Hahaa!

Saatana on horisontaalisen matkailun uranuurtaja.

Jobin kirjan alussa kerrotaan, että ”eräänä päivänä Jumalan pojat tulivat koolle ja asettuivat Herran eteen. Myös Saatana oli heidän joukossaan.” (Luku 1, jae 6)

Herraa kiinnostivat poikiensa viimeaikaiset edesottamukset, varsinkin Saatanan. (Tämän pojan maineen tuntien ei ihme.)

”Mistä sinä tulet?”

”Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita.”

Ei suoraa vastausta, tuollapa tuolla. Tuolta tulin tänne, kun kuulin että on tämä sukukokous. En paljon missään. Vähän siellä ja täällä.

Tyypillinen vastaus pojilta joilla on pahat mielessä.

Kirjassa kerrotaan kuinka Saatanaa otti sarvipäähän Jobin hurskaus ja jumalanpelko.

Horisonttien hamuajana hän oletti ilman muuta, että selitys on miehen horisontaalisessa menestyksessä, jonka Herra on mahdollistanut eli siunannut.

”Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan.”

Saatana yllytti Herran pelkääjäänsä vastaan. (Eipähän ollut turha, Herran pelko…)

Ota pois karjat ja muut, jo loppuu hurskaus.

Jumalan tulet iskivät taivaasta (1,16) ja eri ilmansuunnista, polttivat poroiksi karjan ja paimenet.

”…autiomaan tuolta puolen” nousi myös ”suuri tuuli” joka romahdutti katon Jobin lasten ja heidän perheidensä päälle, niin että kaikki kuolivat.

Tuuli teki kerralla selvän koko yhdessä iltaa viettäneestä suvusta.

Job repi vaatteensa, parturoi tukkansa, ja valmistautui kuolemaan:

”Alastomana minä tulin

äitini kohdusta,

alastomana palaan täältä.

Herraa antoi, Herra otti,

kiitetty olkoon Herran nimi!”

Jumalan poikien palaverissa käytiin taas dialogia Herran ja Saatanan välillä. Että missä sitä on oltu, ja onko pantu merkille Jobin hurskaus, joka ei horju omaisuuden ja lasten ynnä muun suvun menettämisestäkään.

Paha poika vastasi että maat mantereet on kierretty, ja Jobin kiistaton hurskaus havaittu.

Herran äänensävyssä on vähän harmiakin siitä, että on tullut saatanitse yllytetyksi viatonta ja hyvää miestä kiusaamaan. (2,3)

Käy selvästi ilmi että Herra on vitsausten lähettäjä, Saatana vain yllyttäjä, ja osittain operatiivinen taho.

Seuraavaksi Saatanan jatkoyllytyksestä, mutta Herran toimeksiannosta ruhjotaan Jobin ruumis huonoon kuntoon.

Tulee märkiviä paiseita päästä jalkoihin. Mies istuutuu tunkiolle niitä kaapimaan.

Vaimoakin alkaa inhottaa: ”Jo riittää hurskastelu! Kiroa jumala ja kuole pois siitä haisemasta.” (2,9)

Jobista tuo on hullun puhetta. Jos kerran otetaan Jumalalta hyvä, on otettava pahakin.

Kirjan seuraavat sivut osoittavat tosin, että helposti hurskaaltakaan ei noin kohtuuttomiksi koettujen vaivojen vastaanotto onnistu.

Saatana katoaa näyttämöltä, kenties taas maita mantereita kiertämään, eikä ilmesty enää kokouksiin eikä Jobin elämään.

Mutta ystäviä tulee, ehkä silloin ei enää tarvita paholaista… (2,11-)

Kukaan ei tiedä asioistasi paremmin kuin tosi ystävä, että kuinka sinun pitää olla ja asettua.

Ystävät varoittavat, lohduttavat, opastavat. Ystävät osoittavat missä olet rikkonut.

He kehottavat sinua parannukseen ja nöyryyteen.

Mihin joutuisimmekaan ilman ystäviä!

Jobin ystävien mielestä mies on takuulla tehnyt jotain väärää, koska kohtalo eli Jumala noin kurittaa.

Job kiroaa aluksi syntymänsä tai jos oli ollut pakko syntyä, miksi ei sitten valmiiksi kuolleena edes. (3,1-)

”Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa,

nukkuisin, minulla olisi rauha.”

Naapurihaudoissa loikoisivat ne jotka suurella vaivalla ovat tehneet mahtimiehen työn, kuninkaat ja muut, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä ja mahtavia – raunioita…

Siellä lepäisimme kaikki – minä, kuolleena syntynyt, suuret ja mahtavat kultineen ja hopeineen, pahantekijät ja hyväntekijät, vangit ja heidän piiskurinsa.

”Yhtä ovat siellä pieni ja suuri,

orja on herrastaan vapaa.”

Mutta ei, kun kärsimään sitä piti syntyä!

”Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä

hetkeksikään,

yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.”

Itsesääli on Saatanan kylvötyön hedelmistä hapanimelin tai suloisen katkerin. Kuinka minulle saattoi käydä näin! Näkeehän sen tyhmäkin uutisten seuraaja että kaikilla muilla menee upeasti tässä maailmassa, jumalattomilla varsin!

Ystävät yrittävät pitää kohteliain sanakääntein esillä mahdollisuutta, että Job on postinsa ja positionsa kenties ansainnut, ehken jollakin miehelle itselleenkin tuntemattomalla tavalla… Jumalaa taitaa olla tässä nyt turha syytellä.

Siinä minulla on ystäviä! Job ärsyyntyy. Sen verran pitäisi olla silmiä ja älyä päässä, sydäntä rinnassa, ettei minua aleta yhtään arvostelemaan. Tukea sitä ihminen odottaa, mutta kiviä lentää kohti sen sijaan!

Väärin on kaikki, ihan epäoikeudenmukainen koko katastrofi.

Raskas, raaka ja lyhyt henkäys on ihmiselo maan päällä. (7,7) Kuin pilvi on mies, hajoaa, haihtuu tyhjiin.

Tuskainen Job alkaa pitää pitkiä puheita ja puolustaa itseään.

Jumala näyttäytyy tunkiovinkkelistä käsin väärintekijänä, joka on virittänyt viattomalle ansaverkkonsa, kuin piruuttaan.

(Aika pitkiä ovat kipujen miehen puheet ja ilmeisesti käsikirjoitettuja kun ovat Liiton Kirjaan päässeet ja päätyneet.)

Lopulta hän tuo ilmi aikeensa etsiä Herran käsiinsä, oikeutta käydäkseen ja saadakseen.

Mutta:

”Jos minä menen itään, ei hän

ole siellä,

jos länteen – ei merkkiäkään hänestä!

Jos menen pohjoiseen,

en saa häntä silmiini,

jos etelään – en näe häntä!” (23,8)

Herra ei löydy horisontista. Siellä tarpoo vain Saatana maitaan mantereitaan.

Job huomaa nyrkkeilevänsä varjojen mailla.

”Viisaus – missä se on?

Missä asuu ymmärrys?

Ihminen ei löydä tietä sen luokse,

tästä maailmasta sitä ei voi löytää.” (28,12-)

Sen luokse ei johda tietä, tai johtaa niin outo rata, ettei sitä kulje kukaan normaali eli jakautunut ihminen. Ei se, joka uskoo olevansa hurskas ja jumalinen jumalattomien keskellä, vainottuna. Tai ylipäätään jotain.

Herra puuttuu puheeseen lopulta itse, myrskyn keskeltä. (38-) Hänen tyylilajinsa on sarkasmi.

Sinäkö tämän kaiken teit? Loit maan ja taivaan ja kukon?

Solmit yhteen tähtikuviot ja teit strutsista huonon lentolinnun mutta hyvän juoksijan, joka kiitää kaula ojossa, niin että saattaa häpeään niin ratsun kuin ratsastajan? Sinäkö annoit sotahevoselle sen voiman, niin että kun torvi soi, se hirnuu: ”Hahaa!”

Kaikkein ylpein Herra vaikuttaa itse olevan virtahevosta ja krokotiilista.

”Näetkö virtahevon?

Minä olen sen tehnyt”(vaikka itse sanonkin),

”niin kuin olen tehnyt sinut.”

Vahvoine lanteineen ja vatsalihaksineen se kuuluu luomistyön uljaimmistoon, jota vain sen luoja voi käskyttää.

Virtahepokaan ei vedä vertoja krokotiilille, jolle Herra pitää melkein kahden sivun mittaisen puheen.

”Se on kaikkien petojen kuningas.” Siihen Jumalan puhe Jobille päättyy, kaikkien petojen kuninkaaseen.  

Puheessa on jotakin mitä nykysanastossa kutsuttaisiin ehkä paradoksaaliseksi, uskontotieteessä zeniläiseksi, ja kansanomaisesti hölynpölyksi.

Ei lähestytä tunkion hurskasta hänen omista lähtökohdistaan, vaan vaihdetaan koko näkökulma toiseksi.

Lyödään klapilla päähän ja ällikällä perään.

Jumalinen kärsii, jumalaton menestyy, mutta toisaalta korpin poikaset hyppivät nälkäisinä sinne tänne. (38,41)

Ei lupausta tulevasta revanssista, vaan korpin poikasten nälkäistä raakkumista Jumalan puoleen.

Herra ei ehkä kuule huutoasi, koska seuraa villikauris-, ja peuraemon raskausaikoja, valmiina kätilöimään vasat pihalle. (39,2)

En puhu yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaan krokotiilin ihmeellisestä rakenteesta ja voimasta. Selkäpanssaristaan puhun useita lauseita, kun nyt ääneen pääsin. Se on piinkova, katso, kilvet ovat niin kiinni toisissaan, ettei edes tuuli pääse väliin.

Sinä voit olla syytön tai syyllinen, ihan sama, mutta kun ”se (krokotiili) aivastaa, näkyy leimahdus. Sen silmät hehkuvat kuin auringon säteet.” (41,10)

Ihminen elää, jumalinen ja jumalaton, käsitysten maailmassa. Ja kärsii. Käsite johtaa kärsimykseen. Asiat menevät väärin, näin ei pitäisi olla.

Kärsimys on yhtä kuin ”minun pitäisi olla toisin, toisaalla, toinen”.

Mutta kun virtahepo läsäyttää mahtavat pakaransa joen penkkaan, ääni kellossa on toinen.

Se ei meditoi lootus-asennossa, mutta

”Lootus-pensaan alla se makaa,

kaislojen keskellä, liejun kätköissä.” (40,21)

”Ihminen, naisesta syntynyt,

elää vähän aikaa ja on

täynnä levottomuutta.

Kuin kukka hän avautuu ja

kuihtuu,

on kohta poissa, kuin varjo.” (14,1)

Koko ajan pitäisi tulla joksikin, paremmaksi, pyhemmäksi, rikkaammaksi, rakastavammaksi, rakastettavammaksi. Pitäisi hyväksyä itsensä, pitäisi uskaltaa elää rohkeammin, kerranhan täällä vain eletään, pitäisi antaa tilaa sisäiselle lapselleen, siivota suunsa ja elämäntapansa. Pitäisi kasvaa henkisesti ja hengellisesti.

Tämä kaikki on horisontaalista matkantekoa, täältä tuonne, tuolta tänne, Saatanan jalanjäljissä siis.

Mutta virtahepo

”ei säiky, vaikka virta on väkevä,

se lepää kaikessa rauhassa,

vaikka vesi tunkeutuu suuhun.

Kuka astuu sen silmien eteen?

Kuka kiinnittää sen turpaan talutusrenkaan? (40,24)

Tulkaamme siis virtahevon kaltaisiksi. Älkäämme säikkykö vaikka virta on väkevä.

Juomavesi virtaa suoraan suuhun, kunhan leipäläpensä avaa. Mitään muuksi tulemista, matkantekoa jonnekin ei tarvita.

Kaikki mikä on, on. Eikä voi olla toisin.

Kaislojen keskellä, niiden välistä, liejussa leväten, vaiti, katselemme tähtitaivasta suoraan ylös, suoraan alas.

Job nöyrtyy. Ei ole minusta krokotiilin eikä muidenkaan ilmiöiden tekijäksi. Ilmiö minä olen muiden muassa, pilven hattara.

Alastomana tulin, alastomana lähden. Alaston olen, en omista mitään.

Tässä olen, mieltä vailla. Ihmisparka, aivan arka ja auki taivasta myöten.

Ei menneisyyttä eikä siitä johtuvaa tulevaisuutta tai nykyisyyttäkään.

Herra haukkuu myös ystävät, hyväntahtoiset apologeetat, Jumalan puolestapuhujat.

Mutta armahtaa heidätkin, kunhan uhraavat seitsemän sonnia ja seitsemän pässiä.

Loppu hyvin ja kaikki.

Sen kunniaksi kirjailija antaa Jobille uuden, entistä ehomman loppuelämän, joka ei ole ihan lyhytkään, 140 vuotta.

Antaa myös aivan valtavan karjan, kymmeniä tuhansia päitä.

Antaa uudet lapset entisten tilalle. Seitsemän poikaa ja kolme tytärtä.

Tyttäret ovat parhaan näköisiä koko maassa.

Yhden tytön nimi on Jemima (suom. turturikyyhky), toisen Kesia (kassiapuu) ja kolmannen Keren-Puk

(suom. silmämaalirasia…).

”Hahaa!” 



---


Tämmöisen aamuhartauden pidin Ylessä 12.9. 
Äänitykseen tuli väliin pari tahatonta sitaattia korpin poikasilta, kraak, mutta pieni nöyryytys se on, moneen Vanhan Testamentin nöyrtyjämestariin verrattuna:

Tulkaa sillä kaikki on valmiina. Tämä kutsu on lainattu ehtoollisliturgiaan Jeesuksen vertauksesta, jossa eräs mies järjestää suuret pidot.

Kutsu käy pitoihin, mutta vieraat eivät halua tulla. On esteitä.

Yksi vetoaa juuri ostamaansa maatilaan: pitää mennä katsomaan, että kasvaako siellä mikään, toinen uusiin härkiinsä joita pitää testata, että kyntävätkö kunnolla. Kolmas vetoaa siihen että on mennyt juuri naimisiin. Pitänee testata tuoretta vaimoa tai miestä, ja suhteen yleistä toimivuutta. Kyntääkö hyvin. Kasvaako uutta elämää.

Vertauksen piikki puhkoo silmiä jotka uskovat näkevänsä, aivoja jotka uskovat tietävänsä, mieltä joka uskoo olevansa jotakin, maanomistaja, puoliso, palkansaaja, veronmaksaja, kunnon kansalainen, kunnon kristitty.  

Vertauksen piikki sohaisee näköelimemme sisällön poskelle. Se ei riko ainoastaan peiliä vaan peiliin katsojankin.

Kutsu esitetään nyt uudestaan, tällä kertaa sokeille silmä poskella, raajarikoille, köyhille ja rammoille. Niin sitä pitää tulla, sokeana ja köyhänä. Näihin juhliin löytää vain eteensä näkemättä, tämän tien kulkee vain ontuen, takaperin, leipä ja viini tarjoillaan vain niille joilla on aina kiljuva nälkä ja koko ajan jano.

Näissä pidoissa ikuinen tarjotaan sille joka luopuu menneisyydestään, tulevaisuudestaan ja nykyisyydestään, ja sammuu kuin kynttilä ajan pöydän alle sitten kun pitojen viimeinenkin pikari on kumottu Pohjanmaan ja Getsemanen kautta.

Sokeat näkevät, kuurot kuulevat, nälkäiset ruokitaan.

Se juuri on tärkeää että minä näen oman sokeuteni, kuulen kuurouteni, tiedän oman rampuuteni, tunnen köyhyyteni ja tyhjyyteni, nauran naurettavuudelleni. Että koen siis tämän kaiken itsessäni, en muissa – en edes niissä, joissa sen haluaisin kaikkein mieluiten nähdä, tekopyhissä poliitikoissa, yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa väärintekijöissä, vääräoppisissa, tekopyhissä ja vanhoillisissa oikeaoppisissa, ja niin edelleen. Vaan näen että juuri minä olen se sokea.

Kaikki on valmiina, kaikki on täytetty, aika on tullut ja täyttynyt. Tulkaa pois sieltä kuleksimasta pitkin maita ja mantuja kuin Jobin kirjan yksinäinen ja levoton Saatana-parka. Irrottautukaa kaikesta, tai pikemminkin: nähkää että ette ole koskaan missään kiinni olleetkaan, unta se vain oli.

Pitäkää maatilanne, älkää teurastako härkiänne, älkää ajako puolisoita pellolle tiluksia mittailemaan, hoitakaa työnne tai työttömyytenne, perheenne ja perheettömyytenne, niin kuin parhaaksi näette.

Mutta älkää pitäkö mitään omananne.

Sinä yönä jona hänet kavallettiin, hän otti leivän, mursi, antoi sen ihmisille ja sanoi: tämä on minun ruumiini. Muutamaa tuntia myöhemmin ihmiset mursivat hänen ruumiinsa, ja ääretön valo loisti ajan yöhön ja sokeille silmille.

Tulkaa juhliin joissa Jumala tulee ihmiseksi ja ihmiseen, leivässä ja viinissä. Tämä leipä on minun ruumiini josta tulee sinun ruumiisi, tämä viini on minun vereni josta tulee sinun vertasi.

Ei eroa enää. Minä olen sinun vertasi ja vertaisesi. Ei eroa.  

Valmista tuli, valmista on. Tulkaa pois sieltä, pois tieltä, pois maailman teiltä ja aitovieriltä. Tulkaa todellisiin maailmanlopunjuhliin, jotka ovat samalla maailman alunkin pidot, sillä tässä pyhässä yhteydessä alku ja loppu ovat yksi, sama ja ulottumaton, mittakaavaton.  

Jeesus sanoi: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Jos olisi kyse siitä kuinka minä pysyn Jumalassa, olisi hätä kädessä, ei leipä eikä viinipikari. Olisi taiteiltava kieli keskellä öylättiä, kenen ehtoollisoppi on oikea. Olisi taisteltava tuimasti sen puolesta että minun on oikea.

Uskonnollinen itserakkaus on itserakkauden kieroin ja ylivoimaisesti väkivaltaisin laji.

Se tie johtaa itkuun ja hammastenkiristykseen. Juhliin tullaan juhlavaatteissa, ei arkisissa, ei omissa, eli henkilökohtaiset edut mielessä.  

Kysymys on pysymisestä. Siitä että Jumala pysyy minussa, jos vain minä pysyn poissa tieltä. Ei tarvitse kiristellä hampaitaan, jos on antanut niiden löystyä ja pudota pois kokonaan. Pitojen isäntä antaa uudet, kiristämättömät, ja vielä juhlapuvunkin.

Da Vinci kuvaa kuuluisassa taulussaan ihmisjoukkoa illallisella. Keskellä olevan hahmon takaa loistaa valo. Taulu rapistuu, sitä joudutaan restauroimaan. Me ihmisetkin rapistumme, vaikka kuinka restauroitaisiin. Koodi murtuu. Leipä murtuu. Kaikki muodot murtuvat. Maatilat pilkotaan, härät ja puolisot murtuvat joskus taakkojensa alle. Mieli murtuu.

Valo ei murru koskaan.

Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön meidän väliaikaisen, murtuvan olemisemme iankaikkisen olemisen muuttumattomaan valoon.

Aamen.

Tuuli käy yli

Diogenes Sinopelaisen määrätyllä tavalla epämääräinen elämä ja yhtä epämääräiset opetukset nostavat hurskaaksi ja viisaaksi itsensä uskoneen lukijan hiukset pystyyn ja ruumiin seinälle, kuin Ilmestyskirjan hurmioitunut, epämääräinen kirjoittaja Laodikean alkuseurakunnan epämääräisen enkelin:

”…sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.”

Diogenes ei ollut haalea, rakastettava kyllä, vaikka melko rasittavalla, kuuman kylmällä tavalla.

Cioranin mielestä rehellisempää ihmistä ei ole ollut; hän on samalla sekä äärimmäisen vilpitön ja kirkasälyinen että esimerkki siitä, mitä voisimme olla, jos tekopyhyys ja ehdollistamiskasvatus eivät jarruttaisi halujamme ja tekojamme.

Diogenes väärensi rahaa kotikaupungissaan Sinopessa, ja tuli potkituksi sieltä Ateenaan.

Hän kulki keskellä päivää Ateenan katuja lyhty kädessään, ja etsi (rehellistä) ihmistä. Eikä löytänyt kuin pelkkiä väärennöksiä.

Yhteiskunnallinen urakehitys johti miehen istumaan alasti tynnyrissä ilman pennin hyrrää. Puinen juomakuppi hänellä oli aluksi, mutta kun köyhä pikkupoika näytti miten vettä juodaan suoraan kämmenten muodostamasta kupista, hän heitti inhoten mokoman materiaalisen omaisuuden jäänteen menemään. Semmoiseenkin voi kiintyä. Pikkupojatkin tietävät paremmin.

Diogeneella oli hätä sieluista, jotka sen sijaan että olisivat oikeasti paneutuneet etsimään kärsimyksen ja muun pahuuden olemusta ja juurta, tyytyivät näennäisselityksiin, teeskentelyyn ja sosiaaliseen sovinnaisuuteen.

Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, niinpä Diogeneskin aikalaistaan keisari Aleksanteri Suurta.

Suuri tuli pienen luo ja esitteli itsensä – perustellusti – maailman omistajaksi. Ja sanoi että voisi tehdä mitä vain mitään omistamattoman hyväksi, antaa kultaa ja kunniaa, miksei vaikka puolet valtakuntaakin.

Mitä saisi olla?

”Se saisi olla, kiitos, että siirtyisit metrin verran sivuun, kun jää tuo aurinko ikävästi paistamaan selkäsi taa. Muuta ei nyt tule mieleen.”  

Toisen kerran keisari yhytti Diogeneen hautausmaalla luukasaa kaivelemassa, ja ihmetteli syytä. ”Etsin tässä isäsi luita, mutta piru kun ei niitä erota mitenkään orjiensa luista.”

Filosofia oli tuolloin vielä elämän ja kuoleman kysymys, ei mitään akateemista rupattelua tai edes väittelyä.

Tynnyrillä kävi muuan, joka valitteli, ettei oikein omista päätä joka taipuisi filosofisiin pohdintoihin, vaikka asia periaatteessa kiinnostaakin. ”Kannattaako siis elää ollenkaan, jos ei voi elää hyvin?” Diogenes vastasi.

Luonto, ”physis”, on hyvä, kaunis ja tosi. Inhimilliset konventiot, lait ja roolipelit, ”nomos”, ovat hulluutta, turhamaisuutta, teeskentelyä ja itsepetosta.

Kerrotaan että Diogenes uhmasi paikallisia tapoja myös siten, että söi ja joi, teki tarpeitaan ja masturboi torilla julkisesti. (Älä tee tätä kotikaupungissasi, jos et omaa vakaata ja lujaa filosofin kutsumusta. Muuten voi myöhemmin nolottaa.)

Täten hän sai tittelin Koira. Kreikan kynikos tarkoittaa ”kuin koira”.

Kyynisyys on siis alun perin koiramaisuutta eli koiran luonnollisuutta – nyttemmin käsite on saanut selvästi negatiivisemman sävyn, kun se tarkoittaa ylimielistä ja ilkeää elämänasennetta, että ei tuosta eikä tästä mitään tule kuitenkaan - mikä on tietenkin totta sekin eli koiramaista; eihän koira ole tulossa joksikin vaan on mikä on. 

Diogenes ei ollut luonnehdinnasta yhtään pahoillaan. Koira on hyvä, tosi, kaunis ja kyyninen, toisin kuin tekopyhät ihmiset, jos eivät herää höperöistä unistaan, vaan jatkavat haamujen hamuilua. Siihen aikaan koirat olivat kai isännättömiä kulkureita - eivät sohvapuudeleita tai näyttelykoiria - kuten viisaat ihmisetkin.  

Filosofi kutsuttiin hienoon taloon vierailulle. Häntä kiellettiin sylkemästä lattialle. Diogenes sylkäisi isännän kasvoille. ”Ainoa likainen paikka koko huushollissa.”

Ei uskalla ajatella, mitä Diogenes ajattelisi esim. FaceBookista. Peukkuako tulisi, vai syvällisempiä eritteitä.  

Kotikaupunkia uhkasi vihollisarmeija. Kansalaiset ryhtyivät kiireellisiin puolustustoimiin. Kuka viritti aseita, kuka vahvisti linnoituksia, jokainen yritti olla hyödyksi tavalla tai toisella. Vallitsi yleinen, hätäinen hyörinä. Diogenes alkoi työntää tynnyriään edestakaisin ja puuskutti puuhakkaasti. ”En halua olla porukan ainoa laiskuri, vaan toimia muiden mukana.”

Diogenes oli ensimmäinen joka, kun kotipaikkaa kysyttiin, esitteli itsensä maailman kansalaiseksi, kosmopoliitiksi.

Se ei ollut naistenlehtien ulkomaankirjeenvaihtajan kosmopoliittisuutta, tyyliin ”Rooma ja Pariisi ovat ihania paikkoja koska siellä saa syödä ihania leivoksia katukahvilassa, samalla kun näennäisen kyllästyneesti antaa katseen pyyhkiä ohi kulkevia ulkomaalaisia, jotka eivät ole mitään lökäpöksypersuja, koskapa ovat ihanan ulkomaalaisia.”

Vaan todella henkilöllisyyden kieltämistä yhteiskunnassa, jossa henkilöllisyys edellytti jonkin kaupungin asukkaan identiteettiä.

Kosmopoliitti ei ollut kukaan, eikä missään, paitsi tuhmana ja tyhmänä tyhjässä tynnyrissä.

Ikääntynyttä filosofia sovinnainen ympäristö kehotti harkitsemaan ansaittuun vanhuuden lepoon siirtymistä mukavammissa oloissa. ”Mitä?! Jos olisin juossut olympialaisissa rataa ympäri hiki päässä, pitäisikö minun vähän ennen maalia jäädä nurmikolle maate?”

Seison yläkoulussa pitämässä aamunavausta. Seurakuntaa on taas paljon ja se on nuorta.

Puhun noista vanhoista miehistä, heidän elämästään kauan sitten kaukana Kastun koululta. Teinit katsovat minua suoraan silmiin, ja näyttävät oikeasti kuuntelevan.

Äkkiä tulee olo että vain minä kuuntelen minua. Tai että puhuminen on kuuntelemista ja että äänihuulten liike on yhtä korvaluiden liikkeen kanssa.

Kaikki alkaa tuntua tosi kaukaa, muinaisen Välimeren rannalta haetulta pulinalta. Toivon hartaasti että hartaus loppuisi jo. En liene salissa ainoa.

Se loppuu sitten, kun pistän Diogeneen takaisin tynnyriin ja lähetän Aleksanterin loputtomiin sotiinsa, ja hyppään pyörän selkään taakseni katsomatta.

Päivä jatkuu sekavasti.

Huomaan että olen jättänyt kotiavaimen kotiin. Joudun soittamaan huoltomiehen. Hän tulee puolen tunnin kuluttua.

Tällä välin huivipäiset musliminaiset ovat vahanneet kotikerrokseni lattian. Minua ja huoltajaani ei päästetä kotiovelle. Joudumme odottamaan alhaalla vartin, ja keksimään jotakin puhuttavaa toisillemme. Mies on kiltti ja mukava, mutta ei oikein tartu ehdottamiini jutun juuriin. Hän näyttää melko ahdistuneelta.

Itse en silti kehtaa tarttua normaaliin käyttäytymismalliini vastaavissa tilanteissa, eli puhelimen räpläämiseen, sen kun ymmärrän näyttävän teennäiseltä.

Tra la laa, öhöm.

Mitähän Diogenes nyt sanoisi? Varmaan ärisisi jotain kuolematonta. Räkisi lattialle uhallaankin. Minä sen sijaan yritän vain olla kiva ja kaikkien mieleen.

Sillä tavalla ei jäädä filosofian historiaan. Haaleille ei pystytetä patsaita.

Kiusaannus vallitsee, kunnes vahaajatar julistaa lattian kuivaksi.

Kotona huomaan, että avain on ollut selkärepussani koko ajan. Kiroan typeryyttäni. Katselen kun kiroan typeryyttäni. Se on jännää, hauskaakin.

 

Läppärissä Mozilla Firefox ilmoittaa, että on ”kytketty mutta ei vastaa kutsuihin, ennen kuin koko sisältö on suljettu”. En ymmärrä mitä se tarkoittaa, vaikka tiedänkin tunteen. 

En tiedä miten sisältö suljetaan. Suljen koko koneen, mutta MF ei muuta mieltään: ”sisältö on suljettava”. Käsky sinänsä on selvästi muotoiltu, mutta toimenpiteen menetelmä ei ole yhtään selvä, ohjeistus olematon.  

 (Myöhemmin illalla se kakka sanoo että ”sivuston suojausvarmenteen hylkäystoiminto ei vastaa” jne.)

(Tekstinkäsittelijän ylijumala Wordkin tietää ja tiettäväksi saattaa, että sellaista sanaa kuin suojausvarmenne ei ole oikeasti olemassa, koska laukoo käsitteen alamummoon punaviivalämärin!)

(Mutta kieltää itse samoin tein lämärinkin.)

Onkohan niin että mekin vastaamme kutsuun, vasta kun sisältö on suljettu?

Kuin huilu joka päästää ääntä vain jos se on ontto.  

Lähden polkemaan Samppalinnaan.

Rantakadulle on tuotu Moskovasta tsaari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin Turussa vuonna 1812 tapahtunutta tapaamista esittävä veistospari. Kumpikin mies näyttää itsetietoiselta. Heillä on asiaa. He edustavat ryhdikkäästi oikeaa mielipidettä.

Aleksanteri I oli kaukaisen kaimansa Suuren vertainen sotaherra, vaikka ei kai luonteeltaan yhtä raaka ja rankka. Napoleonin Grande Arméen hän ainakin niputti Venäjän aroille yhdessä kenraali Talven kanssa, tuloksena miinus puoli miljoonaa miestä, joista jokainen uskoi olevansa yhtä ainutkertainen ja -laatuinen kuin minä.

  

Napoleon marssi Moskovaan, joka oli poltettu. Hän toivoi rauhansopimusta näin mittavan uroteon sinetiksi.

Aro ympärillä oli hiljaa vain, ei allekirjoittanut.

Kotimatkalla Arméen yli kävi kylmä tuuli.

Aleksanteri I marssi vuonna 1814 Pariisiin parin muun armeijan kanssa, eikä pelkästään katukahvilat mielessään.

Diogeneelta kysyttiin, miten hän toivoisi tulla haudatuksi.

”Heittäkää koirille kaupunkien muurien ulkopuolelle.”

”Etkö välittäisi siitä?”

”Antakaa mukaan keppi jolla hätistelen koirat pois.”

”Miten voit tehdä sen jos olet kuollut ja tiedoton?”

”Mitä minä välitän mistään, jos olen kuollut ja tiedoton?”

Tiedottomalla ei ole asuinsijaa eikä väliä.

Filosofian historiaan hän tietenkin jäi, ja taiteeseen, paitsi ettei tietenkään jäänyt.

Aleksanteri Suuri hävisi maailman maisemista 32-vuotiaana. Rankka oli elämä, rankka kutsumus, rankka kuolema myrkytykseen tai akuuttiin haimatulehdukseen – voittoja juhlittiin rankasti ja niitähän riitti. Muitakin versioita on.

Sarkofagi pystytettiin mutta sekin hävisi maisemista, sisältö hävisi.

Aleksanteri I:n lähtö maisemista oli erityinen. Historiankirjoituksessa viitataan vahvasti mahdollisuuteen, että hän ei kuollutkaan silloin kun virallisesti piti vuonna 1825, vaan vain poistui vain kylmästi tsaarin asuinsijoiltaan, ja eli kymmeniä vuosia Siperiassa munkkina nimeltä Fjodor Kuzmin.

Aika tyylikästä, jos on totta. Hän onnistui mahdottomassa, eli eli yhdessä elinkaaressa mahdin ja mahdittomuuden.

(Tarinan sosiaalinen romanttisuus syö vähän sen uskottavuutta.)

Jeesus sanoi, että menee valmistamaan asuinsijan Valtakunnassa.

Me emme pidä mitään sisällämme: meillä ei ole syvyysulottuvuutta eikä jatkuvuutta.

Me pidämme kaiken sisällämme. Jokainen on pohjaton tynnyri, johon sen sisältö putoaa ja lakkaa olemasta jotakin siellä tynnyrissä.

Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. (Psalmi 103)

Tuuli käy yli maailman maisemien ja miljoonien vuosien, 

yli Aleksanterien ja Diogeneksen, Fjodor Kuzminin, yli arojen ja armeijoiden, yli myrkytysten,  haimatulehdusten ja sarkofagien, voittojen ja tappioiden, 

tuuli käy läpi luiden ja ytimien, orjien ja vapaiden, yli valovuosien ja universumien. 

Tuuli käy yli muslimien ja kristittyjen, yli rehellisyyden ja tekopyhyyden, koirien ja enkeleiden, yli vahattujen lattioiden, uima-altaiden ja tietokoneiden. 

Tuuli käy yli Ateenan, yli Moskovan, Pariisin ja Samppalinnan, yli meikäläisten ja teikäläisten, yli lasten, nuorten ja vanhojen, yli synnytyslaitosten, koulujen, työpaikkojen, yli pörssikurssien ja työttömyyskortistojen, yli vanhainkotien ja hautuumaiden.

Tuuli puhaltaa missä tahtoo, eikä välitä lainkaan mitä kohtaa, ylhäistä vai alhaista, henkevää vai raadollista.

Tuuli käy yli kaiken ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden, kunnes se tulee suunnattomalle arolle, jonka yli se ei enää voi käydä, ”hiljaiselle aavikolle, koska sisään eroavuus ei ole milloinkaan kurkistanut…” ja jonka ”… liikkumattomuudesta kaikki asiat liikkuvat ja siitä kaikki ymmärryksellä siunatut oliot vastaanottavat itsessään sykkivän elämän…” (Eckhart) – sille asumattomalle arolle tuuli lopulta tyyntyy.  

Tie loppuu

 


Espanjan Pamplonassa järjestetään vuosittain rivakka kansanhölkkätapahtuma jossa humalaiset nuoret miehet ravaavat kiihtyneen härkälauman edessä ja osin allakin pitkin kaupungin katuja.

Osallistujien motiivina on jalo itsensävoittamissuorite härkien jaloissa ja mieskunnon osoittaminen, Pyhän Ferminin kunniaksi. Fermin on Navarran maakunnan suojeluspyhimys ja tiettävästi hallinnoi postuumisti myös tätä reipasta kisaa. 

Usein loukkaannutaan, yllättävän harvoin kuollaan - paitsi härät, jotka kuolevat aina kaikki. Niiden kujanjuoksu loppuu härkätaisteluareenalle, jossa juhlittu sukkahousukalukukkarokeikari keihästää suikka päässä ne yhden toisensa jälkeen. Ja jatkoilla haluamansa naiset.  

  

Pamplonassa on ”maailman johtava härkäonnettomuuksiin erikoistunut sairaala”, mikä ei ole yllätys. Pohjanmaalla voisi olla maailman johtava pesispelaajien haavoihin ja palovammoihin keskittynyt erityisosaamiskeskussairaala.  

Tapahtuma on tietenkin flirttailua kuoleman kanssa. Ferminiä ja erikoissairaalaa on kiittäminen tai moittiminen siitä, että flirtti harvoin johtaa kunnon tutustumiseen ja kuolinvuoteeseen asti. Itse asiassa lopullisesti on sadan vuoden aikana kaatunut vain viisitoista. Erikoissairaalan halvausosastolta ei ole tilastoja eikä Ferminkään kerro kaikkea. 

 

Cabo Sardaon rannalla Portugalissa objektiivinen visuaalinen kauneus yhtyy subjektin eksistentiaaliseen kauhuun. Kävelypolku - ja Eurooppa samoin tein - loppuu täysin odottamatta kuin seinään, joka putoaa suoraan alas satakunta metriä.  

Aallot iskevät rantaan jalkojen edessä niin paljon alempana, että niiden äänikään ei kuulu. Juuri se on kaameaa; ei minkäänlaista edeltävää uhan tunnetta.  

  

Subjekti on päässä ja näkee itsensä jo tiensä päässä, murskana terävillä kivillä.  

(En tiedä kestääkö tämmöinen ajatus tolkullisen tutkimuksen.) 

(Sitä ei kysellä siinä tilassa.)

Subjekti on the rocks on kuvottava paukku tai tyrmäystippa.   

Välissä ei ole aitaa tai mitään varoitusmerkkiä.  

Jokin looginen epäselvyys siinä kyllä on, mutta se ei estä putoamista sen enempää kuin pelkoakaan, päinvastoin.  

Pelko heittää subjektin tosi kauas objektista joka näin äkillisesti paljastuu vihamieliseksi paskiaiseksi.  

Kaikki viisaudet haihtuvat päästä subjektin kauhun tieltä.  

Hittoon zenit ja heideggerit, myötätunto ja stoalainen tyyneys, karman lait ja vuorisaarnat!  

Subjekti kauhistuu niin että kehikko jonka päällä/päässä se keikkuu, on luhistua. Siitä tuntuu että jos sen pitäisi hengen pitimikseen räjäyttää saman tien päreiksi koko muu universumi kaikessa kohteellisessa kauneudessaan, se tekisi sen siekailematta.  

Mutta aallot vain jauhavat kallioita, eivät räjäytä. Jauhavat hitaasti ja hiljaa.  

Rotkon kammottavuus on toisaalta oudon kutsuva. Surffaan pois paikalta ison kuohun edessä ja alla.  

Jonkin haluaminen tai sen torjuminen kokonaan on yksinkertaista, vilpitöntä ja viatonta, eikä vie paljon aikaa tai energiaa. Tuska ja väsymys syntyvät kun kyllä ja ei suuntautuvat samaan kohteeseen yhtäaikaisesti..! 

Tuskasta syntyy - ja samalla tuskan syntymistä edellyttää - se joka tekee valintoja. Syntyy kuin tyhjästä tekijäminä… Silloin kaikki energia on hukassa tai härkien sarvissa.  

Tekijä-valitsija tekee elämästä ejakulaation ja krematorion välisen katastrofikoosteen.  

Jokin kaamea mielikuvitusrotko minän ja maailman välissä saa minut uskomaan että juuri tämä subjekti on erityisen väkevästi vihamielisten tapahtumien kohteena. Ja että sen säilyminen on universumin tärkein projekti.

Tosiasioihin - edes kuolemaan - ei liity pelkoa, mielikuvitukseen vain, eli ennakointiin.  

Maailman uhanalaisimmasta kissaeläimestä, Ruokolahden leijonasta on saatu uutta tietoa (IS 10.7).  

Se ei ehkä sittenkään ole lopullisesti kadonnut tai kuollut sukupuuttoon. Se on kyllä saattanut kesyyntyä parissa kymmenessä vuodessa Pyreneitten koiraksi nimeltä Miska. Varmuutta ei ole.

Uusi tieto ei koske tuoreita havaintoja vaan tuoretta tietoa vanhoista havainnoista.  

Näitä on ollut kuulemma paljon enemmän kuin aikanaan julkaistiin.  

Luin Wikistä mitä eläimestä aikanaan vuonna 1992 uutisoitiin.  

Se nimettiin silloin Elviksi.  

Kiteellä aika pian kuolemansa jälkeen traktorin ratissa nähty rockin kuningas Elvis Presley ei liity nimitykseen, vaan Elvi on allakassa ensimmäistä havaintopäivää lähinnä oleva naisen nimi. Leijona havaittiin alusta asti naaraaksi.

Eläinten kuninkaan ensimmäinen vapaa elämä Suomessa oli komea vaikka häilyvä.  

Ensin sen näki yksi. Kun yksi oli tullut julkisuuteen, muitakin silminnäkijöitä tuli, sellaisia jotka eivät olleet aiemmin tohtineet, ettei luultaisi hulluiksi. 

Tulpan auettua näköhavaintoja ilmoitettiin useita.  

Elvi paistatteli päivää havaintomaisemassa, se karjui, se hölkkäsi, se vieraili kesämökkien pihoilla, jolkotti pitkin öistä rautatietä kohti Lappeenrantaa.  

Ruotsalaisturistit saivat sen jopa videolle, jonka MTV3 osti ja esitti Seitsemän uutisissa.  

Asiantuntija arveli Elviä ehkä ilvekseksi, koiraksi tahi - rusakoksi. 

(Jos E oli tosiaan leijona ja sattui näkemään jonkun kesämökin ikkunasta uutiset, ja viimeksi mainitun arvion, kyllä niillä seuduin tanner tömisi ja aitaa kaatui tovin.) 

(Minä teille rusakot näytän!) 

(Rusakkoko sen hirvenhaaskan jätti?!) 

(Hurjia taitavat olla rusakot näillä nurkin!) 

(Tässähän vapisee savannien valtiaskin: ettei vain tulisi rusakko eteen metsäpolulla, että ruskrusk sanovat leijonan luut ja pupun poskeen koko kissapeto, vai?!)  

Elvi lähti loikkimaan siitä sitten ympäri maatamme. Varsinkin ruotsinkielinen Pohjanmaa sai sen silmiinsä useasti. Se on osin yllättävää, ja osoitus että leijona oli oikea lihallinen lihansyöjä, eikä mikään Venäjältä karannut vodkadelirium-aave.  

Närpiön kirkon hautausmaa on viimeinen paikka Suomessa missä hörhöillään, ja sielläkin Elvi spatseerasi muina leijonina.  

Havaintojen hajautuminen ympäri maata toi esiin senkin mahdollisuuden, että Elvillä on herraparatkoon perhettä!

Ei kai matalaan maahamme ole pesiytynyt kokonainen leijonakolonia..!

Tasavallan hallitus päätti että Elvillä ei ole sijaa maamme laaksoissa ja kukkuloilla senkään vertaa kuin läheskaimallaan kyntöpelloillamme.
Ministeriöt pähkäilivät keskenään, mille osastolle asian hoito oikeastaan kuuluu. Maa- ja metsätalous siirsi pallon ympäristöministeriölle, koska leijonasta ei ole mainintaa metsästyslaissa. Ympäristö taas ei huomannut moista eläintä suojelukohteidemme joukossa. Lopulta ymmärrettiin että yleinen turvallisuus kun kyseessä oli, oikea taho on sisäministeriö. Puolustusministerin oven kohdalla mentiin sentään hipihissukseen ohi.
 

Hallitus lähetti valtiollisen suurpetotutkija Erik.S.Nyholmin asialle. S. yritti roikkua leijonan kannoilla muut viranomaiset ynnä media perässään, mutta ei. Elvi ei esittäytynyt.

Eläinjärjestöt huolestuivat, ettei vain tapeta. S. hermostui. Kuinka minä sen sitten hoitelen, paljain käsin? Juttelen kauniisti että suurpetotutkija Suomesta päivää, mahtavatkos nuo passiasiat olla kunnossa?
Kiintiön sisältäkö ollaan vai ulkoa?

Sijoituspaikkaa etsittiin. Tanska mainittiin tässä yhteydessä. Sikäläinen Aller-kustannusyhtiö olisi maksanut siirtokustannukset. Tanskaan mahtuu melkein kaikki.

Suomen PR-asemasta oltiin ministeritasoa myöten huolissaan.

Ettei vain ulkomailla tulkita maahanmuuttopolitiikkaamme antileijonistiseksi.

Mutta ei Suomi Elvinsä kanssa yksin ole. Muuallakin Euroopassa on vastaavaa koettu. Englannissa on ilmiölle oikea termikin: ABC, alien big cats; tunnistamatta jääneitä kissoja näyttää olevan Eurooppa pullollaan.
(Asiassa on ilman muuta piirteitä jotka muistuttavat ufokeskustelua.)
(Ehkä Elvikin tuli Siriuksesta kertomaan meille ihmisille kuinka tärkeää olisi oppia elämään sovussa ja rakkaudessa kaikkien luontokappaleiden kesken. Rantaruotsalaisetkin mukaan lukien.)

Peugeot lanseerasi Elvistä mainoskampanjansa veturia, logonsa antamalla oikeutuksella.

Mika Kaurismäki kaavaili siitä esiintyjää elokuvaansa The Last Border – viimeisellä rajalla.  Ellu ei tullut edes koekuvauksiin. Ruokolahden ja Närpiön raja riitti sille, ynnä niiden välinen ei-kenenkään-keskisuomi.

Lions Club pysytteli oudon hiljaa. Ehkä siellä odoteltiin E:n edesottamuksia hyväntekeväisyysalalla, että onko Elvistä toimijaksi sillä sektorilla. Saattaako Ruokolahden eukot kiltisti jumalanpalvelukseen, vai syökö heti kirkonmäellä. Ei ole hyväksi LC:n imagolle, jos juuri kutsuttu kunniajäsen kietaisee huivit sisältöineen huiviinsa.  

Tulkinnallinen ja tutkinnallinen mopo lähti käsistä viimeistään silloin kun Albert S. Kivinen esitti käsityksensä, että Ruokolahden leijona on Suomen ensimmäinen ”kryptozoologinen” olento. Tämä eläintieteen tunnustettu haara tutkii tuntemattomia ja hämyjä eläinmaailman ilmiöitä.

Elvimme alkoi lopulta löytää paikkansa Loch Nessin hirviön ja Himalajan lumimiehen rinnalta.

Jos vain, jospa vain eläin olisi jaksanut sen verran koota itsensä että olisi tullut esiin!

Erään asiantuntijan mukaan raskauttavin todiste leijonan olemassaoloa vastaan on se että sen jäljiltä ei löydetty ulostetta.

Jotta jokin olisi totta, sen pitää paskantaa. Uloste on väkevä todiste.
Haamu ei kaki. Sen tajuaa toopekin. 

"Fiction doesn't fart" (vanhaengl. sanonta, poimittu talteen Thamesin varrelta niinkin aikaisin kuin 1600-luvulla)

(tai on Avon, en ole varma)
Jo silloin lienee Englannin joilla ja teiden varsilla tehty ABC-havaintoja.
Mutta ottiko asiantuntija huomioon sen pikkukissoiltakin tutun refleksin, että peräjälkiä pyritään peräjälkeen peittämään, silloinkin kun se inhimillisesti katsoen on mahdotonta?



Mikä meillä on?
Mitä on?
Mikä tämä juttu on?

Se on uskontojen alkukysymys ja tieteenkin tietenkin:
Havaintomaailman hiukkaset kalpenevat tämän tästä: Kuka ne näkee ja miten?
Susan Blackmore, meemien äiti, on osoittanut että yksilöllistä tekijää ei ole eikä tarvitakaan.
Richard Dawkins pitää yksilötekijää tarpeellisena harhana, SB vain ja ainoastaan harhana, jolle ei ole mitään syytä eikä tarvetta.

Jeesus pitää yksilöllistä "itseä" totuuden esteenä ja kaiken tuskan lähteenä, jonka orjuudesta on käännyttävä.
Näin kääntymys ei ole kääntymistä jotakin kohti, vaan jostakin pois.

Polku loppuu yhtäkkiä.
Keihäs lävistää kaikki kyljet.

Kaikki kääntyy yhteen suuntaan, yksi kaikkeen, odottamatta, kuin rotko Euroopan reunalla.

Takana on monenmoista härkähölkkää ja haamuelvistelyä, edessä ei ole mitään.



(Oi, ehkä mitään ei koskaan ollutkaan!?) 

Aurelius

Ylivilkas pieni poika seuraa pääsiäisvaellusta. Avustaja pitää kiinni housun vyölenkistä. Poika eläytyy väkevästi, yrittää vähän väliä syöksyä mukaan tapahtumien pyörteeseen.

Tekee mieli viimeiselle ehtoolliselle yläsaliin, jossa minä olen Jeesus. Huvittaisi mennä rukoilemaan Getsemanen puutarhaan. Hän ei takuulla nukahtaisi opetuslasten lailla. Päinvastoin, hän potkisi hereille mokomat! Kun enkeli kysyy tyhjällä haudalla: ”Mitä te täältä etsitte?” poika kiljaisee: ”Hyvä kysymys!” Poika pääsee karkuun vyölenkistä ja juoksee eteiseen kuin Pietari puutarhahaudalle, avustaja perässään.


Ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai on quasimodogeniti. Sen teemateksti on ote Pietarin kirjeestä: ”quasi modo geniti infantes”, niin kuin vastasyntyneet lapset. Viktor Hugon romaanissa rujo vastasyntynyt jätetään Notre Damen portaille kyseisenä sunnuntaina, jonka mukaan lapsi myös ristitään. Quasimodon elämästä ei tule juuri mitään. Hankkiudutaan kellonsoittajan ammattiin. Kuulo menee. Vammaisuus kumuloituu. Rakastutaan Esmeraldaan. Tätä ei kiinnosta muotopuoli. Quasimodoa ei kiinnosta Esmeraldan kiinnostumattomuus vaan hän jatkaa ”rakkauden” epätoivoista tietä kirottujen hautausmaalle asti. Vuosien kuluttua luurangot löydetään toisiinsa kietoutuneina. Irrotettaessa Quasimodon luusto hajoaa tomuksi.


Sattuma heitti Marcus Aureliuksen Rooman hienoimmaksi ikinä keisariksi vuonna 161. Jos keisarin ammatin harjoittaja voi olla viisas, Aurelius oli. Ainakin niin on pääteltävissä kirjastaan Itselleni. Hän oli myös viimeinen ”suuri” keisari. Poikansa Commodus oli tiettävästi itsekäs typerys, ja päästi Rooman alamäkeen. Pojasta polvi paheni tomuksi asti. Pax Romana raksahti rikki.

”Kaikki asiat ovat muutoksessa. Myös sinä itse olet alinomaisessa muutoksessa ja tavallaan tuhoutumassa, ja niin on koko maailma.” (Itselleni, myöhemmin I)

Teksti on todella ilmiselvästi kirjoitettu vain ”itselleni”. Keisarin ei tarvinnut pohtia lukijakunnan odotuksia tai mieltymyksiä, ehtiikö joulumarkkinoille tahi kirjamessuille. Tuohon aikaan joulumarkkinat olivat vasta ovella (itse asiassa Aurelius yritti estää niiden vakiintumisen vallan…) ja kirjamessut kaukana sieltäkin.
Ei tarvitse esiintyä kuin Euroopan omistaja, jos on Euroopan omistaja, ja vielä osan Afrikkaa sekä Aasiaa. Voi laittaa ärjyimmän näköisen sadanpäämiehen asialle, sadan hampaisiin asti aseistautuneen alaispäänsä kanssa viemään käsikirjoituspinoa kustantajalle, että tulihan se nimi nyt oikein siihen paperiin…

Aureliuksen metodi oli vanha kunnon: varma ja syvä tietoisuus, että kaikki havaittava katoaa. Se on aluksi kitkerä mutta lopulta varsin nopeasti parantava yrtti. Aistikohteisiin takertuminen on kuin rakastumista ohi lentävään varpuseen.
Käänny pois!
 ”Miten helppoa on työntää luotaan ja pyyhkiä pois jokainen vaivalloinen ja vieras vaikutelma ja olla heti täydessä tyvenessä.” (I)
Aureliukselle tosiasioiden maailma on ihan hyvä. Vaiva muodostuu vain vaikutelmasta.
On totta että tiellä on joskus piikkipuskia. Ne voi kiertää. Ruoka on joskus pahan makuista. Sen voi jättää syömättä. Siinä mitään.
Vaikutelman vaikeus ja vaiva on sitä, että jäädään päivittelemään. Miksi maailma ei ole sellainen kuin haluaisin, täynnä pelkkää hyvää, rauhaa ja rakkautta. Kuinka minun tielleni on osunut tuollainen puska, ja ruokakin on aina moskaa.
Miksi aina minä. Miksi aina maailma.

”Minä olen ansainnut enemmän, koska olen sen arvoinen!” (l'Oreal) Tämä on vaikutelma. ”Minulla on se, mikä minulle kuuluu.” (I) Tämä on real, tosiasia.

Takertuminen vaikutelmiin on onnettomuuden syy, ei tosiasia – ei karukaan kuten kuolema. Kuolema ei kai ole sen karumpi kohtalo kuin elämäkään.
Vastasyntynyt on vielä lähellä kuolemaa eli kaiken alkuperää, ja juuri siksi se on viaton ja kaunis. Siksi se on ”se”, ei vielä ”hän”. Kun ”hän” tulee, tulee vieraantuminen, hätä ja pelko. (Koska ihminen haluaa alentaa eläimenkin omalle tasolleen, hän on alkanut kutsua sitä häneksi, ja nähdä siinä omien mielenliikkeidensä heijasteen.)
Totuutta on haluttava kuin vastasyntynyt lapsi haluaa maitoa (1. Piet.2), ei laskelmoiden tai tulevaisuutta hamuillen.

Kävin onnittelemassa 91-vuotiasta. Hänessäkin oli samaa kuoleman läheisyydestä johtuvaa viattomuutta. Hengityshommat hänenä ovat muutamaa tuhatta sisään vetoa ja puhallusta vaille valmiit. Ainoa mitä kuulemma vielä pitäisi tehdä, on käydä äidin haudalla Mynämäessä. Eikä sen pitäisi olla ongelma, hän katsoi minua ja hymyili, onhan minulla kaksi jalkaa ja rollaattori, eikä matkaa kuin 30 kilometriä. ”Siinä mitään”. Minulle tuli jotenkin heltynyt olo. Olisin varmaan lähtenyt roudariksi, jos omistaisin auton.

Aurelius ei oikein pitänyt alkukristityistä. Pistipä joutoaikanaan pystyyn pienen vainonpoikasenkin, ja siivitti samalla lentoon uuden uskonnon.
Aatteet pitävät vainoista.
(Mikäli haluat edistää jonkin aatteen leviämistä, ryhdy vastustamaan sitä. Perusta vaikka FaceBook -ryhmä asiaa varten. Ala peukuttaa mieliaatteesi vastakohtaa, mikäli oikeasti mielit ajaa asiaasi. Totta puhuen meitä ei oikeasti kiinnosta joku idea tai mielipide, vaan se ajatus että minä ajan tällaista hienoa hommaa…)

Kristinusko väsähti vasta valtaan, loistoon ja kultaan, kun siitä tuli ensin luvallinen ja sitten pakollinen oppi. Tieteellinen maailmankuva pääsi sittemmin valtaan, ei sen takia että sen löperöt teesit olisivat ylivoimaisia, vaan siksi että sitä siunattiin niin väkevällä vastustajalla. Jne.

Kukaan ei mahda millekään mitään. Commodus ei ollut siksi oikeasti isäänsä huonompi.

Elämäntarinamme on kirjoitettu jo silloin kun siittiö kohtasi munasolun.
”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” (Ps.139)

Aureliuskin sanoo – samassa hengessä kuin VT:n Saarnaaja – että tavallaan kaikki on jo tapahtunut. Ei mitään kovasti uutta auringon alla.
”…neljäkymmentävuotias mies, jolla on vähänkin järkeä, on nähnyt kaiken menneen ja tulevan…” (”Ja nainen myös!” huutaa vaimo Faustina lieden äärestä. ”Ja miksi aina pitää lähteä niihin iänikuisiin sotiin, muka viisas mies! Eikö nyt yksi Rooma pysy pystyssä ilman sinuakin, kolmentoista lapsen isä! Joku hunniakka mielessä tietenkin, mikä lie teutonitar! Kyllä nuo retket tiedetään! Minä sinulle Kattilat näytän!”)

Neljäkymmenvuotias, aika järkeväkään mies/nainen, ei kenties ole nähnyt tai käyttöön ottanut uusinta iPadin versiota, Suomen menestys tulevissa jääkiekon MM-kisoissa on vielä arvoitus, kuin kuvastimessa. Ja moni muu asia. Mutta olennaiset on nyt nähty. Jo muinaiset roomalaiset olivat nähneet kaiken. Jääkiekossa ei jaeta timantteja, joten kullan uusiminen on ainoa jatkomahdollisuus. Uusi versio iPadista, ja taas uusi. Uusi numero Padin perään: isompi oletuseuforia.
Ennustaminen on helppoa, varsinkin tulevaisuuden.

 Lopulta suurimpien sankarien numerot nostetaan hallin tai operaattorin kattoon kuin Quasimodo kirottujen hautausmaan mullasta.

Tekninen ja jääkiekkoilullinen kehitys on viatonta lastenleikkiä henkiseen ja hengelliseen verrattuna. Viime mainittu on todellinen raatojen ylösnousemus. Separoitujen sielujen kokoontumisajo. Rat race.

Sisäinen ”kasvu” edellyttää ”kasvajan” kuolemaa. Jos vehnänjyvä ei kuole, se jää yksin. Mutta jos se kuolee, kasvu on jotakin muuta… sanoinkuvaamatonta…
Tässä ei ole jaossa sankarin viittaa.

 ”Sielun pallo säilyttää oman muotonsa, kun se ei kurota mihinkään eikä käänny sisäänpäin eikä hajoa palasiksi eikä romahda kokoon, vaan sitä valaisee valo, jossa se näkee kaikkeuden totuuden ja totuuden itsessään.” (I)


Kurottuminen jotakin kohti vie väkisin Quasimodon kohtaloon, kvasimuotoihin, näennäisyyksiin.
Kaikki hajoaa käsiin.
Lopulta hajoavat kädetkin, tomuksi tulevat.
Se ei himmennä valoa.

Mestari Eckhart toteaa, että oikeamielinen tai Jumalan mielen mukainen ihminen ei käänny mihinkään suuntaan. Ei ulos, mutta ei sisäänkään. Ei maallisiin, mutta ei taivaallisiinkaan. Sielun tuntema autuus on ohi menevä ilmiö…  

Mikään ei vaikuta valoon.

”Ota vastaan ilman ylpeyttä, päästä irti ilman kamppailua.” (I)
Mikä on irtipäästäessä, jos ei alkujaankaan ole ollut mitään millä tarttua.

Opetuslapset nukkuvat puutarhassa, Viktor Hugo, Quasimodo ja Esmeralda nukkuvat, Aurelius, Faustina, Commodus nukkuvat. Eurooppa, Aasia ja Afrikka nukkuvat. (Amerikka näyttää olevan hereillä oikein helvetin tavalla, mutta sekin vain säntää ja säätää - unissaan.)

Muodot vaihtuvat mutta uni on yksi ja sama, vastasyntyneen lapsen. Unio, separatio, reunio. Separaatio on tila josta on pidettävä kiinni kynsin hampain.
Älä mene sinne.
”Nuku kaikissa asioissa.” (Eckhart)

Kivi on poissa, maailma tyhjä kuin hauta.
Mitä te täältä etsitte?
Hyvä kysymys.



---

- Aamuhartaus Ylen ykkösellä 2.5:

Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Tämä on ensimmäinen käsky.
Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Minä en ole sinun kiva kaverisi.
Minä en ole sinun toiveittesi täyttymys, en uskosi enkä epäuskosi kohde.
Ilman minua sinä et usko mitään, etkä kiellä mitään.
Minä en ole yläkerran isäntä tai joku taivaan taatto.
En ole kasvo kasvojen joukossa, en myöskään mikään jättiläiskasvo muiden kasvojen yläpuolella.
Minä olen sinun Isäsi joka lähempänä sinua kuin itse olet itseäsi.
Sinä olet tullut Isääsi, ja minä sinun sisääsi.
Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu, ja kaikki mitä osuu niiden väliin.
Minä olen ainoa joka sanoo ”minä olen”. Muita ei saa olla, eikä olekaan jos totta puhutaan.

Sinä joka kuuntelet tätä aamukahvipöydässä: Katso käsiäsi kun ne koskettavat kuppia ja juustosämpylää. Kuka katsoo? Kuka näkee tämän joka-aamuisen toimituksen? Silmät näkevät, iho tuntee, suu maistaa ja aivot tulkitsevat. Sinä näet. Kenen katse sinun katsettasi kantaa?

Sinä joka ajat autoa parastaikaa, töihin, töistä pois tai muuten vain: Katso käsiäsi jotka pitelevät rattia, seuraa liikennettä valppaasti ja kaikessa rauhassa. Kuka näkee, kuka katsoo? Mikä voima sinun kättäsi kantaa?

Sinä joka kuuntelet vapun jälkeisen ruumiillisen ja henkisen tukaluuden kourissa: Se solukasa, jota kutsutaan sinuksi tutisee ja järkkyy, mutta minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä minun rauhanliittoni horju.

Sinä joka olet väsynyt töihisi ja toimiisi, ihmissuhteisiisi, itseesikin. Sinä joka tunnet, että mikään mitä teet, ei riitä. Nyt riittää! Jo riittää!
Minä rakastan sinussa itseäni. Minä olen sinun itsesi, minä en väsy itseeni.

Mutta sinun pitää väistyä, koska muita ei ole kuin minä. Jos väistyt, et väsy. Jos et väisty, väsyt välttämättä. Vain minä olen. Älä pidä muita jumalia. (Jos minulta kysytään, tämä edellinen suomennos on parempi. Muita jumalia on nimenomaan ”pidettävä”: ne eivät pysy itsestään.)

Sinä joka kuuntelet vankilassa: minä kuuntelen sinun kanssasi, sinun korvillasi. Minä olen sinun vapautesi. Ruumis on suljetussa sellissä. Minä en ole.

Sinä joka kuuntelet sairaana, ehkä jopa sillä viimeisellä vuoteella jolta et enää nouse: sinun päiväsi ovat luetut, mutta minä joka olen lukenut ne, olen yksi, ainoa, syntymätön, kuolematon.
Minä olen tässä.
Minä olen sinun ensimmäinen ja viimeinen vuoteesi. Älä hätäile ollenkaan!
Kaikkien elävien ja kuolleiden päivät ovat luetut, samoin aamut, illat ja yöt. Mutta ajaton itse ei lue tai luetteloi itseään. Päättyneet ovat päivät ajan leikkikehässä…

Kaikki syntyy, kasvaa, kukoistaa, kuihtuu ja kuolee itsestään. Alku, keskikohta ja loppu ovat yksi ainoa räjähdys tyhjyydessä joka on täynnä kaikkea.

Taannoisen Palestiinan matkani aikana oikeamieliset kuulijani olivat melkein kaikki inhimillisesti katsoen melkoisia pudokkaita ja sivullisia. (Se oli itsellenikin lievä yllätys.) Uskovaiset eivät ottaneet minua vastaan!

En asettunut mitenkään erityisesti syrjäytyneitä puolustamaan, vaikka niin kuulee joskus sanottavan.
Mutta prostituoidun ja isänmaanpetturin oli kai helpompi ottaa vastaan se mitä minulla oli sanottavaa. Helpompi kieltää itsensä eli tajuta, ettei ole mitään - helpompi kuin uskossa ja moraalissa edistyneiden.
Itsensä kauppias kuuli kun sanoin ettei hän oikeasti myy itseään, jotakin ruumista vain, jotakin riepua.
Minä olen ainoa itse, enkä minä ole kauppatavaraa.
Isänmaanpetturi kuuli kun sanoin ettei hänellä ole täällä sen enempää isää kuin maatakaan. Ei perhettä, ei sukua, ei yhteiskuntaa, josta voisi syrjäytyä tai jonka sisäpiiriin voisi kuulua tai olla kuulumatta. Ei muita, ei muukalaisia…

Nyt ei tarvita uskon tai moraalin suoritteita, ei vahvaa tai edes heikkoa uskonnollista identiteettiä.

Vain korvat tarvitaan, korvat kuulla.

Tarvitaan korvat jotka kuulevat hiljaisen mutta koko ajan läsnä olevan äänen, kaikkeuden ydinäänen: Minä Olen nyt tässä. Uskonnolliset jumalat ovat muita jumalia. Heitä ne surutta menemään. Kiellä ne jumalat, jotka on mahdollista kieltää. Kiellä ne jotka ovat vain ajatuksen heijasteita, kävelykeppejä maailman kuoppaisilla käytävillä.
Minä en ole kohde, en edes uskon kohde.
Minä olen uskon subjekti, alkaja ja täyttäjä.
Minä olen se joka sinussa uskoo, toivoo ja rakastaa iankaikkisesti. Aamen.

Tulin, näin, hävisin

Filippos sanoi Jeesukselle: Näytä meille Isä, muuta emme pyydä. (Joh. 14)
Se riittää.


Australiassa on tavattu tavaton luonnonilmiö. Hämähäkit ovat punoneet seittejään kohoavan tulvaveden pinnan ylle, ilmeisenä tarkoituksenaan välttää siten yhteisön ennenaikainen edes meno.
Ilmiön tehnee tavattomaksi se, että lajikohtaista erityisosaamista, tässä tapauksessa seitin suoltamiskykyä, käytetään tarkoitukseen jota varten se ei alun perin kehittynyt.

Hämähäkin verkkohan on saalistusväline. Missä syntyi älynvälähdys että tätä voi käyttää sosiaalisena turvaverkkona muutenkin, hengenpelastusköysistönä välittömän uhan edessä? Miten ja missä vaiheessa kaikki hämyt tajusivat ruveta puhaltamaan yhtä aikaa yhteen verkkoon?

Rehellisyyden nimessä on torjuttava ajatus jonkinlaisesta niveljalkaisesta marsalkasta jonka miekan osoittamaan suuntaan, horjumatta, jääkärihämähäkki heilahtaa kotiliettä puolustamaan.
Metafyysinen Lukki Ylijumalakaan ei puhuttele modernia eläintenkäyttäytymistieteilijää yhtään.

Jotain siinä on mutta ei oikein tiedä mitä.

Aamulla ei päässyt FaceBookiin. Tuli oitis outo olo, kuin verkko olisi pettänyt. Myös ihminen on punonut seittejään tulvavesien ylle.
Odottamatta nekin ovat syntyneet, eikä sitä zuckerbergiä olekaan joka tietäisi mihin vielä tämän kanssa päädytään.

Vaikuttavimpia keksintöjä ei ole kukaan suunnitellut. Suunniteltu keksintö voi olla hyvinkin hieno, mutta silti se ei oikeasti ole kuin vanhan perustalle rakennettu uusi, aiempaa vain viritetympi kapine. Kämmenen kokoinen älypuhelin, jolla voi kommunikoida reaaliajassa koko maailman kanssa, on vain Kehruu-Jennyn tai jopa myllynkiven jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.


Todellisia suunnanvaihtoja ei suunnitella.

Ennakoitu tulevaisuus on eilisen väkinäinen, pitkästyttävä ja mauton jatko-osa. Historian todelliset käänteet iskevät kuin salama. Kompassit sekoavat. Aika kääntyy ylösalaisin.

Sanat ja niiden synnyttämät ajatukset ja tuntemukset ovat se seitti. Käsitteet ovat käsitöitä, kauniita ja käyttökelpoisia joskus, usein tahmea loukku.


Kreikkalaisen mytologian mukaan hämähäkin alkuperä on kutojatytössä nimeltä Arakhne. Tämä oli hyvä käsistään, ja myös vähän leuhka siitä. Hän haastoi itsensä Pallas Athenen, joka tiettävästi ei myöskään ollut eilisen teeren jumalatar kätten toimissa ja töissä.

Kisattiin antiikkisen Kehruu-Jennyn tittelistä. Arakhne voitti täydellisellä punonnalla. Pallas lyötiin omilla aseillaan.
Kaiken lisäksi Arakhnen kilpailutyön teemana olivat kreikkalaisen jumalhovin sukupuoliset hairahdukset…

Paltaan jumalattarellinen päre palaa, iskee myyttihistorian ensimmäinen araknofobiakohtaus: kaiken maailman kuolevaiset juoruämmät täällä alkavat moralisoida kuolemattomien lähes viattomia pikku seikkailuja!
Hän repii riekaleiksi kilpailijattarensa teoksen.
Missä kulkee taiteen ja jumaluusopillisen pornon raja? P.Athene kysyy. Tässä, hän vastaa.
Törkyä tuo on eikä mitään taidetta!

Lopuksi hän vielä taikoo voittajansa hämähäkiksi. Arakhne näin väärinpäin käännettynä ja kosteisiin loukkoihin syrjäytyneenä saa ironista kyllä pornosymbolifunktion, vaikka alun perin oikein päin ollessaan edusti kaiken tuollaisen tuomitsevaa vastakohtaa.
P.A. jumalkavereineen pääsee jatkamaan jumalattomia kemujaan. Tyypillinen jumala! Epis!


Athenen maalliset maanmiehet ovat jatkaneet kemuja ja punoneet taloudellis-sepitteellisiä seittejään uhkaavan tulvan ylle näihin päiviin asti, ja nyt näyttää että koko Eurooppa joutuu siivoamaan. Koko Kreikka on P.A:n valtakunta taas. Tulvaa tuottaa tulemaan.


Istutaan Liedon bussiin ja aletaan kääntyä pois.

Aletaan katsella seittejä. Kieltäydytään kietoutumasta. Ei suostuta saaliiksi nyt.
Ajatuksia tulee ja menee. Annetaan niiden olla. Tulee tuntemuksia. Ei lähdetä kyytiin. Silmäaivot katselevat maisemia. Korva-aivot kuuntelevat bussin ääniä. Ei siinä mitään. Välillä ärsyynnytään jostain. Annetaan sen olla.
Ravattulan kohdalla mieli on rauhassa. Äkkiä ei haluta mitään. Tuntuu kuin lilluttaisiin lämpöisessä tulvavedessä.
Hylätään sekin.
Käännytään koko ajan pois.
Voitaisiin yhtä hyvin olla hämähäkki tai Pallas Athene. Ei jäädä siihenkään.

Lopulta ollaan siinä mikä ei ole kiellettävissä ilman että samalla kiellettäisiin koko olemassaolo. Kompassi sekoaa. Ei tiedetä enää missä ollaan. Kunhan nyt ollaan.

Jotain siinä on mutta ei oikein tiedä mitä.
Ei adjektiiveja, ei substantiiveja. (Ehkä jokunen verbi kuitenkin?)
Ei ominaisuuksia.
Ei sisältöä, mutta silti kaikki sisältyy.
Nyt riittää.
Kaikki riittää hyvinkin tyydyttämään ei-minkään…

Ei tunnu miltään, paitsi siltä että kotona ollaan! Ei ketään kotona, paitsi kaikki.
Mieli polvistuu tuntemattoman mutta niin tutun ja rakkaan edessä.
Astutaan syrjään.
Ei olla iloisia eikä suruisia, silti kyyneleitä tuottaa tulemaan.

”Hämmästyttävää on sen vuoksi ymmärryksen sokeus: se ei ota huomioon sitä, minkä se näkee ensimmäiseksi ja mitä ilman se ei voi saada tietoa mistään. Se on kuin silmä: kun tämä kohdistaa huomionsa erilaisiin väreihin, se ei näe itse valoa, jonka avulla se näkee muun, ja jos se sen näkeekin, se ei pane sitä merkille. Samalla tavalla menettelee henkemme silmä. Kun se kohdistaa huomionsa erityisiin ja yleisiin olevaisiin, se ei pane merkille itse olemista, joka on kaikkien lajien tuolla puolen, vaikka oleminen saapuukin mieleemme ensimmäiseksi ja muu vasta sen kautta… Koska se on tottunut olevaisten pimeyteen ja aistimaailman harhanäkyihin, se ei usko näkevänsä mitään silloinkaan kun se katselee Olemisen valoa. Se ei käsitä, että juuri pimeys on hengellemme korkein valaistus. Aivan samoinhan silmästä näyttää, ettei se näe mitään, kun se näkee puhtaan valon.”
(Bonaventura)

Pyyhitään kyyneleet. Tullaan Lietoon. Astutaan ulos bussista ja pois syrjästä.
Taas tiedetään osapuilleen missä ollaan.

Se saa nyt luvan riittää.

Kuninkaan pojan häät

Elokuvassa Kärpänen tiedemies keksii teleportaatiolaitteen. Aluksi kaikki sujuu hyvin, kuten alkujen tapana on, mutta kun mies alkaa tehdä kokeita itsellään, homma alkaa mennä käteen, ja käsi muuttua kärpäsen koiveksi. Ja pää kärpäsen pääksi, mikä on vielä harmillisempaa. Sellaisesta kärsivät ihmissuhteet ilman muuta, romanttiset varsinkin. Romantiikka ei sovi kärpäsjätkälle. Naisia on kyllä paljon verkkosilmissä, mutta kaikki toistensa kopioita.
Tulee mieheen ajatus, että voisiko tämän jotenkin peruuttaa.


”Missä on tie, jota pitkin saavuin?
Minä tahdon takaisin, täältä pois.” (Mawlana Rumi)

Ajetaan taksilla kärpäsenä sinne tänne. Siellä sen enempää kuin täälläkään ei tapahdu mitään.
Menetetään tulomatkalla Apteekista polkupyörä, takki, silmälasit, toinen kenkä, kotiavain ja pala otsanahkaa. Tutustutaan hissin lattiaan ja itseen. Yritetään hyväksyä viimeksi mainittu, mutta kaikki menee pieleen esittelystä alkaen. Kättelevä käsi huomataan kärpäsen koiveksi.
Äänettömään huoltoyhtiömieheen ei edes haluta tutustua pinnallista, asiallista tasoa syvemmältä: avaa jo se ovi. Hävetään. Pelätään. Unohdetaan kaikki. Voisiko tämän jotenkin peruuttaa?


Herätään keskellä yötä, etsitään isää ja äitiä, mutta ei löydetä. Koti on tullut oudoksi. Herätetään sisko. Tartutetaan hätä. Kävellään paljain jaloin pyjamassa pitkin kylän raittia. Naapurin täti korjaa huomaansa ja antaa karkkia. Asetellaan, asetutaan. Astellaan kotiin. Isä ja äiti eivät olleet kaukana. Nukutaan taas. Huomenna herätään.

Tuulee taas ja pelätään.
(Melkein koko ajan pelätään.)

Astellaan ympyrää pitkin raittia, myöhemmin ajetaan samaa ympyrää. Ajetaan moottoripyörällä poliisiautoa pakoon. Tuulee hirveästi! Takana istuva yrittää peittää rekisterilaatan virkavallan katseilta. Otetaan hengenvaarallisia riskejä, lopulta poliisi ei pysy perässä. Tullaan tallille, vedetään ovi kiinni. Istutaan lattialla ja huohotetaan. Voisiko tämän jotenkin peruuttaa? Poliisi ei tule. Mennään kotiin.

Yö oksentaa aamun. Ralli jatkuu.
Lähdetään naisiin, tullaan pois, mennään taas, tullaan. Tuulee koko ajan. Huohotetaan, pelätään. Yritetään tutustua. Loukataan ja loukkaannutaan. Lennetään tuulessa kuin akanat.

Yksi ei lennä eikä pelkää, ei unohda eikä muista. Ei katoa.

”En tullut tänne enkä lähde täältä oma-aloitteisesti. Kuka tahansa minut tänne kiskoi, saa luvan viedä minut poiskin.” (Rumi)

Etsitään ankkuria uskonnoista. Löydetään vain myrskyssä repeytynein purjein seilaavia natisevia paatteja. Uskovat lentävät tuulessa kuin pakanat.

”Älköön etsijä lakatko etsimästä, ennen kuin löytää. Kun hän löytää, hän järkyttyy, ja järkytyttyään hän ihmettelee. Lopuksi hän hallitsee kaikkea.” (Tuom. ev.)


Evankeliumeissa humala kuvaa pahaa hypnoositilaa, jota kutsutaan arkielämässä ”arkielämäksi”. Siis sitä jossa lasketaan rahoja ja halutaan niitä enemmän, tehdään uraa, maksetaan lainoja, etsitään julkisuutta ja tunnustusta, asemaa, annetaan turpiin ja saadaan, naidaan ja naitetaan, sisään ja ulos, sinne tänne, ylös alas, kuvottavassa karusellissa. Arkielämä on karu selli, maailma outo koti.

Pois! Hetki on tullut! Lasku nyt, eikä yhtään enää!

Etsijän järkytys on siinä, että hetki ei odottanut milloinkaan. Se oli poissa näkyvistä tietenkin, kuin kaunis maisema suljetuilta silmiltä, mutta ei piilossa. Hetki on tullut koko ajan yli ja läpi. Hetki on primaari ja ilman muuta kaikille olennoille kaikkein ilmeisin (ja hiljaisin). Kaikki seurausilmiöt ovat sekundaa, muuta. Minä olen maanantaikappale, enkä sitäkään.

Valomerkki on tullut. Lasku on tyhjä paperi! Hän yrittää selittää asiaa kavereilleen sarkofagin ympärillä, mutta puhe on pelkkää solkkausta.

Aavikolla tuulee, mutta se ei heilauta aavikkoa.

Joka ainoan asian taustalla on sen poissaolo. Päivän taustalla on yö.
Päivä nousee parastaikaa biljoonissa aurinkokunnissa outojen kylien oudoille kulkijoille isää ja äitiä etsimässä, ympärillä tyhjä yö ja pimeä energia. Jossain on aina aamu. Biljoonat vuorokaudenajat ovat joka hetki. Nyt on yhtä aikaa.
Kuin led-johdon valot: läheltä katse tarvitsee aikaa kun se siirtyy lampusta toiseen, mutta jos peruutetaan vähän kauemmas, koko komeus on kerralla näkyvissä.


Eckhartin mukaan yksi silmänräpäys olemisen kokonaisuutta ja välittömyyttä riittää näyttämään ihmiselle, että hän omana itsenään on yhtä tärkeä kuin sontakärpänen. Pörrääminen jatkuu silti, karavaani kulkee, mutta vieraalla maalla, kaukana.

Rumille karavaanin tie ei ole rumuudestaan huolimatta epätoivoinen. Se halkoo aavikkoa, joka on yksin todellinen. Se on jopa rakkautta, välin pitämätöntä, kärsimätöntä.

”Tie
on täynnä kärsimystä mutta
rakkaus on meidän oppaanamme
opettaa, kuinka kuljemme siellä.

Vaikka kuninkaan armo
vartioi meitä
on parempi kulkea
karavaanin myötä.

Me olemme sade
vuotavalla katolla
varotaan reikiä
suunnataan kulkumme rännin uomaan.

Me olemme käyrä jousi
jousenjänne kaulallamme.
Kun oikaisemme vartemme,
me lennämme kuin nuoli.

Me piileskelemme talossa
hiirten tavoin
varokaa kissaa!
me olemme leijonan pentuja,
leijonan luokse lähdetään!”


Ei tässä mitään. Leijona ei pelkää kissaa, eikä aavikko tuulta.
Hiiri ei ”kasva” leijonaksi, leijona vain lakkaa luulemasta itseään hiireksi.

Henkinen ja hengellinen kehitys ovat geenimutaatiokärpäsen puremia, ja tekevät yleensä ikävän farisealaista jälkeä. Aavikon tie on nopea: yksi kärpäslätkän viuhuva läsähdys.


Kuninkaan pojan häihin tullaan odottamatta ja vammaisina, teiltä, toreilta ja aitojen vieriltä, silti ja juuri siksi aitoina.
Uskonnollisten teiden kulkijat eivät osu koko juhliin. Jolla on päämäärä, ei ole aito.
Joka ajattelee olevansa aito, ei ole sitä missään tapauksessa.
Häävieraalla ei saa olla omaa pukua. Hän ei ole kristitty, muslimi, itäisten uskontojen edustaja, tai uskonnoton.
Sellaiset taivaan poliisi käy hakemassa putkaan, jossa on itku ja hampaiden kiristys.


Kuninkaan pojan morsiamella ei saa olla kärpäsen kärsää.
Hänellä ei saa olla persoonaa, sukupuolta, sukua, isää ja äitiä, elämäntapoja, uskonnollista identiteettiä tai sen puuttumista, ei mielipiteitä, vakaumusta, elämäkertaa, menneisyyttä, tulevaisuutta.

Morsian ei saa olla kertomus. Häihin ei tulla selittämään tekemisiään, tai selaamaan muistojen kultaista albumia.
Kaikki pitää peruuttaa, kaiken voi peruuttaa.
Albumit paloivat pitkissä polttareissa.
Edessä on nimettömyyden juhla-ateria. Rakkaus on järkyttävää.

Hääyön jälkeen morsiamella ei ole enää miestäkään, eikä juhlissa vieraita: on vain yksi. Hän hallitsee kaikkea. Vain putkassa on porukkaa enemmälti.

Mutta juhlat jatkuvat. Arkielämässä humala on paha, mutta juhlissa hyvä.

”Koko vuoden rakastaja olkoon
juovuksissa ja häpeätahra
hullu, riivattu, mieltä vailla.

Vielä selvinä
me kannoimme murhetta kaiken tähden
mutta juovuksissa:
tulkoon, mikä on tullakseen.”
(Rumi)

2011, 2012

Hello, Goodbye (Paul McCartney).
What says hello, also says goodbye (Mooji).


Etsi se mikä ei tervehdi sen enempää tullessaan kuin lähtiessäänkään.
Se joka ei tule eikä mene, eikä huoli siitä mitä tulee ja menee. Se mitä ei tarvitse etsiä.
Etsi käsiisi se mikä paljastuu itsestään ja pitää kaiken itsellään, koska muita ei ole.
Etsi käsiisi se että kun katsot käsiisi, se mikä katsoo on se mitä etsittiin.
Mikä on käsitteiden tuolla puolen.
Tällä puolen.

Talvi 2011 oli miehuullinen. Se korosti arvoaan kuin sioux-päällikkö Istuva Härkä Little Bighornin taistelussa, kunniakkaan mutta uhanalaisen heimonsa yhä ylväs soturi, joka kuitenkin tuntee jo päänahassaan leudon, vetisen veitsen kosketuksen.
Se päätti pistää vielä kerran väkivaltaisesti kampoihin tunkeutujalle. Näytää mitä on oikea machotalvi kaikessa komeudessaan ja rasittavuudessaan.
Ja vetäytyä sitten ylivoiman edessä kasvihuoneeseen sulamaan pikku hiljaa, sopeutumaan ilmaston- ja sosiaaliympäristönmuutokseen kuten Istuvakin, jonka nöyryyttävänä elämän epilogina oli kiertää Amerikan raittia Buffalo Bill Wild West Shown esiintyjänä.
Kalpeat raasut ja kaasut perikööt isiemme maan. Rauhan- ja savupiiput tuprutkoot.

Jokivarren penkillä ei juuri istuttu viime talvena. Sen yli jopa hiihdettiin!
Samaan aikaan vuotta myöhemmin penkki on vapaa, ilmoilla.


Aaro Hellaakoski runoili, "tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki".
Asia ei ole suinkaan ilman muuta selvä.
Riippuu "käyvästä", joka noissa säkeissä on ihan avoin.

Ensimmäisenä tulee mieleen kuva ihmisestä, jonka on valittava kulkeeko pohjustettua ja aurattua tietä pitkin panta kaulassa sinne minne muutkin (saman suunnan) kalpeakasvoiset matkalaiset kukin omien käsitystensä kanssa käsitysten - vai lähteekö intiaanien lailla sinne minne tuuli vie ja mieli tekee.

Siitä huolimatta että oikeat intiaanit eivät ehkä koskaan tehneet noin, vaan tallasivat esi-isien polkuja viimeiseen asti konservatiivisen, rituaaleihin kangistuneen patriarkaalisen yhteiskunnan jäykkäniskaisina kunnian miehinä, kunnes idästä vyöryvät vallankumousvoimat rienaavine tasa-arvoaatteineen ja tuliliemineen puhalsivat vanhan vallan kumoon ja muutoksen ynnä rahan tuulet minne mieli teki, ajatus "tietä käyden" uhkaavasta vankeudesta ja umpihangen vapaudesta on aika puhutteleva.

Verbin muoto on aktiivin 2. infinitiivin instruktiivi. Siinä on vivahdus substantiivimaisuuttakin: jokin vinkki siihen että vaikka ollaan olevinaan aktiivi, seurataan annettuja instruktioita ad infinitum ja kovin "käydään", ei oikein tulla mihinkään, vähän kuin kiljupänikkä joka kyllä käy, mutta ei liiku.
Substanssi on hämärä, paljastumaton.
(Käydäänkö "käyden" peräti vieraissa!?)





Totuus "käy ilmi" umpihangen vapaudessa. Sitä ei keksitä kuin se olisi jotain uutta. (Silti se on aina uutta.) Uskonnollisessa kielessä Jumala ilmoittaa itsensä eli ilmoittautuu. Tulee ilmoille. Penkki tulee ilmoille, paljastuu, kun umpihanki sulaa. Silloin sen yli ei enää kävellä tai hiihdetä.
Penkin substanssiin ei koko aikana ole kajottu. Hangen alla se vain ei ole näkyvissä, käyttökelpoisuudesta puhumattakaan.
Totuus tekee vapaaksi, Jeesus sanoi painokkaasti. Uskonnollinen totuuden tulkinta ei tee yleensä vapaaksi, vaan kahlitsee opillisiin ja moraalisiin instruktioihin. Se viitoittaa tien vankilaan, pujottaa pannan kaulaan.

(Ymmärtääkseni myös tiedekielessä totuus on juuri paljastumista ja paljastamista. Sitä ei luoda kuin tohtori Frankenstein uutta muotoa, vaan sen yllä ja ympärillä olevat näköesteet raivataan pois. Jolloin se on mikä on, esteettä.)
(Teoriat ovat vain sepitteitä jotka viittaavat johonkin minkä ymmärretään olevan. Ilman painovoimalakiakaan esineet eivät lilluisi ilmassa, joten painovoimalaki ei ole yhtä kyseisen ilmiön kanssa.)
(Jumalan käsite ei ole yhtä sen kanssa Mikä On.)
("Mikä On" ei ole sama kuin se mikä on.)
(JNE!!prkl...)
(Kävikö selväksi?)

Ihminen (tai mikä tämä nyt sitten onkaan) elää totuuden paljastuneisuudessa ja vapaudessa vasta sitten kun on lopullisesti ja liikkumatta, käymättä missään - käsitteiden umpihangen sulaessa ympäriltä - äkännyt että hänen itsensä ja totuuden välissä ei ole lainkaan tietä jota pitkin käydä, eikä millin murto-osankaan etäisyyttä.

Penkille istumaan siis, olkaa hyvä, Istuva Härkä, Buffalo Bill, Hullu Hevonen ja kenraali Custer ja kaikki muut isot ja pienet torvet. Taistelu on ohi, lumi sulaa, joki virtaa ilman pantaa.