lauantai 29. tammikuuta 2011

Tenebrae:

 ”Lähellä olemme, herra,
lähellä ja ulottuvilla.

Ulottuneet jo, Herra,
toisiimme takertuneina, kuin
meistä jokaisen ruumis olisi
sinun ruumiisi, Herra.

Rukoile meitä, Herra,
rukoile meitä,
olemme lähellä.

Menimme sinne tuulen painamina,
menimme sinne kumartumaan
kuopan ja kraaterin perään.

Menimme juottopaikalle, Herra.

Se oli verta, se oli,
mitä vuodatit, Herra.

Se loisti.

Se heitti mieliimme kuvasi, Herra.
Silmät ja suu ovat nyt niin tyhjiä, Herra.
Olemme juoneet, Herra.
Veren ja kuvan, joka veressä oli, Herra.

Rukoile, Herra.
Olemme lähellä.”
(Paul Celan)



Tenebrae, varjojen messu, mutta-messu, hämärä.
Tenebrae factae sunt, pimeys on tullut. Varjot ovat, mutta jokin heittää ne.
Sinä olet jo pois…

Pimeys on tullut, hyvä Jumala. Laskeutunut, hyvä Jumala kuinka alas.
Kuinka pimeään, kuinka poissa. Kuinka sinä loistat, pimeys!



Suden hetkellä, ”neljännen yövartion aikaan”, Herra kävelee pitkin myrskyävää järven pintaa opetuslasten luo.

Vesi on heprealaisessa Raamatussa melko ambivalentti elementti, kaaosvoima, sekä tuhoaja että elämän antaja.
Vedenpaisumus oli lopettaa ihmissuvun heti kättelyssä. Olisi jäänyt kaikilta potentiaalisilta jälkipolvilta kokematta koko tämä jännittävä seikkailu ja hengitystoiminto. Kaikki sisään, ulos -tempaukset.

Psalmeissa vesisymboliikkaa käytetään monin paikoin kuvaamaan ahdistusta: ”Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.”

Syvyydessä asuu hirviöitä.

Herra kehuu Jobille, ”minä laadin sille (merelle) lait ja rajat ja asetin portin ja salvat sen tielle, sanoin: Tähän asti, ei edemmäs! Tässä on sinun ylpeiden aaltojesi raja.”
Meri on jollakin tavalla arvaamattomassa vellonnassaan paha ja uhkaava tekijä.


Vuoret ovat toista, ne ovat järjestyksen, lain ja Jumalan kohtaamisen paikkoja, joissa on helpompi rukoillakin kuin vetisillä alueilla.
Aabraham, Mooses ja monet muut kokivat merkittäviä asioita korkeilla paikoilla.

Myös intialaisperäisissä uskonnoissa on pyhiä vuoria. Kaikkein pyhin taitaa olla Kailash Himalajalla. Se on useampienkin jumalien tyys-, ja asuinsija. Väkevin heistä lienee Shiva, luoja ja tuhoaja.
Vuorille vetäydytään mietiskelemään, jos tilanne sallii, mieluiten loppuiäksi.
Ramana Maharishi kirjoitti ylistyslauluja Arunachala-vuorelle, vaikka toistelikin uteliaille, että ko. vuori on sisällä, ei ulkona.

Jesajan eskatologiassa ”aikojen lopussa Herran vuori seisoo vahvana”. Ilmestyskirjan vastaavassa visiossa huomataan, että ”merta ei enää ole”.

Jeesuksella oli Kirkastusvuorensa, ja muutenkin vuorille vetäytyminen houkutteli häntä usein.
Nyt yön pimeydessä hän lähestyy kuitenkin oppilaidensa venettä aaltoja pitkin. Tilanne on tietenkin viimeksi mainittujen kannalta hämmentävä. Ei ennen näin ole pruukattu. Vesille venosen mieli, vaan ei perinteisesti sandaalien.
Jeesusta luullaan ensin aaveeksi.

Aave vakuuttaa sitten olevansa se vanha tuttu opettaja. ”Pysykää rauhallisina, minä tässä. Älkää pelätkö.”
Pietari siitä, tyylilleen uskollisena, innostumaan että minä myös.

Ja järveen. Aluksi menee hyvin, vesi kantaa vesijuoksijaa. Mutta sitten tulee se odotettu että ei sittenkään, tämähän on ihan hullua. Vene, Jeesus, vene, Jeesus, tulee hätä, alkaa upottaa. Ei ole kellukevyötäkään, syvyys kutsuu. Pyörre tempaa mukaansa.

Pietarin epäily on kreikaksi distazoo, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kahden vaiheilla empimistä. Käkäilyä (SAint -termi, mutta ei pyhä) ja pähkäilyä.

Laihialaisista sadan vuoden takaisista siirtolaisista kerrotaan, että heidän matkansa Uudelle Mantereelle kesti muita kauemmin. Syynä oli että he, majoituskustannuksissa säästääkseen, olivat alkumatkasta kotona Laihialla yötä.
Ei sellaisesta tule mitään. Jos johonkin lähdetään, on mentävä pois taakseen katsomatta. Jätettävä sekä vene että Laihia. Vain poissa löytää uusia mantereita.
Distazoo johtaa vain johonkin eläintarhaan tai kalojen kanssa nukkumaan ikiunta.

”Olemme lähellä”, kirjoitti Paul Celan ja hyppäsi Seineen ilman juoksuvyötä. Ei kantanut Seine senkään vertaa kuin Gennesaret Pietaria, ei kai ollut tarkoituskaan.
Tuuli painoi liikaa. Ei jaksa enää hengittää. Olemme juoneet verta, Herra. Ja kuvan joka veressä oli. Ei kuvia enää, Herra. Tenebrae, varjojen messu.


He nousivat veneeseen, tuuli tyyntyi.
Järvi, se loisti. Lasijärvi, lasimeri, loistava pimeys. Silmät ja suu ovat nyt niin tyhjiä, Herra.
Olemme lähellä. Toisiimme takertuneina, ”kuin meistä jokaisen ruumis olisi sinun ruumiisi, Herra”.  

(Kirkkoa on sanottu Kristuksen ruumiiksi. Mutta se on epämuodostunut. Äänihuulia on jumalattomasti liikaa. Vaikene siis, äläkä lörpöttele Jumalasta, Eckhart käskee ja jatkaa Jumala-puhettaan.)
(Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte.)

Hubble -teleskooppi on löytänyt ulkomailta toistaiseksi vanhimman galaksin, 13,2 miljardia vuotta ikää. Se näkyy huonosti, se on matkalla pois. Kohta se ei näy enää ollenkaan. Musta tuuli painaa, se ei juuri enää loista. Mihin se on menossa, ja mistä?
Kuka katsoo sen perään? Eikö se halua meitä enää? Eikö se kaipaa takaisin veneeseen?
Mikä meissä on vikana? Mikä on poissa?

Menköön. Menköön varjojen luo.
Olemme varjoja kaikki, tenebrae.

Olemme lähellä.
Pysytään rauhallisina. Ei mennä ulos, pysytään sisällä.
Minä tässä vain olen. 









 






torstai 27. tammikuuta 2011

Ecce Homo

Katso, siinä meillä on mies joka tietää mitä haluaa!
Siinä on mies joka tietää! Siinä on mies! Se on siinä!
Siinä on! (se?)

Ihminen… (ei…)
(liian myöhään…) katsos kun…

Hän oli todella valmis laittamaan itsensä likoon, jotta saa mitä haluaa.
Mutta kun sai, hän otti halun kohteen mukaansa likoon.
Se likosi pois ja hän.



Ajan Hämeentietä Lietoon, olo on aika meditatiivinen. Toyota päihittää eksistentiaalisessa antoisuudessaan lootukset ja polvirukoukset.
On helpompi välttää ”meditoija” ja ”rukoilija”, nuo totuuden jäätyneet käyrätorvet.  
”Autoilijalla” ei ole hengellisyyden harjoittajan uraa eikä auraa. Ei ole tarkoitus saavuttaa mitään.
Paitsi Lieto, mutta se ei ole henkisen ansiotilan ylläpitäjä, vaan pelkkä pitäjä, jota halkoo Aura.

Katsellaan passiivisesti. Maisemia, lunta, tietä, auton kojelautaa, rattia, käsiä jotka pitelevät kiinni siitä. Katsellaan silmiä jotka katselevat, katsellaan katselijaakin ja katselemista. Oleskellaan aivan selvästi paikallaan, samalla kun nieleskellään kymppitien kilometrejä.
Asia todetaan ilman tavattomuuden tunnelmaa. (On sentään ajettu tietokoneralliakin.)
Aika, tila, elämä ja kuolema ovat tyhjää täynnä, kuin Lieto lunta. 

Ollaan tultu täältä, ja nyt tänne mennään. Kuin Fredi Kolmatta Linjaa.
Saa vanhat saatanat takaisin.

Ajetaan menneisyyteen, tulevaisuuteen. Levitään pitkin maisemaa. Tuntuu että kerrankin ollaan kronologian tohtoreita ja herrasmiehiä. Hetken, pienen. (Elämässä vietin.)

Elämän vietti pitää miehen tiellä, automaattisesti.
Ei hätää, ei paineita.  

Ohitan kohdan jossa pikkupoikana Honda lähti käsistä.
Tekniikka on kohentunut, renkaiden määrä kaksinkertaistunut, ajomiehen ikä kolminkertaistunut. Tiekin on suorempi. 
Tie loppuu ja tieto, mutta hätä ja pelko eivät ala.

Insomnia

Miehen on tehtävä (mitä miehen on tehtävä?) mitä miehen on tehtävä. Hänen on nukuttava, huomenna on aikainen aamu. (Onko muunkinlaisia aamuja?)
Hän ei saa unta. Hän valvoo valvomistaan.
Jokin valvoo hänen valvomisen valvomistaan.
Hereillä ollaan!

torstai 20. tammikuuta 2011

Sykarin kaivo



”Silmiä, maailmalle sokeita, kuolinrotkossa: Minä tulen,
kovettuma sydämessä.
Minä tulen.

Jyrkänteen kuupeili. Alaspäin.
(Hengityksen tahrimaa valoa. Paikoitellen verta.
Pilveentyviä sieluja, vielä kerran hahmonkaltaisia.
Kymmenen sormen varjo – yhteen puristettu.)

Silmiä maailmalle sokeita,
silmiä kuolinrotkossa,
silmiä, silmiä:

Lumivuode meidän kummankin alla, lumivuode.
Kristallia kristallin perään,
ajansyvään ristikoitua, me putoamme,
putoamme ja pysähdymme ja putoamme.

Ja putoamme:
olimme. Olemme.
Olemme yhtä lihaa yön kanssa.
Käytävissä, käytävissä.”
(Paul Celan)




Nainen tulee kaivolle keskellä päivää. Hänen on pakko tulla silloin: se on niin kuuma hetki, että ei ole muita veden hakijoita.
Hän on moraalisesti kyseenalainen henkilö, reissussa rähjääntynyt. Pudonnut, pysähtynyt ja taas pudonnut.
Miehiä on tullut ja mennyt solkenaan.

Se ei käy. Raamattu on kieltänyt, laki.
Kaiken kukkuraksi se jonka kanssa hän nyt asuu, ei ole hänen omansa, toisen on.
Toinen ei ole hyvillään.

Hän on hylkiö. Tieltä eksynyt, kadotettu. Olemattoman polun, onnettoman tien kulkija, sairauden, tyhjyyden ja köyhyyden tuttava, epähenkilö.
Ei henkilö ollenkaan.

Naisen on vältettävä, jo oman turvallisuutensa vuoksi, kaikkea kanssakäymistä toisten kanssa.
Hänet pitäisi oikeastaan kivittää kuoliaaksi. Onneksi Raamatun selvää käskyä ei aina noudateta sen edellyttämällä suoralla kausaalilogiikalla. Yhteiskunta on maallistunut. Sumea eksegetiikka on toistaiseksi pelastanut naisen.

Aurinko paahtaa täysillä. On todella kuuma, hiki valuu.

Toisaalta kaivolle tulee mies, hylky hänkin, ajopuu. Ei enää henkilö, ei yhteiskuntakelpoinen. Hän on siinä määrin merkitty mies, että hänellä ei enää ole merkitystä.

