tiistai 17. elokuuta 2010

Sataprosenttinen tunne ei kestä kauan. Vaisuus takaa tunteiden tulevaisuuden.

Surusta kun ottaa pois itsesäälin, jäljelle ei jää paljonkaan, jos mitään. Totaalinen, säälimätön suru on äkkiä surtu.

Viikonloppuna pitämäni puheet herättivät paljon väärinkäsityksiä, jotka saattoivat olla oikeinkäsityksiä. Minussa heräsi laimeaa itseinhoa.
Vaisu inho on säälittävän pitkäikäinen.
Selitellään, pyydetään anteeksi.
Jatketaan "puhtaalta" pöydältä, vaikka pöydälle on oksennettu.

Jeesuksen mukaan palavin ja lyhin viha on kohdistettava omaan itseen ja sen elämään. Joka ainoaan sen pyrintöön. Varsinkin sen spiritualiteettiin ja henkisyyteen.
Hänen käyttämänsä sana on "viha". Ei mikään uusimman suomennoksen löperehtimä "valmius luopua" tai muu sellainen.
Viha.

Tosi viha on säälimätön, nopea.

Istun kahvipöydässä seurojen jälkeen. Nainen kysyy, onko Jeesuksen veri minulle rakas tuttu. En osaa vastata. Jos ei ole, joudan helvettiin.
Juon kahvia.
Nainen on hengessä palava, minulla ei pala kuin päre.
150 miljoonaa kilometriä Maarian pappilasta palaa aurinko, ja synnyttää pihalle eli seurapaikalle paahteen jossa syntyy tunteita.
Paljon paloa.

Naisen mielestä Jeesuksen verestä on päästävä selvyyteen. Minun puheissani ole tarpeeksi verta.
Mitä sinä tarkoitat?
Nainen ei ymmärrä koko kysymystä. Jeesuksen verta tietenkin!
Oma vereni alkaa kerätä painetta.
Pitääkö nyt siis sinun uskonkokemuksistasi laatia jonkinlainen kategorinen normi kaikkien muidenkin uskoa ja kokea?
Nainen loukkaantuu, minä häivyn. Haluttaisi häipyä koko maailmasta.

Illalla ostan lentolipun Sisiliaan. Sen kauemmas ei Euroopassa pääse. Haluan pois maailmasta, mutta en Euroopasta.

Minähän tunnistan hänessä itseni!

"Jokainen on omalle itselleen ylin opinkappale, eikä mikään teologia puolusta jumalaansa niinkuin me puolustamme omaa minäämme. Ja jos piiritämme tuon minän epäilyksillä ja asetamme sen kyseenalaiseksi, on kysymyksessä vain ylpeytemme valheellinen hienostelu: taistelu on jo etukäteen voitettu.
Kuinka välttää oman itsensä ehdottomuus? Pitäisi kuvitella ihminen, jolla ei ole vaistoja, joka olisi nimetön ja joka ei tuntisi omia kasvojaan. Mutta kaikki maailmassa heijastaa piirteemme takaisin meihin, eikä itse yökään ole tarpeeksi pimeä estääkseen meitä katsomasta itseämme. Koska olemme liian tietoisia itsestämme, syntymäämme edeltänyt ja kuolemaamme seuraava olemattomuutemme vaikuttaa meihin vain hetkittäisen ajatuksen ominaisuudessa; tunnemme oman elämämme kiihkeyden kuin ikuisuutena, joka on muuttuvainen mutta pysyy kuitenkin perusperiaatteeltaan ehtymättömänä. Se, joka ei palvo itseään, ei ole vielä syntynyt. Kaikki elävä hellii itseään - mistä muutoin tulisi elämän syvyyksissä ja pinnassa vellova kauhu? Jokainen on omalle itselleen maailman ainoa kiintopiste." (E.M.C.)

Joka on vihattava pois, tulisesti ja ilman sääliä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti