sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Volga

Kulttuurivuoden kunniaksi Aurajoella seilaa kupla. Sen sisällä on ihmisolento. Sen huilusta tulee kirkuvaa ääntä. Aurinko paahtaa täysillä.

Ajatus seisoo, levottomasti, vaihtaa jalkaa vähän väliä mutta ei juuri kulje.

Naapuriparvekkeella nainen kiroaa toimimatonta kännykkäänsä.
Voi-sanastosta päätellen kännykällä on vilkas sukupuolielämä.

Somaliassa tuhannet kuolevat nälkään. Norjassa ammutaan kymmeniä nuoria. Volgaan uponneesta hylystä nostetaan ruumiita. Halosen kissa on kuollut.
Lehdessä lukee. Kirkuu.
Maailma on painajaisuniversumi.


”Ja on erittäin helppoa ennakoida hetki, jolloin sydämistä ei kumpua enää mitään toivoa, ja maa on yhtä jäinen kuin olennot, eikä mikään unelma enää kaunista steriiliä äärettömyyttä. Kun ihmiskunta näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, lisääntyminen saa sen punastumaan. Elämä, josta puuttuu erehdysten ja harhojen mahla, elämä, joka ei ole enää muotia, ei saa mitään armoa mielen tuomioistuimen edessä. Mutta loppujen lopuksi mieli itsekin katoaa: se on vain veruke olemattomuudessa, kuten elämäkin on vain uskomus tuossa olemattomuudessa.” (Cioran)

Sukkula on palannut viimeiseltä matkaltaan ilmakuplan tuolle puolen.
Avaruus on laajenemaan päin, ja tyhjenemään. Kuplassa on näkymättömiä reikiä. Aurinko paahtaa niistä läpi.

Voi vittu se oli just vittu huollossa ja taas se vittu on rikki! Parvekelasi helisee sukuelinten mäiskeessä, disconnecting people.


Isä ajaa pienen kolarin kuplallaan, minä istun takana, olen itsekin vielä aika pieni. Auton etupelti kupsahtaa sisään, minua huvittaa.
Isä, kuplaan tuli kupla! Isää ei paljon naurata. Ei minuakaan sitten.

Suurtorille on tuotu iäkkäitä neuvostoliittolaisia autoja riviin. Volgat, Mosset ja muut ovat omalla kornilla tavallaan komeita roiskeita Suuresta Kuplasta. Ne tuoksuvat vielä sorron yöltä. Volgan etusäleikkö on kuin jähmettynyt kommunistinen irvistys.


Seurusteluravintola Apteekin pöydän ääressä on päitä. Päiden ympärillä kuplii. Kuplissa on ajatuksia, tunteita, aikeita kaikenlaisia. Suunnitelmia ja epäilyjä.  
Hätää, pelkoa, toivoa. Humalaa ja huolta tietenkin.
(Olla olemassa on lähes yhtä kuin olla huolissaan.)
Seurustellaan. Tunnetaan ja tunnustellaan. Ei tunneta. Äänet kirkuvat kuplien sisällä.
Kerrotaan kaunista tarinaa itsestä itselle ja toisille.
Nauretaan paljon, ei paljon naurata.

Kuplien läpi näkyy toisia kuplia. Kasvot vääristyvät. Puhekuplissa näkyy hieroglyfejä, ja aika paljon toistoa. Hyvin paljon toistoa.

Hyvin paljon surua! - paljon enemmän kuin pää tunnustaa.

Suusta puhumattakaan.

Kuplien sisältö on yhtä kärsimyksen kakofoniaa, alla kurainen joki. Paahdetaan kilpaa auringon kanssa.


”Meidän on kaikissa asioissa, jokaisen erityisen tarkoitusperän ohitse, tahdottava tarkoituksettomasti, tahdottava tyhjiltään, tahdottava tyhjää. Mutta se tyhjiö on ylitsevuotavan täysi, täydempi kuin mikään täyteys.” (Weil)

Weilin mukaan ei ole mitään pahempaa kuin hedelmätön tuska, eli tuska joka ei irrota meitä maailmasta. Silloin olen vain itseni ympärille käpristynyt sielu kylmässä autiomaassa. Apteekin lattialla leviävä märkä läiskä johon toiset liukastuvat ja tahrivat vaatteensa.

Jos omaan tarkoitusperiä toisen suhteen, käytän häntä hyväkseni. Jos omaan tarkoitusperiä tulevaisuuden suhteen, raiskaan senkin. Jos minulla on tarkoitus periä Jumalalta ikuinen elämä…

Tulevaisuus kirkuu falsetissa. Käännyn pois, alajuoksuun. Föri paahtaa menemään edestakaisin. Sen kannelle joku on keksinyt järjestää tanssit. Näyssä on jotakin kammottavaa tai ainakin omituista.
Irrotan vaijerin, ja annan mennä.
Föri Atlantille! Uuteen maailmaan!
Urhea pikku purtilo valtameren aalloilla ylös ja alas! Kohta näkyy horisontissa jo Vapaudenpatsaan ylväs profiili!?
Kansojen sulatusuuni sulkee förin suureen syliinsä?

Ruissalon Kansanpuistokin taitaa jäädä saavuttamatta.

"Minusta" on verukkeeksi vain.
Antaa paskan olla.
Tahdottava tyhjää tyhjiltään, tarkoituksettomasti.
Mutta se on tehtävä täysillä!
Antaa täysillä olla!

Viis föristä:
Valtameri hallitsee!

Villinä ja vapaana.
Sen sisällä on pimeää ja hiljaista,
koti.
Vain lokit sen yllä kirkuvat kirkumistaan.

1 kommentti:

  1. Kupla! Sehän on Turku kulttuurikaupungin LOGO. Tosi osuva symboli! Koskahan kupla puhkeaa? Hieno tää sun stoori - kuten AINA!!!!

    VastaaPoista