Mies on myös umpiuuvuksissa, otsahiki sumentaa näön.
Hän avautui väärässä paikassa, julisti synagogassa itsensä messiaaksi! Uskovaiset ajoivat hänet pois kotoaan ja kotikaupungista. Hyvä etteivät ajaneet alas jyrkänteeltä, tappaneet.
Sana synnyttää usein murhanhimon.


Minä tulen Maarian kirkolle Koroisten rantareittiä pitkin pari tuntia aikaisemmin, aikaerosta johtuen.
Aurinko ei porota, samasta syystä. Se on kyllä noussut ja tehnyt kaikesta kauniin, mutta ei lämmitä yhtään. Hirvittävän kylmä viima käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, etsien kenet saisi niellä. Minuun on mielensä, siltä tuntuu.
Hengitys tahrii valon, sumentaa silmälasit.
Lunta on niin paljon, että kun toinen tulee vastaan, joudutaan säätämään askeleita. Joudutaan miettimään miten helpoimmin pääsee toisesta ohi.

Kumpikin on verhonnut päänsä niin, että toinen ei näe kuin silmät.
Ne hymyilevät, ollaan vaiti.
Silmiä kuolinrotkossa, kohtalotovereita.
(Puhe, ajatus, on toisen manifesti.)
(Katseessa on vain ensimmäinen. Katse ei voisi koskaan tappaa. Ajatus synnyttää ja tappaa toisen, koko ajan, hetkestä hetkeen.)


Nainen epäröi hetken, oikeastaan ei olisi sopivaa ahtautua samaan aikaan kaivolle toisen sukupuolen läsnä ollessa, sen ensimmäisen. Epäröinti kestää vain hetken. Kyllä tässä miehiin sentään on totuttu.
Viimeisen siemenet kuivuvat pitkin reisien sisäpintaa.
Kovettuma sydämessä.

Eikä tässä ole enää mitään menetettävää, ja vettä on joka tapauksessa pakko saada.
Sitä paitsi tässä miehessä on jotain… jotain yhtä rähjäistä, yhtä häpeällistä… yhtä…

Mies epäröi myös. Hän näkee, että nainen on jo saanut osansa elon maljasta. Sitä ei voi olla huomaamatta.
Mies ei ole saanut mitään. Ei edes kotia, väliaikaistakaan. Hän kantaa jotakin voimat melkein ylittävää taakkaa.
Vain vesi kiinnostaa. Ja nyt tämä nainen, syvä kuin kaivo.

Mies pyytää naiselta vettä. Tämä on jo aivan tavatonta, törkeää melkeinpä. Nainen alkaa epäillä jonkinlaista ansaa. Hän estelee.
Kuilu on syvä kuin taivas. Syvä kuin häpeä.  

Mies ei kiinnitä huomiota naisen estelyihin. Hän vaihtaa aihetta, ryhtyy outoihin.



Mistään tässä maailmassa ei saa kiinni, se tiedetään, nainen tietää. Ei saa otetta. Ei tavarasta, ei ihmisistä, ei edes, ei varsinkaan omasta itsestä. Kaikki otteet lipeävät. Kaikki katoaa.

Sydänlähde. Verta.
Ydinlähde, ehtymätön.
Kuoleman kaivo.
Sinne putoava lakkaa. Vielä kerran hahmonkaltainen, sitten ei enää koskaan. Kovettuma sulaa, sydänvesi pulppuaa.

Se kastelee kaiken, koskettaa kaikkea, mutta sitä ei kosketa mikään.
Me olemme maailmassa, mies sanoo, mutta emme ole maailmasta. Olemme maailmassa, mutta maailma ei ole meissä. Meissä ei ole mitään. Esitämme henkilöä, joka emme ole.
Tule ja jätä kaikki, mies sanoo. Nainen kuulee ja putoaa pimeyteen, yöhön.


Vaikka mikä olisi, se ei olisi meissä.
Silmät ovat sokeita maailmalle.
Vain sokeat näkevät, vain kuurot kuulevat.  
Vain putoava kohoaa.


