä meemien ikiyöhön! "Vittu joo, mä en alitajunta oo, jos yliminä en o-o-lla saa..." tai jotain. "Viekää minut luokkasotaan, toverit, barrikaadiin nostakaa!"
"Hyvää oidipuspäivää, sinulle rakkain, ja paljon onnea vain!" daa dirlan darlan dirlan daa.

Vilkkumaaskan laulun tarttuvuus ja puhuttelevuus ei kuitenkaan johdu typeryydestä, eikä liiallisesta yksinkertaisuudestakaan.

Se liittyy kiehtovan väkevään ilmaisuun ei!

Olisiko kappale jäänyt mieleen yhtä hyvin, jos viimeinen sana olisi ollut kyllä?

"Mä sanon viimeisen sanan, ja se on, jepulis!"

---

Myös uskonnon keskiössä on ei.

Maija Vilkkumaan "äidin", Jeesuksen ja Buddhan yhteinen värssy on, että totuutta lähestyttäessä viimeinen ja ensimmäinen sana on ei. Ilman eitä on vain loputon, hengetön replikaatio. Samojen asioiden epätoivoinen toistuminen. Yksi sisällötön kyllä laittaa alulle seuraavan kyllän, joka sysää taas uuden liikkeelle. (vrt. taannoinen Saarnaaja - Herakleitos -tematiikka)

Seurauksena on pohjattoman surullinen yltäkylläisyys.

Ok, on noissa kielloissa toki eroja. "Äidin" ei tähtää lähinnä reviirien ja rajojen asettamiseen, aikansa ja paikkansa silläkin ilman muuta, sekoaisimmehan me muuten. Uskonnollisen elon ytimessä on kuitenkin se ei joka lopulta merkitsee rajojen ylittämistä. EI kaikille jaoille ja rajoille.

Buddha vastasi luokseen tulleille uskoville, ateisteille, agnostikoille, jotka kaikki olivat tulleet hakemaan tukea omalle elämänkatsomukselleen ja identiteetilleen, kullekin porukalle erikseen ja kaikille yhdessä: EI!

Unohda koko juttu!

Buddhismia on mainostettu ateistiseksi uskonnoksi, ei se ole. Eikä tietenkään teistinen tai agnostinen (ja ei, se ei ole myöskään "non-teistinen", älä yritä venkoilla siellä...). Ei!

Ei.

Jeesuksen ei on peittynyt pahoin traditionaalisen koti-uskonto-isänmaa -kristillisyyden alle, vaikka se koski alunperin noitakin arvoja. Mutta ei se kokonaan ole peittynyt.

Ei perheelle, kodille! Nämä ovat minun veljiäni, sisariani; seuraajat siis, ei "kotiväki" (esim Matt. 3:31-35, 10:29-31, Luuk.8:19-21 jne)! Jos ette ole valmiit luopumaan perheestänne, ette voi olla seuraajiani. (Vanha käännös v -38 käyttää vielä verbiä "vihata" mutta uusi on häveliäästi korvannut sen "olla valmis luopumaan" -ilmaisulla, Luuk.14:26 mm.)

Ei uskonnolle. Koko Jeesuksen työ oli tätä.

Ei isänmaalle. J ei olisi voinut vähemmän välittää valtiollisista kysymyksistä, tai "isänmaansa" itsenäisyyspyrinnöistä. Antakaa miehitysvallan tyrannille se, mikä miehitysvallan tyrannille kuuluu (kuten verot ja muut säädetyt systeemit), ja Jumalalle se mikä Jumalalle kuuluu.

Mistään tällaisesta eissä ei toki ole perimmin kyse. Ei kodista, ei uskonnosta, ei isänmaasta. Ihan muusta on.

Minästä on kyse. Buddhalla (anatta -ajatus) ja Jeesuksella (Luuk.14:26 mm.) ainakin. Ja on Vilkkumaan äidilläkin.

Samoin, ehkä vähän yllättäen, myös meemiteorian äidillä Susan Blackmorella (jos isä on Richard Dawkins): Minä on perusmeemi...harhainen replikaatio...sisällötön...joutava... (Blackmore on tässä muuten johdonmukaisempi kuin Dawkins).

...

Ei mutta, olen kirjoittanut tavoilleni uskottomasti, seitsemän tuntia putkehen.

Alkaa olla aamuyö. Alan olla poikki. Linnut pihalla alkavat viritellä tuttuja kertosäkeitään, jotka kyllä kuulostavat yllättävän tuoreilta, päinvastoin kuin eräiden eräät.

Paljon alkaa juttuja nyt siis.

Mutta eivät ne ilman loppumista voisi alkaa!