Nainen ottaa astiansa, poistuu miehen näköpiiristä, ei katso enää taakseen, ei eteen.
Aurinko porottaa yhä kuumasti, mutta alkaa jo kääntyä kohti läntistä taivaan rantaa.
Muuta kylän väkeä kuuluu jo lähestyvän kaivoa.
Mies huokaa raskaasti, valelee vettä kasvoilleen, ja pyyhkii ne viittansa liepeeseen. Hän työntää jalkansa sandaaleihin, ja lähtee raahustamaan kaivolta, jonnekin muualle.


Minä kapuan alas saarnatuolista. Puhe oli vaikea, ei järin hyvä, seurakunta katselee jotenkin hämmentyneesti ympärilleen. Tunnen itseni pettyneeksi messiaaksi.
Ehtoollispöytään tulee osittain niukasti pukeutunut nainen. Hätkähdän niin että leipälautanen tärähtää, ja öylätit lentelevät kuin nuotiolätyt pitkin alttaria. Minua alkaa raivostuttaa.

Ulkona tuuli on vielä kylmempi kuin tullessa, ja nyt suoraan vastainen.
Jo riittää!
Koroinen ei ole mikään Jerusalem, Hamaro ei ole Samaria.
Lähdevettä saa Lidlistä edullisesti. Melkein mitä vain saa tehdä täällä, eikä kukaan pärisytä partaansa. Syntistä ei kivitetä, huonoakaan messiasta ei ajeta jyrkänteeltä alas. Eipä ole toimeen sopivia jyrkänteitäkään Maarian kirkolla.


Tilaan taksin. Se tulee nopeasti. Se on lämmin. Se on Mersu.
Kuski on iloinen ja puhelias. Hän on kotoisin Syyriasta (oikeasti…)!

Nainen on herännyt ja keittänyt kahvit. Hän hieroo jalkojani tuoksuvalla öljyllä.
: olimme. Olemme.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Senni

Kolari on etsikkoaikaa.

En tarkoita pelkästään uskonnollisessa merkityksessä, Jumalan puhutteluna, kutsuna uskoon, tms.
Vaan syvällisemmin; perustoja paljastuu. Ojanpohjiin tutustutaan, sekä niiden kasvillisuuteen.

Verhoja vedetään juhlavasti todellisuuden yltä, kuin patsailta julkistustilaisuudessa.
Huomataan että todellisuus ei ole patsas. Eikä juuri muutakaan.

Kolari on satori, jos sillä tarkoitetaan valikoivan mielen päättymistä.

Kun valikoivuus lakkaa, maalia ei enää tarvita.

Päämäärä paljastuu odottamatta, oudolla tavalla.
Ei tiedetä mitään, eikä siis hylätäkään aktiivisesti.
Lakataan vain.
Mutta ennen kaikkea, ei tiedetä mitään.
(Jos tapaat tielläsi tietäväisen, tapa pois kuleksimasta, joutessasi.)
(Buddhaa mukaillen.)


Lennän ojaan Hondani päältä Liedon keskustassa noin 120 km tuntivauhdissa.
Lento on vaikuttava, ja vasta jälkikäteen järkyttävä.

Jälkikäteen voi aina järkyttyä ja alkaa puhua vääristä valinnoista.
Ei olisi pitänyt ajaa niin lujaa keskellä taajamaa.
Ei olisi pitänyt katsoa taakseen kaarteessa.
Ei hätääntyä kun asvaltti loppui ja sora alkoi, eikä varsinkaan painaa molempia jarruja silloin lukkoon. 
Valinnanvapaus on jälkiviisauden retoriikkaa.


Mutta itse lennon aikana ei voi olla enää kyse valinnoista.
Valinnat on tehty, arpa heitetty.
Zenonin nuoli on lähtenyt kohti maalia.
Aika pysähtyy.
Edes kuolema ei ole nyt mielessä.
Elämän filminauha ei liiku silmien edessä, vain puolipilvinen taivas, joitakin taloja sekä koiranputkia, koko holtiton karuselli.
Koiranputkitaivas, puolipilvitalo,
putkipilvi koiranpuoli taivastalo

Hyvä että olen nyt yksin, muistan. Hyvä ettei Senni ole mukana.
Hän kuolisi takuulla, minä en voi.
Tämä nuoli ei osu maaliin milloinkaan.
Se on aina paikallaan. 
Maali tulee kohti, menee ohi. 
Koiranputket tulevat, mutta minusta ei voi tulla niiden ruokaa.
Olen kaikki jotka ovat koskaan eläneet, tai tulevat koskaan elämään. Ja nekin jotka eivät…

Vasta jälkikäteen tulevat ambulanssit, ruumisautot, lasiarkku tulee, nyyhkyttävät omaiset, syntymättä jääneet lapset, kaikki tulevaisuuden hyvät ja huonot muistot. Vasta myöhemmin tulevat veri ja kyyneleet.

Hyvä Jumala! Nuoli ei voi tulla maaliin, koska maalia ei ole!
Ei ampujaa, ei maalia. Ei ehkä nuoltakaan.
Lento vain.



Senni kuolisi jos olisi istunut takana, ja lentäisi nyt mukana. Hänellä oli moottoripyörän kunnossapidon taito (osittain siksi olin häneen tutustunutkin, koska itselläni oli vain nyttemmin kyseenalainen ajo-…), mutta nuolena lentämisen taitoa hänellä ei ollut.


Koiranputkisto ja muu kasvikunta tulee tykö, hyväillen nostaa minut ilmalennon päätteeksi - jaloilleni. Kivi- ja siltarumpukunta ei tule, mikä saa tulevaisuuden kääntymään takaisin, että tämäkö jäi kuitenkin.

Seison ojan pohjalla kasviryteikössä. Honda on vierinyt melkein saman matkan kuin minäkin, mutta asvalttia pitkin. Tunnen itseni syyttä onnelliseksi.
En siksi-että-jäin-henkiin -onnelliseksi, vaan yksiselitteisen autuaaksi.
Istun ojanpenkalle. Tunnustelen oloani. Otan kypärän pois ja käyn kallon läpi sormin.
Ei mitään näkyvää tai tuntuvaa ongelmaa.
En ole kokenut mitään vastaavaa.
(Moottoripyöräonnettomuus ei tule usein.) 
(Usein se tulee vain kerran.)

Tulevaisuus alkoi juosta luo läheiseltä huoltoasemalta, jonka kahvilasta ilmalentoni oli nähty järkyttyneinä.
Muistan erään joka hoki jatkuvasti että honda-tauti tappaa. Honda-tauti tappaa, ainakin sata kertaa peräjälkeen kuin mantra, käsien vääntely asanana.
Ympärilläni pyöritään, ambulanssi on tilattu.

Tajusin äkisti, etten voi mennä sairaalaan, koska ihoni on täynnä senninpuremia.
Minulla ei ollut mielestäni mitään hätää, kallo ehjä ja kaikkea, mutta ylävartaloni on täynnä mekaanikottareni hampaan jälkiä…
Mekaanikottarainen! 
Pikkulintu, lentomustalainen!
Tätä takkia ei riisuta.

En voi lähteä sairaalaan!
Sitä ei ole helppo selittää järkyttyneille.


Yleisön käsienvääntelystä välittämättä haen Hondan Hämeentieltä kuin Lahtinen konekiväärinsä luotisateessa, perkele. Ja alan raahata sitä kohti kotia.


"Sana syvyyteen menosta
jonka luimme.
Vuodet, sanat siitä lähtien.
Sitä olemme aina vain.

Tiedätkö että avaruus on loputon,
tiedätkö ettei sinun tarvitse lentää,
tiedätkö että se mikä silmääsi kirjoituu
syventää syvyyttämme."
(Paul Celan)









sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Rautatie

Ennen rautatietä minusta ei paljon pidetty.
Tai pidettiin korkeintaan omituisena.

Rautatien rakentamisen jälkeen alkoivat yhteydet toimia. Ystävyyksiä solmittiin.
Se oli joululahja, todennäköisesti ensimmäisiä yksityisiä junaratoja kotikonnuillani.

Itse rata oli pieni, ellipsinmuotoinen. Pari kolme metriä yhteispituudeltaan.
Mutta sen ympärille kasvanut ja kehittynyt kertomusperinne teki siitä paljon mahtavamman. Kymmeniä, jopa satoja kertoja suuremman kuin todellisuudessa.
Rovasti kertoi Matille, Matti Liisalle, kohta Liisakin jo tiesi kertoa lisää, omia tietolähteitään käyttäen.

Ne harvat luokkakaverit jotka pääsivät sen kanssa fyysisesti tekemisiin, olivat niin vaikuttuneita, että viestittivät sanomaa runsain ryydityksin koulussa eteenpäin.
Ne joille kerrottiin, jatkoivat kuuliaisina seuraaville, kuin uuden ajan airuet ja apostolit.
Tarina levisi ympäri koulun, luokkatasoista ja -eroistakaan välittämättä.

Rata alkoi pidetä ja levetä. Siihen tuli lisäosia miltei päivittäin.
Tuli uusia vetureita ja vaunuja. Tasoristeyksiä ja asemarakennuksia.
Pian se täytti koko huoneen. Alkoi näyttää välttämättömältä jatkaa sitä jopa toisiin huoneisiin. Monenlaisia tasoratkaisuja kehiteltiin ja minulle tiettäväksi annettiin ympäri koulun käytäviä, että niin valtava määrä ratamateriaalia pääsisi oikeuksiinsa.
Minulla saattoi olla lopulta yksi maailman suurimmista junaradoista! PanLieto Continental Railways!

Suosioni kasvoi ennennäkemättömästi. Kaveruudestani kilpailtiin.
Yritin ensin hillitä kerronnan pontta ja tempoa, että se on oikeastaan aika pieni ja huoneen nurkassa, mutta huomasin sen pian mahdottomaksi. Vauhtiin päässyt rautahepo ei enää niin vain pysähtynytkään.
Vaatimattomuus pikemminkin lisäsi asemapäällikkyyteni hohtoa.
Päättelin lopulta, että olkoon. Mennään sitten tällä kyydillä niin pitkälle kuin pääsee. Olkoon suosio suur'!


Eräs rotta pääsi samanlaiseen muilutukseen kesänviettopaikassani Kymenlaaksossa.
Tätini, maatalon emäntä, oli koko kesän yrittänyt pyydystää sitä.
Se oli aiheuttanut vaurioita viljavarastossa, minkä johdosta se oli poissaolevana tuomittu kuolemaan. Oli viritetty vaikka mitä ansoja ja loukkuja, myrkkyäkin kylvetty.
Rotta oli ovela. Se jopa nappasi syöttejä loukuista, niitä laukaisematta.

Tämä kaikki kiihotti ja kumuloi kerrontaa.
Suusta suuhun kasvoi ja kehittyi viesti Kaikkien Aikojen Rotasta, Jota Ei Pidättele Mikään.
Se oli kaikkien jyrsijöiden äiti, luultavasti itärajan takaa tänne muuttanut desantti tai sabotööri.
Se oli ihmistä paljon älykkäämpi, valtavan suurikin ja lihaksikas kuin Tarzan.
Omassa mielessäni näin inhan, majesteettisen jättiläiseläimen joka pelkkää ylimyksellistä armollisuuttaan ei potkaise kerralla nurin koko taloa, ja hotkaise kaikkia lapsia ja aikuisiakin valtavaan kitaansa!
Ihmettelin kyllä missä niin hirmuinen peto pystyy piileskelemään, mutta se oli juuri sitä oveluutta…
(Leikkiikö se meillä kuin kissa hiirellä, odottaa sopivaa hetkeä lopullisen iskun antamiselle?)
(Saattaisiko se jopa lentää!)

Lopulta sekin kuitenkin sekosi omaan näppäryyteensä. Jäi loukkuun, näppäriin. Kuoli.
Makasi mahallaan aitassa, neljä entistä raajaansa kaikkiin ilmansuuntiin, niska poikki.
Ehkä lukuisten onnistumisten tuoma hyvän olon tunne oli lopulta pettänyt sen tuohon varsin yksinkertaiseen ansaan.
Kun se makasi siinä, se näytti säälittävältä. Ei se ollut paljonkaan Märklin -veturiani suurempi.  

Muistan vaivaantuneen tunnelman, joka vallitsi aittaan juoksujalkaa rientäneiden keskuudessa. Siinä oli pettymystä kosolti joukossa. Oltiin hiljakseen. Alettiin viritellä keskustelua muista aiheista, on tässä muutakin tekemistä.
Mokoma surkea raato…